Sosiobiologiset terveiset Niiniluodolle

Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto kirjoittaa Tekniikan filosofia -teoksessaan seuraavasti:

Esimerkiksi Herbert Spencerin sosiaalidarwinismissa ja modernissa sosiobiologiassa on oletettu, että etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan: hyvää on se, mikä on ihmisen evoluution luonnollisen suunnan mukaista. Tällainen evolutionistinen etiikka on kuitenkin kyseenalaista: se syyllistyy siihen, mitä G. E. Moore kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi: ”hyvä” yritetään palauttaa johonkin luonnolliseen, empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. (Niiniluoto 2021, 2. p., s. 190).

Ennen Niiniluodon lausunnon oikaisua esiteltäköön hänen saman sorttinen erheensä reilun parinkymmenen vuoden takaa. Niiniluoto kirjoittaa Tieteessä tapahtuu 4/2001 -lehdessä: ”...ihmiseen kohdistuvan sosiobiologian edustajat ovat tavallisesti oikeistokonservatiiveja, jotka käyttävät evoluutioteoriaa puolustamaan yhteiskunnassa jo vallitsevien sosiaalisten valtahierarkioiden säilymistä.” Vastasin Niiniluodolle seuraavaan tapaan:

Sosiobiologian tieteellistä arvoa ei lisää tai vähennä se, ovatko sen harrastajat konservatiiveja tai radikaaleja sosialisteja. Sitä paitsi Niiniluodon väite ei pidä paikkaansa. Vuosia alaa seuranneena olen huomannut, että sosiobiologit ovat tavallisesti vapaamielisiä ja melkeinpä kaikkea muuta kuin oikeistokonservatiiveja – etupäässä sellaisia kuin Niiniluoto itse (Tieteessä tapahtuu 5/2001). 

Sosiobiologian keskeisten kehittäjien keskuudesta löytyi itse asiassa niin monta vasemmistolaista, että oikeistokonservatiivi olisi voinut paljastaa sen vasemmistolaiseksi salaliitoksi. Tästä huolimatta 1970-luvun akateemiset marxilaiset hyökkäsivät tieteenalaa vastaan leimaten sen oikeistokonservatiiviseksi. Asiaa ei ole oikeastaan vieläkään oikaistu, ja hyökkäyksen perintönä harva humanisti tai sosiaalitieteilijä on edelleenkään kiinnostunut sosiobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta. Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on esimerkiksi todennut, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii tai mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia” (Tieteessä tapahtuu 5/2008).

Niiniluoto ei tuolloin parikymmentä vuotta sitten vastannut edellä mainittuun kirjoitukseeni. Niinpä jäi epäselväksi, sainko käännettyä hänen päätään. Niiniluodon tuoreiden lausuntojen perusteella uskallan jo uumoilla, että hän on jossakin määrin oikaissut ajatteluaan eikä enää yhdistä sosiobiologiaa oikeistolaisuuteen. Mutta kuten todettua, tuoreissa lausunnoissa on samansuuntaisia virhepäätelmiä.

Ensinnäkin Niiniluoto tekee vääryyttä rinnastaessaan sosiobiologian ja sosiaalidarwinismin. Sosiobiologia on tieteenala, joka tutkii sosiaalisten ja yhteisöllisten ilmiöiden biologista perustaa. Sen tärkeimpiä tutkimuskohteita ovat olleet aitososiaaliset hyönteiset ja niiden työläisten lähes pyyteetön uhrautuminen kotipesän ja kuningattaren hyväksi.

Sosiaalidarwinismin perusajatus taas oli, että vahvimmilla ihmisillä (miten vahvuus ikinä ymmärrettiinkään) tulisi olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille olisi oikein pysyä kurjuudessaan. Jos sosiaalidarwinismi olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä – jonka nimi vieläpä pitäisi olla sosiaalispencerismi Niiniluodon mainitseman Herbert Spencerin mukaan. Sosiobiologialla ei siis ole tekemistä sosiaalidarwinismin kanssa. Näiden kahden rinnastaminen on ristiriidassa Niiniluodon yleisesti ottaen onnistuneiden tieteenedistämispyrkimysten kanssa.

Entä Niiniluodon ajatus, että sosiobiologien mukaan etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan? Tai että evoluutioteorian varaan rakentaminen olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään, joka vieläpä olisi sosiobiologien mielestä olisi oikea tapa toimia? Ensimmäinen väite on osittain virheellinen, jälkimmäinen täysin.

Wikipedian mukaan etiikka on ”tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta” (29.4.2022). Käytännöllisen filosofian professori Juhani Pietarinen (1938–2018) määrittelee etiikan samaan tapaan: ”Se on filosofian haara, joka tutkii filosofisesti kiinnostavia asioita moraalisissa ilmiöissä.” (https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/etiikka)

Etiikka on siis moraalia tutkiva tutkimusala. Näin määriteltynä etiikan rakentaminen evoluutioteorian varaan on täysin legitiimi, joskin tutkimuskohdettaan latistava tavoite. Yleisesti ottaen sosiobiologit eivät siihen pyrikään. He ymmärtävät, että moinen lähestymistapa jättäisi kiinnostavia osia moraalikäyttäytymisestä huomiotta. Toisin sanoen, ei tarvitse olla filosofi huomatakseen, että moraalin tutkiminen hyötyy muistakin työkaluista kuin evoluutioteoriasta.

Joku yksittäinen sosiobiologi – Niiniluoto ei mainitse yhtäkään – saattaa toki ajatella, että tutkimusala nimeltä etiikka tulisi rakentaa täysin evoluutioteorian varaan. Mutta sekään ei vielä kertoisi, mitä kyseinen sosiobiologi pitää ”hyvänä”. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.

Ihmistä tutkivat sosiobiologit toki ajattelevat – täysin perustellusti – että lajillemme tyypillisten moraalitunteiden ja moraalijärjestelmien ymmärtäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Ilman evoluutioteorian tuntemusta ja käyttöä on esimerkiksi mahdoton selittää, miksi tunnemme häpeää ja ylpeyttä tai kiitollisuutta ja moraalista närkästystä. Tällainen evolutiivisten selitysten etsiminen ei tietenkään ole käyttäytymisohjeiden antamista, kuten Niiniluoto vihjailee. 

Tämä Niiniluodon erhe saattaa selittyä etiikka-sanan erilaisilla määrittelyillä. Ehkä Niiniluodon määritelmässä etiikka ei ole tutkimusala vaan se tarkoittaa kannan ottamista siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyse olisi siis normatiivisesta eli preskriptiivisestä etiikasta eli käytännössä pyrkimyksestä ohjata ihmisten käyttäytymistä. Sellainen ei luonnollisestikaan kuulu sosiobiologian – tai minkään muunkaan tieteenalan – repertuaariin. Kuten todettua, biologien käyttämä evoluutioteoria antaa selityksiä lajityypillisille piirteille, mutta moraaliohjeita tai käyttäytymissuosituksia siltä on turha odottaa. 

Tässä kohdin Niiniluoto menee eniten metsään. Hän virheellisesti vihjaa, että moraalintutkimuksen rakentaminen evoluutioteorian varaan olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään. Lisäksi hän suorasukaisesti mutta ilman esimerkkejä väittää, että moderni sosiobiologia pyrkisi juuri tähän, antamaan evoluutioon ja ”luonnollisuuteen” nojaavia ohjeita hyvästä ja pahasta. 

Yksinkertainen esimerkki valaisee Niiniluodon virhettä. Sosiobiologi kykenee evoluutioteorian perusteella päättelemään, miksi vaikkapa puolison syrjähyppy useimmiten tuntuu pahalta ja herättää mustasukkaisuutta. Sosiobiologi voi myös tehdä moniin eri lähteisiin nojaavia päätelmiä siitä, miten ja missä olosuhteissa syrjähyppytaipumus ja mustasukkaisuus ovat kehittyneet. Mutta sosiobiologia ei silti kerro, ovatko pettäminen tai aviouskollisuus itsessään ”hyvää” vai ”pahaa” – tai edes ”luonnollista”. Koko termi ”luonnollinen” puuttuu sosiobiologian sanavarastosta. 

Mihin Niiniluoto siis perustaa syytöksensä, että sosiobiologit kannattaisivat jonkinlaista normietiikkaa? Tämä jää epäselväksi. Kyse näyttää olevan vain hänen biologiaa koskevan tietämättömyytensä esittelemisestä.

Sosiobiologit ovat tutkijoita muiden luonnontutkijoiden joukossa. He ajattelevat, että tieteellisen tutkimuksen avulla voidaan selvittää vaikkapa seuraavia asioita: missä suhteissa demokratia on diktatuuria toimivampi, miten markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ehkäisevät rikoksia ja niin edelleen. Luultavimmin sosiobiologit myös – Niiniluodon tavoin – tervehtivät ilolla sitä, että ihmisten moraaliset tavat (ainakin länsimaissa) nojaavat yliluonnollisen sijasta yhä enemmän tutkittuun tietoon. Tämä kaikki on kaukana naturalistisesta virhepäätelmästä.

Niiniluoto tietysti on perillä siitä, että moraalitapojen ja -tunteiden selittämiseen käytetty tieteellinen teoria ja tämän teorian avulla löydetyt selitykset ovat eri asia kuin se, mitä kukakin tutkija sattuu pitämään hyvänä tai pahana. Kenties Niiniluoto vielä myös oivaltaa, että sosiobiologi osaa nämä seikat tutkimuksissaan pitää erillään – mahdollisesti keskivertofilosofia paremmin.

PS. Olen aiemmin kritisoinut Niiniluotoa sukupuolentutkimukseen liittyen.
Samoin olen oikaissut joitakin professori Jussi Pakkasvirran näkemyksiä sosiobiologiasta. 

Minä, skeptikko

Oheinen omakehuni ilmestyy Skeptikko 2/2018 -lehdessä. Aiemmin vastaavia ovat kirjoittaneet mm. Veijo Saano, Ville Aarnikko, Ivan Puopolo ja Erkki Tuomioja (viimeksi mainittu luettavissa täällä).

                              * * *

Optimistisinkin skeptikko joutuu myöntämään, että tiede ei voi kiinnostaa kaikkia. Jokunen skeptikko on myös saattanut huomata, että loppuun asti vietynä tieteeseen kuuluva epäily ja pyrkimys täydelliseen rehellisyyteen voi pilata ihmissuhteita. Silti kun skeptisen asenteen on kerran sisäistänyt, siitä ei ole helppo irrottautua.

Välillä kuitenkin kuulee väitteitä, että ”olin skeptikko, mutta sitten koin henkiparannuksen ihmeen” tai ”Jeesuksen rakkaus voitti ateismini”. Tällaisten ulostulojen kohdalla on syytä kysyä, mihin henkilön skeptisyys tai ateismi oli perustunut. Oliko katsomus mietitty loppuun asti vai oliko seurattu puolisoa tai ystäviä? Joskus väitetyssä takinkäännössä voi olla myös annos poseeraamista. Moni uskova kuvittelee olevansa vakuuttavampi, jos hän väittää kokeneensa pitkän ja kuivan ateistisen kauden. Toki ateistijakso voi olla myös yksilön omaa uskoa vahvistava tarina.

Olipa skeptikon/ateistin kääntyminen uskovaiseksi aito tai epäaito, se on harvinaista verrattuna lapsenuskon menettämiseen. Jotakin senkaltaista löytyy myös monen skepsisläisen henkilöhistoriasta. Tässä suhteessa olen erilainen ja tylsä. En ole menettänyt uskoani, sillä sellaista ei ole ollut. En voi kertoa ufokontakteistani, telepaattisista yhteyksistäni, saati rippileirinuotiolla kohtaamastani Jeesuksesta.

Nuorena jopa ihmettelin, mikseivät kaikki ole skeptikoita. Asennehan johtaa kohti totuutta ja suojaa huijatuksi tulemiselta. Ei kai sellaista katsomusta ole tarpeen selitellä tai piilotella. Kaiken lisäksi skeptisismi tuo humaanin lähestymistavan muihin ihmisiin. Jos henkimaailma on humpuukia ja jos meillä on vain tämä yksi maallinen elämämme, se kannattaa käyttää inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Henkiolentohorinoita ei tarvita muistuttamaan ihmisiä olemaan hyviä toisilleen.

R. Brotheruksen juttu
ateistiksi ryhtyneestä
saarnamiehestä
(Vapaa Ajattelija 2/2018)

Toki skeptikotkin yleensä uskovat johonkin, josta ei ole mahdollista saada varmuutta. Jo lapsena esimerkiksi ajattelin, että ihmiskunnan asiat olisivat paremmin ilman henkimaailmaa koskevia uskomuksia. Yhteiskunnan maallistuminen onkin yhteydessä moniin laadukkaammasta elämästä kertoviin mittareihin (esim. rikollisuuden vähäisyys Pohjoismaissa verrattuna Latinalaiseen Amerikkaan). Muuttujia on kuitenkin liikaa, jotta syysuhteista päästäisiin selville pelkkien tilastovertailujen avulla. Ratkaisevia kokeita asian vahvistamiseksi on myös mahdoton tehdä. Silti väitän, että uskonnosta mahdollisesti koituvat hyödyt ovat saavutettavissa myös ilman uskoa/uskontoja. Kokemukseni mukaan valtaosa papeistakin on tätä mieltä – tai ainakaan he eivät osaa kertoa, mitkä seikat edellyttäisivät uskontoa.

On sanottu, että ihmistä ei voida järkisyin saada luopumaan opeista, jotka hän on omaksunut muista kuin järkisyistä. En ole näin pessimistinen. Yksilötasolla väite pitää usein paikkansa, mutta väestötasolla ja pitkällä aikavälillä ihmiset pystyvät luopumaan ei-järkiperusteisista näkemyksistään. Eroa kirkosta-sivuston tilastot kertovat juuri tästä. Valistusta ja maallistumista on vaikea pysäyttää, kun ne kerran ovat lähteneet liikkeelle.

Minä, tietokirjailija

Vaikka olen viime vuosina kirjoittanut Skeptikkoon varsin ahkerasti ja vieläpä liityin hallitusrintamaan vuoden 2018 alussa, huuhaa ei ole kovin korkealla kiinnostuksenkohteissani (pois lukien akateeminen huuhaa). Mieluiten viettäisin aikani ihmisluontoa koskevien kysymysten parissa. Onko ihminen enemmän itsekäs vai epäitsekäs? Miten valitsemme puolisomme ja missä määrin olemme yksiavioisia? Entä miksi tunnemme mustasukkaisuutta, seksuaalista inhoa ja seksuaalista häveliäisyyttä? Tai ylpeyttä, kiitollisuutta ja rankaisuhalua? Ja miksi olemme empaattisia tuntemattomiakin kohtaan? Entä millaisen valintapaineen kaukaisten esivanhempiemme käymät heimokahakat loivat?

Kiinnostukseni tieteeseen ja ihmisluontoon on johtanut useampaan kirjaan: 500 sivua ihmisen parinvalinnasta, 600 sivua ihmisen kulttuurista, moraalista ja moraalitunteista, 215 sivua populaatioiden välisistä älykkyyseroista, 315 sivua psykoanalyysin kritiikkiä ja 115 sivua naistutkimuksen kritiikkiä (viimeksi mainittu yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa). Kaikissa kirjoissa motiivini on ollut ihmistieteiden edistäminen ja ihmisen käyttäytymisen selittäminen.

Tiede- ja kirjoittamisharrastukseni eivät kuitenkaan pidä leivässä, eivätkä ne anna edes välittömiä palkintoja. Miksi olen silti päätynyt alalle? Veikkaan, että osaselitys on nuorena koettu vallankumouksellisuuden tunne ja sitä seurannut identiteetin muodostuminen.

Tämä vallankumouksellisuus on siinä mielessä paradoksaalista, että opiskeluvuosinani ihmisluonnosta olivat kiinnostuneet lähinnä sosiobiologit. Heidät nähtiin tuolloin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. Tämäkin on paradoksaalista, sillä varhaisten sosiobiologien taustojen perusteella alaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.

Opiskeluaikanani kellot kävivät Suomessa Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ajattelin, että tieteellisten vaihtoehtojen esiin tuominen ei ainakaan huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla on sanottavaa. Tajusin tuolloin, että monen käsitykset ihmisluonnosta ja sitä koskevasta tutkimuksesta olivat ideologisista syistä virheellisiä.

1970- ja 80-luvuilla käyty kiista biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymisen selittämiseen päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian voittoon. Julkisuudessa ja monella humanistisella alalla biologia kuitenkin kärsi tappion. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen totesi kymmenen vuotta sitten, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Tilanne on nykyään muuttunut, ja evoluution merkitys ihmisen käyttäytymiselle hyväksytään laajalti. Toki osa akateemisesti koulutetuista edelleen saa paniikkireaktion joidenkin biologiaa sivuavien tutkimusalojen väitteistä. Hyviä esimerkkejä ovat sukupuolten tai populaatioiden väliset älykkyyserot, joiden tutkimista pidetään paikoin lähes rikollisena puuhana. Olen kuitenkin optimistinen sen suhteen, että ihmiset voidaan saada ymmärtämään, että tieteelliset havainnot sellaisenaan eivät ole moraalisia tai moraalittomia ja että ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ei edellytä tasapäisyyttä. Ihmisarvoisen kohtelun ei siis tule olla kiinni siitä, minkälaisia havaintoja tiede milloinkin sattuu tekemään.

Olin tyypillinen kumouksellinen siinäkin mielessä, että koin olevani huonossa yhteiskunnallisessa asemassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, johon minulla ei ollut intohimoa. [1] Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. Koin kuitenkin saavani ulkopuolista tukea, joka ”mullistuksen” jälkeen lupasi parempaa asemaa. Tässä tapauksessa tuki ja lupaus eivät tietenkään olleet konkreettisia. Tuki oli jotakin paljon vankempaa; evoluutiosta ja ihmisluonnosta on päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka, että heitä lukiessaan kokee seurustelevansa fiksuimpien ihmisten kanssa. Tieteen edistäminen ei juuri muuta tukea tarvitse. En siis ollut muita rohkeampi pyrkiessäni esittelemään evoluution vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Olin vain löytänyt lokeroni.

Alaviite

[1] Vuonna 2006 julkaisin Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita). Teoksen kiihottamana Anne Moilanen – sittemmin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomien kolumnissaan termeillä kananmunatieteilijä ja maksalaatikkotieteilijä. Nimityksillään hän pilkkasi elintarvikekemistin koulutustani. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen herjoista. Tässä tapauksessa pilkka tosin sattui Moilasen omaan nilkkaan koulutusammattini naisvaltaisuudesta johtuen. Lisäksi voin tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensä ne johtuvat pätevien argumenttien puutteesta.

Suomalainen sosiologia, eugeniikka ja sosiobiologia

Seuraava kirjoitukseni (ja ottamani hautakivikuva) julkaistiin Tiedepolitiikka 1/2017 -lehdessä. Arvioin siinä kulttuuriantropologi Tapio Tammisen kirjan väitteitä Edvard Westermarckin (1862-1939) eugeniikkamyönteisyydestä. Ennen kirjoittamista kuulin, että historioitsija Niina Timosaari Oulun yliopistosta tietää aiheesta ja on tekemässä väitöskirjaa Westermarckista. Kysyin häneltä, missä julkaisuissa Westermarck on eugeniikkaa mahdollisesti puolustanut (en ollut törmännyt mainintoihin omissa kirjoissani, joten kyse täytyi olla jostakin sivujuonteesta Westermarckin ajattelussa). Timosaari ei paljastanut tietoa minulle. Ymmärrän hänen salailunsa, vaikka joku voisikin pitää sitä epätieteellisenä. Niin tai näin, uskoakseni löysin tärkeimmät Westermarckin ajatukset aiheesta. Siksi odotin mielenkiinnolla, onko Timosaaren väitöstyössä joitakin ratkaisevasti ”uusia” mielipiteitä, jotka eivät päätynyt tähän kirjoitukseeni, tai oliko minulta jäänyt jotakin huomaamatta Westermarckin päätuotannossa. Näihin koetan vastata blogimerkinnän ensimmäisessä jälkikirjoituksessa (sain Timosaaren työn pari päivää sitten). Jälkikirjoituksissa tarkastelen myös, mitä Platon sanoi ”eugeniikasta”.

Välihuomautuksena mainittakoon, että 1900-luvun vaihteen talouspolitiikka- ja hyvinvointivaltiokeskustelu (sen ajan minimipalkkavaatimuksineen) Amerikassa oli vahvasti kytköksissä eugeniikkaan. Silloin huomion kohteena olivat muun muassa kiinalaiset. Heidän nähtiin hyväksyvän liian pieniä palkkoja ja liian huonoja asuinoloja verrattuna valkoisiin amerikkalaisiin. Kiinalaisten näin ollen pelättiin lisääntyvän liian nopeasti suhteessa ”kantaväestöön”, joka ei esimerkiksi suostunut yhtä ahtaaseen asumiseen. Puhuttiin jopa valkoisten rodullisesta itsemurhasta. Thomas Leonardin kirja Illiberal Reformers: Race, Eugenics, and American Economics in the Progressive Era (Princeton 2016) on tärkeä tietopaketti – ajatellen myös nykypäivän ”edistyksellisiä”.

 - - -

Kannattiko suomalaisen sosiologian isä rodunjalostusta vai sosiobiologiaa?

Osmo Tammisalo

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) sovelsi evoluutioteoriaa ihmisen käyttäytymisen ja kulttuurien tutkimiseen. 1900-luvun loppupuolella tämänkaltaista lähestymistapaa alettiin syyttää monenlaisesta pahuudesta, rasismista oikeistokonservatismiin. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan Westermarckin suhdetta eugeniikkaan ja sosiobiologiaan. Suomen tieteen historiasta paljastuu ironisia piirteitä.

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia -palkinnon sai kulttuuriantropologi Tapio Tammisen teos Kansankodin pimeämpi puoli. Siinä kerrotaan Ruotsissa harjoitetusta pakkosterilointipolitiikasta. Tähän liittyen Tamminen väittää, että suomalaisen sosiologian isä ja kansainvälisesti merkittävä – ellei merkittävin – suomalainen tutkija Edvard Westermarck olisi kannattanut eugeniikkaa. Lisäksi Tammisen mukaan toisen maailmansodan jälkeen ”tieteellisissä aikakausjulkaisuissa eugeniikka korvattiin usein nimellä sosiobiologia”.

Olin väitteistä hämmästynyt. Vieläkö joku harrastaa 70-lukulaista sosiobiologian mustamaalaamista? Miten sellaista voi löytyä Tieto-Finlandian voittajalta? Ja kannattiko naisten ja eläinten oikeuksia puolustanut Westermarck tosiaan eugeniikkaa? Ja mikäli kannatti, oliko se ”negatiivista” versiota, jossa geneettisesti heikkolaatuisten – mitä se tarkoittaisikaan – lisääntymistä pyritään ehkäisemään? Vai oliko se ”positiivista” rodunjalostusversiota, jossa geneettisesti ylivertaisten – mitä se tarkoittaisikaan – vanhempien lisääntymistä suositaan? Tamminen ei kerro, mihin hänen väitteensä perustuu.

Sosiobiologia ei ole eugeniikkaa

Aloitetaan sosiobiologiasta. Kyseinen tieteenala määritellään sosiaalisten tai yhteisöllisten ilmiöiden biologisen perustan tutkimiseksi. Sosiobiologia ei siis ole millään tavoin tekemisissä eugeniikan kanssa. Terminä sosiobiologia tuli tunnetuksi ja tunnustetuksi vuonna 1975 Edward O. Wilsonin samannimisen kirjan myötä. Eugeniikka taas on 1880-luvulta peräisin olevaa sosiaalipolitiikkaa.

Eugeniikan historia on tunnetusti hirvittävä. Varhaisten kannattajiensa hyvistä tarkoitusperistä huolimatta eugeniikka on ansainnut jälkipolvien kritiikin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oikeus määräsi 60 000 eugeenisten syiden perusteella tapahtuvaa sterilisointia. Philip Reillyn (1991) mukaan kaikki eugeenista sterilisaatiota vuosina 1899–1912 käsitelleet lääketieteelliset artikkelit puolsivat käytäntöä. Natsi-Saksassa aate vietiin pisimmälle: lähes 400 000 ihmistä (arviot vaihtelevat jonkin verran) steriloitiin oletettujen perinnöllisten tautien vuoksi (Proctor 1988). Saksassa eugeniikka myös sekoittui rasistisiin rotuoppeihin. Eugeniikan sijasta siellä puhuttiin lähinnä rotuhygieniasta.

Sosiobiologista kirjallisuutta

On ilmeistä, että eugeniikan isä, sir Francis Galton (1822–1911) olisi kauhistunut 1900-luvun alkupuolen eugeenisista käytännöistä (Gillham 2001). Eugeniikassaan Galton olisi suosinut lahjakkaimpien keskinäistä pariutumista ja lasten saamista nuorempana, ei murhia ja pakkosterilisointeja. Yhtä ilmeistä on, että E. O. Wilson ei olisi kelpuuttanut teokselleen nimeä sosiobiologia, jos se olisi Tammisen esittämällä tavalla sodan jälkeen tahriutunut eugeniikalla.

Mistä Tammisen ”eugeniikka muuttui sosiobiologiaksi” -väitteessä siis on kyse? 1970-luvun lopulla sosiobiologiaa – tai tarkemmin sen soveltamista ihmiseen – syytettiin biologisesta determinismistä ja oikeistokonservatiivisuudesta. Kyse oli marxilaisen ideologiakritiikin sytyttämästä tiedesodasta, johon lopulta ottivat osaa lähes kaikki tärkeimpien yliopistojen biologian professorit. Eugeniikalla ei ollut tässä kiistassa roolia. [1] (Ullica Segerstrålen teos Defenders of the Truth käy kiistan pikkutarkasti läpi, Tammisalo 2002.)

Tamminen on epäilemättä kuullut sosiobiologian ympärillä käydystä tiedesodasta. Eugeniikkakommenttinsa perusteella hän ei kuitenkaan ole perillä, mistä kiistassa oli kyse. Tämä olisi suuri puute kulttuuriantropologin tietämyksessä. Sosiobiologian ympärillä käyty mielipiteenvaihto oli 1900-luvun loppupuolen tärkein ihmisluontoa ja kenties jopa tieteellisen tiedon luonnetta koskeva kiista. Toisaalta vaikka Tamminen olisi ollut perillä tiedesodan sisällöstä, ainakaan hän ei huomannut, kumpi osapuoli selvisi tieteellisessä mielessä voittajana. John Alcockin kirjan nimi, The Triumph of Sociobiology, sosiobiologian riemuvoitto, antaa yksiselitteisen vastauksen (Tammisalo 2003). Alalla on noudatettu luonnontieteille tyypillisiä tiukkoja standardeja alusta alkaen.

Eugeniikan ongelmat

Ennen kuin tarkastellaan, mistä sosiobiologian kuvitteellinen yhteys eugeniikkaan on peräisin, katsotaan, mistä eugeniikassa oli kyse. 1920-luvulle tultaessa Yhdysvalloissa ihmislajin jalostukseen tähtäävät pyrkimykset olivat tieteilijöiden parissa jo valtavirtaa. Myös etenkin brittivasemmisto kannatti eugeniikkaa. Mikä olisikaan sosialistisempaa kuin syntyvyyden suunnittelu? Miksi jättää ihmislaji luonnonvalinnan näkymättömän käden armoille? Syntynyt eugeniikka-liike pyrki poistamaan vähämielisyydestä johtuvat ongelmat jalostuksen avulla. Tietynlaisten ihmisten lisääntymistä piti suosia ja tietynlaisilta lisääntyminen piti kieltää. Tavoitteessa on helposti nähtävissä kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin vähämielisyyden tai -älyisyyden periytyminen on vähäinen tekijä sosiaalisten ongelmien taustalla. Tämä kävi ilmi viimeistään 1930-luvun suuren talouslaman myötä. Kun suuri osa rikkaista siirtyi köyhien ja apua tarvitsevien joukkoon, sitä ei enää voinut laittaa perinnöllisyyden syyksi. Taloudelliset voimat ohittivat vähämielisyyden.

Toinen erhe on tietysti se, että vähämielisyyttä on monenlaista. Sen taustat ovat geneettisesti monimuotoisia ja sen ilmenemistä on vaikea ennustaa. Tällaisten ominaisuuksien hävittäminen jalostamalla tuskin voi onnistua. Ainakaan paritteluiden vahtiminen ei riitä, vaan tarvittaisiin kohdunaikaista geenitutkimusta. (Tosin siitäkään tuskin olisi apua harvinaisten perinnöllisten oireyhtymien karsimisessa.) Tärkein pointti on kuitenkin se, että on mahdotonta sanoa, milloin vähämielisyyden aste ja haitat ovat niin vakavia, jotta pakkotoimenpiteet olisivat oikeutettuja.

Eugeniikka-liike perusteli kantojaan muun muassa kotieläimillä. Niiden ominaisuudethan on jalostettu tuottamaan hyötyjä ihmiskunnalle. Eikö sama voisi päteä ihmiseen itseensä? Tämän sinänsä pätevän argumentin ongelma on se, että vaikka pitkälle jalostettu lypsylehmä tuottaa ihmiselle suuria määriä ravintoa, eläimenä lehmä on varsin epäonnistunut. Lypsylehmä vaatii jatkuvaa hoitoa ja luonnossa se ei selviäisi kuin hetken omillaan. Tämänkaltainen lopputulos tuskin miellyttäisi ihmisjalostuksen ystäviä. Lisäksi pisimmälle jalostettujen kotieläinrotujen kohdalla joudutaan usein lisäämään eriperintäisyyttä eli yksilöitä pitää parittaa kauemmas oman suvun ulkopuolelle. Sukulinjat tunnetusti heikkenevät, jos homotsygotian annetaan jalostuksessa kasvaa liikaa.

Riittävä geneettinen vaihtelu on siis edellytys minkä tahansa lajin evolutiiviselle menestymiselle. Biologiassa erirotuisten tai joskus jopa erilajisten yksilöiden jälkeläisten suurempi elinvoima tunnetaan nimellä hybrid vigour. Se on vastoin joitakin ”positiivisen” eugeniikan suuntauksia, joista osaa voidaankin pitää sukurutsaan kannustamisena. [2] Toki löyhimmän määritelmän mukaan eugeniikaksi voidaan laskea myös esimerkiksi se, jos älykkäimmät yksilöt, vaikkapa huippuyliopistojen opiskelijat, pariutuvat keskenään. Tämänkaltaiset tapaukset ovat jossakin mielessä ihmisjalostusta, mutta ero yhteiskunnan kehittämiin tavoitteellisiin kannustimiin ja pakkokeinoihin on tietysti selvä.

Entä Tieto-Finlandian voittajassa ollut väite, että eugeniikka korvattiin usein sosiobiologialla? Väite perustunee englanninkielisessä Wikipediassa olevaan seuraavaan kuvatekstiin: ”Monet organisaatiot ja lehdet, joiden alku oli eugeniikka-liikkeessä, alkoivat ottaa etäisyyttä kyseiseen filosofiaan, esimerkiksi kun Eugenics Quarterly muuttui Social Biologyksi vuonna 1969.” En halua arvioida, onko Tamminen ollut tietämätön siitä, mitä sosiobiologia on vai onko hän tarkoituksella antanut biologiaa koskevien ennakkoluulojensa harhauttaa itseään. Social Biology oli marginaalinen tiedelehti (ilmestyy nykyään eri nimellä kaksi kertaa vuodessa), kun taas sosiobiologia on sosiaalisuuden tutkimuksen kattotiede – jonka yksi haara on kulttuuriantropologia, Tammisen oma tieteenala. Erhe ei toisaalta tule yllätyksenä: kulttuuriantropologia oli viimeisiä linnakkeita, joissa ei ymmärretty tätä tieteiden välistä hierarkiaa ja evolutiivisen lähestymistavan vallankumouksellisuutta ihmisen sosiaalisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa.

Eugeniikka ja Westermarck

Tamminen luettelee teoksessaan joukon eugeniikan kannattajia, joiden joukossa kuten todettua mainitaan Edvard Westermarck. Westermarck (Tammisella etunimi on Edward, mutta virallisesti se on Edvard) oli looginen ja tarkkanäköinen antropologi, sosiologi ja moraalifilosofi. Hän nojasi tieteellisiin periaatteisiin ja empirian vahvistamaan ajatteluun. Olisiko Westermarck silti kannattanut eugeniikkaa? Ja jos, niin millaista? Olen lukenut Westermarckin tuotannon tärkeimmät teokset ja useita hänestä kertovia artikkeleita ja kirjoja, mutta en ole törmännyt eugeniikkaa puoltaviin lausuntoihin. Mistä Westermarckin mahdollisessa eugeniikassa siis on kyse? Tamminen ei ole ainoa, jonka mielestä Westermarckissa on jotakin epäilyttävää.

Westermarck-kirjallisuutta

On yleisesti tiedossa, että Westermarck ymmärsi evoluution merkityksen ihmistutkimukselle. Darwinin tapaan Westermarck vertaili keskenään sekä eri lajeja että eri ihmiskulttuureja. Hän päätteli, että ihmisen moraaliset valmiudet ja moraalitavat perustuvat luonnonvalinnan suosimille tunteille (esimerkiksi kiitollisuudelle, tuohtumiselle ja paheksumiselle), joiden ilmenemistä ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen toiminta ohjailee. Tamminen on luultavimmin tästä tietoinen. Westermarck oli ensimmäisiä biologiaa soveltaneita sosiologeja/antropologeja, ja häntä voitaisiin pitää varhaisena sosiobiologina tai evoluutiopsykologina. Hänen mukaansa on myös nimetty vaistomainen taipumus välttää sukusiitosta (ns. Westermarck-efekti). Vaikka Tamminen sekoitti sosiobiologian eugeniikkaan, hänen syytöksensä tuskin johtuu Westermarckin ”biologisuudesta”. Löytyykö Westermarckin moraalifilosofiasta siis jotakin?

Westermarck tarkasteli moraalikirjoissaan esimerkiksi niin kutsuttua velvollisuuden koulukuntaa. Hänen mukaansa tiukan velvollisuusopin noudattaminen johtaisi sietämättömän ahdasmielisiin ja synkeisiin moraalikäsityksiin: ”Jos moraalilaki vaatii toteuttamaan korkeinta moraalista ihannetta, niin se jää aina kuolleeksi kirjaimeksi, eikä moraalisuus voita mitään. Minusta näyttää, että paljon korkeampaa kuin velvollisuuskäskyjen huolekas täyttämisenhalu on vapaa ja ylevä pyrkimys elää ihanteen mukaan, joka, niin saavuttamaton kuin se voi ollakin, ei uhkaa moitteella eikä tunnonvaivoilla sitä, jonka ei onnistu päästä huipulle.” Westermarck jatkaa kysymällä: ”Eikö kokemus osoita, että ne joiden mieli askartelee alati velvollisuuksissa, tulevat helposti epäinhimillisiksi, suvaitsemattomiksi ja todella sietämättömiksi?”

On vaikea uskoa, että ainakaan tuonkaltaiset ajatukset ovat niiden mielessä, jotka yhdistävät Westermarckin eugeniikkaan. Westermarckin filosofisesta tuotannosta käy selvästi ilmi hänen halunsa tukea sellaisia yksilöitä, jotka huomaavat virheitä yhteiskunnan moraalitavoissa. Westermarck siis moitti vaatimusta noudattaa korkeimpia ihanteita, mutta samalla hän kannusti vaatimaan sitä, että muut ajoittain harkitsisivat vakaumuksiaan uudelleen. Ei kuulosta eugeniikalta.

Biologisten ajatustensa lisäksi muistan etäisen mahdollisuuden, jolla Westermarck on voitu yhdistää eugeniikkaan. Westermarck arveli, että tiede pystyy löytämään jonkinlaisen eettisen tietoisuuden lakeja, joiden avulla inhimillistä tietoisuutta on mahdollista ohjata toiveittemme mukaiseen suuntaan. On kuin Westermarck olisi ennustanut Sam Harrisin Herääminen ja Moraalinen maisema -kirjoja, joissa tarkastellaan tietoisuutta ja tieteen parantuneita mahdollisuuksia antaa moraalisia ohjeita. Tällaisesta tietoisuuden ohjailusta on eugeniikka – lisääntymisen ohjailu – kuitenkin kaukana.

Pääteostensa perusteella Westermarck ei siis kannata eugeniikkaa, hän ei mainitse koko asiaa. Moraalikirjoissaan Westermarck tarkastelee pitkästi esimerkiksi eri kansojen suhtautumista lapsenmurhiin, mutta hän tekee sen neutraalisti tiedemiehen silmin, ottamatta kantaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Westermarck ei myöskään hyväksynyt sen ajan antropologisia rotuoppeja. Hän päinvastoin ajatteli, että ihmisluonto on kaikkialla pääpiirteissään samanlainen. Muistelmissaan Westermarck esittää, että eri rotujen kohtaamisista seuraavat ongelmat tulisivat humaanimmin ratkaistuksi sosiologisen tiedon avulla. Tapojen historia -teoksessaan hän taas kirjoittaa, että ”heikompien kansakuntain sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi vaatia paitsi hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä”.

Oliko Westermarck sittenkin...

Westermarck -bibliografiasta löysin lopulta maininnan teoksesta, jossa hän parilla sivulla käsittelee eugeniikkaa. Kyse on Sociological Papers -julkaisusta vuodelta 1906. Kävin Kansalliskirjastossa valokuvaamassa olennaiset sivut. (Olin ollut huolimaton, sillä teos löytyy netistä.) Ensiksi Westermarck toteaa, miten joissakin kulttuureissa on tapana, että aviomieheksi aikovan tulee ennen avioliittoa sietää kaikenlaisia hankaluuksia: sarvikuonon tai vihollisheimolaisen tappamista tai ruoskintaa morsiamen suvulta, vieläpä mielihyvää näytellen.

Westermarck kirjoittaa: ”En väitä, että näitä menetelmiä tulisi suositella, mutta niiden takana oleva ajatus on matkimisen arvoinen.” Esimerkkinä hän pitää 1800-luvun Saksassa ja Itävallassa vallinneita lakeja, jotka kielsivät avioliitot ennen kuin osapuolet olivat osoittaneet, että he kykenivät perheen elättämiseen. Kannattiko Westermarck siis sittenkin jonkinlaista eugeniikkaa? Hän jatkaa: ”Mikseivät jotkin samantapaiset lait voisi tulla universaaleiksi, ja miksei avioliiton rajoituksia voisi ulottaa henkilöihin, jotka kaikella todennäköisyydellä tulisivat sairaiden ja heiveröisten jälkeläisten vanhemmiksi?” Vastauksessaan Westermarck paljastaa korttinsa:

Sanon ’kaikella todennäköisyydellä’, koska en pidä varmuutta välttämättömänä. Emme voi odottaa, kunnes biologia on sanonut viimeisen sanan perinnöllisyyden laeista. Emme salli mielipuolien kävelevän vapaina, vaikka heidän vaarallisuudestaan olisi vain aavistus. Lääkärillä tulisi olla sana jokaisessa solmittavassa avioliitossa.

Uskottava se on: Westermarck suhtautui myötämielisesti joihinkin eugeenisiin ajatuksiin, toki ilman minkäänlaisia rotuoppeja. Hän suosi eugeniikan kevyempää versiota, joka pyrki pariutumisten ohjailulla ehkäisemään perinnöllisiä sairauksia ja niistä koituvaa kurjuutta ja kustannuksia (jotka tuohon aikaan olivat luultavammin suhteellisesti paljon korkeampia). Hän ei siis kannattanut eugeniikkaa, jonka tavoitteena on jollakin tavoin ylevämpi ihmisrotu.

Westermarck perustelee näkemyksensä seuraavasti:

Totta kai väitetään, että puuttuminen tähän (avioliittoihin) häiritsisi yksilön oikeutta vapauteen. Mutta yleisesti ottaen ihmisille ei sallita rötöstelyä vain, jotta he saisivat toteuttaa halujaan. Väitetään, että he rötöstelisivät, vaikka laki kieltäisi heitä. Kyllä, tämä on totta kaikkien lakien kohdalla, mutta emme pidä lakeja turhina, koska on niitä rikkovia henkilöitä. Tässä maailmassa tulee aina olemaan sairaiden ja degeneroitujen vanhempien jälkeläisiä, mutta laki saattaa merkittävässä määrin vähentää heidän määräänsä estämällä sellaisia henkilöitä menemästä naimisiin.

Westermarckin mielestä perinnöllisten sairauksien riski – jonka suuruudesta hän ei puhu – on siis riittävä peruste rajoittaa lakien avulla naimisiinmenoa (jota hän näyttää käyttävän synonyymina lisääntymiselle). Tältä osin hänen ajattelunsa ei ole täysin modernia.

Westermarck jatkaa:

Luulen, että moraalinen kasvatus saattaa myös edistää eugeenisia tavoitteita. Näyttää, että vallitseva näkemys, että lähes kuka tahansa on riittävän hyvä mennäkseen naimisiin, johtuu pääosin siitä, että tässä tapauksessa syy ja seuraus, avioliitto ja jälkeläisen sairaalloisuus, ovat niin etäisiä toisistaan, että likinäköinen silmä ei huomaa niiden yhteyttä. Siksi häntä ei tuomita, joka menee naimisiin harkinnan tai itsekontrollin puutteesta, ja joka täten tuottaa kurjuuteen tuomittuja jälkeläisiä. Mutta tämä ei voi olla oikein. On tuskin toista näkökohtaa, jossa sivistyneen ihmisen moraalinen tietoisuus tarvitsee yhtä paljon älyllistä harjoitusta kuin tuomittaessa tapauksia, jotka osoittavat piittaamattomuutta tai harkinnan puutetta. Tässä suhteessa evoluution kuluessa on tapahtunut paljon edistystä, ja olisi mieletöntä kuvitella, että olemme jo saavuttaneet prosessin loppupisteen. Olisi mieletöntä kuvitella, että ihmiset ainiaaksi jättäisivät yksilön päähänpistojen varaan sen tärkeimmän ja seurauksiltaan kauaskantoisimman toiminnan, joka ihmissuvun kohtaloksi on tullut.

Olen lievästä alkutyrmistyksestäni huolimatta valmis antamaan Westermarckille synninpäästön. Hänen tieteelliset ansionsa filosofiassa, biologiassa, antropologiassa ja psykologiassa eivät haalene tällaisesta ympäripyöreästä mielipiteestä, jota voidaan pitää lapsen (tai yhteiskunnan) hyväksi tarkoitettuna mutta liian pitkälle menneenä perhesuunnitteluna. Jos tämä tahraa Westermarckin maineen, saman kuvittelisi tapahtuvan sikiöseulontoja ja ultraäänikuvauksia tarjoavalle neuvolatoiminnalle.

Eugeniikan kannattajien tavoitteet olivat moninaisia. Lasten ja perheen hyvinvoinnin, geenipoolin terveyden ja rodunjalostuksen lisäksi he kantoivat huolta valtiontaloudesta. Amerikan eugeeninen yhdistys jopa mainosti, että rikollisuus – jonka oletettiin johtuvan lähinnä perinnöllisistä vioista – maksoi keskivertoperheelle 500 dollaria vuodessa (Kevles 1985). Gangstereista huolestuneisiin kansalaisiin tällainen puhe tehosi. Esimerkiksi vuonna 1937 tehdyssä kyselyssä vain 15 prosenttia vastusti sterilointeja (Reilly 1991). Psykiatri Hannu Lauerman (2014) mukaan myös Ruotsissa harjoitettu pakkosterilointi on ymmärrettävää, sekä inhimillisistä että taloudellisista syistä:

Heikkomielisten ja epäilyttävien sterilointi vietiin muun muassa Ruotsissa hyvin pitkälle. Ilman tappamista tapahtuva ”väestön tervehdyttäminen” oli osa työväenliikkeen tavoitetta ja kaikin puolin ymmärrettävä maailmassa, joka oli täynnä auttamatonta tuskaa ja heikompien lisääntymisestä sikiävää surkeutta. Mikä muu tuon ajan keino olisi ollut mahdollinen agraariyhteiskunnissa, joissa talouskasvu ei kompensoinut ongelmaa ruokkimattomista suista ja hoitamattomista lapsista vaan auttamaton surkeus kukoisti? Sitä vastaan taisteltiin niillä keinoilla, joita käytettävissä oli...

Näin tarkasteltuna joku voisi pitää Westermarckin ajatuksia suorastaan edistyksellisinä. Niin tai näin, hänen muun tuotantonsa tieteellisyys ja ajattelun yleinen inhimillisyys kestävät mahdollisen mainekolauksen. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”

Vaikka Westermarck ei kaipaa puolusteluitani, haluan esittää seuraavan selitysmahdollisuuden hänen eugeniikkaa tukevalle huomiolleen: Westermarck luuli tietävänsä enemmän periytyvyydestä kuin hän todellisuudessa tiesi. Mikäli näin on, kyseessä on melkoista ironiaa. Westermarck nimittäin ajatteli, että moraalinen ja kulttuurinen edistys seuraa nimenomaan tiedon määrän kasvua. Kuitenkin vielä nykyisellä geeniluennan aikakaudellakin voidaan vasta arvioida synnynnäisten aivovaurioiden riskejä – ja silti nykyään on normaalia ja moraalista, että yksilöllä on vapaus pariutua omien mieltymystensä mukaan ja että pariskunnalla on oikeus päättää itse lastensaannistaan. Jos Westermarck olisi tämän tiennyt, hän tuskin olisi suositellut aikakautensa lääkäreitä päättämään pariutumisista.

Toinen historian ironia liittyy seksuaalivalintaan. Viktoriaanisen ajan oppineet pitivät naarasta passiivisena olentona, jolla ei voinut olla esteettistä silmää, tuskin edes varsinaisia haluja. Darwin kuitenkin selitti eri lajeilta tavattuja kummallisia ja usein eloonjäämistä haittaavia ominaisuuksia (esim. riikinkukkokoiraan pyrstö) nimenomaan naaraan mieltymyksillä. Westermarck oli tarkoin opiskellut Darwinin kirjaa Ihmisen polveutuminen, jossa naaraan roolia korostetaan. [3] Evoluutiota koskevista tiedoistaan ja Darwin-tuntemuksestaan huolimatta Westermarck ei kuitenkaan näyttänyt sisäistävän sitä, että ihmisnaaraan kriittinen silmä voisi toimia jälkeläisten terveyttä ylläpitävänä – ja samalla lajia jalostavana – voimana.

On mahdollista, että tämä johtui Westermarckin seksuaalisesta suuntautumisesta. Mikäli lapsettomaksi jäänyt Westermarck oli homoseksuaali, kuten on esitetty, hän tuskin omakohtaisesti pääsi kokemaan naisten valikoivuutta. Tämä ”puute” saattoi synnyttää Westermarckissa käsityksen vahvan perhesuunnittelun tarpeesta. Myöhempi tutkimushan on tukenut ajatusta, että esiäitiemme harrastama miesehdokkaiden seulonta selittää suuren osan ihmisen ylivertaisista älyllisistä ominaisuuksista, vaikkapa kielellisistä kyvyistä, musikaalisuudesta tai huumorintajusta (esim. Miller 2000).

Spekulaationi merkitystä tosin vähentää se, että heterotkaan eivät ymmärtäneet seksuaalivalinnan merkitystä ja että kulttuuriset avioliittosäännöt ovat luultavasti olleet voimakkaita evoluutiovoimia jo tuhansien vuosien ajan. Esimerkiksi viktoriaanisen ajan naisten taloudellinen riippuvuus miehistä tarkoitti, että parinvalinnassaan naisilla ei ollut täysiä mahdollisuuksia toimia luontaisten mieltymystensä perusteella. Niin tai näin, Westermarck halusi parantaa naisten mahdollisuuksia vaikuttaa avioliittoihinsa, vaikka hän ei tohtinutkaan jättää ihmisyhteisöjä naaraan valikoivuuden varaan.

(Jonkin verran historian ironiaa voidaan nähdä myös siinä, että sama seksuaalinen suuntautuminen, joka kenties edesauttoi Westermarckin eugeenista ajattelua, saattoi tehdä hänestä edelläkävijän tarkastelemaan yhtä seksuaalipsykologisessa tutkimuksessa edelleen laiminlyötyä osa-aluetta: seksuaalista inhoa. Westermarck esimerkiksi kirjoittaa miehistä, joiden ”sukupuolivietti on luonnonvastainen”. Tällä kiertoilmauksella hän tarkoittaa juuri homoseksuaaleja. Westermarckin mielestä tällaisille miehille ”jokainen nainen ei ole ainoastaan yhdentekevä, vaan myös vastenmielinen sukupuolisen pyyteen kohteena”. On mahdollista, että Westermarck kirjoittaa tässä omista kokemuksistaan. Hän saattoi aktiivisesti yrittää tuntea heteroseksuaalisia tunteita – homoseksuaalisuushan oli laitonta tuolloin –, mutta hän onkin sen sijaan löytänyt vain aktiivisen vastenmielisyyden tunteen. Tämä on saattanut olla ratkaiseva seikka sille, että hän keksi nimeään kantavan ja hänelle mainetta tuoneen insestiaversionsa. Viimeisenä ironiana mainittakoon se, että Westermarckin mukaan nimetty sosiologeista koostuva suomalainen tiedeseura on viime vuosiin saakka ylenkatsonut sosiobiologiaa ja evolutiivista ihmistutkimusta. Olen jopa kuullut sitä tästä syystä nimitettävän Anti-Westermarck-seuraksi.)

Eugeniikka ei saa tieteeltä tukea

Lopuksi on paikallaan tehdä jokunen termejä koskeva tarkennus. Takavuosina biologista ihmistutkimusta syytettiin konservatiivisuuden lisäksi sosiaalidarvinismista. Sen perusajatuksia oli, että vahvimmilla yksilöillä (miten vahvuus ymmärrettiinkään) tulee olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille on oikein pysyä kurjuudessa. On tärkeää huomata, että sosiaalidarvinismi ei ole hyvää tai huonoa biologiaa. Jos se ylipäätään olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä. Lisäksi sosiaalidarvinismin nimi pitäisi olla sosiaalispencerismi, pääteoreetikkonsa Herbert Spencerin – jonka evolutionismia Westermarck kritisoi – mukaan. [4]

Eugeniikan sen sijaan väitettiin perustuvan tieteeseen. Sen kannattajat kuitenkin unohtivat tieteen kyvyttömyyden auttaa tietynlaisissa valinnoissa. Tiede ei esimerkiksi kykene kertomaan, kumpi on suurempi haitta: 1) se, että yhteiskunnassa on jokunen ”vähämielinen” vai 2) se, että kansalaiset tietävät, että valtio steriloi ihmisiä ilman heidän suostumustaan. Jälkimmäisen vaihtoehdon vaikutukset saattavat tulla kiertoteitse. Jos kansalaiset saisivat tietää negatiivisen eugeniikan laajamittaisesta harjoittamisesta, se saattaisi olla heille merkki siitä, että yhteiskunta ei luota ihmisten empatiaan tai vähempiosaisten auttamisesta saatuun mielihyvään. Tämä taas saattaisi heikentää ihmisten välistä luottamusta ja kenties myös vähentää yleistä onnellisuutta.

Skenaario ei välttämättä ole realistinen, mutta se on hyvä syy pitää yhteiskunnan harjoittamia sosiaalipoliittisia toimia läpinäkyvinä ja yleisessä tiedossa. Vasta kun ihmiset tietävät, että muutkin tietävät, he pystyvät yhdessä vaatimaan muutosta. Siksi Tammisen käsittely ruotsalaisesta eugeniikasta ja pyrkimyksestä rodulliseen puhtauteen on tärkeä, ja siinä mielessä kirja lienee Tieto-Finlandiansa ansainnut. On kuitenkin huomattava, että huonojen ideoiden vastustaminen tai hyvien ideoiden kannattaminen eivät tarvitse faktojen vääristelyä. Avoin ja totuuteen pyrkivä keskustelu riittää.

ALAVIITTEET

[1] Vaikka sosiobiologiaa vastaan esitetyt syytökset paljastuivat aiheettomiksi, ala ennätti saada huonon maineen. Osa tutkijoista alkoi sosiobiologian sijasta käyttää mieluummin termejä evoluutiopsykologia tai käyttäytymisekologia. Sosiobiologia -nimitys jäi silti alkuperäiseen käyttöön. Esimerkiksi vuonna 1976 aloittanut Behavioral Ecology and Sociobiology -lehti ilmestyy 12 kertaa vuodessa. Se käsittelee lähinnä aitososiaalisia hyönteisiä, kuten alalla on ollut tapana läpi sen lyhyen historian. Liisa Keltikangas-Järvinen (2008) toteaa sosiobiologian maineesta, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

[2] Eugeniikkaa voidaan kritisoida myös ajatuksesta, että tuhat neroa olisi parempi kuin yksi. Nerouden arvo kun on usein juuri sen harvinaisuudessa. Mitä maailma tekisi tuhansilla Beethoveneilla, jos sellaiset lahjakkuudet olisi jotenkin mahdollista seuloa esiin?

[3] Ihmisen polveutumisen ruotsinkielisen laitoksen luettuaan (suomeksihan kirja saatiin vasta vuonna 2015) Westermarck vakuuttui tarpeestaan opiskella englantia. Hän halusi lukea ja ymmärtää Darwinin antropologisia lähdeviitteitä.

[4] Darwin ei ollut sosiaalidarvinisti. Darwin esimerkiksi oli niin järkyttynyt kohtaamiensa orjien kohtalosta, että Beaglen matkakirjassaan (eli jo kauan ennen Lajien syntyä) hän päätyi epäilemään orjanomistajien empatiakykyjä:

Ne, jotka suhtautuvat sallivasti orjien omistajaan ja kovasydämisesti orjiin, eivät näytä koskaan kuvittelevan itseään orjien asemaan. Mikä viheliäinen asema ilman toivoakaan muutoksesta! Kuvitelkaa itseänne, vaimoanne ja pieniä lapsianne – joita luonto kehottaa orjaakin kutsumaan omikseen – alituiseen uhkaavaa mahdollisuutta, että heidät riistetään teiltä ja myydään kuin eläimet eniten tarjoavalle! Näitä tekoja tekevät ja kaunistelevat miehet, jotka väittävät rakastavansa lähimmäistä kuin itseään, uskovat Jumalaan ja rukoilevat, että Hänen tahtonsa tapahtuisi maan päällä! Kun ajattelee, että me englantilaiset ja jälkeläisemme amerikkalaiset, jotka kerskuvat vapaudenkaipuullaan, olemme olleet ja olemme edelleen syypäitä kaikkeen tähän, se saa veren kiehumaan ja sydämen vapisemaan.

KIRJALLISUUS

Alcock, John (2001): The Triumph of Sociobiology. Oxford University Press. Oxford.

Darwin, Charles (1845/2008): Beaglen matka. Suom. Pertti Ranta. Edita. Helsinki.

Darwin, Charles (1877/2015): Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta. Suom. Anto Leikola. Terra Cognita. Helsinki.

Gillham, Nicholas (2001): A Life of Sir Francis Galton: From African Exploration to the Birth of Eugenics. Oxford University Press. New York.

Keltikangas-Järvinen, Liisa (2008): Käyttäytymistieteet ja yliopiston kolmas tehtävä. Tieteessä tapahtuu 5/2008. http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/540/457

Kevles, Daniel (1985): In the Name of Eugenics: Genetics and the Uses of Human Heredity. Alfred A Knopf. New York.

Lauerma, Hannu (2014): Hyvän kääntöpuoli. WSOY. Helsinki.

Miller, Geoffrey (2000): The Mating Mind. Doubleday. New York.

Proctor, Robert (1988): Racial Hygiene: Medicine Under the Nazis. Harvard University Press. Cambridge.

Reilly, Philip (1991): The Surgical Solution: A History of Involuntary Sterilization in The United States. Johns Hopkins University Press. Baltimore.

Segerstråle, Ullica (2000): Defenders of the Truth. Oxford University Press. Oxford.

Tamminen, Tapio (2015): Kansankodin pimeämpi puoli. Atena. Jyväskylä.

Tammisalo, Osmo (2002): Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan. Tieteessä tapahtuu 5/2002. http://journal.fi/tt/article/view/57901

Tammisalo, Osmo (2003): Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Tieteessä tapahtuu 1/2003. http://journal.fi/tt/article/view/57188

Westermarck, Edvard (1913): Tapojen historiaa. Suom. Joel Lehtonen. Otava. Helsinki.

Westermarck, Edvard (1929): Memories of My Life. The Macaulay Company. New York.

Westermarck, Edvard (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1960): Ethical Relativity. Littlefield, Adams & Co. New Jersey.

Wilson, Edward O. (1975/2000): Sociobiology – 25th Anniversary Edition. Harvard University Press. Cambridge.

 - - -

PS. Artikkelissani on joitakin pointteja, joita ei ole alussa mainitun Niina Timosaaren (2017) väitöstyössä. Päätelmiltään tekstimme ovat kuitenkin täysin yhteneviä, ks. oheinen kuva. Edellä mainittujen Sociological Papers -lausuntojen lisäksi Westermarck käsitteli eugeniikkaa joillakin 1900-luvun alun yleisöluennoillaan, joista sen ajan lehdistö yllättävän kiinnostuneena raportoi. Toimittajien kirjoituksiin tulee kuitenkin suhtautua toimittajan versioina, ei Westermarckin tarkkoina lainauksina (kuten Timosaarikin tekee: ”ainakin mikäli toimittajaa on uskominen”).

Minulta oli jäänyt huomaamatta, että Westermarck käsittelee eugeenisia teemoja myös moraalikirjassaan. Hän tosin tekee sen erittäin lyhyesti ja vaivihkaa, myös käyttämättä eugeniikkatermiä. Moraalin synty ja kehitys (1906/suom.1933) -teoksessa, jota pidän hänen päätyönään, Westermarck esittelee aineistoa siitä, missä määrin laiminlyöntiä ja huolimattomuutta on pidetty raskauttavana tai lieventävänä asianhaarana. Tämän hän tekee myös suhteessa lastentekoon ja tuo ilmi oman näkemyksensä käyttämällä painokasta sanaa ”rikollinen”:

Esimerkkinä tästä (=laiminlyönnin vaikutuksista teon arviointiin) mainittakoon se kevytmielinen suvaitsevaisuus, millä juopumusta vielä jokin aika sitten arvosteltiin monessa sivistysmaassa, ja se rikollinen välinpitämättömyys, millä laki ja yleinen mielipide vielä nytkin suhtautuvat sellaisen jälkipolven maailmaan tuottamiseen, joka jotakuinkin varmasti on tuomittu kurjuuteen vanhempiensa paheiden, köyhyyden tai ruumiillisen kivulloisuuden vuoksi.

Ilman rikollinen-sanaa kyse olisi melko neutraalista esimerkin mainitsemisesta. Kuten artikkelissani todetaan, ennen hyvinvointivaltiota tällainen mielipide on joka tapauksessa varsin ymmärrettävä. Ja kuten todettua, Westermarckin eugeniikka oli lääkäreiden harkintaan jätettävien naimaesteiden etsimistä, ei pakkosterilisointeja.

Sterilisaatiolaki hyväksyttiin Suomessa vuonna 1934, kun jopa 144 kansanedustajan sitä kannatti. Historioitsija Marjatta Hietala (2009) kirjoittaa, että lain seurauksena vuosina 1935–1970 Suomessa sterilisoitiin 7530 ihmistä eugeenisin perustein (Suomen Lääkärilehdessä lukema on 4000, ks. oheinen kuva). Sterilisointien syiksi Hietala mainitsee muun muassa taloudelliset seikat: ”Useat kunnat pelkäsivät taloudellista rasitusta ja köyhäinhoitoviranomaiset esittivät aviottomia äitejä sterilisoitaviksi viitaten näiden holtittomaan moraaliin.”

Westermarck käsittelee lyhyesti eugeenisia teemoja vielä 1920- ja 30-luvun tuotannossaan, mutta hän pehmensi ”eugeniikkakautenaan” 1905–1907 esittämiään, jo entuudestaan laimeita kantoja. Hän ei enää esimerkiksi mainitse taloudellista tilannetta tai paheellista elämäntapaa avioliiton esteenä. Toisin kuin Timosaari, en pidä seuraavaa vaivihkaista vihjailua (vuoden 1926 teoksessa The Short History of Marriage) esimerkkinä eugeniikasta, ainakaan kovin vahvasta sellaisesta: ”Todellakin, monet villit näyttävät meille esimerkkiä, kun eivät anna miehen avioitua ennen kuin hän on antanut jonkinlaisia todisteita kyvystään huolehtia näistä velvollisuuksista.” Edelleen pidän hieman outona ja selitystä kaipaavana asiana sitä, miten vähämerkityksellisenä Westermarck näki länsimaisen naisen tai tämän suvun valikoivuuden. (”Villi-ihmisten” tapoihin liittyy hupaisa anekdootti. Kuten todettua, Westermarck mainitsi erään heimon tavan vaatia vaimoa haluavalta mieheltä sarvikuonon tappamista, ja Westermarck myös ehdotti, että periaate voisi olla matkimisenarvoinen sivistyskansoilla. Eräs lehti pilaili, että paikallisen eläintarhan sarvikuonoaitauksen vartiointia on tämän johdosta jouduttu lisäämään.)

Kolme vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1936 Westermarck palaa aiheeseen puolustaessaan ehkäisyä ja syntyvyydensäännöstelyä (teoksessa The Future of Marriage in Western Civilisation, s. 100–101):

Syntyvyydensäännöstelyä vastaan olosuhteista riippumatta on esitetty perusteluita. Olen aiemmin maininnut sen tuomitsemisen uskonnollisin perustein. Moraalinen peruste on, että sillä on taipumus lisätä avioliiton ulkopuolisia seksuaalisia vapauksia, koska se poistaa hedelmöitymisen vaaran. On myös perusteltu, että se laskee väestön (population) laatua, koska sitä harjoittavat enemmän yläluokat, joiden perinnölliset tekijät ovat yleensä parempia kuin alemmilla luokilla.

Timosaari tulkitsee lausunnon tarkoittavan, että Westermarck ”näytti sen enempää asiaa problematisoimatta samaistavan yhteiskuntaluokan ja perimän laadun”. Nähdäkseni tämä ei ole Westermarckin ajattelua – tai jos on, se olisi luultavasti pahin epäonnistuminen hänen urallaan. Pikemminkin Westermarck esittelee muiden perusteluita. Westermarck jatkaa:

Toimivin parannuskeino tähän olisi tietysti levittää ehkäisytietoutta alempien luokkien parissa, mutta tämä olisi ristiriidassa toisen, tärkeänä pidetyn periaatteen kanssa, nimittäin sen, että väestön määrä ei saa pienentyä. Tämän pelko on johtanut kieltolakeihin monissa maissa. Mutta uskonto tai laki eivät ole onnistuneet estämään ehkäisyn laajamittaista käyttöä, josta syntyvyyden suuri pudotus kertoo. On ilmeistä, että ne, jotka tuomitsevat sen, ovat hävinneet. Sitä harjoitetaan kaikkien luokkien parissa, mutta voimme toivoa aikaa, jolloin se on vähiten käytetty väestön parhaimmalla osalla.

Westermarck mainitsee siis toiveen, että tietty väestönosa käyttäisi vähemmän ehkäisyä. Lausunto on kuitenkin niin epätarkka, ettei ole selvää, onko kyse hänen omista toiveistaan. Siitä, onko tämänkaltaisen toiveen ilmaiseminen myös jonkin sortin eugeniikkaa, voidaan olla monta mieltä. Hänen voidaan toki sanoa puolustavan syntyvyyden säännöstelyä sillä, että sen avulla voidaan vaikuttaa väestön laatuun, mutta tällöinkin puolustus koskee lähinnä syntyvyyden säännöstelyä, ei niinkään eugeniikkaa.

Jäljempänä Westermarck vielä ilmaisee oman pelkonsa, että väestömassojen tietämykseen/koulutukseen luottaminen ”tarvittavan itsekontrollin aikaansaamiseksi on melko toiveikas”. Edustivatpa nämä toivoa ja pelkoa ilmaisevat varovaiset lausunnot eugeniikkaa tai eivät, niistä käy ilmi kaksi asiaa: 1) Westermarck ei juuri uskonut kansan syvien rivien kykyihin ja 2) Westermarck oli lopputuotannon sanoissaan niin harkitsevainen, että hänen nostaminen vahvan eugeniikan mannekiiniksi on erehdys. Etenkin uransa loppupuolella hänen eugeniikkansa oli ohjeiden antamista ja lääketieteellistä tutkimusta ennen lastentekoa.

Jäljempänä Westermarck toteaa, että tulevat sukupolvet luultavasti katsoisivat kauhistuneena aikaa, jolloin ihmiselon kauaskantoisin toiminto jätettiin ”yksilön himojen ja oikkujen varaan”. Moni tosiaan saattaisi katsoa kauhulla, jos vanhemmuutta suunnittelevalle ja perinnöllistä tautia sairastavalle henkilölle ei lääkärissä kerrottaisi kyseessä olevan taudin periytyvyydestä. Ainakin perin moraalittomana ja epäpätevänä tällaisen lääkärin toimintaa yleisesti pidettäisiin. Niin tai näin, Westermarckin ajamat yhteiskunnalliset asiat ovat kutakuinkin kaikki toteutuneet: esimerkiksi homoseksuaalisuuden dekriminalisointi, naisten paremmat mahdollisuudet päättää lisääntymisestä, syntyvyyden laajamittainen säännöstely, lääkäreiden eugeeniset neuvot perinnöllisiä tauteja kantaville pariskunnille ja niin edelleen. Westermarckin suurimmat ansiot ovat tästä huolimatta tieteellisiä; valtaisan antropologisen ja biologisen vertailuaineiston käyttäminen moraalin ja avioliiton alkuperän ja kehittymisen selvittämisessä.

Timosaari ehdottaa, että Westermarck jäi lapsettomaksi sen takia, että hän piti itseään liian sairaalloisena (lähinnä astma/keuhkokatarri) tuottamaan kunnollisia jälkeläisiä. En ole tästä vakuuttunut. Westermarckin elämäkerran kirjoittaja ajatteli näin, ja Westermarck toki puhuu omassakin elämäkerrassaan sairaudestaan. Hänellä oli kuitenkin myös viriilin voiman kausia nuoruudessaan. (Saamansa pari naimaehdotustakin Westermarck torjui. Toinen tarjous tosin tuli marokkolaisen paimentolaisperheen taholta; korkeasti koulutettu suomenruotsalainen ei voinut suhtautua sellaiseen vakavasti). Emme ehkä koskaan saa tietää lopullista syytä Westermarckin lapsettomuuteen, jos sellaista (tai historiallisen henkilön seksuaalista suuntauttumista) on edes mielekästä pohtia. Westermarckin eugeniikkamyönteisyyden syynä on joka tapauksessa ollut pyrkimys vähentää yksilön/inhimillisen kärsimyksen määrää. Timosaaren loppusanat on syytä toistaa:

Koko Westermarckin elämän ajan hänen ajatteluaan luonnehti 1880-lukulaisen liberaalin naturalistin asenne: taistelu totuuden puolesta tekopyhyyttä ja näennäistietoa vastaan. Hän tarkasteli sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja tieteellisesti, pyrkien vapauttamaan ne sovinnaisuuden ja kristillisen perinteen vaikutuksesta. Westermarck oli valistuksen perillinen ja moraalikapinallinen, joka toimi tieteen keinoin oikeudenmukaisina pitämiensä yhteiskunnallisten reformien puolesta.

              

Hietala, M. (2009): Eugeniikan ja rotuhygienian tausta ja seuraukset. Tieteessä tapahtuu Vol 27/8.

Timosaari, N. (2017): Edvard Westermarck: Totuuden etsijä. Gaudeamus. Helsinki.

---

PS 2. Ihmisluonto-kirjani loppuliitteessä kritisoin Tapio Tammista seuraavaan tapaan:

Toimittaja Matti Ripatti arvioi Darwinia koskevan radio-ohjelman Helsingin Sanomien tv-sivuilla 26.9.2008. Ripatti kirjoittaa Tapio Tammisen toimittamasta ohjelmasta muun muassa seuraavasti:

Erityisesti evoluutiopsykologia ja sosiobiologia ovat Tammisen tähtäimessä. Luonnontieteiltä kestämättömin perustein anastamallaan auktoriteetilla niiden harjoittajat näinäkin päivinä todistelevat esimerkiksi, että naiset, köyhät ja tummaihoiset ovat geneettisesti huonompia kuin varakkaat valkoiset miehet.

On yllättävää, miten monta virhepäätelmää voi mahtua yhteen virkkeeseen, olipa sen sisältö peräisin Tammiselta tai Ripatilta. Ensinnäkin, jos sosiobiologia ja evoluutiopsykologia ovat jotakin luonnontieteiltä ”anastaneet”, se on taipumus soveltaa tutkimuskohteisiinsa luonnontieteissä yleisesti käytettyjä esimerkiksi tilastollisia ja kokeellisia menetelmiä. Vilkaisu vaikkapa evoluutiopsykologian kenties tärkeimpään julkaisuun, Evolution and Human Behavioriin, riittää. Toiseksi on äärimmäisen harvinaista, että evoluutiopsykologi tai sosiobiologi tarkastelisi jotenkin ryhmänä ”naisia, köyhiä tai tummaihoisia”. Jälleen kerran vilkaisu alan harrastajien tutkimuksiin olisi riittänyt: eturivin evoluutiopsykologit ovat olleet kiinnostuneita lähinnä moraalista ja parinvalinnasta. Alaa tunteville on myös selvää, että vain murto-osa sosiobiologeista on koskaan kirjoittanut mitään ihmislajista. Ja lopulta, yksikään kyseisten alojen harjoittaja ei ”todistele” edellä mainittujen ihmisryhmien geneettistä huonommuutta. Tarkoittipa Ripatti (tai Tamminen) huonommuus-termillään mitä hyvänsä, sitä ei löydä tieteenalojen harjoittajien tutkimustuloksista. Tahtoisin uskoa, että tämänkaltaiset epämääräiset vihjailut ja vanhojen ennakkoluulojen lietsominen kertovat typeryyden sijasta vain laiskuudesta ja sivistymättömyydestä. Feministifilosofi Janet Radcliffe Richardsin (2005) lausunto sopii tähän:

Evoluutiopsykologiassa ei ole kerta kaikkiaan mitään, mikä tukisi esimerkiksi perinteisiä käsityksiä naisten heikommista älynlahjoista tai heidän kyvyttömyydestään puolustaa itseään ja suojella jälkeläisiään tai heidän suhteellisesta heikkoudestaan muutoin kuin ruumiinvoimien osalta.

---

PS 3. Jo Platon suosittelee Valtiossa (Otava 2007) eugeenisia – positiivisia ja negatiivisia – käytäntöjä. Ensin keskustellaan eläinten jalostamisesta ja siitä siirrytään ihmiseen:

- Sinun talossasi minä olen nähnyt suuret määrät ajokoiria ja jalorotuista siipikarjaa. Oletko kenties kiinnittänyt huomiota niiden paritukseen ja suvunjatkamiseen?

- Missä mielessä?

- Ensinnäkin, vaikka ne kaikki ovat jalorotuisia, eikö joukossa ole muutamia jotka osoittautuvat muita paremmiksi?

- On.

- Tuotatko jälkeläisiä yhtäläisesti niistä kaikista vai keskitytkö parhaisiin?

- Parhaisiin.

...

- Ja katsot, että ellei niiden siitoksesta huolehdita tällä tavoin, sekä lintujesi että koiriesi rotu huononee selvästi?

- Niin.

- Entä hevoset ja muut eläimet, onko niiden laita toisin?

- Ei tietenkään.

...

- Edellä todetusta seuraa, että parhaiden miesten tulee mahdollisimman usein yhtyä parhaisiin naisiin, huonoimpien taas keskenään mahdollisimman harvoin, ja että edellisten lapset on elätettävä, mutta jälkimmäisten ei, jos halutaan pitää lauma huippukunnossa. Mutta siitä miten tämä kaikki tapahtuu, ei saa olla tietoa muilla kuin hallitusmiehillä...

Sotasankareille Valtiossa suositellaan erityishuomionosoituksia:

- Ja sodassa tai muuten kunnostautuneille nuorille miehillä on muiden kunnianosoitusten ja palkintojen ohessa myönnettävä lupa maata naisten kanssa useammin. Tämä on samalla sopiva keino saada juuri nuo miehet siittämään mahdollisimman paljon lapsia.

Tuoreen tutkimuksen mukaan sotasankareilla näyttääkin olevan enemmän jälkeläisiä. Tutkimus koski toisen maailmansodan yhdysvaltalaisia sotasankareita. Tässä jutun tiivistelmä:

We report three studies which test a sexual selection hypothesis for male war heroism. Based on evolutionary theories of mate choice we hypothesize that men signal their fitness through displaying heroism in combat. First, we report the results of an archival study on US-American soldiers who fought in World War II. We compare proxies for reproductive success between a control sample of 449 regular veterans and 123 surviving Medal of Honor recipients of WWII. Results suggest that the heroes sired more offspring than the regular veterans. Supporting a causal link between war heroism and mating success, we then report the results of two experimental studies (n’s = 92 and 340). We find evidence that female participants specifically regard men more sexually attractive if they are war heroes. This effect is absent for male participants judging female war heroes, suggesting that bravery in war is a gender specific signal.

Artikkelin kirjoittajat olivat kiitollisia, kun kerroin heille Platonin antamista suosituksista – tai siis dialogin muotoon puetuista suosituksista.