Yle syrjäytymisestä ja toksisesta maskuliinisuudesta

Yle Uutiset kirjoittaa toksisesta maskuliinisuudesta, miesten syrjäytymisestä ja feminismistä (2.2.2020). Jutussa haastatellaan terapeutti Lauri Mannermaata, joka ”on huomannut vastaanotollaan, että hoitoon tulevat miehet ovat usein kasvaneet toksiseen maskuliinisuuteen: he ovat esimerkiksi oppineet, että miesten on pärjättävä yksin eivätkä he saa puhua tunteistaan”.

Oletetaan, että Mannermaa olisi oikeassa. Osa hänen vastaanotolleen tulleista miehistä on ”oppinut”, että miehen ja täten potilaan itsensäkin on pärjättävä yksin ilman tunteistaan puhumista. Millä perusteella Mannermaa on tullut päätelmäänsä? Onko joku opettanut kyseisiä miehiä sellaiseen? Kuka tai mikä näin on tehnyt ja miksi? Ja miksi miehet siihen suostuivat, jos yksin pärjäämisestä ja puhumattomuudesta on heille niin paljon haittaa kuin juttu antaa ymmärtää?

Tällaisten kysymysten selvittäminen vaatisi tarkkoja tutkimuksia. Muutama terapiasessio auki litteroituna voi kenties olla kiinnostava lisä tutkimukseen, mutta sen avulla ei päästä pitkälle, varsinkaan syysuhteiden selvittämisessä. Ilman kontrolloituja tutkimuksia kyse on siis lähinnä arvailusta. Terapioista saadut vaikutelmat saattavat toki päteä joidenkin yksilöiden kohdalla, mutta se ei oikeuta tekemään yleistyksiä miehiä vaivaavan vääränlaisen maskuliinisuuden vaikutuksista.

Miten terapiaan saapuneet miehet siis ovat oppineet, että heidän on pärjättävä yksin ja ilman tunteista puhumista? Ylen jutun mukaan toksinen maskuliinisuus huomaamatta muovaa ”rakenteista käsin” ihmisten käyttäytymistä ”pienestä saakka”. Vastaus on kiinnostava, mutta se lähinnä herättää uusia kysymyksiä. Jotta teoria rakenteista olisi muutakin kuin arvailua, sen olisi kerrottava, miksi osa pojista/miehistä on kyseisille rakenteille immuuneja. Millaisia siis ovat nämä joitakin poikia/miehiä (keitä?) opettavat toksiset rakenteet? Toisin sanoen, miksi rakenteet haittaavat vain osaa miehistä? Ja miksi samat rakenteet eivät opeta naisia?

Ylen juttu antaa jopa ymmärtää, että se, että miehiä on kielletty puhumasta tunteistaan, johtaisi syrjäytymisongelmiin. Tämä voi toki pitää paikkansa, mutta väite tulisi perustella jotenkin muutoin kuin terapeutin vaikutelmilla. Asian kunnollinen selvittäminen edellyttäisi mutkikkaita koejärjestelyjä ja pitkäkestoisia seurantatutkimuksia, joissa muita vaikuttavia tekijöitä on vakioitu. (Pojilta toki usein edellytetään aggressioiden hillitsemistä, mutta sitä tuskin voitaneen pitää syrjäytymistä aiheuttavana ongelmana.)

Käytännössä Ylen juttu miesten syrjäytymisestä ei millään tavoin pureudu kysymykseen, miksi miehet ovat syrjäytymisessä yliedustettuina. Selitysten sijasta juttu selittelee ilmiötä epämääräisillä rakenteilla ja miehenmalleilla. Ja ratkaisuksi tarjotaan poliittista ideologiaa: feminismiä. Jutussa haastateltu Kalle Laanterä esimerkiksi toteaa, että ”feminismi voi auttaa miehiä ja vähentää heidän syrjäytymistään”. 

Maskuliinisuudesta Yle lainaa dosentti Tuija Saresmaa:

Toksinen maskuliinisuus pakottaa erityisesti miehiä toimimaan rajoittavan mallin mukaan, joka estää miehiä ilmaisemasta ja käsittelemästä tunteitaan. Malli voi johtaa ääri-ilmiöihin kuten naisvihaan ja väkivaltaan.

Tavoitteet tässäkin lienevät hyviä: individualismi, yksilön autonomia ja väkivallattomuus. Kysymys jää silti auki. Miksi ja miten toksinen maskuliinisuus pakottaa miehiä? Ja miksi miehet siihen suostuvat? Ja miten ”rajoittava” miehenmalli johtaa väkivaltaan? Merkillepantava on Saresman huomautus, että toksinen maskuliinisuus pakottaisi ”erityisesti miehiä”. Pakottaako se siis naisiakin? Jotta ”teoria” toksisesta maskuliinisuudesta olisi muutakin kuin hyvää tarkoittava muotitermi, sen olisi kyettävä ennustamaan, keihin se vaikuttaa ja miksi. Tätä ei Ylen jutussa kerrota. Juttu ei myöskään kerro, mitkä ovat ne mekanismit, joilla maskuliinisuuskasvatus tai maskuliinisuusrakenteet uhreihinsa vaikuttavat. Yle jatkaa:

Miehen malli on muuttunut paljon, mutta yhä jo pienten lasten kohdalla ympäristö alkaa säädellä, mikä on sallittua. Pojille monesti annettu kapea malli on riskitekijä, joka kannustaa väkivaltaiseen käytökseen ja pitämään koulumenestystä turhana.

”Pojille annettu?” Kuka antaa pojille tuollaisen mallin? Opettajat? Vanhemmat? Luulisi, että juuri he toivovat koulumenestystä. Jutussa annetussa vastausehdotuksessa lainataan kolmen pojan isää:

Joissain poikaporukoissa voi olla ylpeydenaihe, ettei ole lukenut yhtään kirjaa tai saa huonoja numeroita koulussa.

Mannermaa on samoilla linjoilla:

...moni lapsi törmää tiukkoihin sukupuolirooleihin päiväkodissa muiden lapsien reaktioiden kautta vaikka päiväkodin työntekijät suhtautuisivat lapsiin sukupuolineutraalisti.

Lausuntojen perusteella toksista maskuliinisuutta opettavissa rakenteissa onkin kyse joidenkin lasten näkemyksistä. Selittävätkö lasten edesottamukset tosiaan miesten yliedustusta syrjäytyneissä? Jos oletetaan, että lapsuustovereilla on tällainen vaikutus, on edelleen kysyttävä, miksi ikätoverit vaikuttavat vain tiettyihin yksilöihin. Tässä kohdin olisi myös olennaista kysyä, minkä suhteen miehet ovat yliedustettuna syrjäytyneissä. Onko yliedustus samassa suhteessa esimerkiksi kognitiivisen kyvykkyyden jakautumisen kanssa? (Esim. Ilkka Taipale on puhunut syrjäytyneiden lukihäiriöistä yms. ongelmista.)

Mikäli miehissä on enemmän vaihtelua kognitiivisessa kyvykkyydessä, kuten tutkimus on antanut viitteitä (keskiarvo naisten ja miesten kesken voi silti olla sama), voisiko se osaltaan selittää miesten yliedustusta sekä yhteiskunnan huipulla että pohjalla? Se ainakin lienee ilmeistä, että sukupuolineutraali kasvatus – vaikka sillä voi olla muita hyötyjä – ei ratkaise miesten suuremmasta variaatiosta seuraavia ongelmia.

Ylen lyhyessä ”uutisjutussa” ei luonnollisesti voida pohtia kaikkia selitysmalleja. Toimittaja myös pääsee helpommalla haastattelemalla äitejä ja isiä. Mutta jos tarkoitus on tehdä todellisuuteen pureutuvaa journalismia syrjäytymisestä tai mistä tahansa vastaavasta ilmiöstä, tukeutuminen poliittiseen ideologiaan ja teoriapohjaltaan kepeään ja muodikkaaseen psykohöpinään ei riitä. Yle pystyy varmasti parempaan. Jutussa Saresma jopa syyllistää päiväkotien opettajia: ”Monia varhaiskasvattajia ja opettajia vaivaa yhä tietämättömyys. Saresma kaipaa heidän koulutukseensa tietoa sukupuolista ja seksuaalisista suuntautumisista.” Onko Suomessa tosiaan ongelma se, että varhaiskasvatuksessa ei oltaisi kuultu homoista? Mikä on vääristänyt dosentin ajattelua tuolla tavalla?

Itse aatteesta jutussa todetaan seuraavasti: ”Feminismi tarkoittaa Liimataiselle [jutussa haastateltu äiti] sitä, että jokainen saa olla oma itsensä sukupuolestaan, iästään, koostaan tai ihonväristään riippumatta.” Kunpa feminismi olisikin vain tätä. Kunpa aate ei olisi sokeasti omaksunut huonosti perusteltuja humpuukiteorioita, saati autoritaarisuuden ihannoimista.