Voltaire taikauskosta ja suvaitsevaisuudesta

Lueskelin Voltairen (1694–1778) teosta Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa (Vastapaino 2013, suom. Erkki Salo). Yksi Pariisin iskuista tapahtui Boulevard Voltairella. Siksi tässä pari sitaattia. Ensiksi jumalolennon kunniasta (s. 296–297):

Te kurjat maan matoset, joita ihmisiksi sanotaan, mitä yhteistä on teillä Äärettömän Olennon kunnian kanssa? Hänkö rakastaisi kunniaa? Teiltäkö hän sitä saisi? Kuinka pitkään te kaksijalkaiset, höyhenettömät eläimet, pidätte Jumalaa omana kuvananne? Te turhamaiset rakastatte kunniaa; senkö tähden haluatte Jumalankin sitä rakastavan? ...teistä ei ole enempää halventamaan kuin kunnioittamaankaan Korkeinta Olentoa.

Voltairen luomassa vuoropuhelussa pohditaan myös, olisiko luoja voinut tehdä jotakin tarpeetonta (s. 412–414). Keskustelijat päätyvät siihen, että jumaluuden piti tehdä kaikki, minkä se teki:

Minusta näyttää, että Jumala on antanut lajillemme kaiken tarvittavan: silmät näkemiseen, jalat kävelemiseen, suun syömiseen, kurkun nielemiseen, mahan ruoan sulattamiseen, aivot ajattelemiseen, elimet lisäämään kaltaisiaan.

Toisaalta keskustelijat päätyvät siihen, että mikään uskonkappale ei ole ihmisenä olemiselle välttämätöntä ja että jumaluus vain sallii uskomisen tapahtuvaksi. Esimerkkinä on islaminusko:

Olisi naurettavaa ajatella, että joku ei voinut täyttää velvollisuuksiaan ihmisenä ennen Muhammadin maailmaan tuloa. Ihmiskunnan ei ollut lainkaan välttämätöntä uskoa Koraaniin, ja ennen Muhammadia maailman meno oli samaa kuin tänään. Jos muhamettilaisuus olisi ollut ihmiskunnalle välttämätön, olisi se maailman alusta alkaen ollut olemassa kaikkialla. ... Siten tämä uskontokunta vertautuu käytännön lainsäädäntöön, joka muuttuu aikojen ja paikkojen myötä, se on kuin muoti tai kuin sairausdiagnoosi, joka aina muuttuu lääkärin vaihtuessa.

Keskustelussa esitetään myös kysymys, miksi jumala olisi tehnyt ihmisestä rikoksiin taipuvaisen:

Jotkut ihmiset sen tietävät, mutta minä en kuulu heihin. Sen tiedän hyvin, että Koraani on naurettava, vaikka siinä paikoitellen onkin melko hyviä kohtia. Missään tapauksessa Koraani ei ollut ihmiselle välttämätön, ja tämä tieto riittää minulle. (korostus lisätty)

Etenkin Pariisin iskujen jälkeen luulisi olevan vaikea tyytyä ajatukseen, että jokin dogmi tai kirja ei ole ihmiselle välttämätön. Nykyihmiselle seikan pitäisi olla päivänselvää, ja passiivisen tyytymisen sijasta järkevien ihmisten olettaisi pyrkivän vähentämään uskonnollisten dogmien/tekstien vaikutusta, etenkin lapsissaan. Tämän tulisi myös olla koululaitoksen tehtävä. Julkisella vallalla olisi keinoja puuttua länsimaisten arvojen kanssa ristiriidassa oleviin islamin piirteisiin, mutta keinoihin on vaikeampi tarttua, jos omakaan pesä ei ole puhdas.

Voltaire puhuu kolmesta ”ihmiskunnan tartuntataudista”: fanatismista, taikauskosta ja suvaitsemattomuudesta. Hänelle suvaitsevaisuus ei tarkoita fanatismin ja uskon hyväksymistä vaan vain lääkettä ihmisten arkiseen epäsopuun: ”...meidän tulee suvaita toisiamme, koska me kaikki olemme heikkoja, epäjohdonmukaisia, oikkuihin ja virheisiin taipuvaisia.” Tämä tietysti herättää kysymyksen, mitä ihmisiltä tulee odottaa ja vaatia. Kuinka johdonmukaisia ihmisten tulee olla, jotta heitä voidaan suvaita? Nykyään tiedetään enemmän kuin 1700-luvulla, joten vaatimustenkin tulee olla kovempia. Voltaire kysyy, ”mihin pisteeseen saakka julkinen valta sallii, että taikausko romutetaan” ja vertaa kysymystä siihen, ”mihin saakka vesipöhöä pitää punkteerata, potilas kun voi kuolla siihen. Vastaus riippuu lääkärin tiedoista ja taidoista.” Koska ”lääkäri” eli julkinen valta tietää nykyään enemmän, sen tulee myös vaatia enemmän – myös itseltään. (Ks. aiempi kirjoitukseni liittyen velvollisuuden koulukuntaan.)

Yhtenä suvaitsevaisuuden airuena Voltaire näkee kaupankäynnin. Adam Smithin[1] ja David Humen tavoin Voltaire pitää kaupankäyntiä valistuneen yhteiskunnan edistäjänä:

Kun zarathustralainen, hindu, juutalainen, muslimi, kiinalainen teisti, bramiini, kreikan- tai roomanuskoinen kristitty, protestantti tai kveekari käyvät kauppaa Amsterdamin, Lontoon, Suratin tai Basran pörssissä, eivät he suinkaan käy tikari ojossa käännyttämään sieluja omaan uskoonsa.

Kaupankäynti ei toki ole kaikkivoipa rauhan lähettiläs. Myös esimerkiksi aseteollisuudella on intressejä harjoittaa kaupankäyntiä. Joidenkin arvioiden mukaan nämä intressit olivat osasyy esimerkiksi Irakin sotaan, jota ilman taas tuskin olisi ISISiä ja Pariisin iskuja. Niin tai näin, Voltairen päätelmään on helppo yhtyä:

Sanalla sanoen, vähemmän taikauskoa, vähemmän fanaattisuutta; vähemmän fanaattisuutta, vähemmän kurjuutta.

PS. Tässä aihetta sivuavia kysymyksiä mietittäväksi: Jos länsimaissa asuvat muslimit näkisivät oheisenkaltaisia jumalhahmoja esittäviä kuvia (myös Muhammedista) jatkuvasti ja kaikkialla (vaikkapa bussien kyljissä), miten se vaikuttaisi heihin? Mikä vaikutus pitkällä aikavälillä olisi sillä, että ristiriitoja islamin ja länsimaisen vapauden/tasa-arvon välillä tuotaisiin toistuvasti ja näkyvästi ilmi? Ehtiikö islam maallistua samanlaiseksi rituaaliseksi seuraleikiksi kuin kristinusko? Auttaisiko maallistumisessa se, että islam-kritiikki ja/tai islaminuskosta vapautuneet saisivat enemmän julkisuutta? Mitä Suomen muslimit ajattelevat islamista luopuneista? Kielletäänkö Suomessa joskus uskonnon nimissä tapahtuva lasten oikeuksien rikkominen (ympärileikkaus ei-lääketieteellisistä syistä) tai tainnuttamattoman eläimen halal-teurastus? (Wikipedia kirjoittaa halal-lihasta: ”Halal-liha on teurastettu islamin mukaan oikeaoppisesti leikkaamalla eläimen kurkku nopeasti terävällä veitsellä, lausumalla samanaikaisesti ’Allahu akbar’ (Jumala on suurin) ja valuttamalla eläimen veri ulos.”)

Alaviite [1]: Sain vastikään Adam Smithin Kansojen varallisuuden uuden laitoksen (WSOY 2015, suom. Jaakko Kankaanpää), jossa on mukana myös aiemmin suomentamaton kakkososa. Kirjassa otetaan kantaa hallitusvallan ja uskonnollisen vallan suhteeseen. Käytännön toimet taikauskojen hillitsemiseksi tiedettiin vaikeiksi jo 1700-luvulla:

Koska hallitsija ei yleensä pysty suoranaisesti vastustamaan heidän (papiston) kantojaan kyllin painokkaasti ja arvovaltaisesti, on tarpeen, että hän pystyy vaikuttamaan niihin; ja hän pystyy vaikuttamaan niihin vain niiden pelkojen ja odotusten kautta, joita hän kykenee herättämään useimmissa tuon säädyn edustajissa. Nuo pelot ja odotukset saattavat perustua joko takavarikon tai muiden rangaistusten uhkaan tai toisaalta tulevan valtiollisen suosion toivoon. ... Mutta jos hallitsija yrittäisi mielivaltaisesti ja pakkokeinoin riistää tietyiltä pappismiehiltä heidän virkatalonsa, ehkäpä siitä syystä, että he olisivat tavallista innokkaammin julistaneet jotakin kumouksellista tai kapinallista oppia, hän saisi moisella vainolla aikaan vain sen, että heidän ja heidän oppinsa suosio kasvaisi vaivalloisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Pelko on lähes kaikissa tapauksissa kelvoton hallinnon väline, eikä sitä pitäisi koskaan käyttää etenkään sellaisia miehiä vastaan, joiden keskuudessa esiintyy pienintäkään pyrkimystä itsenäisyyteen. Yritykset pelotella sellaisia miehiä ainoastaan kiihdyttävät heidän kiukkuaan ja vakiinnuttavat heidän keskuuteensa vastahankaisen mielialan, vaikka heidät olisi lempeämmin keinoin ehkä ollut helppo saada lieventämään kantojaan tai jopa kokonaan hylkäämään ne.

Vapaa, tasa-arvoinen ja yksimielinen?

Julkisuudessa käydyn verokeskustelun innoittamana laitan tähän koosteen vanhasta kirjoituksestani.

Jos yhteiskunta on reilu, se sallii ahkeran ja lahjakkaan yksilön kerätä varallisuutta muita enemmän. Vasemmistolaisimmatkin yleensä ajattelevat, että ahkeruudesta saa koitua yksilölle sosiaalisia, taloudellisia tai materiaalisia hyötyjä.

Jos yhteiskunta taas on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin hänen keräämänsä resurssit päätyvät. Tällöin ne yleensä päätyvät omille lapsille. Ihminen tunnetusti on jälkeläisiään hoivaava ja niihin kiintyvä laji. Näin rikkaiden lapset ja lastenlapset saisivat varallisuutta ilman omia ansioita.

Mutta jos yhteiskunta on tasa-arvoinen, saavat kaikki syntyessään samat mahdollisuudet ja saman verran varallisuutta ja hyvinvointia. Kyse on lähtökohtien tasa-arvosta.

On helppo nähdä, että yhteiskunta, jossa edellä mainitut arvot – reiluus, vapaus ja tasa-arvo – toteutuvat, on mahdottomuus. Erityinen ristiriita on lähtökohtien tasa-arvon ja vapauden välillä. Kaikki yhteiskuntajärjestelmät, puolueohjelmat ja poliittiset filosofiat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen ympärille. Steven Pinker kirjoittaa: 

Sosiaalidarvinistinen oikeisto ei pidä tasa-arvoa tärkeänä; totalitaarinen vasemmisto ei pidä vapautta tärkeänä. Rawlsilainen vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle; libertaari oikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle. Järkevät ihmiset saattavat olla erimielisiä parhaasta tavasta ratkaista ristiriita, mutta kenenkään ei ole järkevää teeskennellä, että ristiriitaa ei ole. Tämä puolestaan tarkoittaa, että mikään havainto yksilöiden välisistä synnynnäistä eroista ei ole kiellettyä tietoa, joka pitäisi vaientaa, vaan se on tietoa, joka kenties auttaa meitä ratkaisemaan nämä ristiriidat älykkäällä ja humaanilla tavalla.

Koska satun kannattamaan mahdollisuuksien tasa-arvoisuutta, tuen myös esimerkiksi nykyisenkaltaisen progressiivisen verotuksen ja perintöveron säilyttämistä. Tunnistan kuitenkin, että tätä henkilökohtaista moraaliani en voi puolustaa pelkästään järkisyin. Politiikassa on mukana tunnelatautuneita arvokysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Eugène Delacroix: 

Vapaus johtaa kansaa (1830)

Millä tavoin vanhempien asema ja varallisuus siis saavat vaikuttaa lasten koulutukseen, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan? Tästä ei Suomessa juuri käydä keskustelua, edes puoluepolitiikassa. Keskustelua käydään vähän myös siitä, millainen tulonjako on järkevintä tai miten suuria kyvykkäimpien työntekijöiden palkkioiden tulisi olla. Jos kerma nousee pinnalle joka tapauksessa eli jos kyvykkäimmät pääsevät aina parhaimpiin asemiin, heille tuskin tarvitsisi maksaa erityisen korkeaa palkkaa. Sosiaalisella liikkuvuudella ei siis voitaisi perustella suuria tuloeroja. Vastaavasti jos sosiaalinen liikkuvuus on suurista tuloeroista huolimatta vähäistä, tuloeroista ei ole hyötyä ja tulonjaon rikkailta köyhille ei pitäisi heikentää taloutta.

Entä missä määrin yhteiskunnan tulee uhrata resursseja siihen, että opetusta pyritään optimoimaan yksilöiden taipumuksiin sopiviksi? Investoidaanko enemmän lahjakkaiden vai lahjattomien opetukseen? Rikkaiden vai köyhien? [1] Lasten vai aikuisten? Kuten terveyden- tai vanhustenhoitoon myös opetukseen voitaisiin suunnata loputtomasti varoja. Kyse on siinäkin lopulta arvoihin liittyvistä poliittisista päätöksistä, joita ei voida perustella pelkästään järjellä. Lopulta eteen tulee aina kysymys, miten rajalliset resurssit pitäisi jakaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Keiden lapsille turvataan parhaat lähtökohdat? Onko länsimaiden on autettava kolmansien maiden lapsia? Miten? Suomalaisen yhteiskunnan parhaina puolina pidetään yleisesti tasa-arvon suosimista ja heikoista huolehtimista. Mutta millä perusteella meidän tulee jakaa oikeutta tulla huolehdituksi ja koulutetuksi? Konkreettisemmin voidaan kysyä, kuinka paljon mikäkin seikka saa yhteiskunnalle maksaa. Synnytys, vanhempainvapaa, peruskoulu, päihdehuolto, puoluetuki, pakolaisapu, puolustusvoimat, kirjastolaitos, Kansallisooppera, Korkein oikeus. Ottajia riittää, eivätkä yhtäälle suunnatut varat voi olla käytössä toisaalla, eikä kukaan kykene ennustamaan tai mittaamaan rahanjakomallien kaikkia seurauksia – ja vaikka kykenisi, investointien kohdentamisesta oltaisiin silti erimielisiä.

[1]  The Economist (Jan24/2015) kirjoittaa: America is one of only three advanced countries that spends more on richer pupils than poor ones, according to OECD (the other two are Turkey and Israel).