Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.

Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta

Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.

Google vai Gulag? Asiaa sukupuolieroista

Elokuun alku on ollut kiinnostava. Google erotti erään työntekijänsä, koska tämä oli kirjoittanut hyvää tarkoittavan muistion, jossa esitellään sukupuolieroja ja mahdollisia persoonallisuuspsykologisia syitä naisten aliedustukseen IT-alalla, esimerkiksi ohjelmoijina. Muistion kirjoittajan, James Damoren, esittämät sukupuolierot ovat kutakuinkin alan tutkijoiden nykykäsitys. Täällä on kooste tutkimuksista ja täällä on Male, Female -kirjan tekijän arvio asiasta.

Suuri osa medioista kuitenkin esitti Damoren muistion sukupuolisyrjintänä tai vähintäänkin jonkinlaisena taantumuksellisuutena. Yle uutisetkin meni halpaan. Tämä on älyllisesti epärehellistä, sillä Damoren pointit olivat täysin toisenlaisia. Tässä esimerkiksi kolme lausetta hänen muistionsa alusta (korostus lisätty):

I value diversity and inclusion, am not denying that sexism exists, and don’t endorse using stereotypes. When addressing the gap in representation in the population, we need to look at population level differences in distributions. If we can’t have an honest discussion about this, then we can never truly solve the problem.

Damore siis toivoo rehellistä keskustelua ja toteaa, että ilman sitä ongelmaa (naisten aliedustus on hänenkin mielestään ongelma) ei saada ratkaistua. Osa medioista oli toki lukenut muistion ja käsitteli sitä rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. NY Times -lehdessä jopa todetaan, että Damoren erottanut henkilö ei ansaitse esimiesasemaansa.

Kirjoja sukupuolieroista

Googlella tietysti on oltava oikeus erottaa henkilö, joka rikkoo yrityksen toimintaperiaatteita tai hankaloittaa sen toimintaa. Ja epäilemättä Damore vaikutti firman toimintoihin: osa työntekijöistä loukkaantui, yhteistyö firmassa luultavasti hankaloitui, firman maine kenties kärsi ja niin edelleen. Tämä ei kuitenkaan poista muistion pääsanomaa: 1) sukupuolten välillä on keskimääräisiä eroja, 2) erot näkyvät muun muassa siinä, millaisista työurista naiset/miehet keskimäärin ovat kiinnostuneita (ja kuinka kilpailullisesti ja riskihakuisesti) ja 3) nämä seikat saattavat näkyä ohjelmoijien sukupuolijakaumassa. (Käsittääkseni erottamisen syyksi ilmoitettiin sukupuolistereotypioiden edistäminen. Tämä on virheellinen peruste, sillä Damore nimenomaan sanoutui siitä irti. Hän myös väitti, että seksismillä/syrjinnällä saattaa olla rooli. Lisäksi muistiossa annetaan ymmärtää, että ihmisiin tulee suhtautua yksilöinä, ei rotunsa tai sukupuolensa edustajana. Täällä on Damoren arvio erottamisensa syistä.)

Miehillä ja naisilla on siis pieniä keskimääräisiä eroja persoonallisuuspiirteissä ja kiinnostuksenkohteissa – plus paljon enemmän päällekkäisyyttä, kuten Damorekin toteaa. Nämä pienet erot riittävät erilaisiin sukupuolijakaumiin osassa työpaikoista, vaikka kyvyissä ei eroja olisikaan ja vaikka syrjintää ei tapahtuisikaan. On jopa merkkejä siitä, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän sukupuolten välillä on tiettyjä eroja. (Tämän kirjoituksen loppupuolella on asiasta lisää).

Damoren nähtiin myös väittävän, että osa ihmisistä on epäpäteviä työssään ja saa pitää työpaikkansa poliittisista syistä. Kukaan ei tiedä, missä määrin näin on – Googlella tai muualla – eikä kukaan tiedä, miten sellainen kannattaa huomioida. Työntekijöiden pätevyyttä koskevia väitteitä Damore ei kuitenkaan esittänyt. (Joskus tuottavuus saattaa kasvaa ja luovuus lisääntyä, jos osa työntekijöistä palkataan muista syistä kuin pelkän teknisen pätevyyden perusteella.) Niin tai näin, on varma, että paikoin yliopistomaailmassa (ja mahdollisesti Googlella ja luultavasti suuressa osassa julkishallintoa) vallitsee ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana. Vankka yksimielisyys saattaa kohdistua myös joihinkin tasa-arvoon tähtääviin menetelmiin.

Damorea vastaan on argumentoitu jopa sillä, että äärioikeistolaisia innostui hänen muistiostaan. Seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä. Tutkimustulosten todenperäisyyden kannalta on sama, kuka niistä innostuu tai kuka niitä inhoaa. Tämä tärkeä seikka pääsee tiede- ja kulttuurisotien melskeessä monelta unohtumaan – kyllä, kyse on tiede-/kulttuurisodasta, joka viimeistään nyt laajeni teknologiarintamalle asti. Positiivista kohussa on se, että ihmisiä saattaa kiinnostua tilastomatematiikasta, persoonallisuuspsykologiasta tai muista asiaan liittyvistä tieteenaloista. Vaarana kohussa on, että rintamalinjat syvenevät, ja epä-älylliseen ja epärehelliseen korrektiuteen kyllästynyttä teknologiaporukkaa alkaa siirtyä Trumpin kannattajiksi. Totuudella tuskin on hätää; taistelua sitä vastaan on – ainakin pitkällä aikavälillä – vaikea voittaa.

James Damore

PS. Damorelta näyttää puuttuvan jonkinlaista pelisilmää. Hän on erottamisen jälkeen poseerannut Twitterissä T-paidassa, jonka rinnassa lukee Goolag (Neuvostoliiton pahamaineisia vankileirejä matkien). Ymmärrän, että kun Damoren kaltainen Google-fani saa potkut hyvää tarkoittavan muistion takia, se saattaa tehdä katkeraksi. Entisen työnantajan panettelu ei kuitenkaan ole toimiva strategia, eikä marttyyriyden tai liioittelun ilmapiiri ole hedelmällinen totuuden leviämiselle, olipa kyse tiedekiistoista tai työpaikoista. (Toki minäkin levitin Twitterissä Goolag-meemiä, mutta se ei liene yhtä suuri synti, koska en ole asianosainen.)

   Jos yksittäistapaus voisi vahvistaa muistion pointteja, Damore toimisi esimerkkinä ainakin kahdella tasolla: 1) kyseisessä yrityksessä vallitsee eriäviä mielipiteitä vieroksuva monokulttuuri (kaikukammio Damoren sanoin) ja 2) miehet ovat keskimäärin naisia vähemmän empatisoivia. (Tai ehkä Damoren nettipersoonan valuviat menevät hänen nuoruutensa eivätkä hänen ”systeemiaivojensa” piikkiin, ks. kuvassa oleva Baron-Cohenin kirja ja Jordan Peterson tekemä haastattelu Youtubessa). 

PS 2. Taannoin väittelin Tatu Vanhasen kanssa siitä, selittävätkö geneettiset älykkyyserot eroa kansojen taloudellisessa menestyksessä. Käytin esimerkkinä faaraoiden Egyptiä: se, että entinen korkeakulttuuri on nykyään maailman köyhimpien joukossa, ei voi johtua geeneistä, koska heidän perimänsä ei ole muuttunut. En edelleenkään pidä geneettistä selitystä tässä kohdin merkittävänä, mutta itse egyptiläisten geenien suhteen olin ilmeisesti väärässä. Oheisessa kuvassa on HS:ssä ollut juttu aiheesta. Egyptiläiseen geeniperimään on sen mukaan sekoittunut geenejä Saharan eteläpuolelta. (Ovatkohan faaraot olleet yhtä läheistä sukua neandertaleille kuin nykyiset eurooppalaiset? Afrikassahan ei ollut neandertaleja, joiden kanssa paritella, mutta vielä Niilin tienoilla geneettistä sekoittumista on saattanut tapahtua. Lähi-Idästä on myös saattanut vaeltaa ihmisiä, joiden perimän seassa on neandertaleilta saatuja geenejä.)

Selittääkö eliitin ylimielisyys Trumpia?

Mikroviestipalvelu Twitter lienee 

tyytyväinen Trumpin kohua 

herättävistä sammakoista, 

esimerkiksi tyttärensä

 vaatebisneksen puolustamisesta.

Seuraava Donald J. Trumpin vaalimenestystä pohtiva kirjoitukseni ja oheinen Trump-pilakuvani julkaistiin Skeptikko 1/2017 –lehdessä (ilmestyi juuri ennen Yhdysvaltain ohjusiskua Syyriaan). Vastikään ilmestyi koomikko P.J. O’Rourken kirja How the Hell Did This Happen: The Election of 2016, jossa aihetta käsitellään libertaarista näkökulmasta. Lisäsikö Trump yksilön arvokkuutta ja vapauksia? Kokonaisuutta on vielä aikaista arvioida, mutta huonolta näyttää. Toinen Trumpin käsittely löytyy tuoreesta Foreign Affairs -lehdestä. Siinä muun muassa arvioidaan, että iso osa amerikkalaisista pelkäsi yhteisöjensä puolesta – ja koska uhkien koettiin tulevan sekä sisältä että ulkoa, ratkaisuksi haluttiin uudenlaisia lupauksia.

 - - -

Trump, Orwell, kansa ja eliitti

Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista.

  

George Orwell

Mistä Donald J. Trumpin vaalimenestys johtui? Jo muutama päivä epävakaan narsistin presidenttiyttä osoitti tarpeen kunnollisille selityksille.

Aloitetaan kaunokirjallisuusanalyysilla. Yhdysvaltain vaaleja seuranneina viikkoina George Orwellin romaani Vuonna 1984 nousi myyntilistojen kärkeen. Moni kyseli, onko 1940-luvulla kirjoitettu dystopia opas nykypäivään. Kuvaako kirjassa kuvattu uuskieli, faktojen muuntelu ja autoritaarinen hallinto Trumpin Yhdysvaltoja?

Orwell-yhteyksiä näyttää löytyvän. Autoritaarisuudessaan Trump on omaa luokkaansa. On kuin hän ei tekisi lainkaan taustatyötä ennen määräystensä antamista. Faktatkin saavat kyytiä. Esimerkiksi virkaanastujaisten yleisömäärän muuntelusta tuli yleinen vitsinaihe. Trump on myös esittänyt, että terrori-iskuja tapahtuu jo niin paljon, että niistä ei enää raportoitaisi. Samalla Trump toki myös pimittää faktoja, esimerkiksi verotietojaan.

Trumpin hallinnon autoritaarisuus ja lukuisat ”vaihtoehtofaktat” ovat kuitenkin varsin kömpelöitä esityksiä verrattuna orwellilaisen Puolueen toimintaan. Sen propaganda- ja sensuurikoneisto muistuttaa kommunististen hirmuhallintojen toimia, ei Trumpilta jo etukäteen odotettua omavaltaisuutta. Romaanin totuutta muunteleva hallintokoneisto kuvaakin Yhdysvaltain nykypäivästä jotakin aivan muuta, jotakin jolla on selitetty myös Trumpin suosiota.

Selkeimmät orwellilaisuudet löytyvät yliopistokampuksilta. 2010-luvulla sinne levisi ennennäkemättömän voimakas ja yksimielinen poliittisen korrektiuden kulttuuri ja siihen sisältyvä pyrkimys vaientaa vääränlaisia mielipiteitä. Protestoivat opiskelijat estivät epätoivottuja luennoitsijoita puhumasta yliopiston tilaisuuksissa. Kampuksille luotiin turvatiloja (safe-spaces), joiden alkuperäinen tarkoitus oli suojella vähemmistöryhmiä häirinnältä, mutta jotka käytännössä päätyivät tukahduttamaan ilmaisunvapautta. [1] Amerikkalaisopiskelija löytääkin Orwellin romaanista pikemmin itsensä kuin republikaanihallinnon.

Lisäksi orwellilainen uuskieli muistuttaa joillakin humanistisilla ja sosiaalitieteellisillä aloilla harjoitettua yhteiskunnallisten rakenteiden kielellistä purkamista. Tämänkaltaisen ”tutkimuksen” tarkoitus oli manipuloida sanoja ja käsitteitä, jotta yhteiskunta ja ihmisen käyttäytyminen muuttuisivat. Tarkoitusperät olivat kannatettavia – rodullinen, seksuaalinen ja sukupuolinen tasa-arvo –, mutta ne muuttuivat yritykseksi kontrolloida sitä, miten ihmiset ajattelivat ja kirjoittivat.

Enää ei ollut soveliasta puhua vaikkapa sukupuolten välisistä synnynnäisistä eroista. Kaikkihan oli kyseisen ideologian mukaan rakentunut sosiaalisesti, poliittisesti ja kielellisesti. Miehet ja naiset olivat samanlaisia ja halusivat samanlaista seksiä. Oikeastaan ei edes ollut miehiä ja naisia, oli vain jatkumo äärettömän monia sukupuolia. Ei myöskään ollut primitiivisiä kulttuureita tai barbaarisia uskontoja. Alkuperäiskansoilla oli omat tapansa tietää, jotka olivat vähintään yhtä hyviä kuin länsimaisella ihmisellä.

Maaliskuussa 2017 Orwellin 

dystopiaa oli myynnissä 

jopa Arlandan lentoasemalla

 muiden "ajankohtaisten" 

kirjojen joukossa. 

Äärimmilleen viety konstruktionismi ja oikeaoppisuuden vaatimus päätyivät korostamaan rodun, etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen merkitystä. Hyvät aikomukset johtivat siihen, että vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ei enää kohdeltu yksilöinä vaan ryhmänsä edustajina – jotka vieläpä nähtiin oikeutettuina erityiskohteluun. Tällaisen identiteettipolitiikan laineet löivät Suomeenkin. Siinä missä Yhdysvalloissa paheksuttiin Halloween-asuja, jotka olivat saaneet innoituksensa intiaaneilta, saamelaisyhteisössä loukkaannuttiin lapinpukukopioiden käytöstä. Tällaiset kohut ovat pinnallisia ja tyhjänpäiväisiä. Nykymaailmassa kuvittelisi ymmärrettävän, että kulttuurisilta vaikutteilta ei ole mielekästä tai edes mahdollista välttyä.

Miten tämä liittyy Trumpiin? Edellä kuvattua poliittisen korrektiuden kulttuuria ja identiteettipolitiikkaa on tarjottu yhdeksi presidentin vaalimenestyksen selitykseksi. Tämän mukaan Trumpin rujo suorapuheisuus oli kauan odotettu vastavoima vapaamielisen ja koulutetun kaupunkilaiseliitin todellisuudesta vieraantuneille touhuiluille. Osa kannattajista oli myös kyllästynyt siihen, että ne, jotka halusivat tiukkoja maahanmuuttorajoituksia, kuulivat olevansa fasisteja ja rasisteja. Ja jos medioissa väitetään, että vain rasistit puolustavat rajoja, kansalaisia päätyy rasisteja (tai rasisteiksi syytettyjä) äänestämään.

On vaikea sanoa, missä määrin tämänkaltaiset seikat selittävät Trumpia. Harva seuraa koulutetun eliitin ja kampusten tapahtumia, ja kaikki tietävät, että maahanmuutto on luonut Yhdysvallat. Suuri osa ihmisistä joka tapauksessa koki, että eliitti on sivuuttanut heidät ja että heidän näkemyksiään ei ole riittävästi arvostettu tai kuunneltu. Obamakin myönsi hallintonsa eläneen kuplassa kansansa tuntojen suhteen, ja Trumpin vastaehdokas Hillary Clinton jopa nimitti Trumpin kannattajia säälittäviksi, deplorable. Muilta tuleva arvostus on kuitenkin yksi inhimillisistä perustarpeista; ihminen haluaa tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Jos tämä kunnioituksen tunne häviää, melkein mikä tahansa muutos kelpaa. Tähän moraaliseen tarpeeseen Trump vastasi.

Myös väkivaltatutkijat tietävät, että lähes kaikki väkivallanteot johtuvat siitä, että tekijä ei ole saanut mielestään ansaitsemaansa kunnioitusta tai arvostusta. Tämä on liikenneraivonkin takana. Rikkomus voi olla aivan mitätön ja tahaton, mutta sopivissa olosuhteissa se herättää väkivaltana purkautuvia moraalitunteita. Veikkaan, että muutaman vuoden takainen Hyvinkään ammuskelijakin – katumuksestaan ja tuomiostaan huolimatta – salaa ajatteli, että näytinpä niille, eivätpähän kiusaa enää. Hänen ystävänsä kun olivat aiemmin samana iltana naureskelleet hänen kustannuksellaan.

Trumpilla oli siis vastaus. Hän uskotteli olevansa kansan ja työpaikkojen puolella, talouseliittiä vastaan. Selityksen kannalta on sivuseikka, että ainakin nimittämistään virkamiehistä päätellen nämä vaalilupaukset jäävät toteuttamatta. Tässä kohdin Orwellin teos Eläinten vallankumous olisi osuvampi. Kun ihmisisännät oli syösty vallasta, eläinfarmilla kävi vähitellen selväksi, että vain vallanpitäjät vaihtuivat, sortotoimien pysyessä ennallaan. Lopulta vallankumousta johtaneita sikoja ei enää voida erottaa ihmisistä. Toisaalta niin paljon kuin Trumpia ihmisenä ja presidenttinä on syytä kritisoida, on vaikea olla tuntematta hieman vahingoniloa: edistyksellinen vasemmisto – tai kuten sitä vastikään on alettu nimittää, taantumuksellinen vasemmisto – sai, mitä tilasi.

Yksi selkeimpiä syitä Trumpin menestykseen on hänen ristiretkensä vapaakauppasopimuksia vastaan. Työpaikkojen katoaminen Amerikasta ja varallisuuden uusjako on tapahtunut vauhdilla, jota kukaan ei osannut ennustaa. Kansainväliset vapaakauppasopimukset ovat joidenkin arvioiden mukaan nostaneet miljardi ihmistä köyhyydestä (Afrikkaa ne eivät kuitenkaan tunnu auttavan), mutta tämä globaalin köyhyyden radikaali väheneminen ei lohduttanut amerikkalaista tehdastyöläistä – jonka olemassaolon Clintonin kampanja myös täysin unohti. Trumpin kritisoimat vapaakauppasopimukset ovat lisäksi luoneet yrityksiä ja instituutioita, jotka ovat kansallisen ja demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa. Tämä yhdessä poliittisten lobbareiden kahmiman vallan kanssa on saattanut entisestään lisätä kansalaisten kokemusta arvostuksen puutteesta.

Trumpin presidenttiydestä seuraa monia uhkia. Kansa saattaa jakautua entistä voimakkaammin, ja ihmiset saattavat sitoutua lähinnä omiin pieniin yhteisöihinsä. Tällöin lojaalius demokratiaa ja oikeusvaltiota kohtaan heikkenisi. Lopulta valta saattaa keskittyä keskustelemattomille ja yhdenmukaisuuteen pyrkiville ryhmittymille – mikä yleensä tarkoittaa epämukavia oloja vähemmistöille. Orwell on aina ajankohtainen, olipa valta saatu keinolla millä tahansa.

Käytännön toimintaohjeita on vaikea antaa. Tutkijoiden ja toimittajien on pidettävä mielessä ainakin seuraava seikka: kaikki hekin haluavat arvostusta ja tulla kuulluiksi, joiden mielipide perustuu todennetun tiedon sijasta taikauskoon, taloudellisiin etuihin ja/tai harhaiseen pienryhmälojaaliuteen. Keskusteluyhteys on säilytettävä, jotta hallittu muutos olisi mahdollinen. On myös muistettava, että tieteellinen ajattelu, objektiivisuus ja rationalismi eivät suju ihmiseltä luonnostaan. Nykyään ihmiset ovat entistä koulutetumpia, mutta irrationalismin historiallinen painolasti ja ihmiselle tyypilliset ajatteluvinoumat ja subjektiivisuus eivät silti katoa. Ne vain saavat uusia muotoja.

[1] Yhdysvaltain kampusten sananvapaustilanne on luonnollisesti parempi kuin monessa muussa maailmankolkassa. Esimerkiksi Kiinassa sensuurikoneisto tuntuu jatkuvasti olevan edellä sosiaalisen median toimijoita, ja Meksikossa rikollisuudesta tai korruptiosta kirjoittava toimittaja tarvitsisi jatkuvaa poliisin suojaa. Venäjällä ja Turkissa vallanpitäjien kritisointi taas saattaa tuoda vankilatuomion – tai monesti jotakin paljon pahempaa. Saudi-Arabian, Egyptin tai Afganistanin tilanteesta ei kannata tässä yhteydessä edes puhua, saati Pohjois-Korean. Silti sananvapauden suhteen tulee länsimaissakin olla valppaana. Se oli Orwellinkin toive.