Synninpäästö Suomen Akatemialle?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Akateemista maailmaa huonosti tuntevalle termit vertaisarviointi ja asiantuntijaraportti herättävät varmaan syvää kunnioitusta, mutta esimerkiksi asiantuntija- tai referee-raportti voi todellisuudessa olla mitä vain.

Matti Viren

Diplomi-insinööri Mika Merano ja Suomen perusta -ajatuspaja julkaisivat syyskuussa 2025 pamfletin Tutkimusta vai ideologiaa? – Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta. Siinä esitellään useita arveluttavia Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä viime vuosilta. Pamfletin pointit tiivistettynä ovat seuraavia:

1) Tutkijoiden poliittinen yksimielisyys saattaa estää tieteenalan itsekorjaamismekanismeja toimimasta. Merano puhuu agendatieteistä. Niissä tutkimuksen tarkoitus on vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, esimerkiksi ”rakenteita purkamalla”, kuten muoti-ilmaus kuuluu. Tieteessä olennainen vertaisarviointi (eli ulkopuolisten asiantuntijoiden suorittama kriittinen tarkastelu) saattaa siis pettää. Kokonaiset tutkimussuuntaukset voivat kärsiä ideologisista ja metodologisista eli menetelmällisistä vinoumista.

2) Tutkimuksen rahoituksen, menetelmien, tulosten ja vaikutusten tulee olla avoimesti arvioitavissa. Kansalaisilla on oikeus tietää veroeurojensa käytöstä, ja tutkijan on tervehdittävä ilolla saamaansa ankaraakin palautetta – eikä vetäytyä siilipuolustukseen, kuten tämänkin pamfletin tiimoilta tapahtui.

3) Humanistis-yhteiskunnallinen tutkimus voi tuottaa syvällistä ymmärrystä kulttuurisista ilmiöistä ja ihmisen toiminnan motiiveista. Meranon mukaan humanistisilla aloilla ”on edelleen kiistattomia hyötyjä, eikä niistä kaikkia voi mitata konkreettisesti rahassa tai materiaalisissa saavutuksissa”. Silti humanistisessa tutkimuksessa on noudatettava tieteellisiä käytäntöjä ja periaatteita; avoimuutta, kriittisyyttä omia näkemyksiä kohtaan ja menetelmien johdonmukaisuutta.

4) Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden joukossa on liian monta politisoitunutta, menetelmiltään kelvotonta tai merkitykseltään marginaalista tutkimusta. Jotkin alat siis saavat liikaa tukea. Merano nostaa esiin sen, että sukupuolentutkimus saa enemmän rahoitusta kuin kehitysbiologian, fysiologian tai hammaslääketieteen kaltaiset, välittömiä hyötyjä tuovat alat. Hänen mukaansa monet sukupuolentutkijat ovat tiedeyhteisön ulkopuolella myös aktivisteja, ”mikä herättää kysymyksen siitä, kummassa roolissa nämä toimivat tiedeyhteisön sisällä”.

Pamfletti sai paljon julkisuutta, ja sen sanomaa vääristeltiin lähes jokaisessa puheenvuorossa. ”Insinööri ei ymmärrä humanismia”, oli kenties yleisin teema. Toinen usein kuultu väite oli, että teoksessa kannatetaan tieteen vapauden kahlitsemista, jopa tutkimuksen poliittista ohjailua.

Pamfletista voi kieltämättä saada kuvan, että siinä pyrittäisiin loukkaamaan tieteen autonomiaa. Ja kirjan ympärillä käydystä keskustelusta voi saada kuvan kuin someparlamentti haluaisi huutoäänestyksellä päättää, millaista tiedettä rahoitetaan. Pamfletissa ei silti ole kyse tutkimuksen vapaudesta. Sen sijaan siinä kapinoidaan tieteen politisoitumista ja löysiä tutkimusmenetelmiä vastaan. Kaikkea kun ei voi eikä kannata rahoittaa. (Rahoitettujen tutkimusten menetelmällisiä puutteita olisi kannattanut tuoda teoksessa paremmin esiin.)

Parannusehdotukseksi Merano esittää, että apurahahankkeen kuvaukseen tulee liittää julkaistut tutkimusartikkelit sitä mukaa kuin niitä syntyy. Näin hankkeita voitaisiin seurata, arvioida ja kehittää koko prosessin ajan. Toinen ehdotus on, että tutkimushankkeen lopuksi on tehtävä vaikutusarviointi. Onko tavoitteissa onnistuttu? Olivatko tulokset odotettuja?

Kolmas parannusehdotus on, että rahoituksesta on poistettava alakohtaiset kiintiöt. Merano kirjoittaa: ”Nykyisellään esimerkiksi humanistista tutkimusta rahoitetaan tietyllä summalla ja teknillistä tietyllä summalla, mutta se ei välttämättä ole paras asioiden tila.” Meranon mukaan hyödyllisempää olisi rahoittaa ylipäätään parhaat tutkimukset eikä kunkin alan parhaiksi koettuja tutkimuksia erikseen.

Pamfletissa on myös neljän sivun puheenvuoro taloustieteen emeritusprofessori Matti Vireniltä. Hänen mukaansa Suomen Akatemiassa kaikki menee näennäisesti hyvin; apurahahakemukset lähetetään ulkomaisille asiantuntijoille, ja sieltä saadaan hankkeiden paremmuusjärjestys. Viren on kuitenkin perustellusti huolissaan siitä, kuka valitsee nämä asiantuntijat.

Akatemia itse vastaa näin: ”Suomen Akatemian virkamiehet järjestävät hakemusten arvioinnin ja kutsuvat asiantuntijat paneeleihin haun tai paneelin aihealueen ja hakuun saapuneiden hakemusten perusteella.” Virenin mukaan tämä ei kuulosta uskottavalta: ”Akatemian virkamiehillä ei ole sellaista tutkijataustaa, että he kykenevät tällaisen valinnan suorittamaan muuta kuin umpimähkäisellä otannalla.” Tästä saadaan neljäs selkeä parannusehdotus: Akatemia voisi kertoa, ketkä valitsevat apurahahakuja arvioivat asiantuntijat. Tämä on muunnelma vanhasta ”kuka vartioi vartijoita?” -teemasta.

Asiatasolla suurempi ongelma Virenin mukaan on se, että Akatemia ei kerro, mitä saapuneille raporteille tapahtuu. ”Käsitykseni on, että ne vain taltioidaan ja siinä kaikki. Kukaan ei selvitä, vastaavatko projektin tulokset sille asetettuja tavoitteita, onko saavutetuissa tuloksissa mitään järkeä jne. Eli meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten hyvin tutkimusrahoitus on onnistunut.”

              * * *

Pamfletin luettuani yritin löytää perusteita, joilla voitaisiin puolustaa kritiikin kohdetta. Voiko tiede sittenkin hyötyä epätieteellisistä menetelmistä tai politisoituneesta tutkimuksesta? Keksin vain yhden perustelun. Lukija punnitkoon, miten pätevä se on. (Se, missä määrin ajatuspajojen pamfletteihin laitetut veroeurot edistävät tiedettä, jääköön myös lukijan mietittäväksi.)

Aloitetaan tarkastelemalla sitä, miksi yhteiskunta hyötyy turhamaisuuden ja juoppouden kaltaisista paheista. Jos ihmiset nöyrästi pitäisivät samaa tylsää ja kauhtunutta vaatekertaa vuodesta toiseen ja jos he vaihtaisivat paidan uuteen vasta, kun se on puhki kulunut, lukemattomat ihmiset jäisivät vaille työtä. Koreileva turhamaisuus takaa, että ompelija, muotisuunnittelija ja väriainekemisti eivät ajaudu kurjuuteen. Ja ennen kaikkea, ilman tuhlaavaisuuden ja turhamaisuuden syntejä vaatimattomienkin vaatteiden tuotanto vaikeutuisi.

Vastaavasti ilman puliukkoja ei olisi hienostuneita viininmaistajaisia, ja ilman satamahuoria ei olisi siveellisiä naisia. Ja jos ei olisi rikollisia, poliisi ja oikeuslaitos surkastuisivat eivätkä enää pystyisi ylläpitämään yhteiskuntasopimusta kunnollistenkaan kansalaisten parissa.

Samankaltainen ”paheet tuottavat hyveitä” -paradoksi saattaa päteä tieteeseen. Sen marginaalista tuleekin kuulua kummia, siellä tuleekin koetella tieteellisyyden rajoja. ”Sukupuoli on himmeli.” ”Objektiivisuus on kolonialismia.” ”Totuus rakentuu valtahierarkioissa.” ”Biologiset selitykset ovat patriarkaatin salaliitto.” Ja niin edelleen. Juuri tämä on marginaalin tehtävä. Ilman sen sekoilua tiede ja tieteellinen keskustelu näivettyisivät.

Eli aivan kuten muodin oikut pitävät vaatetehtaat pyörimässä, totuus ilmaistaan elävämmin ja voimallisemmin, kun se joutuu tekemisiin huuhaan kanssa. Juuri siksi tiede tarvitsee Akatemian rahoittamaa queer-affektiivista aktivismia ja performatiivista kehollisuutta. Tai mitä niitä olikaan. Jatkakaa syntiset siis samaan tapaan. Edistätte tiedettä ja sen ankaruutta tahtomattanne.

PS. Humanistisen tutkimusperinteen hengessä loppuun vielä runontynkä:

Suomen Akatemian amoretto aktivistitutkijoilleen

Tuotatte ”tutkimusta”, 

menetelmät sinne päin,

kuin juosten laskisitte kusta.

Silti rahoitan ja ohjeistan näin:

Politikoikaa ja synnissänne eläkää.

Tiede ja edistys ehk’ muutoin häviää.

Liirumia ja laarumia tahdon puolustaa

ja sanain solinaa teilt’ ain’ ostaa.

Pystyisitte kenties parempaan,

ja tiede varmaan ottaa selkään,

mut’ johdatatte taistoon vakavaan,

vaik’ mullekin siit’ virnuillaan, niin pelkään.

Viinimalja on äänimaljaa mahtavampi

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä

Äänimaljasession saldo: sydämentykytyksiä ja theta-tason tuhinaa

Eräs kollega kuorsasi jo ennen kuin rentoutushetki oli edes alkanut. Minä puolestani olin virittänyt aistini tujauksella kahvilikööriä. En tahtonut torkahtaa vaan luoda selväsanaisen raportin rentoutustunnin tapahtumista.

Oli työpaikan pikkujouluilta. Siihen kuului mahdollisuus äänimaljarentoutukseen ennen ravintolaruokailua. Tulin tilaan viime tingassa; paikalla oli jo vajaat parikymmentä työtoveria makaamassa joogamatoilla. Tunnelma oli harras. Kaikilla oli huovat peittona, samanlaiset kuin armeijassa aikoinaan. Suolakivilamput valaisivat hämärän huoneen kahta nurkkausta.

Session aluksi äänimaljarentouttaja toivotti ryhmän tervetulleeksi. Hän kertoi, että mahdollisista kehonäänistä tai ulkoa kuuluvista äänistä ei tarvitse välittää. Mahankurina on kuulemma merkki, että rentoutuminen on ulottunut vatsaan asti; kuorsaukseen hän ei ottanut kantaa. Ja poistuakin saa kesken, eikä sitä tarvitse selitellä kenellekään. ”Täällä saa olla sellainen kuin on.”

Sitten rentoutusohjaaja esitteli eri korkeuksilla soivat kulhot: tämä on sydänmalja, doing, nämä ovat neljä zen-maljaa, doing, doing, doing, doing, nämä kaksi ovat universaalimaljoja, doing, doing ja niin edelleen. Hän ei kertonut, mistä kulhojen nimet tulevat. Sen ohjaaja kuitenkin tiesi kertoa, että kulhojen värähtely kulkeutuu lihaksiin ja luihin ja lopulta aina solutasolle asti. Tuossa kohdin mietin, mistä muusta lihakset ja luut muodostuvat kuin soluista. Seurauksena joka tapauksessa pitäisi olla
rentoutuminen ja tajunnan lasku. Joskus alfa-tasolta kuulemma pudotaan theta-tasolle asti.

Session puolessa välissä kuului jo useamman mieskuorsaajan ääni. Hymyilin itsekseni, vedin jalat koukkuun ja annoin polvien aueta yhä leveämmälle. Asento venyttää sisäreisien lihaksia. Muutamalta naiskollegalta alkoi kuulua vaimeaa tuhinaa.

Kulhokumistelun loputtua rentoutus jatkui arviolta viiden minuutin hiljaisuudella. Sen jälkeen vetäjä, keski-ikäinen nainen, kilisytti korkeaäänistä kelloa muutaman kerran. Se oli merkki rentoutushetken päättymisestä. Eräs unitokkurainen kertoi luulleensa, että jollakin oli jäänyt puhelin päälle.

Makuuhetken jälkeen kuuntelin kollegoiden esittämiä kysymyksiä. Maljojen laadusta ohjaaja vastasi, että ”on huonoja maljoja ja hyviä maljoja”, muttei kertonut siitä sen enempää. Yksityisrentoutuksessa hän kuulemma saattaa räätälöidä kumauttelujärjestystä, mutta tällaisessa ryhmärentoutuksessa hän kertoi noudattavansa ”protokollaa”.

Olisin halunnut kysyä, olisiko vaikutus erilainen, jos äänet tulisivat kaiuttimista. Arvelen, että hän olisi puolustanut maljojen autenttisuutta tai sitä, että kaiutin ei kykene tuottamaan kaikkia taajuuksia. Jatkokysymykseni olisi kuulunut, olisiko vaikutus erilainen, jos kumauttelija olisi robotti. Se ainakin kykenisi tarkemmin noudattamaan protokollan mukaista lyöntijärjestystä ja -voimakkuutta. 

Tilan jo lähes tyhjennyttyä rohkaistuin juttelemaan maljamestarille. Kerroin, että apteekissa kysyn usein vastaavaa halvempaa tuotetta. Jatkoin kysymällä, mikä hänen mielestään olisi lähimpänä äänimaljoja, eli saako vastaavia rentoutusvärähtelyitä muista lähteistä. Kuulemma vastaavaa ei ole tarjolla, sillä ”nämä maljat on suunniteltu juuri tätä tarkoitusta varten”. Hän jatkoi, että jotkut asiakkaat ovat verranneet kulhokokemusta niin kutsuttuun tankkiin, jossa ihminen lilluu lämpimässä suolavesiammeessa.

Olisin halunnut kuulla, kuinka hän itse pysyy skarppina kuminan keskellä. En kuitenkaan kehdannut udella enempää; viinintäyteinen illallinen odotti samassa korttelissa. Ruokailun aikana jokunen kollega vitsaili värähtelevistä esineistä. Eräs työtoveri kertoi, että hän haluaisi heittäytyä täysillä mukaan tuonkaltaisiin hoitoihin muttei vaan pysty.

Viinimalja on äänimaljaa mahtavampi

Mitä ajattelen äänimaljarentoutuksesta? Ensiksi todettakoon, että useimmat luultavasti rentoutuvat tuon kaltaisissa olosuhteissa. Jos ihminen kiireisen joulunaluspäivän päätteeksi asettuu lepäämään hämärään tilaan, jossa kaikki odottavat kaikkien rentoutuvan, väsähtäminen on lähes väistämätöntä, olipa taustahäly millaista tahansa. Mikäli tyypillisemmät konstit eivät auta, kannustankin kokeilemaan ohjattua ryhmärentoutusta. Muiden läsnäololla on usein mieltä rauhoittava vaikutus. [1]

Entä se kumistelun taustateoria? Joissakin äänten vaikutusta selvittävissä tutkimuksissa on löydetty psykologisia vaikutuksia, esimerkiksi ahdistuksen vähenemistä, kun koehenkilön vasempaan ja oikeaan korvaan on samanaikaisesti johdettu sopivasti eri taajuuksilla olevaa pitkäkestoista kohinaa. Tulokset ovat kuitenkin olleet ristiriitaisia eli osa tutkimuksista ei ole löytänyt vaikutuksia. [2]

Mitä taas tulee äänimaljasessioon, siinä kyse on eri asiasta. Kongimestarin satunnaiset kumauttelut kaikuvan huoneen lattialla eivät tuota pitkäkestoista huminaa. Kumauttelu ei myöskään lähetä eri taajuuksia oikeaan ja vasempaan korvaan, puhumattakaan että se kykenisi tuottamaan juuri oikeanlaisia taajuuseroja. Tässä mielessä äänimaljamarkkinointi on harhaanjohtamista. On myös huomattava, että ohjaajan empaattinen olemus oli jo itsessään aseistariisuvaa; miksi siihen pitää ympätä kyseenalaisia väitteitä?

Toinen kysymys on, pitääkö skeptikon kiinnostua moisesta marginaalipuuhasta. Oletetaan, että kyseisenä arki-iltana parisataa suomalaista osallistui äänimaljasessioon. Oletetaan myös, että samaan aikaan parimiljoonaa suomalaista pyrki rentoutumaan tv:n ääressä, saunassa tai juoksulenkillä, kuka missäkin. Tämä tarkoittaisi, että yhtä kulhorentoutujaa kohden oli kymmenentuhatta muunlaista rentoutujaa. Pitääkö skeptikon pilata tuo muutaman yksilön sinänsä harmiton rauhoittumisen hetki? Relatkaa siis skeptikot, rahaakaan ei maljabisneksessä juuri liiku.

Kaikki riippuu kuitenkin siitä, millaisia väitteitä ”hoitajat” esittävät ja mitä tarkoittaa ”pilaaminen”. Mikäli maksullisen palvelun tarjoaja väittää saavansa aikaan soluissa ilmeneviä ja vireystilaa laskevia reaktioita, on päivänselvää, että väite ansaitsee perusteellisen tarkastelun. Tällaiset pienen piirin seuraleikit jäävät lähes poikkeuksetta kuluttajansuojavalvonnan katveeseen, mutta se ei ole skeptikolle syy sivuuttaa toimintaa.
 
Moni saattaa ajatella, että äänimaljojen ja vastaavien menetelmien perinpohjainen tarkastelu on hyökkäys uskomushoitojen käyttäjiä vastaan. Tämä väärinkäsitys on ymmärrettävä, eikä siltä voitane välttyä. Onhan monen identiteetti – ja joidenkin elanto – kiinni esoteriassa.

Skeptikko ei kuitenkaan hyökkää uskomushoitojen käyttäjiä vastaan tai syyllistä heitä. Pyrkimys on sen sijaan tarkastella väitteitä kriittisesti ja löytää asioiden oikea laita. Sellainen on todellista välittämistä. Kriittinen suhtautuminen voi suojata kansalaisia uskomushoitojen haitoilta, ja se saattaa jopa edistää toimivien hoitojen kehittämistä.

Päätelmä illan kulusta: kostea ja seurallinen ravintolaillallinen on huomattavasti maljakuminoita rentouttavampi, niihin verrattuna suorastaan katarttinen vaihtoehto. Haittapuolena ovat tietysti seuraavan aamun huonovointisuus ja sydämentykytykset. Tällä kertaa pistin ne kumisteluiden piikkiin.


ALAVIITTEET

[1] Moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) pohti, miksi on hyvä nähdä ihmisiä, jos jokin on vienyt mielenrauhan. Hänen mukaansa sydän tyyntyy ja vakavoituu jo sinä hetkenä, kun tapaamme ystävän: ”Alamme heti nähdä asian siinä valossa, missä hän tarkkailee tilannettamme ja sama näkemys alkaa vaikuttaa meidänkin käsitykseemme.” Ja koska tavallisen tuttavan odotetaan reagoivan vähemmän kuin ystävän, muutumme tuttavan seurassa vielä rauhallisemmaksi. Smithin mukaan saatamme tuntemuksemme siis lähelle tasoa, jota tuttava on valmis vuoksemme tuntemaan.

Kaikkein vähäisimmät reaktiot tulevat täysin vierailta, ja heidän keskuudessaan käyttäydytäänkin tuttavaseuraa rauhallisemmin. Ihmiset toisin sanoen pyrkivät heikentämään tunneilmauksensa sille tasolle, jonka kulloinkin kysymyksessä olevan seuran voi olettaa omaksuvan. Näin Smith: ”Eikä tämä ole pelkästään teeskentelyä näön vuoksi, sillä jos olemme ollenkaan itsemme herroja, pelkän tuttavan läsnäolo todella rauhoittaa enemmän kuin ystävän läsnäolo ja täysin vieraan enemmän kuin tuttavan.” Ryhmärentoutuksessa on siis pointtinsa.

[2] Monen taajuuseroja selvittävän tutkimuksen puutteena on ollut kunnollisen kontrolliryhmän puute. Jotta päästäisiin selvyyteen taajuuseron vaikutuksista, kontrolliryhmän tulisi osallistua vastaaviin huminasessioihin mutta eri pituisia aikoja sekä erilaisilla taajuuksilla ja äänenvoimakkuuksilla.
 

Dosentin matkat henkiparantolassa

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia tai jälkikirjoituksia). Otsikko on muunnelma E. Järnefeltin ulkoilmamaalauksen nimestä. Lattareihin suuntautuvat uskomushoitomatkat kertovat, että Savo ja Suomi ovat päässeet varsin pitkälle katovuosista ja kaskenpolttoajoista.

                   * * *

Parantajat rahanhajuiset

”Karma on yhteneväinen Newtonin lain kanssa eli jokaista tekoa seuraa reaktio.”

Merja Sankelo

Merja Sankelo (2016): Henkiparannuksen ihmeet. Kustannus HD. Loimaa.

Terveydenhuollon resurssit eivät aina riitä lieviin tai luonteeltaan sosiaalisiin ja psykologisiin vaivoihin. Toisinaan vaivat taas ovat niin vaikeita, että lääketiede ei voi niissä auttaa. Ihmiset kuitenkin kokevat, että heidän tulee tehdä jotakin vointinsa eteen. Usein ihmiset myös kaipaavat toivoa ja hyväntahtoista huomiota. Ja kun on kysyntää, tulee tarjontaa.

Dosentti Merja Sankelo on tehnyt kirjan uskomushoitojen kenties kieroimmasta muodosta, etätyönä suoritetusta henkiparannuksesta. Teos kertoo brasilialaisesta henkiparantajasta ja tämän parantolasta. Sankelon mukaan paikassa käy lähes 90 000 ihmistä vuosittain. Ote kirjan takakannesta:

Casa de Dom Inacio on kansainvälisesti tunnettu henkiparannuskeskus Brasiliassa. Sen on perustanut Joao Texeira de Farias eli meedio Joao lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Meedio Joao on transsissa parannustilaisuuksien ajan ja antaa kehonsa parantajahenkien eli entiteettien käyttöön. Tämä tarkoittaa, että entiteetit puhuvat Joaon kautta ja parantavat ihmisiä, jota ovat tulleet hakemaan apua mm. erilaisiin vaivoihin ja sairauksiin. 

Teoksen esittelemässä henkisessä kaukokirurgiassa kynnetään niin syvällä huuhaakurassa, että välinpitämätön kyynisyys saattaa vaikuttaa mielekkäimmältä reaktiolta. Matkaakin parantolaan on yli 10 000 kilometriä. Kirjassa mainostettu taikausko ja häpeilemätön herkkäuskoisten rahastus on kuitenkin nostettava tarkasteluun. Kyse on hyväntahtoisuuden kaapuun verhotusta bisneksestä, joka uskomushoitomarkkinoiden kansainvälistyttyä koskettaa myös suomalaisia.

Toinen syy perusteelliseen kirja-arvioon on se, että koulutetuin väestönosamme näyttää jo vieraantuneen siitä, millaiseen harhaisuuteen ihmispolo on johdateltavissa. Jos jopa suomalaisen koulujärjestelmän läpikäynyt dosentti – Sankelo on koulutukseltaan terveydenhuollon tohtori – pystyy kirjassa kuvattuihin älyttömyyksiin, miten turmiolliseen taantumuksellisuuteen ja tiukkaan uskonnollispoliittiseen kontrolliin salafistisen koraanikoulun tai suviseurojen sisäpiirin kasvatit kykenevätkään. Oppineistomme tuntuu unohtaneen dogmien voiman. [1]

Maksutonta mutta tuottavaa

Sankelon mukaan Casan rahoitus tulee lähinnä kolmesta lähteestä: 1) lahjoituksilla ja avustuksilla, 2) meedio Joaon omistamien karjatilojen ja kaivosten tuotoilla sekä 3) Casan kirjakaupan, kahvion ja apteekin myyntivoitoilla. Joao ei ole ensimmäinen huuhaalla rikastunut, mutta harva heistä sentään on osakkaana kaivostoiminnassa.

Sankelo väittää henkiparannuksen olevan Casassa ilmaista. Kuulemma vain ”tietyt henkiparannuksen rinnalla käytettävät hoidot ovat maksullisia”. Nämä oheishoidot ovat seuraavia: maksullista siunattua pullovettä (Wikipedian mukaan kolme dollaria pullo), maksullisia yrttitabletteja ja maksullista kristallihoitoa. Keskuksessa myydään myös puisia kolmioita, joiden väitetään symboloivan tai jopa välittävän entiteettien parantavaa voimaa. Veden ja tablettien myymistä Sankelo perustelee sillä, että niistä on hankintakuluja. Paikalle tulleiden vapaaehtoisten hyväksikäyttöä Sankelo perustelee rakkaudella ja auttamishalulla. Esimerkiksi Casan pääruoka eli vihanneskeitto valmistetaan vapaaehtoisten voimin.

On vastuutonta ja valheellista väittää henkiparannusta maksuttomaksi. Esimerkiksi keskuksessa myydyn siunatun veden ostamiseen liittyy voimakas sosiaalinen paine. Sankelo myöntää painostuksen itsekin: ”Ilman erillistä määräystä suositellaan, että kaikki kävijät juovat entiteettien päivittäin siunaamaa pullovettä noin kaksi litraa päivässä, koska se edistää hoitoprosessia.” Vuonna 2014 Casasta raportin tehnyt australialainen TV-ohjelma arvioi, että maagisia esineitä ja yrttejä myydään Casassa yli 10 miljoonalla dollarilla vuodessa. En löytänyt tietoa kristallihoitojen hinnoista, mutta niihinkin osallistuminen on kuulemma suositeltavaa: ”olisi hyvä mennä kristallihoitoon heti kun tulee Casaan ja ennen parannustilaisuuteen menoa, koska se nostaa värähtelytasoa.”

Meediokeskuksen bisneksestä hyötyy luonnollisesti koko kylä, hotellinpitäjistä autonkuljettajiin ja kauppiaisiin. Sankelon mukaan esimerkiksi henkisten leikkausten jälkeen ihmiset eivät saaneet kävellä hotellilleen, vaan heidän piti ottaa taksi. Paikalliset taksinkuljettajat näyttävätkin olevan juonessa mukana ruokkimassa ja levittämässä ihmeparanemisten sanomaa.

Ennen hoitotilaisuutta tulijat jaetaan jonoihin sen mukaan, monesko käynti on kyseessä ja minkä laatuiseen vaivaan asiakas haluaa hoitoa. Avustajatyttö raksuttelee kädessään laskuria selvittääkseen kuhunkin tilaisuuteen tulevien määrän. Sankelo korostaa, että tämä on tärkeä tieto entiteeteille. Toisin sanoen entiteetit osaavat tehdä kirurgisia operaatioita hengen voimalla, mutta laskupää heiltä puuttuu. (Pahoittelen kankeaa vitsailuani; se on vain yritys säilyttää positiivinen mieliala inhimillisen alennustilan edessä.)

Sankelon kohtaaminen meedion kanssa sujui seuraavasti: ”Entiteetti katsoi minua lempeästi Joaon silmistä ja sanoi: ’Yksi kristallihoito’.” Sankelon myöhempi tapaaminen Joaon kanssa on yhtä huvittava:

Entiteetti otti oikean käteni omaan vasempaan käteensä ja samalla tulkki selvitti asiani hänelle. Katsoin entiteettiä suoraan silmiin ja hymyilin hänelle. Entiteetti katsoi minua ystävällisesti ja sanoi: ’Minä autan sinua’. Lisäksi sain neljännen yrttitablettireseptin.

Miten ihmiset ovat päätyneet Casa-keskukseen? Sankelon mukaan tieto parantumisista kulkee lähinnä puskaradion välityksellä. Myös lehtijutut ja Casassa kuvatut videopätkät kuulemma antavat tietoa parantumisista. Vanha viisaus luultavasti pätee tässäkin: puoskaria pahempia valehtelijoita ovat vain hänen uhrinsa. Sankelon olettaisi alalla toimivana tohtorina tietävän, että tuhatkaan kertomusta parantumisesta ei ole pätevä todiste hoitojen toimimisesta.

On kiintoisaa nähdä, miten keskus jatkaa toimintaansa Joaon jälkeen. Hänhän on jo vanha mies. Tuleeko tilalle uusi meedio vai muuttuuko toiminta yhä enemmän lomakeskuksen suuntaan? Keskuksessa on jo tehty laajennustöitä ja vastikään etupihalle avattiin kahvila ja snacktuotteita myyvä baari. Ehkä Joaosta itsestään kehitellään entiteetti? Ennustan kuitenkin, että 30 vuoden kuluttua henkiparantaminen on jäänyt vähemmälle ja paikalla on meditatiivisiin retriitteihin tarkoitettu avoimen kaupallinen lomakohde. En kuitenkaan uskalla lyödä asiasta vetoa; toiminta voi jatkua yhtä kahelina tai sitten se voi loppua kokonaan. Ehkä Brasiliassa säädetään järkevä puoskarilakikin ennen Suomea. (Huuhaa voi kuitenkin maassa sen verran hyvin, että tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Uskonnottomia on esimerkiksi vain vähän yli seitsemän prosenttia väestöstä. Brasilia on myös maailman suurin katolinen maa, ja katolisuuden ohessa suuri osa väestöstä palvoo afrikkalaisia jumalia.)

Vaarallisia hoitotehoväitteitä

Sankelo esittelee keskuksessa annettujen hoitojen vaikutuksia seuraavasti: ”Casassa on parannuttu mitä erilaisimmista vaivoista: mm. syövästä ja muista kasvaimista, sydänsairauksista, halvauksista, sokeritaudista, astmasta, epilepsiasta ja muista neurologisista häiriöistä, lapsettomuudesta sekä skitsofreniasta.”

Kysyin Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen johtajalta, onko tuollainen soveliasta tekstiä terveydenhuoltoalan opetuksessa toimivalle. Nettisivujen mukaan Sankelo on laitoksella dosenttina. Vastaus oli seuraava: ”Dosentti Sankelolla ei ole tiedekunnassamme opetusta eikä tutkimusta. Hänen mahdolliset kirjoituksensa edustavat hänen henkilökohtaisia näkemyksiään.” Netin mukaan Sankelo on myös opetusylihoitaja Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä. Kysyin samaa sairaanhoitopiirin johtajalta. Hän vastasi:

Sairaanhoitopiirissä toiminnan lähtökohta on näyttöön perustuvuus; näin myös hoitotyön osalta. Sen mukaista toimintaa edellytämme myös opetusylihoitajalta virkatehtävissään. Toinen asia sitten on vapaa-ajanharrastukset. Niihin puuttumiseen kynnys on korkea erityisesti silloin, kun mennään perusoikeuksien – sananvapauden ja jopa uskonnonvapauden – alueelle. Sankelon näkemykset ja harrastukset eivät olleet peruste, joiden pohjalta hänet olisi virkavaalissa voitu sivuuttaa, kun osaaminen, koulutus ja kokemus kuitenkin nostivat hänet ykköseksi.

On mahdollista, että Sankelo kykenee hoitamaan työnsä hoitoalalla moitteetta ja että hänen henkiparannusta koskevat näkemyksensä eivät vaikuta hänen suoriutumiseensa. Mutta jos Sankelo olisi lääkäri, tilanne olisi toinen. Käytännössä hän rikkoisi lääkärinvalaa siinä, että hänen hoitamansa potilaat eivät voisi luottaa siihen, että hoidossa käytetään lääketieteellisen tutkimustiedon hyödylliseksi osoittamia menetelmiä.

Sankelo jatkaa parantumisten esittelyä:

Yhdeltä henkilöltä oli parantunut laktoosi intoleranssi [sic] ja keliakia. Toinen oli päässyt eroon jalkavaivoista. 

Ihmisiä oli parantunut keliakiasta, diabeteksesta, halvauksesta, syövästä, CP-vammasta, selkävaivasta, sokeudesta ja puhekyvyttömyydestä. Yhden henkilön vääntynyt käsi oli suoristunut ja useampi henkilö oli alkanut kävellä kun aiemmin olivat istuneet pyörätuolissa. Sijaisleikkauksen seurauksena oli jalkavaiva parantunut yhdeltä henkilöltä. ...parannuspyynnön johdosta eräältä naiselta parani suonikohjut ja hänen ei tarvinnutkaan mennä jo varattuun leikkaukseen. 

Yhden parantumatonta syöpää sairastavan henkilön elämä piteni huomattavasti useiden Casan matkojen johdosta; hänelle oli annettu elinaikaa kaksi kuukautta, mutta hän eli vielä kolme vuotta. 

Vaikka meedio Joao ja entiteetit ottavat ihmisiä vastaan parannustilaisuuksien aikana, ilmeni, että entiteetit tutkivat ja hoitavat kävijöitä monissa eri paikoissa mm. hotellihuoneessa, kristallihoitojen aikana ja myös silloin kun ihmiset istuivat hiljentyneinä meditaatiohuoneessa. - - Meditaatiohuoneessa, jossa meedio Joao ja entiteetit ottavat vastaan ihmisiä, on myös erityisen voimakkaat energiat, joita ehkä tarvitaan kun ihmisiä parannetaan tietyistä sairauksista ja vaivoista ja joskus taas riittää muuallakin toteutetut parannusoperaatiot.

Miten nämä parantumiset selittyvät? Helppo vastaus on, että lomamatka tropiikkiin ja lämminhenkiseen ja suggeroivaan ympäristöön karkottaa huolia ja lievittää vaikkapa polvi- ja selkäkipuja, joilla muutoinkin on taipumus spontaaniin paranemiseen. Moni matkanjärjestäjä tarjoaa samankaltaisia olosuhteita, mutta ilman entiteettejä, kristalleja ja humpuukipillereitä. Casan määräämissä rutiineissa on paljon muitakin olotilaan vaikuttavia elementtejä: kevyttä kasvisruokavaliota, täysraittiutta (pitää kestää kymmeniä päiviä), meditatiivista rauhoittumista ja tunnetta ympäröivien ihmisten hyväntahtoisuudesta. Kaikki nämä voivat lievittää työ- tai aviostressiä ja jäsenten kolotusta sellaisenaan, myös ilman entiteettivedätystä.

Sankelon mukaan ihmisten jakamat parantumiskertomukset ovat merkki siitä, ”että entiteettien parannustyöllä on aitoa tehoa ja vaikutusta”. Ja se, miksi kaikki eivät parane, on kuulemma ”vain entiteettien tietoisuudessa oleva asia”. Sankelon mukaan siihen on siis ”mahdotonta vastata tämän tutkimuksen puitteissa”. Tässä kohdin kysyn uudelleen: millaisia taantumuksellisia harhakuvitelmia voi olla niillä, joiden ”oppineisuus” nojaa ”pyhiin” kirjoihin?

Toiminnan kantavia ja häiritsevimpiä osia on ajatus, että entiteetit eivät voi auttaa, jos avunhakijalta puuttuu usko. Näin Sankelo:

Osanottajat (haastatellut) toivat esille, että Casassa tuli tunne, että pitää sitoutua entiteettien työhön ilman, että yrittää ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi. Kaikki kävijät kunnioittivat paikan sääntöjä ja noudattivat nöyrästi kaikkia entiteettien antamia ohjeita ajatellen, että näin pitää tehdä jos haluaa saada sen, mitä Casasta on tullut hakemaan.

Lääketieteellisissä hoidoissakin usko toki vaikuttaa parantumiskokemukseen, mutta lääkäri sentään yrittää hoitaa potilasta tämän uskomuksista riippumatta. Sankelo jatkaa, että ”Casassa oleminen vahvistaa ihmisten uskoa siihen, että henkimaailma auttaa kokonaisvaltaisesti jos sitä vain itse haluaa”. Lisäksi hänen mukaansa ”Casaan kannattaa lähteä sellaisten ihmisten, jotka uskovat henkiparannukseen ja jotka antautuvat vilpittömin mielin entiteettien hoidettavaksi”. Sankelon teos on osuva kuvaus siitä, miten ihmisen tarve olla hyväksytty ja rakastettu on sopivalla johdattelulla valjastettavissa lähes millaisten mielettömyyksien palvelukseen tahansa.

Hoitojen tehoa olisi helppo testata pätevästi. Jopa satunnaistettu kaksoissokkoutus, jossa sekä hoitotehon arvioija että potilas ovat tietämättömiä, saiko potilas hoitoa vai ei, olisi helppo järjestää. Kysehän on henkisistä leikkauksista, joista kehoon ei jää arpia. Minkäänlaiseen potilasryhmien satunnaistamiseen ja vertailemiseen keskus ei tietenkään ole halukas. Värähtelytaajuudet epäilemättä muuttuisivat skeptisten tutkijalääkäreiden läsnäolosta.

Siunattu suggestio

Monista Sankelon haastattelemista henkilöistä paistoi läpi jonkinlainen yli-intuitiivisuus, suggeroituvuus tai epäanalyyttisuus. Normaalit ruumiintoiminnotkin, esimerkiksi väsymys ja mielialanvaihtelut, saatettiin tulkita henkivoimien tekosiksi. Eräs haastateltu esimerkiksi ”oppi Casassa ollessaan huomaamaan, että kun hän tunsi itsensä väsyneeksi niin se oli merkki siitä, että entiteetit halusivat hoitaa häntä”. Sankelon mukaan entiteetit olivat myös hoitaneet joitakin osallistujia jostakin kohdasta ilman, että henkilö itse tiesi, mikä vika siinä kohdassa oli. Uskomuslääkintä on tunnetusti taitava keksimään vaivoja. Hyvä esimerkki tästä on detox-litkuja ja -vempaimia vaativa kuona-aineiden kertyminen.

Sankelo kertoo myös hotellihuoneessa saamistaan kaukohoidoista ja keskusteluistaan entiteettien kanssa. Osio oli typerryttävää luettavaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Casassa myytävää vettä on siunattu hallusinogeeneilla. Tästä tuskin kuitenkaan on kyse. Sankelon mieli vain näyttää olevan epätyypillisen lennokas ja altis itsesuggestiolle. Tässä pari esimerkkiä:

Jossain vaiheessa hoitoja nukahdin (tai minut nukutettiin) ja kun heräsin, oli todella voimalliset hoidot menossa; silmieni edessä leiskui laser-tyyppiset tykitykset, jotka kohdistuivat pääni alueelle. 

Minulla oli ollut jo jonkin aikaa ”väsynyt olo”, joka viimeksi merkitsi, että entiteetit halusivat hoitaa minua. Nytkin he tulivat ja hoitoa annettiin pari tuntia. Välillä nukahdin. Sitten kuului: ”Voit nyt välillä mennä nauttimaan laulamisen ilosta. Jatketaan sitten kun tulet takaisin tänne.”

Casassa suoritettu henkinen leikkaus on toisin sanoen hotellihuoneessa löhöilemistä. Vaatimus pysyä suljetussa huoneessa on itse asiassa oiva strategia parantolalta: ärsykkeiden vähäisyys (ns. aistideprivaatio) tuottaa usein harhoja ilman suggerointiakin. Sankelo jatkaa:

Päivälliseltä lähdin Casaan rukousmessuun. Suljettuani silmät alkoi niissä saman tien sätiä oudosti; ihan kuin olisin katsellut salamointia taivaalla. Säikähdin ja päättelin, että kielto tulla pääsaliin leikkauksen jälkeen ilmeisesti koskee myös tätä iltatilaisuutta. Lähdin kiireesti pois salista ja menin majaan istumaan. Olin niin säikähdyksissä äskeisestä, että sydän tykytti ja pompotteli tiuhaan tahtiin. Pelkäsin, että olin rikkonut Casan sääntöjä ja intervention teho ehkä nyt mitätöityy.

Casan toimintaan kuuluu siis myös ihmisten kontrollointi pelottelun avulla.

Suurin osa haastateltavista kertoi kuitenkin lähinnä tunne-elämänsä myönteisistä muutoksista: ”Tulin Casaan stressaantuneena, mutta koin rauhoittuvani siellä”, ”Tuli rauha ja helppo olo” ja ”Koin saavani harmoniaa ja tasapainoa elämääni”. Kenellekään ei liene yllätys, että näitä tyypillisiä lomalaisen tuntemuksia on vaikea saavuttaa arjessa. Sankelokin paljasti, että matkan jälkeen hänen meditatiiviset energiansa olivat laimeita verrattuna Casassa oleskeluun.

Kirjan mahtuu verrattomasti tahatonta komiikkaa. Sankelo kirjoittaa esimerkiksi veden siunaamisesta:

Entiteetit ovat antaneet ohjeet kuinka kotiin tuotua pullotettua siunattua vettä voidaan jatkuvasti uudistaa kraanavedellä niin että siunaus säilyy. Tutkimukseen osallistuneilla oli kuitenkin erilaisia käsityksiä siitä kuinka tuo siunauksen ylläpitäminen vedessä tapahtuu. Toisten mielestä sekoitussuhde oli 50% siunattua vettä ja 50% kraanavettä ja toisten mielestä 25% siunattua vettä ja 75% kraanavettä. Toisilla oli käsitys, että kraanaveden lisäämisen jälkeen vesi siunaantuu 24 tunnin aikana ja toisten mielestä vesi tulee siunatuksi heti. Useammalla oli se käsitys, että veden voi siunata itsekin.

Yhdessä kohdassa naurahdin ääneen. Se oli kuvaus siitä, kun Casan työntekijä varoitti kylään asettuneiden kilpailijoiden toiminnasta:

Puheenvuoron käytti myös nainen, joka varoitteli ostamasta kylällä kaupan olevia kalliita terveystuotteita, joissa ei ole nimeä eikä tuoteselostetta. Lisäksi hän selvitti, että kylällä on vain kaksi virallista Casan hierojaa (mainitsi nimeltä), joita pitää aina käyttää jos entiteetti määrää hoidoksi hierontaa.

Sitä se vapaa kilpailu tekee: hyville apajille tulee yrittäjiä.

Sankelo on pukenut henkiparannusteoksensa tieteellisen raportin muotoon. ”Tutkimusosion” rakenne esimerkiksi noudattaa Sankelon mukaan perinteistä tutkimusraportin kaavaa alkaen tutkimustehtävän esittelystä ja päätyen tutkimuksen toteutuksen ja tulosten esittelyn kautta pohdintaan ja johtopäätöksiin. Aineiston analyysissa on myös ”käytetty menetelmää, joka on testattu lukuisissa laadullisissa tutkimuksissa aiemmin”. [2]

Kuten on jo käynyt ilmi, Sankelon tutkimusraportti on brassihuijarin kritiikitön ylistys. Henkiparantolan uusia toimipisteitä muun muassa Rio de Janeiroon Sankelo perustelee sillä, että ihmisillä ei ole varaa matkustaa Casa-keskukseen. Sillä ei ole kaiketi ole merkitystä, että Casa-keskuksen paikan valitsivat toisessa ulottuvuudessa olevat henget maaperän kvartsikristallin takia. Tai ehkä kristallien voima ulottuu muutamaan haarakonttoriinkin? Pystyväthän kaikki Suomen 260 Kotipizza-ravintolaakin tarjoamaan samaa barbeque-kastiketta. (Tiedän, kankeaa vitsailua...)

Entä miksi nimitän Joao-meediota huijariksi? Eikö hän ole vain itseään pettävä hyväuskoinen? Onhan jopa yhdysvaltalainen TV-tähti Oprah Winfrey antanut hänelle tukensa. Joaon hyväuskoisuus on kuitenkin epätodennäköistä, sillä kaiken henkiparannushumpuukin ohella hän on tilaisuuksissaan käyttänyt puoskareiden vanhoja näytöskikkoja, muun muassa silmämunan ”raaputusta” ja nenän kautta tehtyä ”aivokirurgiaa”. Joao tuskin käyttäisi näitä Youtubessakin olleita nenänkaivuita, jos hän rehellisesti uskoisi kykyihinsä. On tietysti mahdollista, että hän uskoo parantajantaitoihinsa, mutta käyttää humpuukikikkoja vain saadakseen lisää parannettavia. Tässäkin tapauksessa huijaus on suurelta osin tietoista.

On surullista, että epätoivossaan ihmiset ajautuvat kouluttamattoman maajussin manipuloitavaksi. Moni on niin yksin ongelmiensa kanssa, että he ovat tyytyväisiä pienestäkin näennäisen hyväntahtoisesta huomiosta. (Toki osa ”hoidoista” on myös asiakkaan luontaisen narsismin ruokkimista, hoitajan narsismista puhumattakaan.) Ironian huippu on, että parantajamestari muutama vuosi sitten turvautui entiteettien sijasta lääketieteeseen, kun hän antoi lääkäreiden hoitaa kasvaimensa.

Leikkaus ja kemoterapia eivät kaatuneet varojen puutteeseen.

ALAVIITTEET

[1] Sokea nojautuminen dogmeihin, selvänäkyihin tai muihin ”perinteisiin” tiedonlähteisiin tuottaa lähinnä virheellisiä ja usein myös epähumaaneja näkemyksiä.Tehokas vastavoima dogmaattisuudelle on onneksi olemassa: ilmaisunvapaus. Luotettavaa tietoa saadaan vain, jos ilmapiiri on niin vapaa ja keskusteleva, että ihmiset uskaltavat puuttua esitettyihin väitteisiin ja ajatuksiin. Taikauskoinen taantumuksellisuus luonnollisesti vastustaa vapaata keskustelua tai vähintään se sulkee siltä korvansa. Montako tieteeseen nojaavaa teosta löytyy Casan kirjakaupasta? 

[2] Sankelolla on tarjota myös kuolemattomia aforismeja: 

Ilman elämää ei ole rakkautta ja ilman rakkautta ei ole hyvää elämää. 

Rakkaustietoisuuteen sisältyy kiitollisuus elämää ja yksityiskohtia kohtaan ja usko siihen, että jokaisella kokemuksella on oma tarkoituksensa ja tehtävänsä. 

Rakkaudessa eläminen vaatii kurinalaisuutta ja hyvää elämän hallintaa.

Kannustan Sankeloa siirtymään tällaisen tabermannilaisen sanataiteilun suuntaan, pois enkelientiteettien ja eetterikehojen valheellisista värinöistä. Maailma kaipaa rakkautta, ei näitä Sankelon astraaliauroja, chakroja ja meridiaaneja:

Eetterikeho on juuri se aura, joka voidaan kuvata Kirlian-laitteella ja joka ensimmäisenä sairastuu ja tervehtyy terveyden tilassa tapahtuvien muutosten mukaisesti. Sairaus näkyy selvänäköisesti energian puutteena tai tummana kohtana eetterikehossa. Henkiparannuksessa on kyse energiahoidosta ja energian lisäämisestä, minkä avulla vaikutetaan eetterikehon energiavirtoihin, tukosten avaamiseen ja sitä kautta fyysisen kehon energiatasapainoon ja parantumiseen. Eetterikeho on fyysisen kehon välttämätön edellytys.

 - -

PS. En kysynyt lupaa julkaista Sankelon dosentuurista ja viranhoidosta saamiani vastauksia. Katson kuitenkin, että koska terveydenhuollon opetuksessa toimiva henkilö kirjoillaan markkinoi epäpäteviä ja kalliiksi tulevia hoitoja, lipsuminen hyvistä journalistisista tavoista on perusteltua. Vastaajilla tuskin myöskään olisi ollut mitään vastaustensa julkaisemista vastaan.

PS 2. Venezuelassa henkiparantajat ja muut puoskarit taitavat voida brassikollegoitaan paremmin. Osasyy on maan julkisen terveydenhuollon kriisissä. Oheinen kuva on National Geographicin (12/2017) jutusta, jonka mukaan yli 85 prosenttia antibiooteista sekä kipu-, allergia-, epilepsia- ja verenpaineläkkeiden kaltaisista keskeisistä tuotteista on sellaisia, että niitä on vaikea tai peräti mahdoton saada.

Keskustelua uskomushoidosta
Lääkärilehdessä

PS 3. Lääkäriliiton suositus suhtautumisesta uskomushoitoihin kuuluu: ”Terveydenhuollon ammattihenkilölain mukaan lääkärin on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti. Lääkärin tulee jatkuvasti täydentää omaa osaamistaan, jotta hänellä on ajantasainen tieto vallitsevista tutkimus- ja hoitokäytännöistä ja lääketieteellisesti vaikuttaviksi ja vaikuttamattomiksi todetuista hoidoista.”