Akateeminen maanpetos, osa 2

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Toisessa osassa tarkastellaan Richard Dawkinsin esseetä Scientific truth stands above human feelings and politics. Jo nimen perusteella voi arvella, että esseessä käsitellään trans-sukupuolisuuden kaltaisia tunteita herättäviä identiteettipoliittisia aiheita. (Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.)

Jos ihminen joskus pääsisi keskustelemaan Maan ulkopuolelta tulleiden olentojen kanssa, mistä he puhuisivat? ”Tietenkin tieteestä”, vastaa Dawkins. Hän perustelee väitettään seuraavasti:

Meidän muut kiinnostuksenkohteemme olisivat liian vieraita tai liian nurkkakuntaisia herättääkseen olentojen kiinnostuksen. Ja toisin päin. Olennot kunnioittaisivat newtoniaan ja einsteiniaan, planckiaan ja heisenbergiään. Heilläkin olisi Pythagoraan lause. Hekin olisivat laskeneet (omine symboleineen tietysti) piin ja muut matematiikan ja fysiikan vakiot. Niilläkin olisi atomiteoria, ja nekin tunnistaisivat saman luettelon alkuaineita kuin me. Alkuaineet olisi myös jaoteltu vastaaviin ryhmiin kuin meidän jaksollisessa järjestelmässämme. Ei ole yhtä ilmeistä, mutta olen valmis lyömään vetoa, että nekin kunnioittaisivat darwiniaan – kuten olen muualla perustellut, jonkinlainen versio evoluutiosta luonnonvalinnan kautta on ainoa tapa, jolla älykkyyttä voi universumiin syntyä.

Dawkins lisää, että keskustelu vierailijoiden kanssa ei ainakaan käsittelisi sellaisia joissakin länsimaisissa piireissä muodikkaita hokemia kuten ”kulttuurinen omiminen”, ”systeeminen rasismi” tai yliopistokurssien ”dekolonisaatio”. Ja ajatus, että vierailijat kunnioittaisivat foucaultejaan, derridojaan, judith butlereitaan tai ibram kendejään on Dawksinsille kehno vitsi. (Jos et ole näistä tiedettä politisoivista ja uhriutumista levittävistä sankareista kuullut, sitä parempi sinulle.)

Dawkins muistuttaa, että tiede ei ole yhteen lajiin, yhteen kapeaan hetkeen ja yhteen maailmankolkkaan keskittyvää aikalaishullutusta. Faktat olivat faktoja jo ennen kuin ihminen oli niitä selvittämässä, ja ne ovat faktoja senkin jälkeen, kun lajimme on kuollut sukupuuttoon. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että historian tai yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteet eivät ansaitsisi huomiota; pointti on menetelmien pätevyys, ei tutkimuskohteiden vastakkainasettelu.)

Seuraavaksi Dawkins esittelee kaksoissokkomenetelmän. Klassisessa esimerkissä uutta lääkettä testaava tutkija ja lääkettä saava koehenkilö eivät kumpikaan tiedä, onko annettu pilleri tai pistos oikea lääke vai lumelääke. Näin pystytään sulkemaan pois psykosomaattisia vaikutuksia. Lääkettä saavan koehenkilön terveydentila saattaa muuttua siksi, että hän uskoo lääkkeen vaikuttavan. Eli silloin, kun kaksoissokko on mahdollista, sillä voidaan sulkea pois yksilön omakohtaisia odotuksia ja tuntemuksia.

Kaksoissokkoa on käytetty jopa polvikirurgiassa. ”Lumelääkkeenä” kirurgi teki nukutetuille potilaille samat pintaviillot kuin itse operaatiossa, ja hoidon onnistumista selvittänyt tutkija ja polvivaurioista kärsivä potilas eivät kumpikaan tienneet, oliko kyse leikkauksesta vai lumeleikkauksesta. Kaksoissokko on tarpeen, koska yksilön käsitykset eivät muuta ympäröivää todellisuutta, mutta ne voivat vaikuttaa yksilön paranemiseen – tai ainakin paranemista koskeviin tuntemuksiin. (Tästä ”tiedollisen saastumisen” mahdollisuudesta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa intersektionaalisuuden ja "totuudenjälkeisen" yhteydessä.)

Dawkins esittelee myös Trofim Lysenkon tapauksen. Lysenko pyrki lisäämään viljan tuotantoa Neuvostoliitossa. Epäonnekseen – ja miljoonien nälkään nääntyneiden epäonneksi – hän nojasi virheelliseen teoriaan hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Käytännössä Lysenko hylkäsi perinnöllisyystieteen löydökset, ja valta-asemaan päästyään hän tuhosi kritiikkiä esittäneiden oikeiden tiedemiesten uria.

Tutkimustulosten hylkäämistä poliittisin perustein tapahtuu yhä, mutta samanlaista inhimillistä katastrofia se tuskin enää saa aikaan. Lysenkon tapaus on silti syytä pitää mielessä: tiede edistyy vain avoimesti keskustelemalla, ei kriitikoita vaientamalla. Jos perustelusi eivät vakuuta, tee niistä parempia.

Dawkinsin seuraava aihe on sukupuoli ja trans-sukupuolisuus. Niihin liittyvät kysymykset eivät enää herätä yhtä kiivasta julkista keskustelua kuin vielä muutama vuosi sitten. Tietyt perusasiat on kuitenkin syytä kerrata. Biologinen sukupuolimääritelmä on selkeä: naaras tuottaa isommat sukusolut, koiras pienemmät.

Dawkins esitteli biologisen sukupuolimääritelmän perusteet jo Geenin itsekkyys -klassikossaan vuonna 1976 (suom. 1993, Kimmo Pietiläinen). Määritelmä on yksinkertainen ja yleispätevä. Se kattaa kaikki nisäkkäät, linnut, matelijat ja kalat. (Joillakin kalalajeilla yksilöt voivat kasvaessaan vaihtaa maidin tuottajasta mädin tuottajaksi tai toisinpäin; ne siis aidosti vaihtavat sukupuolta.)

Jotkut trans-aktivistit esittävät, että yksilöt, jotka eivät tuota sukusoluja (vaikkapa ihmisnaaras menopaussin jälkeen), tekevät biologian määritelmästä vähemmän universaalin. Tämä ei pidä paikkaansa. Ratkaisevaa on se, kumpia soluja yksilön fysiologia/anatomia on rakentunut tuottamaan. Ne, joiden elimistö ei ole rakentunut tuottamaan kumpiakaan, eivät ole interseksuaaleja tai ei-kaksijakoisia (non-binary), vaan he ovat sukupuolettomia. Ja jos olisi ihmisiä, jotka tuottavat molempia soluja (sitä ei yksilönkehityksellisistä syistä tapahdu), he olisivat sekä naaraita että koiraita.

Biologinen määritelmä on siis universaali ja yksiselitteinen. Kiistoja herättääkin vain niin kutsuttu sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Dawkins on varsin ymmärtäväinen niin kutsutusta sukupuolidysforiasta kärsiviä kohtaan: ”Tuntemus, että olen väärän sukupuolen kehossa, näyttää olevan todellinen psykologinen tila. Nämä ’dysfoorikot’ voivat tuntea aitoa ahdistusta.”

Dawkinsin myötätunnolla on kuitenkin rajansa. Hänelle se kulkee riitaa haastavassa iskulauseessa ”transnaiset ovat naisia”. (Näin sanasta sanaan poseerasi esimerkiksi professori ja maantieteilijä Atte Korhola [X-viestipalvelu 12.2.2026].) Dawkins perustelee rajanvetoaan sillä, että kyseinen ilmaus turmelee kieltä ja on tieteellisesti virheellinen. Ja ennen kaikkea, jos hokema otetaan kirjaimellisesti, se loukkaa hänen mukaansa muiden, erityisesti naisten oikeuksia. Näin Dawkins: ”Iskulauseeseen sisältyy loogisesti oikeus osallistua naisten urheilusarjoihin, pääsy naisten pukuhuoneisiin, naisten vankiloihin ja niin edelleen. Tämä ’postmoderni’ kontrafaktualismi on tullut niin voimakkaaksi, että sanomalehdissä puhutaan rutiininomaisesti ja ilman varauksia ’naisen peniksestä’ [her penis].” (Ks. trans-asian holtittomasta ajamisesta täältä.) Perään Dawkins kummastelee, miksi nykyinen ei-kaksijakoinen identifioituminen – ”olen neutri”, ”kuulun kolmanteen sukupuoleen” – koskee lähinnä sukupuolta eikä rodullista identiteettiä. Näin Dawkins:

Modernilla amerikkalaisella kulttuurilla on pakkomielle rodusta ja rodullisesta identiteetistä samaan aikaan, kun sillä on pakkomielle pronomineista ja sukupuolisesta identiteetistä. Mutta siinä missä sukupuoli on selkeästi kaksijakoinen (tai ainakin sinulla on vaikeuksia perustella, että se ei sitä olisi), rotu on ilmiselvästi ei-kaksijakoinen (tai ainakin rotu on paljon lähempänä jatkumollisuutta kuin sukupuoli).

Teen tässä muutamia filosofisluontoisia lisäyksiä Dawkinsin trans-osioon. Hänen käsittelynsä on kiihkoton ja myötätuntoinen, mutta se jää myös hieman kesken. Aloitetaan sukupuoli-identiteetin määritelmästä. Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella. (Määritelmä on silti laajalle levinnyt. Esimerkkinä toimikoon kivuntutkimusyhdistyksen jäsenlehti: ”Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa yksilön omaa sisäistä ymmärrystä sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan” [1]. Kirjoittajana on yksi suositun Tiedenaiset -Instagram-tilin perustajista.)

Jotta identiteetin määritelmä olisi pätevä, pitäisi ensin kertoa/tietää, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti esimerkiksi eroaa muihin identiteetteihin kuuluvista tuntemuksista? Tai mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset ylipäätään tulevat? Tai mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon? Tai yksilön kasvuympäristöön? Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle.

Syrjinnästä taas on huomioitava seuraava seikka: syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu. Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista. Tämä pätee myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää yksilön ilmoitusta sukupuoli-identiteetistään typeryytenä, huomiohakuisuutena tai vain teoreettisesti ongelmallisena, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti sekä vastustaa syrjintää.

Sukupuoli-identiteetin tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden tarpeellisuuden kyseenalaistaminen ei siis ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten trans-piireissä toisinaan väitetään. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Sukupuoli-identiteetti ei toisin sanoen voi nojata sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseus/mieheys ovat. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä on pyrittävä eroon. Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Dawkins päättää trans-osionsa huomioon, että pyrkimys vaikuttaa politiikkaan transfoobikko-nimityksellä on merkki keskustelun häviämisestä ja asia-argumenttien puutteesta. Se on tieteen periaatteiden hylkäämistä, eräänlainen akateeminen maanpetos sekin.


ALAVIITE
[1] Kemppainen, J. (2024): Kohti tasa-arvoista kivunhoitoa – näkökulmia tieteen ja terveydenhuollon sukupuolivinoumaan. Kipuviesti 2/2024.

PS. Millaisen esseen mieluummin kirjoittaisit? Sellaisen, joka selittää ja perustelee ajatukset niin vastaansanomattoman selkeästi, että riskinä on esseen painuminen unholaan? Asiathan tulivat jo selviksi. Vai kirjoittaisitko mieluummin epätarkkuuksia vilisevän tekstin, joka jää elämään siksi, että sitä on jatkuvasti tulkittava uudelleen? Dawkins saattaa käyttää enemmän sanoja kuin asioiden valaisu edellyttäisi, mutta hän on silti aina pysytellyt ensin mainitulla selkeyden polulla. Tällaisen tiivistelmän laatiminen tuntuu siksi turhalta.

Kilpaurheilu ja sukupuoli-identiteetti

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin lajeihin, myös kasveihin.

1960-luvulla ihmiskoiras ja -naaras alettiin tietyillä humanistisilla ja sosiaalitieteellisillä aloilla nähdä toisin. Tämän postmodernin näkemyksen mukaan miehet ja naiset vain performoivat – siis esittävät – mieheyttä ja naiseutta. Ja mieheys ja naiseus puolestaan ovat stereotypioita, jotka ovat merkityksellisiä ainoastaan siksi, että niitä performoitiin aina uudelleen. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa puhuttiin sukupuolesta toistotekoina.

2020-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Joukko trans-aktivisteja oli alkanut vaatia, että yksilön tulee saada itse määritellä sukupuolensa, nimenomaan juridinen sukupuolensa. Vaatimusten takana oli osin samoja järjestöjä, jotka olivat aiemmin menestyksellisesti ajaneet homoseksuaalien oikeuksia.

Kyse ei enää ollut itse-identifioitumisesta vaan vaatimuksesta, että kanssaihmisten ja yhteiskunnan pitää identifioida yksilöt juuri heidän haluamallaan tavalla. Aktivistit kaipasivat vahvistusta muilta.

Kyseinen vaatimus vaikuttaa sinänsä viattomalta. Siinä on kuitenkin joitakin käytännön ongelmia, jotka kenties selvimmin tulevat esille kilpaurheilussa (käsitteellisistä ongelmista, ks. Skeptikko 4/2019). [1]

Yleisesti ottaen suomalaiset ajattelevat sukupuoli-identiteetistä varsin maltillisesti ja perustellusti: kaikkien on saatava elää täyttä elämää, turvassa ja arvokkaasti sukupuolikokemuksestaan riippumatta. Ja jokaisella aikuisella tulee olla oikeus ruumiilliseen ja henkiseen itsemääräämiseen. 

Mutta jos yleinen asenneilmapiiri on tällä tavoin joustava ja vapaamielinen – ”kukin identifioitukoon kummaksi sukupuoleksi hyvänsä tai ei kummaksikaan” – miksi kilpaurheiluun osallistuneita trans-naisia on paheksuttu niin paljon?

Ensinnäkään kilpailevien trans-naisten paheksunnassa ei juuri koskaan ole kyse siitä, että ihmiset haluaisivat kaikkien olevan samanlaisia. Ihmiset eivät myöskään halua estää trans-urheilijaa urheilemasta tai olemasta oma itsensä. Kyse on pikemminkin siitä, mikä on trans-naisille oikea kilpakategoria ja mihin verrata naisurheilijan miespuolisena läpikäymäänsä murrosikää. Onko se esimerkiksi rinnastettavissa suoritusta parantavaan lääkekuuriin?

Mahdollisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta miehet eivät halua naiseksi vain kilpamenestyksen takia. Siinä mielessä tilanne eroaa suoritusta parantavien lääkeaineiden käytöstä. Tämä on kuitenkin sivuseikka sen olennaisen kysymyksen kannalta, onko trans-naisilla oleva kiistaton kilpailuhyöty reilua. Se on se kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista.

Eräs ratkaisu reiluuskysymykseen voisi olla se, että kilpasarjat jaetaan kahtia niille, jotka kokevat olevansa miehiä ja niille, jotka kokevat olevansa naisia. Ratkaisun ongelma on se, että suorituskyky ei ole kiinni yksilön kokemasta sukupuolesta – eikä etenkään yksilön ilmoituksesta omasta sukupuolestaan.

Naisten sarjat on luotu erillisiksi miesten sarjoista tai avoimista sarjoista nimenomaan siksi, että naiset saisivat kilpailla rehdisti toisia naisia vastaan eikä ylivertaisia miehiä vastaan. Tavoite siis on, että poikkeukselliset lahjakkuudet – myös naisissa – saavat ansioidensa mukaan. Vastaavasti kamppailulajeihin on luotu painoluokat, jotta kilpailuasetelma säilyisi riittävän reiluna.

Se ei siis tee sinusta trans-vihamielistä konservatiivia, jos pidät naisurheilun reiluutta tärkeämpänä lähtökohtana kuin trans-naisen halua tulla hyväksytyksi naiskilpailijana.

ALAVIITE

[1] Vaatimukset itse-identifioinnin tunnustamisesta eivät ole ongelmallisia evoluution takia, kuten joskus kuulee väitettävän. On totta, että yli 200 miljoonan vuoden aikana yksikään nisäkäs ei ole vaihtanut sukupuoltaan. Tämä seikka ei kuitenkaan sellaisenaan kerro, miten identifioitumiskysymystä tulisi käsitellä. Yhtä lailla on totta, että ihmislajilla on sellaisia evolutiivisesti kehittyneitä, etenkin parinvalintaan ja muuhun lisääntymiskäyttäytymiseen vaikuttavia sukupuolieroja, jotka eivät noin vain katoa sosiaaliskulttuurisella kikkailulla. Kuten edellä, sukupuolierojenkaan evoluutio ei kerro, miten identifioitumisvaatimuksiin tulisi suhtautua.
 
 

Varovaisen skeptisesti sukupuoli-identiteetistä

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta ja jälkimmäistä kuvaa).

Terve sielu väärässä ruumiissa?

Sukupuoli-identiteetti on hatarasti määritelty käsite, jonka juridista erityisasemaa on vaikea perustella.

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen: se sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras.

Määritelmä mahdollistaa sen, että osa yksilöistä on sukupuolettomia (ei lainkaan sukusoluja) ja että osa yksilöistä on molempia (omistaa suuret ja pienet sukusolut). Biologinen määritelmä mahdollistaa myös sen, että yksilö voi kokea olevansa eri sukupuolen kehossa.

Ihmislaji nähdään monesti mutkikkaampana. On alettu puhua sosiaalisesta sukupuolesta ja useammasta kuin kahdesta sukupuolesta, jopa sukupuolen jatkumollisuudesta. Lisäksi on aktivisteja ja eturyhmiä, joiden mukaan yksilön oma ilmoitus on pätevä juridisen sukupuolen määrittäjä.

Tällaisille uudelleenmäärittelyille on löydettävissä perusteita. Ihmisellä käyttäytyminen nojaa enemmän kulttuuriin ja sosiaaliseen oppimiseen kuin millään muulla lajilla. Ihminen on myös planeettansa itsetietoisin olento.

Erityispiirteistämme huolimatta sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet ovat ongelmallisia. Niihin liittyy epäloogisuutta ja dogmaattisuutta, joka on pahimmillaan alkanut haitata ihmisten välistä vuorovaikutusta ja niitä nuoria, jotka joutuvat identiteettinsä kanssa painimaan.

Pride-liikkeen parissa ollaan esimerkiksi varsin erimielisiä lääkäriasiantuntijoiden kanssa siitä, millaisia hyvät hoitokäytännöt niin kutsuttua sukupuolidysforiaa varten ovat. Tutkimukseen perustuvaa tietoa optimaalisista hoitolinjoista ei yksinkertaisesti ole, etenkään nuorille.

Identiteetti ei kaipaa erityiskohtelua

Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolisuudestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella.

Tämä kuva ei ota kantaa
Veikkauksen toimintaan vaan
kiinnittää huomion
sukupuolten erilaisiin
lisääntymisinvestointeihin.

Identiteettikäsitteen pätevä määritteleminen edellyttäisi sen kertomista, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti eroaa muihin identiteetteihin liittyvistä tuntemuksista ja kokemuksista? Mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset tulevat? Mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon tai yksilön kasvuympäristöön?

Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle. (Suomessa tasa-arvolaki kieltää syrjinnän sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun perusteella.)

Identiteetistä ja syrjinnästä on kuitenkin huomattava, että syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu.

Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista.

Tämänkaltaiset varaukset pätevät myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää ongelmallisena yksilön ilmoitusta sukupuolestaan, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti ja empaattisesti sekä aktiivisesti vastustaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa syrjintää. 

Sukupuoli-identiteetin käsitteen tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden mielekkyyden kyseenalaistaminen ei siis sellaisenaan ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten pride- ja trans-piireissä toisinaan ajatellaan. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Mikä on sukupuoli-identiteetti? Tuleeko oma kokemus ottaa lakiin?

Millainen tätä taustaa vasten olisi sukupuoli-identiteetin mielekäs määritelmä? Ja millainen määritelmä voisi toimia siten kuin identiteettiä korostavat eturyhmät toivovat sen toimivan?

Kuvitellaan yksilö, jolla on ihmiskoiraille tyypillinen sieltä täältä karvainen vartalo ja ihmiskoiraalle tyypilliset sukuelimet. Hän myös kutsuu itseään mieheksi. Kyseinen yksilö ei kuitenkaan erityisesti tunne olevansa mies tai mitään muutakaan sukupuolta. Onko hänen sosiaalinen sukupuolensa tai sukupuoli-identiteettinsä silti mies? Vai onko häntä laimeiden tuntemustensa vuoksi pidettävä sukupuolettomana tai peräti muunsukupuolisena? Tämä ei vaikuta oikealta, sillä lokerointi jättää epäselväksi, millä perusteella meidän tulee ketäkin uskoa. (Sivuutetaan tässä kysymys siitä, miksi sukupuolettomuutta olisi perusteltua pitää sukupuoli-identiteettinä; eihän kaljuuskaan ole hiusväri.)

Pulma ei ratkea, vaikka tämä miehen vartalolla varustettu yksilö sanoisi, että ”tunnen asiat kuin nainen”. Olisiko hänellä silloin naisidentiteetti? Tämäkin lokerointi olisi kyseenalainen, sillä miesoletettumme ei voi tietää, millaista on tuntea kuin nainen. Korkeintaan olisi perusteltua sanoa, että hän kokee asiat siten kuin hän kuvittelee keskiverto naisen tai naisten enemmistön tuntevan.

Jos sukupuoli-identiteetille kaivataan yleispätevästi perusteltua juridista asemaa, sen määritelmä tuskin voi tällä tavoin riippua ihmisillä olevista satunnaisista ja osittain muoti-ilmiöihin nojaavista kuvitelmista, millaisia mies ja nainen (tai transseksuaali) keskimäärin ovat. Lakiin ja potilasturvallisuuteen liittyviltä määritelmiltä on perusteltua vaatia enemmän.

Sukupuoli-identiteetin pääkriteerin täytyy ensinnäkin olla se, että identiteetti on riittävän pysyvä ja muuttumaton. Muutoin koko käsite ei olisi mielekäs – tai ainakaan identiteettiä ei olisi mieltä pitää suojelukohteena. Jos joku siis sanoo, että hänen sukupuoli-identiteettinsä on joustava, tämän joustavuudenkin tulee olla pysyväisluontoinen ominaisuus.

Identiteetin määritelmän tulisi myös olla riippumaton siitä, millaisia yksilön lisääntymisfysiologiset ominaisuudet ovat. Jos identiteetti riippuisi sukuelimistä (tahaton sanaleikki), koko identiteetin käsite olisi turha.

Vastaavasti identiteetti ei voi perustua siihen, onko yksilöä kasvatettu tyttönä tai poikana. Jos kasvuympäristö määräisi identiteetin, sitä ei enää olisi perusteltua pitää omaehtoisena ilmoitusasiana. Lisäksi on tapauksia, joissa kasvattaminen jommankumman sukupuolen mukaan tai edes hormonihoidot eivät ole muuttaneet yksilön identiteettiä toivotuksi.

Nämäkään kolme tarkennusta eivät ole toimivia perusteita sukupuoli-identiteetin erityisasemalle. Kuvitellaan tilanne, jossa sukupuolenkorjauskirurgiaa toivova mies sanoo, että ”en halua olla nainen, minä olen nainen”. Lainsäätäjä voisi tällöin kysyä, ”miksi yhteiskunnan pitäisi tukea leikkauksiasi, jos kerran jo olet nainen”. Vastaukseksi ei kelpaa se, että kyseinen yksilö haluaa vain korjata ruumiinsa. Konservatiivinen lainsäätäjä voisi kuitata tämän pilkallisesti toteamalla, että ”yhteiskunta ei tue viehkeäksi prinsessaksi identifioituvan naisen kauneusleikkauksia; miksi sen pitäisi tukea juuri sinun identiteettiisi sopivaa leikkausta”.

Miesoletettu voisi väittää vastaan, että ”käyttäydyn jo kuin nainen”. Konservatiivi voisi ohittaa tämänkin, vaikkapa toteamalla, että ”päinvastoin, osoittaa miehekkyyttä uskaltaa olla noin naisellinen”.

Toisin sanoen, jos sukupuoli-identiteetti nojaa vain sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseuden/mieheyden kriteerit ovat, identiteetin erityisasema voidaan aina kyseenalaistaa. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä halusimme eroon.

Tässä vaiheessa on paikallaan todeta, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, millaiset lääketieteelliset korjaushoidot ovat milloinkin perusteltuja tai mitä tulee ajatella tapauksista, joissa yksilö katuu korjaushoitoihin ryhtymistä. (Tosin se todettakoon, että nykylaissa olevaa vaatimusta sukupuolta korjaavan yksilön lisääntymiskyvyttömyydestä on perusteltua pitää ihmisoikeuksien vastaisena.)

Tekstin vaatimaton tavoite on sen sijaan selventää sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteellisiä ongelmia. Kirjoitus ei siis ota kantaa siihen, tuleeko oman ilmoituksen riittää juridisen sukupuolen muuttamiseen vai ei (yksilön anomus riittää esimerkiksi Tanskassa).

Joku saattaa silti pelätä, että tässä esitetyt ajatukset jotenkin voimaannuttaisivat sukupuolista syrjintää ajavia konservatiiveja – jos sellaisia vielä on. Vastaavaa pelkoa tunnetaan feministisen retoriikan kritisoimisesta; aivan kuin joka nurkan takana odottaisi taantumuksellisia kiihkoilijoita valmiina syrjimään naisia.

Pelot ovat aiheettomia. Asenneilmapiiri on ensinnäkin jatkuvasti muuttunut suvaitsevammaksi: näkemyksiä, jotka vielä 1970-luvulla olivat liberaaleja, pidetään nykyään konservatiivisina. Lisäksi mitä vankemmalla käsitteellisellä, empiirisellä ja objektiivisella perustalla identiteetti ja tasa-arvo ovat, sitä vaikeampi kiihkoilijan on niitä halventaa. (Monilta näyttää myös unohtuneen, että esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta on yhdentekevää, innostuuko väitteistä arvokonservatiivi vai arvoliberaali.)

Kuvitellaan seuraavaksi, että joku sanoo naiseksi itsensä kokevalle miehelle, että ”sinullahan on penis, et sinä voi olla nainen”. Miesoletettu vastaa tähän: ”miten niin, tämä on naisen penis”. Vastaus on tavallaan vakuuttava, sukuelimillähän ei pitänyt olla merkitystä sukupuoli-identiteetille. Vastauksen kyseenalaisuus identiteetin lainvoimaisuuden kannalta tulee kuitenkin ilmi, jos vastaus olisi kuulunut: ”miten niin, minulla on naisen aivot.”

Tämä johtaa asian ytimeen. Identiteetti perustuu aina joihinkin aivoissa tapahtuviin ja periaatteessa mitattaviin prosesseihin. Sillä on siis materiaalinen perusta. Tässä mielessä Suomen nykytilanne on ymmärrettävä: yksilön ilmoittamalla sukupuoli-identiteetillä on käytännössä merkitystä juridiseen sukupuoleen vasta, kun yksilö on valmis sukupuolenkorjausta edeltäviin lääketieteellisiin selvityksiin.

Pride-liikkeen parissa ei ole suhtauduttu lämpimästi ajatukseen identiteetin materiaalisesta perustasta. Osa liikkeen aktiiveista on ehdottomia siinä, että sukupuolen omakohtainen ilmoitus ei koskaan voi olla väärä, ja että ilmoitusta tulee kunnioittaa lopullisena ja kyseenalaistamattomana auktoriteettina. Jos olet eri mieltä, kärsit transfobiasta.

Sukupuolisten vähemmistöjen kokeman syrjinnän valossa tämänkaltainen demonisointi on ymmärrettävää. Halventava nimittely kääntyy kuitenkin itseään vastaan, etenkin nykytilanteessa, kun yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi ja erilaisuus on tullut hyväksytymmäksi. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy ylimielisestä moralismista tai erimielisyyden demonisoimisesta.

Mistä ihmisten kokemat sukupuoli-identiteetin ongelmat sitten johtuvat? Millaisia fysiologisia ja neurologisia prosesseja on taustalla? Neurotieteilijä Vilayanur Ramachandranin mukaan trans-tuntemukset selittyvät sillä, että aivojen käsitys yksilön ruumiinosista eroaa kehon todellisesta rakenteesta.

Pieni osa biologisista naisista esimerkiksi kertoo kokevansa, että heillä on haamupenis ja välillä jopa haamuerektio, aivan kuten jonkin raajansa menettäneet voivat kokea haamusärkyä raajassa, jota ei enää ole. Vastaavasti pieni osa biologisista miehistä kertoo kokevansa, että heidän peniksensä on ylimääräinen ja väärällä tavalla tungetteleva. Kysyttäessä moni näistä huono-onnisista valitsisi myös mieluummin kirurgisen hoidon kuin taikaiskusta vaihtaisi tuntemuksensa yhteensopivaksi kehonsa kanssa. (Trans-tuntemusten ja intersukupuolisuuden esiintyvyydestä puhutaan yleensä promilleina, kun taas homoseksuaalisuuden kohdalla puhutaan joistakin prosenteista.)

Toistaiseksi aivoissa olevan ruumiinkuvan ja kehon välisen epäsuhdan syntymekanismia tai merkitystä ei kunnolla tunneta. Tiedetään vain, että kuten sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen, myös aivojen käsitys yksilön omista ruumiinosista alkaa muotoutua jo kohdussa ja yleensä voimistuu yksilön lapsuudessa.

Päätelmä

Sukupuolen juridinen määritelmä ei voi yleispätevästi nojata siihen, onko yksilön kokemus tai tuntemus – tai sielu – maskuliininen tai feminiininen. Siksi on aiheellista keskustella siitä, tuleeko juridisen sukupuolen perustua yksilön antamaan ilmoitukseen. Sitä tuskin tarvitsee pelätä, että tirkistelijämiehiä ryntäisi naisten pukuhuoneisiin, kuten kasvatuksen teorian professori Tapio Puolimatka on vastikään esittänyt. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että juridisten ja potilasturvallisuuteen liittyvien määritelmien on oltava yksiselitteisiä ja riittävän konkreettisia. Toki intimiteettikin on tärkeä ja suojelemisen arvoinen asia, mutta sillä ei juuri ole tekemistä juridisen pätevyyden kanssa.

Sen sijaan että identiteetti-ilmoitukselle annettaisiin erityisasema, saattaa olla mielekkäämpää lisätä kansalaisten ymmärrystä siitä, että miehenä ja naisena olemiseen kuuluu luonnollista muuntelua ja että useimpien psykologisten ominaisuuksien suhteen miesten ja naisten välillä on paljon päällekkäisyyttä. Muuntelun tunnistaminen antaisi ihmisille paremmat mahdollisuudet hyväksyä itsensä ilman kivuliaita kriisejä tai turhanaikaista lokeroitumista. Ehkä myös tyhjänpäiväinen sukupuolisuuden politisointi jäisi vähemmälle.

Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Kirjallisuutta

Kaltiala-Heino, R., Työläjärvi, M. & Suomalainen, L. (2018): Kun sukupuoli on nuorelle ongelma. Duodecim 134(20):2041-6.

Ramachandran, V. S. (2012): The Tell-Tale Brain: Unlocking the Mystery of Human Nature. Windmill. Lontoo.

Reilly-Cooper, R. (2016): Why self-identification shouldn’t be the only thing that defines our gender. The Conversation 13.5.2016.

Stock, K. (2019): Sexual orientation: what is it? Meeting of the Aristotelian Society held at Senate House, University of London, 3rd June.

Wikström, H. (2019): Sukupuolidysforian hoidossa tarvitaan malttia. Lääkärilehti 5.8.2019.

                         * * *

PS. Yleisesti ottaen kannatan ajatusta, että yhteiskunnan ei tarvitsisi niin usein udella yksilön sukupuolta ja että instituutioita (myös armeijaa) voitaisiin muokata sellaisiksi, että sukupuolella ei olisi niissä nykyisenlaista merkitystä. En tiedä, vähentäisikö tällainen ”sukupuolettomuus” trans-ihmisten kokemaa syrjintää tai väheksyntää, mutta tuskin se heitä haittaisikaan. Aina tulee toki olemaan tilanteita, joissa ihmiset kohtelevat muita sen mukaan, mitä sukupuolta he ovat – näin on kaikilla suvullisesti lisääntyvillä lajeilla –, mutta julkisten instituutioiden on silti pyrittävä siihen, että menestyminen on kiinni yksilöllisistä ominaisuuksista, ei kiintiöistä tai sukupuolisista keskiarvoista.


                         * * *

Lisäys 13.1.2020: 

Oletin saavani tästä kirjoituksesta kielteistä palautetta. Juttua on kuitenkin kommentoitu varsin vähän, varsin maltillisesti ja lähinnä myönteisesti. Pari kommentoijaa huomautti kriittisesti, että transsukupuoliset ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä heille tehtyihin korjausleikkauksiin. Tämä luultavimmin pitää paikkansa. Tyytyväisyys- ja katumusprosentit eivät kuitenkaan ole kirjoitukseni aiheena vaan sukupuoli-identiteetin käsitteelliset ongelmat. Ei esimerkiksi voi olla niin, että sukupuoli on samaan aikaan jatkumo ja että osa ihmisistä kokee syntyneensä väärään sukupuoleen.

(On myös huomattava, että hoitotyytyväisyyden tutkimisessa on monta sudenkuoppaa. Ihmiset esimerkiksi tyypillisesti ovat tai ainakin kysyttäessä kertovat olevansa tyytyväisiä terveydenhuollon ammattilaisilta saadusta huomiosta ja hoidoista. En ole perillä, miten tämänkaltaisia itseraportoinnin ongelmia on tyytyväisyystutkimuksissa huomioitu, mutta kuten todettua, transsukupuolisten hoitotyytyväisyys ei ole jutun aiheena.)

                        * * *

Lisäys 10.2.2020:

Lääkärilehti 6/2020 kirjoittaa transsukupuolisuudesta otsikolla ”Toiveena sukupuolen korjaus -tapauksen ratkaisu”. Jutussa pohditaan 17-vuotiaana sukupuolenkorjaushoitoon hakeutuneen biologisen tytön hoitamista. Tässä joitakin otteita jutusta (ks. myös oheiset kuvat):

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

Potilaan omassa kertomuksessa on muun muassa seuraavanlainen kohta:

Tutkimusjaksolla oli tunne, että piti ”läpäistä testit” saadakseen hoidot, joiden koin silloin olevan pelastus. En voinut avoimesti pohtia asioitani. Transyhteisö painotti, että on pakko läpäistä testit nopeasti tai käy huonosti. Tuli paine todistaa, että olen 100-prosenttisen transsukupuolinen. Pelkäsin, että jos olen jotain muuta, en saa mitään apua. Transyhteisöstä saa paljon tukea, mutta jos on eri mieltä, on petturi eikä saa hyväksyntää. Lokeroin asioita ja ajattelin, että minun pitää muuttua, koska en sovi mihinkään lokeroon. 

                      * * *

Lisäys 11.10.2020

 

STM julkaisi kesäkuussa 2020 suosituksen sukupuolidysforian lääketieteellisistä hoitomenetelmistä. Lääkärilehti 37/2020 käsittelee suositusta perusterveydenhuollon vastaanoton näkökulmasta (Uusi-Mäkelä ym.). Lehti muun muassa kirjoittaa, että ”fyysisiä interventioita sukupuoli-identiteetin takia ei käynnistetä ennen puberteettia.” Seuraavat otteet ovat lehdestä:

Tutkimusjaksolle suositellaan ohjaamaan henkilö, jolla on merkittävä ja pitkään kestänyt sukupuoliristiriita, joka aiheuttaa hänelle objektiivisesti todettavaa ja arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä.

Sukupuoliristiriidan objektiivisen diagnostisen välineen puuttuessa erityisyksikössä toteutetaan poissulkudiagnostiikkaa. Psyykkisiä häiriötiloja, jotka voisivat aiheuttaa mahdollisesti ohimenevän sukupuoliristiriidan kokemuksen, voivat kliinisen kokemuksen perusteella olla mm. tunnesäätelyhäiriöt: persoonan epävakaus, autismikirjon häiriöt sekä posttraumaattinen oireisto.

Erityisyksikön tutkimusjaksolla haastateltavalla tulee olla kykyä ja kypsyyttä punnita tavoittelemiensa hoitojen seurauksia ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Toivotuilla hoidoilla on riskejä ja potentiaalisia haittoja, niiden tulos on epävarma ja yksilöllinen. Sosiaalisessa mediassa on tarjolla myös harhaanjohtavaa informaatiota tutkimus- ja hoitoprosesseista.  

Etenkin nuorille kehon anatomia, itselle sopiva sukupuolen ilmaisu sekä seksuaalisuuden kokemus ja toteuttaminen saattavat olla vielä tutkimattomia alueita. Nuoruusiässä kysymykset omien biologisten lasten hankinnasta tai kehon ikääntymiseen liittyvistä haasteista eivät välttämättä tunnun ajankohtaisilta. Näitä kysymyksiä vielä pohtiva hyötyy todennäköisesti seksuaalineuvonta- tai seksuaaliterapeuttisella otteella toteutetusta keskustelusta.

   Suuri osa potilaista ei välttämättä toivo kaikkia mahdollisia hoitoja. Kehoa muokkaavat hoidot eivät aina ole tarpeen, niiden lopputulokset ovat varsin yksilölliset ja rajalliset, eivätkä ne riitä takaamaan psyykkistä hyvinvointia. Osa merkittävääkin sukupuoliristiriitaa kokevista ihmisistä pystyy selviytymään ja elämään tämän asian kanssa ilman lääketieteellisiä hoitoja. 

Sukupuolenkorjaushoitoja katuva saattaa tuoda esiin toiveita takaisinkorjautumisesta. Hoitoja katuva tulisi ohjata hoitoja koordinoivaan yksikköön takaisinkorjautumisen suunnittelemiseksi.

Lehdessä haastatellaan myös koulu- ja opiskeluterveydenhuollon lääkäri Tove Linderiä, joka toteaa:

Nuorilla ja joskus vanhemmillakin on usein kova kiire saada sukupuoli-identiteetti korjattua ja ehkä epärealistinenkin usko siihen, että tämän asian korjaaminen hävittää muutkin ongelmat, eivätkä he mielestäni aina näe, että sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus eivät ole mustavalkoisia tai aina täysin pysyviäkään asioita, vaan kokemus voi muuttua, ja että on hyvä ja sallittua miettiä ja pohtia.

                          * * *

Lisäys 16.10.2020: Sukupuolenkorjauksen läpikäynyt kertoo kokemuksiaan ja näkemyksiään täällä.

                     * * *

Lisäys 13.12.2020

 

The Economist (Dec 12-18th) kirjoittaa puberteetin estämisestä ja siihen liittyvästä oikeuden päätöksestä seuraavasti (otsikolla ”First, do no harm”):

Some of the effects of this are irreversible. Skipping puberty causes sterility. Ms Bell’s [jutussa käsitelty Keira Bell] breasts, which were removed when she was 20, will not grow back. Those who undergo gender-reassignment treatment may never be able to have children of their own, or experience an orgasm; and the evidence of long-term benefits is extremely sketchy.

 

The English court said it was highly unlikely that someone of 15 could understand all this well enough to give informed consent to taking puberty blockers, which it called experimental treatment. It suggested that in the case of 16- or 17-year-olds, it might be wise for doctors to seek a court’s permission before prescribing such drugs. Once they reach adulthood, young people in England and Wales are free to seek whatever hormones or surgery they choose.

 

Many trans activists denounced the ruling as a traversty, or even a denial of the right of trans people to exist. Their passion is understandable. Trans people have often been appallingly treated, and it is right that societies should pass laws to protect them from discrimination, and from bullying in schools. But given the available evidence, the ruling is a reasonable attempt to set out guidelines in an area where there are as yet no good solutions. Other countries should learn from it.

                      * * *

Lisäys 1.3.2021:

The Economist käsitteli puberteettia estävää/hidastavaa lääkitystä helmikuussa 2021. Jutun mukaan paras tapa ratkaista kyseiseen lääkitykseen liittyviä lukuisia kiistoja on sama kuin muissa lääketieteellisissä erimielisyyksissä: suurella ja hyvin suunnitellulla kliinisellä kokeella. Mutta valitettavasti tällaista ei tiettävästi ole suunnitteilla: ”So far, despite soaring caseloads, and puberty blockers having been prescribed for decades, no one is planning to conduct one.” 

Michel Shermer keskustelee samasta teemasta täällä.

                * * *