Sukupuolisesta työnjaosta

Jos ajattelemme, että keittiö ja lastenkamari ovat naisen luonnollinen ympäristö, teemme samoin kuin saadessamme englantilaiset lapset kuvittelemaan, että häkki on papukaijan luonnollinen ympäristö - koska he eivät ole nähneet niitä muualla.

G. B. Shaw

Oheinen sukupuolisen työnjaon syitä käsittelevä kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2020 -lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia, kuvitusta ja mainiota alkusitaattia).

                             * * *

Koiras ja naaras työelämässä – Mikä selittää eriytymistä?

Monesta erilaisesta lähteestä saatu todistusaineisto viittaa siihen, että lajimme esihistoriassa naiset eivät juuri metsästäneet, ainakaan suurriistaa. Jahtiin osallistumisessa loukkaantumisriski saattoi olla niin suuri, metsästysonni niin epävarmaa ja fyysiset ponnistukset niin vaativia, että naiset suosiolla jättivät homman miehille. Muinaisten esiäitiemme lisääntymismenetys oli enemmän kiinni raskauden, imetyksen ja lastenhoidon onnistumisesta kuin riskialttiiseen pyyntireissuun osallistumisesta.

Toisaalta jos suurriistan kaataminen onnistui, se toi yhteisöön valtavasti resursseja. Niiden avulla taitava metsästäjä pystyi parantamaan perheensä ravitsemustilannetta ja/tai omaa asemaansa yhteisössä. Osa antropologeista pitääkin metsästystä lähinnä miesten pyrkimyksenä nostaa statustaan – mikä onnistuessaan on luultavimmin tarkoittanut suurempaa suosiota myös naisten parissa. Mies olisi siis metsästämällä kyennyt edistämään geeniensä kopioitumista.

Onko tässä koko tarina? Selittääkö muinaisten metsästäjä–keräilijöiden lisääntymismenestys myös modernien naisten ja miesten erilaisia kiinnostuksenkohteita ja päätymistä eri ammatteihin? Kysymys ei ole kaukaa haettu. Onhan ihminen saanut elantonsa yli 1000 kertaa kauemmin metsästyksestä ja keräilystä kuin ”töissä” käymisestä. Naisia siis saattaa päätyä miehiä enemmän julkisen sektorin varmoihin hoivatyöpaikkoihin nimenomaan etäisten esiäitien lisääntymismenestyksen takia. Vastaavista geneettisistä syistä miehiä saattaa päätyä enemmän kilpailuhakuisiksi riskinottajiksi yritys- ja rahoitusmaailmaan.

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) pohti sukupuolisen työnjaon syitä seuraavasti:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava 8/1913)

Westermarck siis selittää sukupuolista työnjakoa ensisijaisesti biologisilla sukupuolieroilla – ”luonnon antamilla ohjauksilla” – ja toissijaisesti vahvemman vallankäytöllä. Perään hän toteaa, että toisinaan kulttuuriset tavat suurentavat biologisten sukupuolierojen vaikutusta.

Kysymys kuuluukin, voidaanko kahden näin erilaisen ja silti toisiinsa liittyvän tekijän, siis biologian ja kulttuuristen tapojen, vaikutussuhteista antaa kunnollisia, tutkimukseen perustuvia arvioita.

Tasa-arvo kasvattaa sukupuolieroja

Kun sukupuolten erilaisia intressejä ja työuria yritetään selittää, lajimme evoluutiohistoria on olennainen lähtökohta. Mutta kuten Westermarck toteaa, mukana on pidettävä kasvatukseen, normeihin ja tapoihin liittyviä hypoteeseja.

Oletetaan esimerkiksi, että jossakin yhteisössä on tapana, että perheeseen kertynyt varallisuus periytyy yksinomaan miespuolisille jälkeläisille. Tällöin naisilla ei ole yhtä hyviä mahdollisuuksia toimia kiinnostustensa mukaan. He siis joutuvat noudattamaan toisenlaisia, vähemmän omaehtoisia strategioita. Erot naisten ja miesten kiinnostuksenkohteissa voivat tällä tavoin selittyä sillä, kenellä on valtaa kontrolloida resursseja.

Se, että nainen tekee kotityöt ja kaitsee lapsia, ei siis välttämättä selity naisen omilla intresseillä. Kyse voi olla myös taloudellista valtaa pitävän miehen intresseistä. Miehistä kontrollihalua saattaa lisätä sekin, että sukupuolille tyypillisten toimien eriytymiseen liittyy joskus merkittävää symboliarvoa, vaikkapa univormuja ja sotamaalauksia.

Nämä huomiot tulee pitää mielessä sukupuolista työnjakoa tarkasteltaessa. Mutta jotta työnjaon selittäminen etenisi ihmisillä olevista ennakkoasenteista jonkinlaisiin perusteltuihin päätelmiin, asiaa tulee tutkia empiirisesti. Ilman empiiristä todistusaineistoa ei ole syytä ajatella, että kulttuuriset ja yhteiskunnalliset selitykset olisivat lajihistoriallisia selityksiä merkittävämpiä – tai toisin päin. Miten siis tutkia asiaa?

Kokeiden tekeminen, eksperimentia, antaisi tietoa, johon tutkijan omat ennakkokäsitykset eivät pääse vaikuttamaan. Tässä tapauksessa ratkaisevien koejärjestelyiden luominen on eettisten ja taloudellisten syiden vuoksi kuitenkin mahdotonta. Ympäröivää yhteiskuntaa ei ole koetta varten mahdollista muuttaa, ja halukkaita koehenkilöitäkään tuskin löytyisi.

Toinen vaihtoehto on vertailla eri yhteisöjä. Menetelmän ongelma on havaintojen monitulkintaisuus: kaikkia taustamuuttujia ei pystytä millään huomioimaan. Vertailututkimuksesta saadut havainnot eivät toisin sanoen ole yhtä todistusvoimaisia kuin kokeista saadut havainnot.

Yhteisöjen välinen vertailu on kuitenkin tarjolla olevista vaihtoehdoista paras – ja menetelmä ei ole niin kehno kuin luonnontiedepiireissä saatetaan ajatella. Suurten yhteiskunnallisten tilastoaineistojen hallinta on merkittävästi parantunut viime vuosina, ja yhteisöjen vertailu eri muuttujien suhteen on jo osoittautunut käteväksi tavaksi testata hypoteeseja työmarkkinoiden eriytymisen syistä.

Useissa tutkimuksissa on ensinnäkin havaittu, että psykologiset sukupuolierot (persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä) ovat suurempia yhteiskunnissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa. Joidenkin tutkimusten mukaan sukupuolierot jopa tietyissä fyysisissä piirteissä (pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine) ovat suurempia tasa-arvoisemmissa maissa.

Nämä löydökset ovat ristiriidassa patriarkaaliseen vallankäyttöön perustuvan selityksen kanssa. Sen sijaan löydökset tukevat biologiaan perustuvia selityksiä – ainakin siinä määrin kuin tasa-arvoisemmat mahdollisuudet johtavat ihmisiä heille itselle luontaisiin asenteisiin ja aktiviteetteihin.

Joissakin tutkimuksissa sanotaankin, että mikäli persoonallisuuspiirteissä tavataan sukupuolieroja, se ei ole merkki sukupuolten epätasa-arvoisesta kohtelusta vaan pikemminkin kertoo onnistuneesta tasa-arvopolitiikasta. Eräs vertailututkimus taas päättelee, että kun sukupuolinen tasa-arvo maassa lisääntyy, sekä miehet että naiset ajautuvat kohti perinteisiä rooleja. Kolmannessa tutkimuksessa tarkasteltiin fyysistä aggressiivisuutta. Siitäkin paljastui, että sukupuolierot ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa.

Eräs tutkimus taas tarkasteli riskinottoa, kärsivällisyyttä, altruismia, vastavuoroisuutta ja luottamusta. Näissäkin ominaisuuksissa sukupuolten tasa-arvo oli yhteydessä suurempiin sukupuolieroihin. Jopa erot akateemisessa kyvykkyydessä näyttävät olevan suurempia tasa-arvoisemmissa maissa (ks. kirjallisuusviitteet).

Tutkimustulosten perusteella voidaan tehdä melko yksioikoinen päätelmä: sukupuolierot mieltymyksissä ja taipumuksissa kasvavat, kun maa vaurastuu ja mahdollisuudet tulevat tasa-arvoisemmiksi. Havainto antaa epäsuoraa tukea yksilön valintoihin perustuvalle selitysmallille työmarkkinoiden eriytymisestä.

Toki myös päinvastaista on ehdotettu: että yhteiskunnan vaurastuminen ja mahdollisuuksien tasa-arvoistuminen vähentäisivät yksilöiden omien mieltymysten merkitystä ja lisäisivät perinteisten ammattistereotypioiden merkitystä. Mutta millä mekanismilla tämä tapahtuisi? Miksi parantuneet mahdollisuudet toimia mieltymysten mukaan vähentäisivät yksilölle luontaisia valintoja? Tai miksi juuri vauraus ja tasa-arvo muokkaisivat yksilöiden mieltymyksistä perinteisempiä? Tähän suuntaan vaikuttavia mekanismeja on helppo kehitellä, mutta niiden todellisista vaikutuksista ei ole pätevää tutkimusnäyttöä.

Peilistä katsoo kädellinen

Yksilöiden omiin valintoihin perustuvat selitykset saavat lisää painoarvoa psykologisten sukupuolierojen tutkimuksesta. On esimerkiksi havaittu, että sukupuolten erot aggressiivisuudessa ovat suurimmillaan teini-iässä. Tätä seikkaa olisi hankala selittää yhteiskunnallisilla tekijöillä. Miksi yhteiskunta kaikkialla maailmassa tekisi aggressiivisuuseroista suurimpia juuri sukukypsyyden saavuttamisen aikoihin? Ja miksi vastaava iästä riippuva sukupuoliero löytyy myös kädellisserkuiltamme? Entä miksi sukupuoliero väkivaltaisuudessa tasoittuu samaa tahtia testosteronitasojen tasoittuessa? Miksi näin on myös muilla selkärankaisilla? Tällaisiin kysymyksiin teoriat yhteiskunnallisista normeista ja kasvatuksesta eivät kykene vastaamaan.

Poikien fyysistä aggressiivisuutta pyritään myös hillitsemään voimakkaammin kuin tyttöjen aggressioita. Poikia siis rangaistaan useammin ja ankarammin. Mutta vaikka kulttuuriset tavat koettavat kyseistä sukupuolieroa tällä tavoin kaventaa, evolutiivisesta lajihistoriasta johtuvat erot tulevat silti esille. Ero aggressiivisuudessa näkyy jo vauvoilla ja taaperoilla, kauan ennen kuin ne ymmärtävät olevansa poikia tai tyttöjä.

Vastaavia huomioita voidaan tehdä hoivakäyttäytymisestä. Miksi luonto olisi antanut naisille fyysiset valmiudet imetykseen mutta unohtanut psykologiset hoivavalmiudet? Entä miksi sukupuoliero vauvojen hoivaamisessa näkyy myös tasa-arvoeetoksen Pohjoismaissa, jossa vauvojen pulloruokinta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Voidaan toki väittää, että tämä johtuu asenneilmaston hitaasta muutoksesta. Selitys ei kuitenkaan huomioi sitä, että tytöt leikkivät enemmän hoivaleikkejä jo taaperoikäisinä, myös muilla kädellisillä.

Osa ihmistieteilijöistä on ollut kyvytön

nauttimaan pätevistä tiedonlähteistä biologiaa

koskevien pelkojensa vuoksi. (Tämä

ajatus ei välity oheisesta

sanaleikkipilakuvasta, joka on tässäkin

suhteessa epäonnistunut.)

Ajatus, että hoiva-alojen naisvaltaisuus johtuisi vain vanhempien, koulun ja muun yhteiskunnan harjoittamasta manipuloinnista, vaikuttaakin varsin epätodennäköiseltä. Esimerkiksi tytöt, jotka altistuivat kohdussa poikkeuksellisen suurille testosteronimäärille, nujakoivat enemmän ja leikkivät vähemmän hoivaleikkejä. Miksi yhteiskunta ohjaisi hoivaleikkeihin vain sellaisia tyttöjä, jotka altistuivat tyypillisille hormoniannoksille? Joko nämä tytöt ovat ensin osoittaneet hoivaamiseen taipumusta, johon vanhemmat heitä sitten edelleen kannustavat tai sitten hoivaaminen tulee heiltä luonnostaan. Kummassakin skenaariossa biologia tulee pitää tarkastelussa mukana.

Voidaan tietysti kuvitella, että sukupuolierot aggressiivisuudessa ja hoivataipumuksissa eivät millään tavalla vaikuttaisi siihen, mille aloille nuoret suuntautuvat tai miten lasten- ja kodinhoito perheissä järjestetään. Tämä saattaa myös olla tavoittelemisen arvoinen tilanne. Mutta ajattelitpa uravalinnoista tai perheidensisäisestä rooliutumisesta mitä tahansa ja piditpä valtion puuttumista asiaan sopivana tai et, hypoteesi evolutiivisesti kehittyneiden psykologisten sukupuolierojen vaikutuksesta on saanut empiiristä tukea ja on täten tieteellisessä mielessä perusteltu. Politiikka, etenkin palkkapolitiikka, on asia erikseen.

Samalla on toki muistettava, että kun naiset saivat tasaveroiset oikeudet ja mahdollisuudet miesten kanssa, naiset eivät heti pystyneet täysipainoisesti hyödyntämään uusia mahdollisuuksiaan. Uran luominen saattoi esimerkiksi vähentää naisen avioliiton todennäköisyyttä tai tehdä naisen miessuhteista kitkaisempia. Tai ehkä yhteisö ja jopa oma suku ja perhe väheksyivät naisen työpanosta. Myös ristiriita äitiyden ja täysipainoisen uranluomisen kanssa saattoi muodostua ylivoimaiseksi.

Eli kun lailliset esteet oli hävitetty, muunlaisia esteitä saattoi jäädä jäljelle. Miehet saattoivat työhönotossa ja ylentämisessä edelleen suosia toisia miehiä. Ehkä osa miehistä jopa tunsi olonsa uhatuksi naisten uudesta itsenäisyydestä.

Olivatpa nämä seikat kuinka merkityksellisiä tahansa, ne eivät poista biologiasta juontuvaa ”epäreiluutta”. Edellä mainittujen aggressiivisuus- ja hoivataipumuserojen lisäksi on esimerkiksi mahdollista, että raskaus ja äidiksi tuleminen ovat keskimäärin mullistavampia kokemuksia naiselle kuin isäksi tuleminen on miehelle. Mikäli näin on, lapsen aiheuttama häiriö työuralle – ja täten palkkakehitykselle – on naiselle suurempi silloinkin, kun lasten- ja kodinhoito on perheessä jaettu täsmälleen tasan. Tällaiset mahdollisuudet tulee tutkia tarkoin.

Entä argumentit lajihistorian merkitystä vastaan? On ehdotettu, että edellä mainitut havainnot tasa-arvoisten maiden suuremmista sukupuolieroista ja eriytyneistä työmarkkinoista selittyvät sillä, että vauraissa maissa – jotka yleensä ovat tasa-arvoisempia – vanhemmilla on enemmän aikaa kasvattaa lapsiaan perinteisiin rooleihin. Selitysmalli on sinänsä looginen, mutta se on keskeneräinen ja edellyttäisi lisäselityksiä.

Miksi vanhemmat suosisivat perinteisiä rooleja juuri vauraimmissa ja tasa-arvoisimmissa yhteiskunnissa? Pitkäkestoisten seurantatutkimusten perusteella voidaan päinvastoin päätellä, että kun valtio ja kansalaiset vaurastuvat, perinteiset perhearvot ja uskonnollisuus korvautuvat itseilmaisua ja individualismia korostavilla normeilla. Toisin sanoen, kun eloonjäämisestä tulee turvatumpaa, ihmisillä on paremmat mahdollisuudet toimia omien yksilöllisten taipumustensa mukaan. Siihen lapsia nykyään kannustetaan ja sitä heiltä odotetaan.

Suuri osa sukupuolieroista on myös juuri sellaisia kuin mitä lajien välisen vertailun perusteella voidaan ennustaa. Jos sukupuolten käyttäytymistä siis selitetään kasvatuksella ja yhteiskunnallisilla normeilla, samalla pitää selittää se, miksi normit tuottavat juuri biologisten ennusteiden mukaista käyttäytymistä.

Miten päin asiaa käänteleekin, peilistä tuijottaa aina metsästäjä–keräilijä, kädellinen ja nisäkäs. Ja tämänkin olennon tunne-elämä ja lajityypilliset käyttäytymistavat tulevat ymmärrettäviksi vasta evoluution valossa.

Mikäli tavoitteena siis on kokonaisvaltaisesti ymmärtää sukupuolieroja ja samalla työmarkkinoiden sukupuolista eriytymistä, evoluutioteoreettinen tarkastelu on pidettävä hypoteeseissa vahvasti mukana. Mikäli tavoitteena taas on yhteiskunnan muutos, lajihistorian huomioiminen on vieläkin välttämättömämpää. Jos ei tiedä, mistä lähtee liikkeelle, saattaa harhautua kauemmas maalistaan. Se olisi suuri sääli, mikäli määränpäänä oli oikeudenmukaisuus.

KIRJALLISUUS

Falk, A. & Hermle, J. (2018): Relationship of gender differences in preferences to economic development and gender equality. Science. 362: 6412, eaas9899.

https://science.sciencemag.org/content/362/6412/eaas9899

Inglehart, R. (2018): Cultural Evolution – People’s Motivations are Changing, and Reshaping the World. Cambridge University Press.

Kaiser, Tim. (2019): Nature and evoked culture: sex differences in personality are uniquely correlated with ecological stress. PsyArXiv. 10.31234/osf.io/u73gh.

https://psyarxiv.com/u73gh/

Mac Giolla, E. & Kajonius, P. (2018): Sex differences in personality are larger in gender equal countries: Replicating and extending a surprising finding. International Journal of Psychology. 54(6):705-711.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/30206941

Nivette, A. ym. (2018): Sex differences in adolescent physical aggression: Evidence from sixty‐three low‐and middle‐income countries. Aggressive Behavior. 45:82–92.

https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1002/ab.21799

Schmitt, D. ym. (2008): Why can't a man be more like a woman? Sex differences in Big Five personality traits across 55 cultures. Journal of Personality and Social Psychology. 94(1): 168–182.

https://doi.org/10.1037/0022-3514.94.1.168

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Stoet, G. & Geary, D. (2020): Sex-specific academic ability and attitude patterns in students across developed countries. Intelligence. Vol 81. Preprint.

https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0160289620300313

Stoet, G. ym. (2016): Countries with Higher Levels of Gender Equality Show Larger National Sex Differences in Mathematics Anxiety and Relatively Lower Parental Mathematics Valuation for Girls. PLoS ONE. 11(4): e0153857. https://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0153857

Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood The Universe. Cambridge University Press.

Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                    * * *

PS. Työmarkkinoiden sukupuolinen eriytyminen tuskin herättäisi niin paljon kiinnostusta, jos se ei olisi yhteydessä tuloeroihin. Kun sukupuolten välisistä ansioeroista poistetaan ilmeiset tekijät (esim. se, että miehet valikoituvat enemmän teknistuotannollisille aloille), jäljelle jää jonkinlainen tilastollinen ero. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolme prosenttia. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissamme on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt, viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Suomessa ei tosin ole tehty kattavaa selvitystä tehdyistä työtunneista. Niiden tarkka huomioiminen saattaisi kaventaa sukupuolieron olemattomiin, tai jopa kääntää eri suuntaan. Lisäksi mikäli sukupuolisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tarkasteluun otettaisiin mukaan esimerkiksi asevelvollisuus, eläkevuosien määrä ja julkisten terveydenhoitopalveluiden käyttö, se saattaisi radikaalisti muuttaa keskustelua naisen eurosta.

PS 2. Akateemisen feminismin parissa biologiset, ihmisluonnon huomioivat selitykset on jätetty kutakuinkin huomiotta. Toisinaan selitykset taas on kuitattu miesvallan ilmentyminä ja puolustamisena. Tämä on älyllisesti epärehellistä ja siksi harmillista: se estää niitä voimaannuttavia vaikutuksia, joita nuoret naiset voisivat feminismiltä ja naisliikkeeltä saada. 

Samalla on toki selvää, että kaikki poliittiset ideologiat jossakin määrin nojaavat vilpilliseen ja/tai dogmaattiseen silmien sulkemiseen. Jos tavoite kuitenkin on syrjinnän vastustaminen, tiedonjanon ja objektiivisuuden pitäisi olla päällimmäinen asenne. Se tukisi pyrkimystä saada inhimillinen potentiaali tehokkaammin käyttöön.

Ihmisluonnon ja biologian sivuuttamista on nähtävissä myös toisen laidan poliittisessa ajattelussa. Alkukesällä 2020 keskustelua herättivät esimerkiksi Jukka Hankamäen esittämät naisen seksuaalista itsemääräämistä vähättelevät näkemykset. Tämänkaltainen konservatiivinen "biokielto" ei ole levinnyt akateemiseen maailmaan. Tämä on yksi syy, miksi olen kritisoinut enemmän nykyfeminismin kuin konservatismin pinnallisuuksia. Jälkimmäisillä on myös jo oma vakiintunut, vaikutusvaltainen ja varsin yksimielinen kriitikkokuntansa. Sille kaltaisellani epäpoliittisella tieteen puolustajalla ei taida olla muuta tarjottavaa kuin uteliaaseen vuoropuheluun ja johdonmukaiseen argumentaatioon kannustaminen.

Toinen erikoinen piirre (tiedonhaluttomuuden lisäksi) nykyfeminismissä on se, että aate on onnistunut brändäämään epädemokraattiset ja holhoavat asenteensa välittämisen ja tasa-arvon kielelle. Jopa korkeasta yhteiskunnallisesta ja/tai poliittisesta asemasta nauttiva feministi saattaa esiintyä alistettuna (mutta kapinallisena) vallan vahtikoirana. Markkinatalouden mannekiinien tavoin feminismi on myös alkanut puhua win-win -tilanteesta, jossa ”miehetkin hyötyvät feminismistä” (määrittelemättä aatetta sen tarkemmin tai antamatta kunnollista näyttöä väitteen tueksi). Todellisuudessa aatteesta hyötyy usein enää valtafeministi itse - ja muun yhteiskunnan tehtäväksi jää vapauden ja valistuksen ideaalien puolustaminen.

Tutkijat seurasivat erästä simpanssiryhmää

12 vuoden ajan. He näkivät tuona aikana 

413 metsästyskertaa. Näistä 267 tuotti

saalista. (Ihminen ja simpanssi eivät ole

ainoita metsästäviä kädellisiä, vaan myös

esimerkiksi jotkut paviaanilajit metsästävät

säännöllisesti.)

PS 3. Huomio metsästyksen mahdollisesta yhteydestä muinaisten esi-isien lisääntymismenestykseen: Simpanssiurokset metsästävät todennäköisemmin silloin, kun laumassa on ovulaatiosyklin hedelmällisessä vaiheessa olevia naaraita (ks. esim. Frans deWaal: Mama’s Last Hug, 2019). Nämä takamukseltaan turvonneet simpanssinaaraat näyttävät myös saavan uroksilta liharavintoa muita naaraita useammin. Simpansseillakin siis tavataan seksiä resursseja vastaan -vaihtokauppaa. 

 

Simpansseilla on luultavasti mutkikkaita sopeutumia sekä ryhmämetsästystä että saaliinjakoa varten. Esimerkiksi yksilöt, jotka vain näyttelevät metsästykseen osallistumista, eivät joidenkin tutkijoiden mukaan pääse saaliinjaosta osallisiksi. Lihaa käytetään mitä ilmeisimmin myös poliittisiin tarkoituksiin eli liittolaisten hankkimiseksi. (Yleensä simpanssiurokset metsästävät pienempiä kädellisiä mutta joskus ne saavat kiinni myös esimerkiksi antiloopinvasoja. Joskus simpanssit pyydystävät pieniä saaliita yksin, esimerkiksi lintuja ja sammakoita.)

PS 4. Jutun kirjoittamisen jälkeen aloitin Charles Murrayn kirjan Human Diversity. Siinä Murray selittää tasa-arvoisten maiden suurempia persoonallisuuseroja sukupuolten välillä seuraavasti:

 

Vapauksien polkeminen, josta naiset perinteisissä yhteisöissä yhä kärsivät, toisinaan rajoittaa myötäsyntyisten persoonallisuuspiirteiden ilmenemistä. Millaisia geneettisiä taipumuksia ekstraversioon naisilla ankarassa muslimikulttuurissa onkin, he ovat valtavan kulttuurisen paineen alaisina muokata taipumustensa ilmaisua sopimaan kulttuurisiin normeihin. Ehkäpä nämä olosuhteet kutistavat myös miesten persoonallisuuksien ilmaisua. Tämän hypoteesin mukaan geneettisperäiset persoonallisuuserot suurenevat sukupuolisen tasa-arvon yhteisöissä yksinkertaisesta syystä: molemmat sukupuolet ovat vapaita tekemään sitä, mikä tulee heille luonnostaan. 

 

Mikä selitys onkin oikea, itse ilmiö on saanut laajaa tutkimusnäyttöä taakseen, eikä sitä voida ohittaa lopputulosten tasa-arvoa tarkasteltaessa.

Koulutuksen ja ammattien sukupuolittumisesta Murray korostaa lähinnä kolmea seikkaa: 

1) sukupuolierot kyvyissä eivät selitä kaikkea koulutuksessa ja ammateissa havaittua sukupuolittumista, 

2) osaselitys sukupuolittumiselle tulee siitä, että ihmiset mieluiten tekevät sitä, missä he ovat parhaita (vaikka he olisivat todella hyviä myös muissa asioissa) ja 

3) sosialisaatio (kasvatus, lapsena saadut lelut yms.) ei selitä koulutus- tai ammattialojen sukupuolittumista. 

 

Empiirisenä todistusaineistona Murray käyttää muun muassa matemaattisesti poikkeuksellisen lahjakkaiden yksilöiden mieltymyksiä ja uravalintoja. Poikkeuslahjakkaiden naisten uravalinnoista kirjoittaessaan hän jopa esittää puoli-ilkeilevän kommentin (muutoin varsin kuivakkaassa analyysissaan): ”Jos yrität väittää, että kyseiset naiset huijattiin hyväksymään perinteiset sukupuoliroolit, törmäät ongelmiin: luultavasti nämä ratkaisujaan tehneet naiset ovat paljon sinua fiksumpia.” (Herjaan voidaan vastata toteamalla, että olivatpa nämä perinteisille naisten aloille päätyneet matemaattiset naiset miten fiksuja tahansa, se ei sellaisenaan tarkoita, että heidän valintansa olivat omaehtoisia. Murray toki ymmärtää tämän ja esittää joukon pätevämpää todistusaineistoa väitteidensä tueksi. Koetan myöhemmin arvioida Murrayn teoksen.)

Tuleeko rotujen välisiä älykkyyseroja tutkia?

Sam Harrisin keskustelu Charles Murrayn kanssa kannattaa kuunnella (esim. täältä tai täältä). Kiinnostava kohta on muun muassa Murrayn vastaus Harrisin kysymykseen, miksi kukaan haluaisi tutkia rotujen välisiä älykkyyseroja. Onko sellaisesta tiedosta muka jotakin hyötyä? Teemmekö jotakin esimerkiksi havainnolla, että ihmiset Saharan eteläpuolella saavat keskimäärin alhaisempia testituloksia kuin Itä-Aasiassa ja että eurooppalaiset ovat jossakin siinä välissä? Pohdin kysymystä Mustaa valkoisella -kirjassani, josta tiivistin tähän lähinnä tutkimusta vastustavia pointteja (viitteet kirjassa). Perään laitan teoksesta vielä otteen, jossa geneettisiä rotueroja esittänyt Tatu Vanhanen (1929–2015) vastaa kysymyksiini. Jos kiinnostaa tietää, mitä ajattelen tai mitä tutkimus sanoo rotueroista, kehotan kirjan lukemaan (tiedän, törkeä mainos). Mutta tässä siis yleistä pohdintaa aiheen tiimoilta.

Tieteen tulee keskustella arimmistakin aiheista. Ongelma on siinä, että tiedefoorumeilla käyty keskustelu saattaa vaivihkaa tehdä vaarallisista ideoista hyväksyttävämpiä muualla yhteiskunnassa. Joskus pelkkä ajatuksen julkinen esittäminen saattaa muuttaa sen vaikutuksia. Jo esimerkiksi maahanmuuton ongelmien esiintuominen saattaa altistaa vähemmistöjä vainon tai halveksunnan kohteeksi. Ja kun jokin vaarallinen ajatus siirtyy tieteellisestä hienovaraisuudesta poliittisen keskustelun piiriin, ajatuksesta voi tulla tehokas ja ennalta arvaamaton ase. Onkin mahdollista, että ihmiset pitävät osan mielipiteistään ja ennakkoluuloistaan yksityisinä sen takia, että ulkopuoliset saattavat kärsiä niiden leviämisestä.

On myös mahdollista, että jos ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset saattavat rohkaistua toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Joku voi myös ryhmäpaineen (kuvitellun tai todellisen) vuoksi päätyä syrjimään joitakin ihmispopulaatioita, vaikka hänellä ei alun perin ollutkaan näitä ihmisiä väheksyviä ajatuksia. Toki keskustelulla saattaa olla vaikutuksia myös siihen, mitä kyseessä olevien ryhmien edustajat ajattelevat itsestään.

Tieteenharjoittajat luonnollisesti varoittavat ideoidensa väärinkäytöstä, usein myös tieteellisissä artikkeleissaan. Tällaiset varoitukset saattavat kuitenkin hukkua muuhun viestitulvaan. Tutkijanammatin vaatimukset tekevät tutkijoista hitaita ja tehottomia verrattuna ajatusten ”itsenäiseen” leviämiseen, etenkin internetissä. Lisäksi jos olen rehellinen, en usko, että ”tavalliset ihmiset” tulevat koskaan harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus pystytään hyväksymään ilman sen tuomia haittavaikutuksia. Tästä syystä tieteellisen rationaalisuuden vaatimus ei välttämättä tarkoita koko totuuden etsimistä. Joskus järkevä ihminen saattaa valita tietämättömyyden; hän ei ehkä halua altistua vaarallisille salaisuuksille.

Suomessa Tatu Vanhasen ajatukset rotueroista saattavat olla erityisen vaarallisia. Rasismi ensinnäkin on juurtunut syvälle suomalaiseen mielenmaisemaan. Toiseksi Suomi ei oikeastaan ole länsimainen demokratia. Täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastava keskusteluilmapiiri. Vanhanen on oikeassa todetessaan, että meiltä puuttuu järjestelmä, ”joka helpottaisi ihmisten erilaisuuden ja samanlaisuuden yhteensovittamista”. Suomettuneen punamultakonsensuksen jäljiltä yksilöperusteisen ajattelun ja arvomaailman on ollut vaikea kasvaa.

Populaatioiden keskimääräiset erot eivät luonnollisesti poista yksilöiden välistä vaihtelua – eli sitä, että on fiksuja afrikkalaisia ja on pölvästejä itä-aasialaisia – tai sitä, että samoja (geneettisiä) ominaisuuksia tavataan kaikilta populaatioilta. Moraalisuus vaatii, että yksilöitä kohdellaan yksilöinä, ei ryhmän edustajina, riippumatta keskimääräisistä eroista.

Älykkyyserojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin – siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Geeneihin perustuvan selityksen mukaan älykkyyserot eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Afrikkalaisia äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he eivät ole muuttaneet lastensa ympäristöä paremmaksi. Tätä voitaneen pitää geeniselityksen positiivisena puolena. Negatiivisena puolena taas on se, että selitys saattaa vähentää yrityksiä ympäristön muuttamiseen. Monethan virheellisesti kuvittelevat, että geeneille ei voida mitään. Toisaalta geeniselitys saattaa myös synnyttää motiivin kompensoida ihmisten perinnöllisiä puutteita. Tätä mahdollisuutta voidaan pitää selityksen toisena positiivisena puolena. Tosiasiat ovat kuitenkin parasta vastalääkettä fatalismille ja determinismille. Se, että Afrikasta muuttaneiden mustien jälkeläiset saavat afrikkalaisia korkeampia älykkyystestituloksia, kertoo, että kulttuuriympäristön muuttamisella pystytään vaikuttamaan ihmisiin.

---

Tässä on joitakin Tatu Vanhaselle esittämiäni kysymyksiä (myös Mustaa valkoisella -kirjasta). Miten sinä vastaisit kolmanteen kysymykseen, johon Vanhanen ei osannut vastata?

Teoriasi kannalta tämän kohdan kysymyksillä ei ole merkitystä, mutta uskon näiden kiinnostavan ihmisiä. Mitä esimerkiksi sanoisit psykologille, joka kertoi voineensa fyysisesti pahoin, kun hän kuuli ajatuksen, että kansojen epätasa-arvo johtuu älykkyyseroista ja on siksi väistämätöntä? Olet varmasti tietoinen, että teoriallasi on tällainen vaikutus moniin ja että monissa akateemisissa piireissä sinua aktiivisesti vältellään.

Vanhanen:

Useimmat ihmiset myös akateemisissa piireissä ovat omaksuneet vallitsevan ja oikeana pidetyn maailmankuvan, jonka mukaan kansojen välillä ei ole merkittäviä geneettisiä eroja ja niihin perustuvia älykkyyseroja, jotka johtaisivat väistämättä kansojen epätasa-arvoon. Hallitseva maailmankäsitys pitää kansojen välillä esiintyviä suuria epätasaisuuksia joidenkin ympäristötekijöiden aiheuttamina tilapäisinä epäkohtina, jotka on mahdollista korjata ympäristötekijöitä muuttamalla. Monille tällainen uskomus on itsestäänselvyys, jota ei tarvitse perustella ja jota kenenkään ei sovi arvostella. Sen vuoksi he suhtautuvat karsaasti maailmankuvansa kyseenalaistamiseen ja pitävät pyhäinhäväistyksenä teoriaa, joka väittää kansojen välisten suurten eriarvoisuuksien jatkuvan loputtomasti, koska ne ovat väistämättömänä seuraamuksena kyvyiltään erilaisten ihmisten osallistumisesta niukoista resursseista käytävään jatkuvaan kamppailuun.

   Psykologi-tuttavallesi haluaisin sanoa, että psykologin kannattaisi perehtyä myös globaalien eriarvoisuuksien syitä koskeviin uusiin näkemyksiin eikä jäädä oman vanhentuneen ja selityskyvyttömän maailmankuvansa vangiksi. Ymmärrän kuitenkin hänen asennoitumistaan, sillä lukemattomat psykologit myös muualla maailmassa ovat luullakseni hänen kanssaan samaa mieltä.

Eräs tuttavani – joka hyvin ymmärtää, miten tärkeää tieteen vapaus ja autonomia ovat – varoitti minua silti likaamasta käsiäni aiheella samaan tapaan kuin biologeja varoitellaan käymästä keskusteluun kreationistien kanssa. Se kun saattaisi antaa yleisölle kuvan, että kreationismi on varteenotettava vaihtoehto. Toisaalta sama tuttava kannusti, että tarttumalla aiheeseen on myös mahdollista kerätä moraalista pääomaa. Mitä sanot niille, joiden mielestä aiheistasi on kaikkien kannalta parasta vaieta?

Vanhanen:

Tuttavasi kuvastaa oppineiden ihmisten asennoitumista oman maailmankuvansa kanssa ristiriidassa olevaan tutkimukseen. Kun he eivät kykene järkiperustein hylkäämään teoriaani tukevien maailmanlaajuisten empiiristen tutkimuksen tuloksia, he ummistavat silmänsä ja leimaavat tutkimustulokseni huuhaaksi, jota kenenkään ei pitäisi ottaa vakavalta kannalta. Arvostelijat eivät ole puuttuneet darwinilaisesta evoluutioteoriasta johdettuun teoriaani globaalien eriarvoisuuksien perustumisesta evoluution tuottamaan ihmisten erilaisuuteen, koska esittämäni teoreettisen selityksen hylkääminen edellyttäisi myös darwinilaisen evoluutioteorian pitämistä pätemättömänä. He keskittyvät väitteeseen, että käyttämäni kansallisten älykkyyserojen mittaustulokset ovat enemmän tai vähemmän virheellisiä. Erilaisia virheitä niissä varmasti on, mutta haluaisin huomauttaa, että itse en ole minkäänlainen älykkyystutkija enkä ole koskaan ollut.

   Mielenkiintoni ja tehtäväni on rajoittunut kansojen välisten keskimääräisten älykkyyserojen yhteiskunnallisten seuraamusten selvittämiseen. Niille, joiden mielestä aiheistani on parasta vaieta, haluaisin vain sanoa, että ihmisiä koskevien uusien teorioiden läpimurto on aina ollut vaikeaa ja jopa tuskallista. Näin erityisesti tässä tapauksessa, kun maailmankuvaa olisi muutettava ja pitäisi oppia hyväksymään ihmisten erilaisuuteen liittyvien globaalien eriarvoisuuksien jatkuminen loputtomasti.

Ihmisillä on voimakas taipumus yleistää ja heidän on vaikea suhtautua muiden ryhmien edustajiin yksilöinä. Jos sinua kaikkialla uskottaisiin, vaikeuttaisiko se joidenkin yksilöiden mahdollisuuksia hyötyä älykkyydestään?

Vanhanen:

Yhtenä tapana tehdä yleistyksiä on esimerkiksi olettaa, että jonkin etnisen ryhmän muuta väestöä korkeampi tai alempi keskimääräinen ÄO koskee yhtäläisesti ryhmän kaikkia jäseniä. Näinhän asia ei ole, sillä kaikkien ryhmien sisällä yksilöiden välillä on suurta hajontaa. Ihmisiin pitäisi oppia suhtautumaan yksilöinä. Kysymyksen jälkimmäiseen osaan en osaa vastata mitään.

Oletetaan, että valtiotieteilijöiden keskimääräinen ÄO on muutaman pisteen alempi kuin luonnontieteilijöillä. Miten meidän pitäisi reagoida tällaisiin eroihin? Tai mitä pitäisi ajatella henkilöistä, jotka näitä eroja korostavat?

Vanhanen:

Ei valtiotieteilijöiden ja luonnontieteilijöiden väliseen eroon mielestäni tarvitsisi mitenkään erityisesti reagoida. Monien ihmisryhmien välillä voi olla keskimääräisessä ÄO:ssa muutaman pisteen eroja, mutta sen ei tarvitse vaikuttaa kaikkien ryhmien oikeuteen työskennellä omalla alallaan kykyjensä mukaan. On muistettava, että yksilölliset ÄO-erot ovat seurausta hedelmöitymiseen liittyvästä sattumanvaraisuudesta. Hyvät tai huonommat geneettiset ÄO-edellytykset eivät ole kenenkään omaa ansiota tai syytä. Ne vain heijastavat luonnossa vallitsevaa sattumanvaraisuutta ja monimuotoisuutta. Meidän on tyydyttävä siihen, mitä olemme sattumalta saaneet. En ymmärrä mitä syytä olisi erojen korostamiseen.

---

PS. Oheisessa kuvassa on joitakin tällä hetkellä lukemiani kirjoja. Keltikangas-Järvinen on samaa taattua laatua kuin hänen aiemmat populaarit teoksensa. Joistakin määrittelykysymyksistä olen hieman eri mieltä (mm. persoonallisuus vs. temperamentti), mutta määritelmistä on tietysti turha kiistellä. Joitakin yksittäisiä kohtia voidaan myös moittia mutkien oikomisesta: ”Ihmisen käytöksestä emme voi päätellä hänen itseluottamuksensa määrää emmekä hänen motiivejaan, mutta ihmisen temperamentti on se, jollaisena se ulospäin muille näyttäytyy” (s. 39). Eniten teoksessa kuitenkin häiritsee hakemiston ja lähdeviitteiden puute. Esimerkiksi sivulla 41 sanotaan, että: ”Jos ihminen itse räiskyy ollessaan iloinen tai vihainen, hän käyttää samaa asteikkoa arvioidessaan muiden tunnetiloja näiden reaktioista.” Se, etten voi tarkistaa esitettyjen väitteiden alkuperää häiritsee itse asiassa sen verran, etten voi lukea kirjaa alkua pitemmälle. Miksi WSOY jättää teoksistaan hakemiston/lähdeviitteiden kaltaisia tärkeitä seikkoja pois? Niiden lisääminen ei vähentäisi luettavuutta mutta lisäisi kiinnostavuutta. Vai meneekö kustannusalalla niin huonosti, että isolla kustantajalla ei ole varaa hakemistoon/viitteisiin? Oli miten oli, kuriositeetiksi laitan tähän vielä kirjan kauniit loppusanat:

Antaessaan jokaiselle oman yksilöllisen temperamenttinsa luonto ei ehkä ole toiminut aivan oikeudenmukaisesti. Joillekin on annettu temperamentti, joka saattaa vaikeuttaa heidän elämäänsä, joidenkin elämä on tehty alun alkaen tässä suhteessa muita helpommaksi. Kokonaan ei tästä voi syyttää luontoa, vaan tärkein vaikeuksien kasaaja on kuitenkin kulttuuri arvostuksineen. Kulttuurin arvostukset eivät tule valmiina eikä niitä anneta mistään, vaan ihmiset luovat ne itse ymmärtäväisyydellään, suvaitsevaisuudellaan ja kyvyllään tuntea empatiaa toista ihmistä kohtaan – tai sitten niiden puutteella.

(En tosin tekisi tuollaista kulttuuri/luonto -jaottelua. Kaikissa kulttuureissa esimerkiksi arvostetaan enemmän ahkeria, avuliaita ja hyväluontoisia yksilöitä kuin laiskoja, itsekkäitä ja riidanhaluisia. Ja lopuksi vielä pieni moite markkinointiosastolle; luulisi, että sellainen kirja myy paremmin, jonka nimi erottuu kannessa.)

Daniel C. Dennettin kirja vaikuttaa eräänlaiselta testamentilta, jossa hän tekee yhteenvedon tietoisuutta koskevista tutkimuksistaan/näkemyksistään. Matt Ridley puolestaan esittää – varsin perustellusti –, että ihmiset olettavat maailman olevan suunnitellumpi paikka kuin se todellisuudessa on. Etiikan lukemisto -teos taas on kokoelma uusia ja vanhoja tekstejä moraalista ja etiikasta. Kirja on läpeensä kiinnostava, mutta luultavimmin luen siitä silti vain relativismia koskevat osiot ja pari yksittäistä lukua.

PS 2. Kielikello 3/2015 -lehdessä käsiteltiin perimä- ja genomitiedon käyttöä, ks. oheinen kuva. Olin yllättynyt, että perimää koskevan tiedon (ns. genomitiedon) synonyymina on lehdissä käytetty sanaa perimätieto. Sillä nimittäin on jo vakiintunut merkitys suullisesti sukupolvelta toiselle kulkevana sanallisena tietona.