Suomalaisten perusarvot ovat monessa suhteessa samanlaisia. Useimpien mielestä on esimerkiksi reilua, että yksilöä palkitaan sen mukaan, kuinka paljon ja kuinka monen kanssaihmisen elämää hän on parantanut. Liikaa emme silti halua palkita: työstä saatavien palkintojen on oltava jotenkin tasapainossa vaivannäön, lahjakkuuden ja muille koituvien hyötyjen kanssa.
Kysymyksistä tulee entistä riitaisampia, jos mukaan otetaan palkkojen jakautuminen sukupuolten kesken. Joidenkin mielestä naisten keskimäärin pienemmät palkat on epäkohta, joka yhteiskunnan pitää korjata. Se, että laki kieltää sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän, ei siis kaikkien mielestä riitä.
Tavoite palkkojen tasaisesta jakautumisesta sukupuolten kesken on kuitenkin äärimmäisen vaativa. Ryhmäkohtaiset palkat – olipa kyse mistä tahansa keskenään erilaisesta ryhmästä – eivät käytännössä koskaan jakaudu tasan, eivät edes syrjinnästä vapaissa olosuhteissa.
Tämä pitää paikkansa etenkin sukupuolten kohdalla. Tiedetään esimerkiksi, että miesten ja naisten kiinnostuksenkohteet ovat myötäsyntyisesti erilaisia. Biologisten syiden takia sukupuolet eroavat myös kilpailullisuudessa ja siinä, kuinka paljon tietyissä ominaisuuksissa on hajontaa.
Olisi kummallista, mikäli tämänkaltaiset sukupuolierot eivät näkyisi työpaikkojen ja palkkojen jakautumisessa. Myötäsyntyiset sukupuolierot vaikuttavat työmarkkinoihin silloinkin, kun ihmisiä kohdellaan täysin sukupuoleen katsomatta ja vain heidän luonteenlaatujensa perusteella.
Tasapalkan kannattaja toki ymmärtää tämän. Hän myös tietää, että palkkaero ei enää johdu työnantajien tekemistä syrjivistä päätöksistä. Niiden sijasta syytökset kohdistuvat nykyään niin kutsuttuun rakenteelliseen syrjintään.
Se, mitä syrjivillä rakenteilla tarkoitetaan, jätetään kuitenkin yleensä epäselväksi. Niillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi kasvatusmenetelmiä, sukupuolinormeja, yhteiskunnan asettamia odotuksia tai jotakin vielä epämääräisempää. Useimmiten sekä syrjintä että syrjinnän vaikutukset jäävät osoittamatta.
Syrjintä tulee kitkeä riippumatta sen vaikutuksista
Tarkastellaan syrjivää kasvatusta. Useinhan sen väitetään selittävän ammattien ja täten palkkojen sukupuolittumista. Ruotsalaisten Liza Marklundin ja Lotta Snickaren teoksessa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2006) asia ilmaistaan varsin suorasukaisesti:
Tytöistä kasvatetaan naisia ja pojista miehiä monin tavoin syntymähetkestä lähtien. Vanhempien, päiväkotihenkilökunnan ja opettajien käytös, lelut, leikit, kirjat, vaatteet – kaikki muokataan tietoisesti tai tiedostamatta sellaisiksi, että tytöistä tulee passiivisia, kilttejä ja avuliaita ja pojista aktiivisia, äänekkäitä ja vaativia.
Vasemmistoliiton poliittinen asiantuntija Milja Koskela (2019) toteaa samassa hengessä:
Kukaan ei ehkä ”pakota” tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.
Työmarkkinoiden sukupuolittuminen ei kuitenkaan ole todiste poikien suosimisesta ja tyttöjen syrjimisestä, saati suosimisen ja syrjinnän kausaalivaikutuksista. On esimerkiksi monia tapauksia, jossa jokin etninen/uskonnollinen vähemmistö on menestynyt valtaväestöä paremmin systemaattisesta syrjinnästä huolimatta.
Syrjinnän olemassaolo tulee siis todentaa jollakin muulla tavalla kuin katsomalla palkkojen eriytymistä. Ja syrjintään, jos sitä löytyy, tulee tietysti puuttua riippumatta sen vaikutuksista. Pääpointti on se, että sukupuolten sijoittumisessa työelämään on eroja myös ilman syrjintää ja seksististä kasvatusta.
Hallinnon kannalta helpoimmin perusteltavissa oleva periaate on siksi se, että sukupuolten palkkoja tasataan vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä. Näkemyksen mukaan hallinnon ei tule puuttua palkkoihin sinänsä, vaan sille riittää syrjinnän kitkeminen.
Periaatetta on helppo perustella sillä yksinkertaisella ohjenuoralla, että syrjinnän lopettaminen yhtäällä ei saa perustua syrjinnän aloittamiseen toisaalla. Useinhan tasapalkkaan tähtäävillä toimilla on taipumus luoda uudenlaista epäreiluutta ja syrjintää. Esimerkiksi kiintiöt – olipa kyse sukupuolisista tai muunlaisista kiintiöistä – johtavat siihen, että vähemmän lahjakas pystyy syrjäyttämään lahjakkaamman työnhakijan. Lisäksi kiintiöt pakottavat ihmisiä suhtautumaan toisiinsa sukupuolensa edustajina eikä yksilöinä. Tällaiseen taantumukselliseen seksismiin ei ole syytä palata.
Kolmas syy luopua tasapalkkapyrkimyksistä löytyy historiasta: utooppisilla tasa-arvoideologioilla – jopa pienessä mittakaavassa toteutetuilla – on taipumus muuttua alentavaksi kyttäämiseksi ja byrokraattiseksi pakkovallaksi. Sellainen haittaa molempien sukupuolten hyvinvointia, sekä materiaalista että henkistä.
Riittävätkö yhtäläiset oikeudet?
Tasapalkkauksen kolme epäkohtaa – syrjivyys, seksistisyys ja byrokraattisuus – eivät tietenkään tarkoita, että meidän tulisi lopettaa miesten ja naisten tai minkä tahansa muiden ryhmittymien tuloerojen tarkastelu. Päinvastoin. Jos jonkin ryhmän sosioekonominen asema merkittävästi heikentyy, ryhmän jäsenet saattavat vieraantua yhteiskunnallisista instituutioista siinä määrin, että heistä tulee näiden instituutioiden vihollisia. Siksi on yhteiskunnan etu, että ryhmien keskiarvoisia eroja seurataan ja niihin tarvittaessa reagoidaan.
Se, milloin sosioekonomiset erot synnyttävät vihamielisyyttä instituutioita kohtaan, on kuitenkin yhdentekevä kysymys sen kannalta, millaisia suomalaisten miesten ja naisten palkkaerot nykyään ovat tai saavat olla. Olemme hassussa tilanteessa, jossa tasapalkan kannattaja ei yleensä yritä lainkaan perustella, miksi miesten ja naisten keskipalkat tulisi saattaa samanlaisiksi. Ilmoille vain heitetään sellaisia ajatuksia kuin ”palkkatasa-arvoa ei ole saavutettu”, ”tasa-arvotyö on kesken” ja niin edelleen.
Kuten todettua, erilaisten ryhmittymien keskitulot ovat yleensä erilaisia. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi homoseksuaalit tienaavat heteroseksuaaleja enemmän. Pitäisikö nämäkin erot hävittää? Ja miksi ja miten? Tai kuka saa päättää, milloin homojen ja heteroiden palkat ovat riittävän samankaltaisia?
Pääteesi on syytä toistaa: pyrkimys miesten ja naisten keskipalkkojen tasaukseen on perusteltua vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä tai sukupuolten erilaisista oikeuksista. Tällöin tasa-arvovaatimuksista jää jäljelle se kaikkein olennaisin: pyrkimys yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.
Joku voisi kutsua suuntausta vaikkapa liberaalifeminismiksi. Se on fokusoimista oikeuksien tasa-arvoon, ei flirttailua tasapalkkautopioiden kanssa.
Tähän on syytä tehdä pari varausta. Yhtäläiset oikeudet eivät ensinnäkään ole kaikki kaikessa. Ne eivät tarkoita, että miehet ja naiset pystyvät yhtäläisesti oikeuksiaan käyttämään. Jos sukupuolinen syrjintä on jatkunut vuosisatoja, se tuskin katoaa yhdessä yössä, olipa syrjinnän kohteena kumpi sukupuoli tahansa.
Toiseksi on ilmeistä, että ihmiset tulevat aina jossakin määrin suhtautumaan lajitovereihinsa keskimääräisten ryhmäominaisuuksien perusteella. Koska yksilöllisten ominaisuuksien selvittäminen vie resursseja, stereotypioihin ja tilastoihin nojaaminen voi yksinkertaisesti olla rationaalista. Työnantajan saattaa siis kannattaa suhtautua yksilöön sukupuolten keskiarvojen perusteella.
Nämä sinänsä pätevät varaukset eivät kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi pyrkiä palkkojen samanlaisuuteen tai muuhun tasapäisyyteen. Kyse on empiirisesti selvitettävästä seikasta. Onko naisilla ja miehillä todellisia mahdollisuuksia käyttää oikeuksiaan vai ei? Nojaavatko työnantajien työhönotto- ja palkkapäätökset sukupuolisiin stereotypioihin? Estääkö jokin naisia hakeutumasta korkeampiin virkoihin? Tai miesvaltaisille aloille? Ja jos jokin naisia estää, mikä se jokin on? Ja miksei se estä kaikkia naisia?
Mikäli näistä seikoista ei empiirisin keinoin päästä varmuuteen, vaatimukset keskipalkkojen yhdenmukaisuudesta jäävät tyhjän päälle, silkaksi vasemmistopopulismiksi. Moni onkin tasapalkkavaatimustensa kanssa liikkeellä vain ammattinsa puolesta tai äänestäjiä kosiskellakseen.
Millaista tasa-arvoa, sen mukaisia vapauksia
Suomessa sukupuolten keskimääräiset palkkaerot selittyvät lähinnä sillä, että miehet ovat yliedustettuina yksityisen sektorin kilpailuilla vientialoilla ja naisten palkat maksetaan enemmän verovaroin [1]. Siksi tasapalkkatavoitteessa on voimakas kumouksellisuuden maku: pakotettu tasapalkka tarkoittaisi yhteiskunnan muokkaamista radikaalisti uudenlaiseksi. Vähimmilläänkin seurauksena olisi joko kuluttajahintojen nousu, veronkorotukset tai yritysten voittojen pienentyminen – tai luultavasti vähän tätä kaikkea, ja lisäksi kestävyysvajetta ja julkisen sektorin saneerauspaineita.
Tasapalkkatavoitteesta syntyviä seurauksia ei tulekaan arvioida sen perusteella, ovatko aikomukset hyviä tai edes sen perusteella, mikä on tavoitteen onnistumisen todennäköisyys. Todellisen testin on oltava se, mitä oikeasti tapahtuu ja on historiassa tapahtunut, kun tämänkaltaisia sosiaalisia ihanteita ja taloudellista uusjakoa aletaan käytännössä toteuttaa.
Yhteiskuntia vertaileva historiantutkimus on jo osoittanut, että kumouksellisilla ideologeilla ja keskusjohtoisesti suunnitelluilla talouksilla on taipumus päätyä inhimillisesti katsoen karmiviin suorituksiin. Keveimmilläänkin lopputulos näyttää olevan yksilön oikeuksien jyräytymistä ”oikeaoppisuuden” alle, jonkinlaista pinkiksi väritettyä totalitarismia [2]. Mikään ei takaa, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen.
Lisäksi on muistettava, että länsimaissa vallitseva elinkeinonvapaus ja demokraattiset periaatteet yhtäläisistä oikeuksista ovat pitkän kehityksen tulos. Äkkinäinen ja keskusjohtoinen kajoaminen tällaisiin hitaasti kypsyneisiin arvoihin synnyttää helposti tilanteen, jossa yksistä tuleekin tasa-arvoisempia kuin toisista, kuten George Orwell osuvasti tiivistää. [3]
Tasa-arvopohdiskelijoiden ei kuitenkaan tarvitse huolestua. Tasapalkkatavoite on epärealistinen ja synnyttää helposti uudenlaista epäreiluutta ja autoritaarisuutta, mutta jäljellä on silti joukko kiinnostavia ja punnitsemisen arvoisia kakunjakokysymyksiä. (Termi kakunjako tosin on harhaanjohtava, sillä se unohtaa olennaisen eli kakkujen valmistuksen edellyttämät innovaatiot, riskit ja uhraukset.)
Miten tähän vapauden ja tasa-arvon väistämättömään ristiriitaan tulisi suhtautua? Kaikilla poliittisilla aatteilla on omat vastauksensa. Vasemmisto on valmis luopumaan joistakin vapauksista tasa-arvon hyväksi, ja oikeisto on valmis luopumaan osasta tasa-arvoa vapauden hyväksi. Tämä on perinteistä puoluepolitiikkaan kuuluvaa köydenvetoa ja kompromissien tekoa eikä sinänsä kovin kiinnostavaa.
Kiinnostavampaa on sen sijaan jakaa tasa-arvopyrkimykset kahtia: tavoitellako mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvoa?
Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.
Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?
Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.
Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen.
Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.
Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista (ja keiden resursseista) tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kysymys on olennainen. Kansalaisten on tivattava tähän konkreettinen vastaus kaikilta poliitikoilta ja kaikilta poliittisilta aatteilta. Tyhjiin iskulauseisiin tasa-arvotyön jatkamisesta ei tule tyytyä.
Koska lähtökohtien tasa-arvossa on edellä kuvattu epätarkkuusongelma, eikö saman tien olisi perusteltua ja helpompaa vaatia lopputulosten tasa-arvoa? Osa taloustieteilijöistäkin on sitä mieltä, että jos erot lopputuloksissa kasvavat riittävän suuriksi, ne alkavat heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa.
Kyseisen teorian mukaan suurten tuloerojen maissa talouseliitillä ei ole enää halua puolustaa järjestelmää, joka mahdollistaisi lahjakkuuteen perustuvan nousun hierarkiassa. Kyse on taloudellisista kannustimista: jos tuloerot ovat suuria, rikkailla vanhemmilla on voimakkaampi intressi turvata jälkikasvunsa sosioekonominen asema riippumatta siitä, onko lapsella ominaisuuksiensa puolesta asemaan edellytyksiä. Näin näyttää tapahtuneen sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, joissa molemmissa liikkuminen sosiaaliryhmästä toiseen on vähentynyt. [5] (Tämä ei toki sellaisenaan ole todiste mahdollisuuksien puutteesta vaan voi selittyä muillakin seikoilla.)
Daniel Markovich puhuu tässä yhteydessä meritokratian ansasta. Etenkin Yhdysvalloissa se näkyy talouseliitin loputtoman pitkinä työpäivinä ja massiivisina investointeina jälkikasvun kouluttamiseen. Markovichin mukaan rikkain kymmenys on näin karannut keskiluokan saavuttamattomiin ja kykenee työteliäisyytensä avulla silti oikeuttamaan suunnattomat tulonsa. [6]
Tämä on syy, miksi pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo koetaan niin usein riittämättömäksi. Nykyteknologian maailmassa meriitteihin perustuva ja meritoitumiseen kannustava järjestelmä synnyttää ennennäkemättömiä tulo- ja varallisuuseroja.
Vastaväite kuuluu usein, että jos lopputulokset tasataan, lahjakkaimmat yksilöt laiskistuvat ja lopettavat innovoinnin. Huoli on perusteltu; lahjakkaimpien ahkerointi voi tehdä kaikkien elämästä helpompaa. Käytännössä tilanne näyttää kuitenkin olevan se, että ahkeruuteen riittää vaatimatonkin korvaus. Kuten sanonta kuuluu, kermalla on taipumus nousta pintaan.
Lopputulosten tasaamisen suurin ongelma ei siis välttämättä ole lahjakkuuden valuminen hukkaan. Pääongelma on pikemminkin se, että lopputulosten tasa-arvo edellyttää äärimmäisempiä pakkotoimia. Ristiriita vapauden kanssa on suurempi kuin lähtökohtien tasa-arvossa.
Perusasia on silti molemmissa sama: tasa-arvopyrkimykset ovat pyrkimyksiä rajoittaa vapauksia. Palkkaerojen kohdalla – olipa kyse miehistä ja naisista, homoista ja heteroista tai työtehtävien mukaan jakautuvista palkoista – ydinkysymys on se, millä tavoin valtio saa puuttua työnantajien ja perheiden päätöksentekoon ja markkinoiden toimintaan.
Tämä on iänikuinen ja usein yhteiskuntajärjestystä koetteleva poliittinen riidanaihe. Biologisesti tarkasteltuna on ällistyttävää, että yksilön suhde vallanpitäjiin voi nisäkäslajilla olla näinkin sopuisa. Erityisen kummaa on, että on kehittynyt kaltaisemme apinalaji, jolla sukupuolten välistä suhdetta kuvaavat pikemminkin tasaveroinen yhteistyö kuin resurssikilpailu ja tiukka hierarkkisuus. Ironisesti kiistat sukupuolten oikeuksista ja velvollisuuksista ovat kiivaita nimenomaan siksi, että ihmiskoiras ja -naaras ovat niin samankaltaisia.
* * *
ALAVIITTEET
[1] Kevät Nousiainen (2019) kirjoittaa: ”Naiset hoivaavat, ruokkivat, majoittavat, kouluttavat ja palvelevat samalla kun miehet rakentavat, kuljettavat sekä tekevät työtä teollisuudessa ja alkutuotannossa. Miehet tuottavat kun naiset uusintavat. Miehet huolehtivat viennistä ja synnyttävät yksityistä tuloa. Naisten työt maksetaan verovaroilla.”
Sana ”rakenteellinen” kuvaa asiantilaa melko hyvin, mutta termi ”rakenteellinen syrjintä” ei ole osuva. Se jättää epäselväksi, mikä järjestelmässä on syrjivää, missä kohdassa syrjintä tapahtuu ja niin edelleen. Sodan jälkeinen hallitus oli päättämässä joidenkin naisvaltaisten alojen palkoista, mutta tämä tuskin on pätevä syy kutsua 2020-luvun individualistisiin normeihin nojaavia työ- ja koulutusmarkkinoita syrjiviksi.
On huomattava, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, missä mielessä nykyinen työmarkkinatilanne on oikeudenmukainen. Tarkoitus on vain osoittaa tasapalkkapyrkimyksiin sisältyviä ongelmia. Eräs käytännön pulma, joka ei tule tekstissä esiin, on erilaisten työtehtävien pisteyttäminen palkanmaksun perusteeksi. Missä määrin palkkojen tulee muodostua vaikkapa työn taitovaatimusten tai työn tuottavuuden perusteella? Ja missä määrin näitä kahta on ylipäätään mielekästä eritellä? Erityisesti hoivatyötä olisi hankala tarkastella tuottavuuden ylläpidon näkökulmasta. On myös huomattava, että koska palkat käytännössä muodostuvat työntekijöiden, työnantajien ja ay-liikkeen intressien ristipaineessa, jyrkät tasapalkkavaatimukset heikentävät työntekijän neuvottelumahdollisuuksia ja voivat lisätä työnantajan valta-asemaa. Tämä tuskin on tasapalkan kannattajien tavoite.
[2] Usko siihen, että kykenisimme kollektiivisesti muokkaamaan ihmislajia kohti kaikkinaista kukoistusta, on mielekästä pitää elossa. Ja kuten aikaisemmat polvet, myös nykynuorisomme on siinä onnistunut: se haluaa maailmaa parantaa ja päättää itse kohtalostaan. Jonkun on kuitenkin epäkiitollisesti muistutettava, että yhteiskuntaelämän muuttaminen pitkällä aikavälillä ja suuressa mittakaavassa on äärimmäisen hankalaa ja että parhaimmatkin aikomukset tuottavat tahattomia ja kielteisiä sivuvaikutuksia – siinäkin harvinaisessa tapauksessa, että tavoitteista vallitsisi laaja yksimielisyys. On siis muistettava, että usein parasta jälkeä syntyy, kun asiat saavat kehittyä vähitellen omalla painollaan ja ihmisille suodaan mahdollisuuksia päättää itse omista asioistaan. Yritykset tehdä ihmisistä tahdottomia shakkinappuloita on tuomittu epäonnistumaan.
[3] Keskipalkkojen tasaaminen on monen nykyfeministin tavoite. Tämän takia liberaalidemokratian kannattaja ei voi rehellisesti pitää itseään feministinä, ainakaan ennen kuin aate on ottanut askeleen taaksepäin ja alkanut tarkastella tasa-arvoa yhtäläisten oikeuksien näkökulmasta, siis ilman utooppisia tasapäistämishaluja.
Tällainen suunnanmuutos tarkoittaisi feminismille irtisanoutumista kollektivismista ja autoritaarisesta ajatuskontrollista, joiden kanssa se on viime aikoina liehakoinut (Tammisalo 2019b). Myös akateemisen feminismin on muututtava: sen on pyrittävä objektiivisuuteen, empiirisiin tiedonhankintamenetelmiin ja kausaalisuhteiden systemaattiseen selvittämiseen (Tammisalo 2019a). Ennen kaikkea feministien tulisi lakata teeskentelemästä, että vapauden ja tasa-arvon välillä ei olisi ristiriitaa. Feministiksi julistautunut sisäministeri Maria Ohisalo (2019) jopa toteaa, että hänen mielestään feminismi on vapausaate.
Jälkikäteen tapahtuva ideologioiden terävöittäminen saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Siksi mieluummin pyrin kyseenalaistamaan feministiksi identifioitumisen mielekkyyden. Aate on menettänyt fokuksensa, ja sitä vaivaa joukko sisäisiä ristiriitoja. Miksi sellaista pitäisi kannattaa? Jos on tarkoitus edistää naisten oikeuksia, puhuttakoon naisten oikeuksien ajamisesta. Ja jos on tarkoitus edistää miesten oikeuksia, puhuttakoon miesten oikeuksien ajamisesta. Ilman lisämääreitä feministiksi tunnustautuminen on laiskaa poseeraamista, epäkypsää riidanhaastamista ja/tai huomiohakuista halua kuulua nomenklatuuraan.
[4] Ahkeruus ja lahjakkuus eivät selitä kaikkea taloudellista menestymistä, vaan mukana on aina silkkaa tuuria. Globaalisti katsottuna yksilöiden väliset tuloerot selittyvät lähinnä kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta se ei toki silti kumoa ahkerien ja kyvykkäiden parempaa toimeentuloa oman yhteisön sisällä.
Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys kuin se, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että se, joka työskentelee kolme prosenttia muita ahkerammin tai on kolme prosenttia muita nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja muita enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat esimerkiksi Japanissa niin kyvyttömiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:
Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?
[5] Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan usein todennäköisyyttä, että matalalla sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmälle tasolle. Määritelmä on siinä mielessä huono, että pelkkä todennäköisyys ei vielä kerro, mistä mahdollinen vähäinen sosiaalinen liikkuvuus johtuu. Jossakin maassa liikkuvuus voi esimerkiksi olla varsin vähäistä, vaikka takana ei olisi lainkaan syrjintää tai epäoikeudenmukaisuutta. Määritelmä jättää siis huomiotta kysymykset yksilöiden meriiteistä ja ominaisuuksista.
Yksilötasolla voidaan taas kysyä, missä määrin nousu saa perustua synnynnäisiin ominaisuuksiin verrattuna kovaan työhön. Esimerkiksi kauneuskilpailuissa menestyminen ei juuri vaadi työtä, mutta urheilukilpailuissa menestyminen on aina uurastuksen takana. (Toki urheilussa tarvitaan myös synnynnäistä lahjakkuutta, ja nykyään valokuvamallitkin treenaavat kuin he valmistautuisivat olympialaisiin.) Olennainen kysymys on tässäkin se, missä määrin markkinat saavat päättää yksilön saamista palkkioista.
[6] Meritokratian perusolemus on se, että yksilön on omilla ansioillaan ja meriiteillään ansaittava paikkansa yhteiskunnassa. Aate syrjäytti vielä 1900-luvun alkupuolella vallinneen perimiseen perustuvan järjestelmän, aristokratian. Meritokraattinen eetos sai tuolloin tukea politiikan molemmilta laidoilta: oikealla taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä ja vasemmalla avoimuudesta erilaisuutta kohtaan ja vihamielisyydestä aristokratiaa kohtaan.
Meritokratiaan liittyvistä vaaroista varoitteli termin keksijä Michael Young jo 1950-luvulla kirjassaan Meritokratian nousu 1870–2033. Vuonna 2001 Young kirjoitti pettyneensä teoksen vastaanottoon. Kirjan piti hänen mukaansa olla satiiri ja varoitus, mitä saattaa tapahtua, jos tietynlaisia ansioita omaavat yksilöt muodostavat sosiaaliluokan, johon muilla ei ole pääsyä – aivan kuten monin paikoin näyttää nyt tapahtuneen.
* * *
KIRJALLISUUS
Chang, H-J. (2010): 23 tosiasiaa kapitalismista. Into. Helsinki.
Marcovich, D. (2019): The Meritocracy Trap. Penguin.
Nousiainen, K. (2019): Palkka-avoimuuden oikeudellisista edellytyksistä. Teoksessa: Samapalkkaisuuden perusteet ja edistäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 28. Helsinki.
Ohisalo, M. (2019): ”Toipuvan kiltin tytön”, nykyisen feministin päiväkirjamerkintöjä sukupuolijärjestelmästä. Teoksessa: Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim. (2019): Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta. Like. Helsinki.
Tammisalo, O. (2019a): Nykyfeminismin yhtiöjärjestys on seksistinen, autoritaarinen ja täynnä ristiriitoja. Skeptikko 2/2019.
Tammisalo, O. (2019b): ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia. Skeptikko 3/2019.
Young, Michael (1958/1967): Meritokratian nousu 1870–2033. Weilin&Göös. Helsinki.
