Skeptisismi ja feminismi (vastine Kotrolle)

Seuraava lyhyt vastineeni Arno Kotrolle ilmestyy Skeptikko 4/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja lopun sitaatteja Mies vailla tasa-arvoa -kirjasta).

Tuleeko feminismiä käsitellä Skeptikossa?

Kiitän Arno Kotroa kirja-arvioni kommentoimisesta (Skeptikko 3/2019). Kotron mielestä kyse ei tosin ole kirja-arviosta vaan poliittisesta teilaamisesta.

Arviossani on yli 30 suoraa ja kriittisesti tarkasteltua lainausta Kotron ja Maria Ohisalon toimittamasta feministisestä Sinua on petetty -teoksesta (Like 2019). Täyttääkö sitaattien määrä tai kommenttien laatu pätevän kirja-arvion kriteereitä? Sitä on vaikea sanoa. Kotrohan ei kerro, mitkä huomioistani olivat hänen mielestään virheellisiä. Sen sijaan hän päivittelee kirjoitukseni pituutta – ja esittää joukon lisäseikkoja, joita siinä olisi tullut käsitellä.

Kotro on saattaa olla oikeassa, että feminismin kriittinen tarkastelu karkottaa naisia Skepsiksen toiminnasta. Vastaavasti ennustajat.fi -sivuston kritiikitön esoteerisuus saattaa karkottaa miehiä selvänäkijäbisneksestä. (Ennustajien sivustolla naisia ja miehiä on kutakuinkin käänteisessä suhteessa verrattuna Skepsiksen aktiiveihin.) Esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta huoli sukupuolten erilaisesta aktiivisuudesta on kuitenkin molemmissa tapauksissa yhdentekevä – ja juuri totuudenmukaisuudesta skepsisläisen tulee olla kiinnostunut.

Jos Skepsis haluaa olla rehellinen, se ei siis voi sivuuttaa erheellisiä väittämiä, ei edes sellaisia, joiden esittäjällä on hyviä aikomuksia. Uusia jäseniä on houkuteltava rationaalisen ja todisteisiin perustuvan ajattelun sekä tinkimättömän ja sukupuolesta riippumattoman mielipiteenvaihdon ehdoilla.

Kotron mielestä Skeptikossa voisi johdonmukaisuuden nimissä olla muidenkin poliittisten aatteiden kritiikkiä. Kaikki poliittiset aatteet, feminismistä libertarismiin, toki ansaitsevat kriittisen vastavoiman. Lisäksi politiikka on sotkuista ja poliittiset päätökset perustuvat aina jonkinlaisiin testaamattomiin ennakko-oletuksiin. Kaikki olennainen tieto ei koskaan ole päättäjien käytettävissä.

Nämä eivät ole perusteltuja syitä käsitellä poliittisia aatteita lehdessä. Skeptikko pyrkii edistämään tiedettä ja tieteellistä maailmankuvaa. Se ei ole kiinnostunut eläkekatosta, minimipalkasta tai muista kakunjakokysymyksistä (paitsi ehkä lehdistötuesta ja uskomushoitojen Kela-korvattavuudesta).

Nykyfeminismi kuitenkin eroaa perinteisestä politiikanteosta. Alan kirjallisuudessa esitetään vahvoja ja luonnontieteiden kanssa ristiriitaisia väitteitä ihmisen käyttäytymisestä. Ja kuten olen osoittanut, väitteet ovat parhaimmillaankin uskonvaraisia puolitotuuksia. Poliittinen aate on myös päätynyt osaksi yliopisto-opetusta, esimerkiksi feministisen pedagogiikan muodossa.

Kyseiset seikat ovat päteviä perusteita skeptiseen feminismikritiikkiin. Lisäksi, kuten edellisessä lehdessä olevasta Minja Koskelan kirjan arviosta käy ilmi, aatteen kannattajissa on niitä, jotka toivovat ilmaisunvapauden kaventamista. Sellaiseen tulee poliittisesti sitoutumattomankin lehden tarttua.

PS. Feministisessä ideologiassa on piirteitä, jotka haittaavat niitä marginaalissa olevia ihmisiä, joita aate esittää auttavansa. Siksi feminismikritiikkiä voisi olla myös lehdissä, jotka asemoivat itsensä vähempiosaisten ja tasa-arvon puolelle. Nykyfeminismin strategioiden ja feministisen retoriikan kritisoiminen olisi siis oivallinen tapa vaikkapa Kansan Uutisille – johon myös olen taannoin jokusen esseen kirjoittanut – ajaa suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia kaikille.

                                
                               * * * 

Maria Ohisalon kanssa toimittamassaan Sinua on petetty -teoksessa Arno Kotro kirjoittaa: ”jos feminismillä tarkoitetaan pyrkimystä tunnistaa ja purkaa [syrjiviä] rakenteita, niin totta vieköön feministi olen minäkin”. Vuonna 2007 Kotro toimitti Hannu T. Sepposen kanssa kirjan Mies vailla tasa-arvoa. Siinä Kotron lausunto rakenteista on toisenlainen:

Tasa-arvokeskusteluissa liian usein käy niin, että tilastoihin vedotaan vain silloin, kun ne tukevat väitteitä naisten syrjimisestä ja kertovat esimerkiksi naisten miehiä keskimäärin heikommasta tulotasosta tai naisten päätymisestä miehiä useammin pätkätöihin. Jos tilastot viittaavat miesten syrjintään, yritetään kaivaa lukujen takaa jotain ”oikeampaa” todellisuutta, johon voidaan spekuloida patriarkaatin naista alistavat rakenteet.

12 vuotta sitten Kotro siis vihjasi, että syrjivät rakenteet ovat feminististä spekulointia. Nyt hän kuitenkin puhuu jo rakenteiden purkamisesta. Onko Kotro tässä välissä suorittanut feministisen tottelevaisuuskoulun? Tuskin, kyse näyttää pikemminkin olevan viestinnällisestä kaksoisstrategiasta.

Se, että Kotron kaltainen ansioitunut feminismikriitikko koettaa ylläpitää lämpimiä välejä feministeihin – joilla on taipumus kylmäkiskoisesti väistellä vuoropuhelua – on toki monessa mielessä kannatettavaa. Mutta skeptisyyden ja tieteen edistämisen kannalta on haitallista, jos pyrkimys mielipiteenvaihtoon alkaa muistuttaa kaksinaamaista mielistelyä.

Minja Koskelan Ennen kaikkea feministi -teoksen arviossa totean muun muassa seuraavaa (Skeptikko 3/2019): ”Intersektionaalinen identiteettifeminismi muistuttaa marxilaisten pyrkimystä herättää luokkatietoisuutta.” Vuonna 2007 myös Kotro näki yhteyden marxilaisuuden ja akateemisen feminismin välillä:

Monet ”tutkimukset” todellakin ansaitsevat lainausmerkit ympärilleen. Kouluja tarkastelevista naisnäkökulmaisista tasa-arvotutkimuksista tulee pahimmillaan mieleen muutaman vuosikymmenen takaiset marxilaiset analyysit, joissa jopa demokratian todettiin toteutuvan sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissä paremmin kuin turmeltuneessa kapitalismissa. Kun asenne on riittävän vahva ja tarve jonkin asian ajamiseen kova, tutkimuksen tehtäväksi uhkaa jäädä pelkkä oman mielipiteen tieteellistäminen ja legitimointi, jolloin omia näkemyksiä vastaan puhuvat havainnot ja kvantitatiivinen aineisto sivuutetaan liian helposti.

Veikkaan, että Kotro allekirjoittaa tuon edelleen vaikka nykyään antaakin ymmärtää muuta. Feministisen indoktrinaation ja pelottelun voimaa on pakko ihmetellä.

Tiedepolitiikka 1/2015 -lehdessä arvioin feministisen pedagogiikan opaskirjaa seuraavaan tapaan:

Tutkijan on oltava aina valmis muuttamaan näkemystään uusien todisteiden edessä. Tämä ei ole tilanne feministisessä pedagogiikassa, jossa esimerkiksi ”katsotaan yleisesti, ettei sukupuolentutkimusta voi opettaa teknisenä tietona esimerkiksi määrittelemällä käsitteitä irrallaan feministisestä tietokäsityksestä”. Ala siis myöntää sitoutuneensa jo etukäteen tiettyyn sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan ja feministiseen tietokäsitykseen.

Vielä vuonna 2007 Kotro oli samaa mieltä:

On syytä kyseenalaistaa tasa-arvotutkimukset, jotka tehdään niin vahvoin ideologisin silmälasein, että oikeastaan tulokset tietää jo ennen kuin tutkimusta on tehty. Kun kouluihin tulee naistutkimukseen vihkiytyneitä kasvatustieteilijöitä tarkkailemaan arkitodellisuutta, poikien oppimisongelmat tai heidän naisvaltaisessa kouluyhteisössä ja opetuskulttuurissa kohtaamansa vaikeudet eivät saa osakseen objektiivista tai edes aidosti siihen pyrkivää tarkastelua – niin vahvat ovat useimpien tutkijoiden linssit ja niiden feministinen taittovirhe. - - Kun ennakkoasenne on jo lyöty lukkoon, saavat tosiasiat antaa periksi, jopa tieteelliseksi kutsutussa tutkimuksessa.

En pystyisi asiaa tuon paremmin sanomaan. Feministisen politikoinnin tunkeutuminen yliopisto-opetukseen nakertaa korkeakoulutuksen uskottavuutta, laskee tutkimuksen tasoa ja johtaa fiksuja nuoria harhaan. Aate on tekemässä samaa ihmisen käyttäytymistä koskeville tieteille kuin kristinusko teki luonnontieteille keskiajalla.

           * * *

Lisäys 30.12.2019:
Kysyin Twitterissä, tuleeko feminismiä käsitellä Skeptikossa. Vastaajia ei ollut paljon, mutta he olivat varsin yksimielisiä (ks. oheinen kuva).

Seksiturismi ja sukupuolierot

Kannisto, Päivi & Kannisto, Santeri (2018): Kuuma loma – Kuinka seksiturismi liikuttaa ihmisiä, rahaa ja tunteita. Atena. Jyväskylä.

Biologiset sukupuolierot ovat suurimmillaan lisääntymiseen liittyvissä piirteissä. Näin on ihmiselläkin – siitä huolimatta, että ihminen on pitkiä parisuhteita muodostava laji, jolla sekä äidit että isät ovat kehittäneet sopeutumia jälkeläishoivan antamiseen.

Moni seikka tukee ajatusta, että sukupuolierot ovat evoluution tuottamia. Lajien välinen vertailu esimerkiksi kertoo, että se sukupuoli, joka investoi enemmän jälkeläisiin on parittelukumppanin suhteen valikoivampi. Nisäkkäillä se on käytännössä poikkeuksetta naaras, ja tässäkin suhteessa ihminen on tyypillinen nisäkäs: koiraat ovat kookkaampia ja kilpailullisempia, ja naaraat ovat valikoivampia.

Monet lisääntymiseen liittyvät sukupuolierot löytyvät kaikista tutkituista kulttuureista. Luultavimmin myös tämä kertoo evoluution merkityksestä. Kaikkialla maailmassa miehet ja naiset esimerkiksi suhtautuvat eri tavoin satunnaisiin seksisuhteisiin. Myös suhtautuminen kumppaniehdokkaan ikään (käytännössä ulkonäköön) ja sosioekonomiseen asemaan on kulttuurista riippumatta erilaista miehillä ja naisilla. (Ks. sukupuolieroista ja niiden syistä Rakkauden evoluutio -kirjasta.)

Nykyään joissakin piireissä on muotia teeskennellä, että tällaisia eroja ei olisi tai että ne johtuisivat vain kasvatuksesta ja kulttuurista. Näkemys on verrattavissa kreationismiin. Kulttuuriset tavat ja kasvatusmenetelmät saattavat toki voimistaa (tai heikentää) joitakin sukupuolieroja, mutta ei ole perusteita olettaa, että kulttuuri olisi erojen alkusyy.

Kysyin Twitterissä, mikä on miesten osuus seksiturismissa kysyntäpuolella (ks. oheinen kuva; siinä on kaksi muutakin aiheeseen liittyvää kyselyä). Vastaajia oli vähän, mutta he olivat varsin yksimielisiä seksiturismin voimakkaasta miespainotuksesta. Näkyvätkö edellä mainitut biologiset sukupuolierot siis myös seksiturismissa? Toisinaanhan ilmiöstä raportoivat toimittajat – kenties naisliikettä ja naisten vapautumista juhlistaakseen – kertovat naisten seksiturismista kuin se ei eroaisi miesten seksiturismista.

Selvitin kysymystä Päivi ja Santeri Kanniston Kuuma loma -kirjan (Atena 2018) avulla. Teos on jaettu kahteen osaan: ensin Santeri kertoo miesnäkökulman ja sitten Päivi naisnäkökulman. Tässä keskitytään jälkimmäiseen. Santeri Kannisto kirjoittaa seksityön eri puolista seuraavasti:

Seksityöläisten asemasta kiistellään. Osa tutkijoista pitää maksullista seksiä poikkeuksetta alentavana ja epämiellyttävänä, sillä asiakas käyttää prostituoidun ruumista itsensä tyydyttämiseen. Toiset tutkijoista muistuttavat, ettei seksityöläisiäkään voi niputtaa yhteen ryhmään. Tyttöjen työntekoon on erilaisia motiiveja. Joku pitää työstään, kiihottuu seksistä tuntemattomien kanssa, saa helposti orgasmeja ja nauttii rahan tuomasta vallasta, kun taas toinen vain tienaa elantonsa. Samalla prostituutio on vain yksi tyttöjen elämää määrittävä tekijä, samalla tavalla kuin työ kenelle tahansa palkolliselle.

Vaikka tämänkaltainen vaihtelevuus pätee myös miesprostituoituihin, keskimääräiset sukupuolierot ovat silti selviä. Päivi Kannisto esimerkiksi kirjoittaa: ”Miesprostituoitujen työ on hyvin erilaista kuin naiskollegojen. He eivät tyrkytä itseään baareissa tai nytky näyteikkunoissa”. Kirjan mukaan naisten seksiturismia luonnehtiikin enemmän mieheltä odotettu sydämen valloitus: ”Iskeminen alkaa työn varjolla vaivihkaa, ja näin se ei yhdisty naisten mielessä seksiturismiin, vaan kiihkeään lomaromanssiin.” (Naisten seksiturismia kuvaavampi termi olisi usein hellyysturismi tai imarteluturismi.) Ja kuten ihmislajille on tyypillistä, koiraan statuksella on merkitystä: ”Jos nainen tarttuu syöttiin, rantapoika ehdottaa yleensä kyytiä kaukaiselle rannalle, mutta valitsee poika minkä kohteen tahansa, hänen pitää olla siellä tunnettu. Näin hän vaikuttaa suositulta, mikä lisää hänen viehätysvoimaansa.” (Ks. aiheeseen liittyvä suomalaistutkimus täältä.)

Seksituristinaisista Päivi Kannisto kirjoittaa: ”He ovat alttiita illuusioille ja selittävät itselleen nuorien uroiden kiinnostusta: paikalliset miehet himoitsevat valkoisia ja pitävät ylipainoa ja ikää statuksena. Sitä paitsi mustilla miehillähän on tunnetusti niin kova seksinnälkä, että he panevat alvariinsa kaikkien kanssa!” Ihmiset todellakin keksivät mitä erilaisimpia jälkikäteisselityksiä toimilleen. Kannisto jatkaa: ”Jos keltanokkaturistit oivaltavat, että miehet ovat heidän kanssaan rahasta, he pettyvät. Aitouden illuusio on tärkeä ja kun se katoaa, naiset saattavat jopa hurjistua.” Kanniston mukaan suhteen alussa rantapojat ovatkin hienovaraisia ja diplomaattisia: ”Vain pieni osa vaatii palveluksistaan käteistä tai tavaraa, etteivät aidoista tunteista haaveilevat naiset pettyisi.” Kokeneimmat rantapojat eivät kuulemma pyydä rahaa edes suhteen edetessä: ”He tyytyvät seksiin, mutta toivovat muutakin.”

Ero naisprostituoituihin on siis selvä: ”Mitä pienieleisempää rantapoikien toiminta on, sitä paremmin he menestyvät. Jotkut pojista saattavat jopa tarjoutua maksamaan baarissa tai ravintolassa, mutta he tekevät sen niin, että nainen kokee velvollisuudekseen maksaa.” Toinen ero on asiakkaiden määrässä. Näin Päivi Kannisto:

Vuodessa rantapojilla on noin kymmenen seksituristia, ja koko uransa aikana he ovat harrastaneet seksiä ehkä parinkymmenen turistin kanssa. Määrä on vaatimaton, jos sitä vertaa ahkerasti deittaileviin ikisinkkuihin tai bordellien naisprostituoituihin, jotka saattavat palvella saman verran asiakkaita yhdessä illassa. Moni rantapoika pysyttelee mieluummin saman naisen kanssa koko loman ajan eikä vonkaa uusia, sillä näin pääsee paremmille ansioille vähemmällä vaivalla.

Kirjan mukaan tarjontaa rantapojista on enemmän kuin kysyntää. Myös se viittaa edellä mainittuihin biologisiin sukupuolieroihin. Edellä todettiin myös, että osuvampi termi naisten seksiturismille olisi hellyysturismi. Tästä esimerkkinä toimii kirjassa lainattu chicagolaisturisti: ”Täällä [Jamaikalla] naisia, jotka eivät kiinnosta kotona ketään, isketään kaiken aikaa. Miehet kiinnittävät huomiota, kehuvat kauniiksi ja haluttavaksi.” Kannisto jatkaa kenialaismiehistä: ”Pussailu ja kädestä kiinni pitäminen eivät kuulu Keniassa miesten ja naisten välisiin suhteisiin makuuhuoneen ulkopuolella. Rantapojille ne taas ovat olennainen osa työtä, sillä osa naisista haluaa seksin sijaan seuraa, flirttiä ja hellittelyä.” Tämä ei tietysti tarkoita, että miesseksituristeille flirtti ja hellyys eivät kelpaisi, mutta sukupuolierot motiiveissa näyttävät silti tulevan erityisen hyvin ilmi nimenomaan kaukomaihin suuntautuvassa seksiturismissa.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Myös Kanniston kuvaus rantapoikien käyttäytymisestä paljastaa sukupuolieroja: ”Rantapojilla on naisten kansallisuuteen, varallisuuteen, ikään ja ulkonäköön perustuvia hierarkioita. Pelkkää seksiä haluavat hakeutuvat hyvännäköisten blondien seuraan, mutta jos pitää tienata, ylipainoiset ja mielellään vanhemmanpuoleiset naiset ovat arvoasteikossa korkeimmalla.” Tällaisten lainausten valossa Päivi Kanniston seuraava toteamus sukupuolen performatiivisuudesta kuulostaa muodikkaan itsepetoksen omaksumiselta: ”Minusta sukupuoli on pelkkä opittu performanssi.” Teoksen esimerkit kertovat täsmälleen päinvastaista: lajihistoria näkyy ja kuuluu kaikessa käyttäytymisessä, myös tilanteissa, joissa kotimaan normit ja sukulaisten ja työtoverien valvova silmä ovat tuhansien kilometrien päässä.

Syksyn Twitter-kyselyiden tuloksia

Pitkin syksyä olen laatinut sekalaisia kyselyitä Twitterissä, tässä niistä osa. Vastaajia on varsin vähän, mutta vastausprosenteista voitaneen silti päätellä jotakin.

 

(Jälkimmäisen A:n pitäisi tietysti olla B.)