Luin kaksi avioliittoa käsittelevää kirjaa (molempia tosin hieman hyppien): James Q. Wilson: The Marriage Problem (2002) ja Cai Hua: A Society Without Fathers or Husbands (1997). Ensin mainittu etsii syitä, miksi naimisiinmeno on nykyään epäsuosittua, etenkin mustien amerikkalaisten parissa. Konservatiiviksi kääntynyt Wilson haluaisi palauttaa avioliitolle sen menettämän auktoriteettiaseman (perään hän toki myöntää, että julkishallinnollisten päätösten avulla se ei onnistu). Wilsonin mukaan jopa yhdessä asuminen, siis avoliitto, on heikkoa sitoutumista, joka tuhoaa avioliiton idean ja johtaa siihen, että ratkaistavissa olevia ongelmia ei parisuhteissa selvitetä. (Ajatus on siis eräässä mielessä päinvastainen kuin Bertrand Russellin ehdotus jonkinlaisista harjoittelusuhteista Avioliitto ja moraali -kirjassa vuodelta 1929.)
On ilmeistä, että perhe täyttää yleisinhimillisiä läheisyyden tarpeita. Ennen kaikkea perhe on olennainen osa lapsen myöhemmän tunne-elämän kannalta välttämättömiä leimautumisprosesseja. Näillä seikoilla ei kuitenkaan voida puolustaa Wilsonia; leimautumismekanismien käynnistyminen ei edellytä avioliittoa tai ”perinteistä” ydinperhejärjestelyä. Lapsen tarpeet (esim. leikki, läsnäolo ja opetus) voidaan myös tyydyttää monenlaisissa ympäristöissä. (Itse avioliittosopimuskin voitaisiin järjestää monella tavalla; lasten etua varten, vaurauden jakoa varten, sairas- tai kuolemantapauksia varten ja niin edelleen. Ks. aiheeseen liittyvä lyhyt kirjoitukseni.)
Wilson on toki oikeassa siinä, että naimisissa oleminen on yhteydessä moniin myönteisiin seikkoihin, esimerkiksi terveyteen (ainakin miehen) ja lapsen yleiseen hyvinvointiin. Lapsen kasvaminen ilman isää on taas yhteydessä muun muassa lapsen huume- ja rikoskokeiluihin. Syy-seuraussuhteiden tarkasta sisällöstä ei kuitenkaan ole varmuutta (noin puolet lasten välisistä eroista näyttää esimerkiksi selittyvän yksinhuoltajuuteen liittyvällä köyhyydellä).
Wilson sivuuttaa syiden pohdinnan turhan lyhyesti, eikä hän lainkaan pohdi, millä muilla tavoin avioliittoon liittyvät hyödyt olisivat saavutettavissa. Kirjan lopussa Wilson jopa näyttää haluavan yksinhuoltajille häpeäleiman takaisin. Pohjoismaalaisessa lukijassa tämä herättänee lähinnä huvittuneisuutta – siitä huolimatta, että täälläkin suuri osa perheiden ongelmista ja väsymisestä tunnistetaan johtuvan siitä, että lapsia hoitavat aikuiset ovat tehtävässään niin yksin.
Antropologi Cai Huan teos on kuvaus kiinalaisesta Na-kansasta (toiselta nimeltään Mosuot, ks. video). Etenkin vuoteen 1956 asti (mutta tapa jatkuu jossakin määrin edelleen) kansa noudatti matrilineaarisuutta, jossa lapsen isällä ei juuri ole roolia perhehoivassa. Kuten muissa vastaavissa olosuhteissa, myös Na-kansalla enot eli äidin veljet näyttävät toimineen ”isän korvaajana”.
Huanin kuvaukset nuorukaisten yöllisistä vierailuista neitokaisten luona ovat kiinnostavia, vaikka ne onkin aihe huomioiden varsin pitkästyttävästi kirjoitettu. Lisäksi tässäkin tapauksessa antropologisiin kuvauksiin tutkimuskohteen seksuaalitavoista tulee suhtautua epäillen. Ihminen kun on - hyvästä syystä - seksuaalisuuttaan piilotteleva laji. Tutkijoiden on vaikea saada selkoa omankin heimon seksuaalitavoista, saati vieraan.
Avioliittojen lähes täydellisestä puuttumisesta huolimatta Na-kansan tavoissa oli monia universaaleja piirteitä: tunteellista sitoutumista, häveliäisyyttä, jopa elämänmittaisia parisuhteita, ulkonäön tärkeyttä ja kiinnostunutta juoruilua muiden seksisuhteista. Myös miehen varallisuuden ja hänen antamiensa lahjojen merkitys tuli usein ilmi (esim.: ”It is true that if a man has money, he will succeed in conquering a woman, no matter who she is”).
Avioliitosta ja perheestä tutkimusmielessä kiinnostuneille suosittelen joko Rakkauden evoluutio -kirjaani, pian sata vuotta vanhaa Westermarckia (kuvassa oikea alareuna) tai Heikki Sarmajan artikkelia vuodelta 2003. Klassikosta eli Westermarckista on hyvä aloittaa.
