Torjunta ja vaistotoiminnat

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2013 -lehdessä.

Esittelin Tieteessä tapahtuu 5/2012 –lehdessä evoluutiopsykologian ja Edvard Westermarckin näkemyksiä sukusiitoksen välttämisestä. Petter Portin kysyy tähän liittyen tärkeitä tarkennuksia (Tieteessä tapahtuu 6/2012): mitä käyttämäni ilmaus ”käänteinen leimautuminen” tarkoittaa ja miten se eroaa psykoanalyyttisesta ”torjunnasta”?

   Kuvasin termillä käänteinen leimautuminen (reverse imprinting) sitä vastenmielisyyden tunnetta, jota varhaislapsuuden läheisyys synnyttää siskoihin ja veljiin, isiin ja tyttäriin sekä äiteihin ja poikiin, jos nämä ajattelevat keskinäistä seksiä. Kuten todettua, maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi. Kyse on luonnonvalinnan suosimasta taipumuksesta, joka on suojannut esivanhempiamme sisäsiitoksen haitoilta. (Yleensä leimautumisella tarkoitetaan joidenkin lintulajien poikasten taipumusta seurata emoaan kuoriutumisen jälkeen. Jos muna on siirretty haudottavaksi vieraan lajin pesään, kuoriutuva poikanen saattaa leimautua kasvattiemoonsa niin, että kasvettuaan aikuiseksi se pyrkiikin parittelemaan vain kasvattilajinsa edustajan, ei oman lajinsa kanssa. Käyttämäni ”käänteistermi” pyrki siis tämän kankeahkon analogian avulla valaisemaan inestiaversion luonnetta.)

   Psykoanalyysi sen sijaan esitti, että insestikiellot tuottaisivat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla siis biologian vastaisesti spekuloitiin, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuuristen kieltojen voimalla työnnetään alitajuntaan. Tämä ei muistuta etäisestikään Westermarckin teoriaa sukupuolisesta aversiosta ja siihen liittyvästä rankaisuhalusta, joiden takana, kuten todettua, on runsas empiirinen todistusaineisto.

   Psykoanalyyttinen ajatus alitajuntaan torjutuista traumoista on taas eri asia. Siinäkin on kyse epätäsmällisestä ja tästä syystä vaikeasti kumottavissa olevasta teoriasta. Voidaan myös kysyä, miksi ihminen olisi varustettu torjuntamekanismilla, joka saa hänet torjumaan/unohtamaan eloonjäämisen kannalta tärkeitä, vaikkakin traumaattisia tapahtumia. Evoluution olettaisi pikemminkin suosivan niitä, jotka ovat hyviä muistamaan tuskallisia tapahtumia. Ahdistus lienee traumaattisten muistojen koko pointti: sen avulla pystymme välttämään vaarallisia paikkoja, tilanteita ja henkilöitä. Freudilainen ajatus, että luonto antoi meille hälytyssignaalin – muiston herättämä ahdistus – ja sitten laittoi hälytykselle vaimentimen – torjunta –, jotta emme kärsisi hälytyksen tuomasta epämukavuudesta, on yksinkertaisesti epäjohdonmukainen. Lisäksi vaikka vaimentimen esitettiin suojaavan ihmistä, se piti kuitenkin psykoanalyysin mukaan terapialla poistaa. Toisin sanoen, vaikka luonto tuotti suojamekanismin muistojen traumaattisuutta vastaan, psykoanalyytikko ei nähnyt ongelmia tämän suojan tuhoamisessa. Traumateoriaa voidaankin pitää malliesimerkkinä ”hyvästä” terapeuttisesta teoriasta, lähes liikeideasta: sekä traumaattiset muistot että niiden torjunta vaativat hoitoa.

   Vaistoista Portin sanoo olevansa taipuvainen ajattelemaan, että niitä ei tavata ihmisellä lainkaan. Kyse on tietysti vaiston, vaistomaisen ja vaistonvaraisen määritelmistä. Mikäli termeillä tarkoitetaan lajille sisäänrakennettuja tai synnynnäisiä taipumuksia johonkin lajille tyypilliseen ja yleiseen käyttäytymiseen, ihmisellä voidaan sanoa jopa olevan enemmän ja monimutkaisempia vaistoja kuin muilla eläimillä. Portinkaan tuskin pitää ihmisvauvaa tyhjänä tauluna, jolla ei ole vaikkapa nisän imemiseen liittyvää vaistoa. Ja jos myönnetään, että simpanssiserkuillamme on vaistoja, pitäisi pystyä perustelemaan, miksi ja miten ihminen olisi vaistonsa kadottanut. Ihmisen ylivertainen oppimiskyky ei suinkaan ole poistanut tarvetta vaistonkaltaisille valmiuksille, vaan oppiminen päinvastoin pitkälti nojaa niihin. Oppiminen olisi siis mahdotonta ilman joukkoa ennakkokäsityksiä siitä, mikä on oppimisen arvoista. Jopa ihmisen moraalitunteiden kirjoa ja valmiuksia moraaliseen käyttäytymiseen voidaan pitää vaistonkaltaisina reaktioina – jotka saattavat vastata jopa silmän rakenteen mutkikkuutta.

   Vaiston tai vaistonvaraisen määritelmä on kaikesta huolimatta häilyvä: kaikissa ominaisuuksissa on kyse synnynnäisyyden asteesta, ei joko tai -ominaisuudesta. Siksi koko termi ei monissa tapauksissa ole mielekäs, käyttäytymistä kun ei voida selkeällä tavalla jakaa opittuun ja synnynnäiseen. Voidaan toki sanoa, että jotkin ominaisuudet ovat synnynnäisempiä kuin toiset, mutta synnynnäisetkin piirteet – anatomisista piirteistä vaistotoimintoihin – vaativat aina tiettyjä ympäristötekijöitä kehittyäkseen. Esimerkiksi ihmisen kielikykyyn kuuluu joukko synnynnäisiä valmiuksia, jotka muilta lajeilta näyttävät puuttuvan. Silti kielen oppiminen vaatii, että lapsuusympäristössä puhutaan jotakin kieltä. Tietyn kielen, vaikkapa suomen, oppiminen taas vaatii, että ympäristössä puhutaan juuri tätä tiettyä kieltä. Suomen oppiminen on siis vähemmän synnynnäistä kuin ylipäätään kielen oppiminen. Kielikyvyn universaaliuden vuoksi on perusteltua puhua kielivaistosta mutta ei suomenkielenvaistosta.

Insestikiellot ja evoluutiopsykologia

Seuraava kirjoitukseni oli Tieteessä tapahtuu 5/2012 -lehdessä. (Samassa numerossa oli myös Janne Kivivuoren mielenkiintoinen juttu feministisestä väkivaltatutkimuksesta.)

Petter Portin valottaa tuoreessa artikkelissaan biologisten selitysten kahtiajakoa (Tieteessä tapahtuu 4/2012). Ultimaattinen eli evolutiivinen selitys kertoo, miksi jokin piirre on kehittynyt lajitasolla evoluution seurauksena. Esimerkiksi metsäjäniksen turkin vaaleneminen talveksi on suojannut pedoilta: vaaleammat yksilöt ovat lisääntyneet tummia enemmän. Proksimaattinen selitys puolestaan kertoo, mitkä välittömät tekijät vaikuttavat piirteen kehittymiseen yksilötasolla, esimerkiksi valorytmin tai lämpötilan muutos ympäristössä.

   Sama kahtiajako soveltuu ihmisen psykologisiin ominaisuuksiin. Portinin tätä koskeva esimerkki vaatii hieman oikaisua. Hän kirjoittaa insestistä, psykoanalyysista ja evoluutiopsykologiasta:

Esimerkiksi kun evoluutiopsykologit kiistävät psykoanalyysin merkityksen insestitabun synnyssä, he eivät oivalla, että evoluutiopsykologia etsii vastausta insestitabun ultimaattisiin syihin, miksi se on lajinkehityksen kuluessa kehittynyt, kun taas psykoanalyysi pyrkii löytämään ilmiön proksimaattiset syyt, miten insestitabu yksilönkehityksen aikana kehittyy.

Ajatus on pielessä etenkin evoluutiopsykologian suhteen. On nimittäin jo kauan tiedetty, että sisäsiittoisuudesta aiheutuu jälkeläisille haittoja. Niinpä vaikka evoluutiopsykologit monesti etsivät ultimaattisia syitä, insestin välttämisen suhteen siihen ei enää ole ollut tarvetta. Sen sijaan (toisin kuin Portin antaa ymmärtää) evolutionistit ovat menestyksellisesti tutkineet nimenomaan välittömiä tekijöitä insestiaversion taustalla.

   On esimerkiksi havaittu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin (Lieberman ym. 2003). Vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen. Ratkaiseva välitön tekijä oli siis sisaruksen kanssa vietetty kokonaisaika. Samanlaisia tuloksia saivat Daniel Fessler ja David Navarrete (2004), jotka myös havaitsivat, että vaikutus oli suurempi naisilla. Vastikään suomalaistutkijat Åbo Akademista – Portinin naapurikorkeakoulusta – vahvistivat havainnot sekä yhdessä kasvamisen vaikutuksista että naisten voimakkaammasta insestiaversiosta (Antfolk ym. 2012). Tutkimus julkaistiin evoluutiopsykologian lippulaivassa, Evolution and Human Behavior –lehdessä. (Havaittu sukupuoliero oli toki ennustettavissa evoluutioteorian perusteella: nisäkäsnaaraat tekevät suuremman investoinnin jälkeläisiin, joten niiden voidaan olettaa olevan koiraita tarkempia jälkeläisen laadun suhteen.)

   Vaikka ”tavalliset” psykologit eivät kenties aina huomaisi välittömien ja evolutiivisten selitysten välistä eroa, evoluutiopsykologit sen taatusti tunnistavat [1]. He ovat äärimmäisen huolellisia nimenomaan eri selitystasojen suhteen. Jo Adam Smith, jota voidaan pitää evoluutiopsykologisen ajattelun edelläkävijänä (Sarmaja 2009), ymmärsi tuon eron: ”Mutta vaikka emme selittäessämme ruumiin liikuntoja jätä erottamatta vaikuttavaa syytä perimmäisestä syystä, mielen toimintoja selittäessämme helposti sekoitamme nämä kaksi asiaa keskenään” (Smith 1790/2003).

   Suomen tieteen kannalta insestiaihe on merkittävä, sillä nykykäsitys insestin välttämisestä pohjautuu (empiiristen havaintojen tukemana) suomenruotsalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teoriaan. Hänen mukaansa varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen: toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyttä jo keskinäisen seksin ajattelemisesta (Tammisalo 2012). Maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi.

   Psykoanalyysi taas on selittänyt asiaa päinvastoin: insestikiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla on biologian vastaisesti spekuloitu, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuurin voimalla työnnetään alitajuntaan (Tammisalo 2007). Mikäli psykoanalyysi selkeästi irtisanoutuisi tämänkaltaisista teoriarakennelmistaan, noudattaisi tieteelle tyypillistä julkisuutta ja avoimuutta sekä alkaisi systemaattisesti ja objektiivisin menetelmin koota tietoa potilaiden lapsuuden olosuhteista, se saattaisi soveltua insestiaversion ohella monen muunkin ilmiön tutkimiseen. Nykytilanne on kaukana tästä.

   Toisin kuin psykoanalyysi, evoluutiopsykologia ja Westermarckin teoria pystyvät selittämään, miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista, miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932). Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja, sosiologeja ja joitakin harvoja luonnontieteilijöitä, jotka edelleen luottavat freudilaisperäiseen huuhaaseen.

[1] Siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä, evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia, vaikkapa näköaistia tai tunnereaktioita, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ennustankin, että etuliite evoluutio tulee jossakin vaiheessa jäämään alan nimestä pois – samalla, kun evolutiivinen ajattelu tulee vähitellen osaksi kaikkia ihmistieteitä, kenties jopa joitakin terapiamuotoja.

Kirjallisuus

Antfolk, J., Karlsson, M., Bäckström, A. & Santtila, P. (2012): Disgust elicited by third-party incest: the roles of biological relatedness, co-residence, and family relationship. Evolution and Human Behavior. 33: 217–223.

Fessler, D. & Navarrete, D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest: Evidence for Westermarck’s hypothesis. Evolution and Human Behavior. 25: 277–294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides, L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society. Vol 270. No 1517: 819–826.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, E. (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Freud vastaan Westermarck

Seuraava teksti on muokattu Ihmisluontoa etsimässä -kirjani liiteosiosta, jossa käsitellään joukko julkisuudessa olleita evoluutioon liittyviä virhekäsityksiä. (Mukana on muun muassa jokunen toimittaja, mediatutkija, naistutkija ja filosofi). Alla oleva esimerkki koskee vanhaa kiistaa Freudin ja suomalaisen Edvard Westermarckin välillä.

Helsingin Sanomissa (15.2.2011) puolustettiin Sigmund Freudin (1856-1939) oidipuskompleksiteoriaa suomalaisen Edvard Westermarckin insestiteoriaa vastaan otsikolla ”Oliko Freud sittenkin oikeassa?” Olen käsitellyt aihetta Tavataan ensi viikolla -kirjassani (2007), mutta käyn päähuomiot läpi vielä tässä. Biologia kertoo, että lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia ja muita rasitteita. Kysymys sukusiitoksen välttämisestä koskeekin sekä kasveja että eläimiä. Ihmisen kohdalla aihe liittyy biologian lisäksi muihin tieteenaloihin: psykologia kertoo insestiin liittyvästä aktiivisesta inhontunteesta, ja antropologia kertoo eri kulttuureista tavatuista usein ankarista insestikielloista.

Tieteen nykykäsitys insestin välttämisestä perustuu Westermarckin teoriaan: varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen (reverse-imprinting), joka estää sukusiitoksen. Toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyden tunteen jo keskinäisen seksin ajattelemisesta. Luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja. Monet muutkin eläimet torjuvat sukusiitosta vastaavalla westermarckilaisella mekanismilla.

Freud taas luuli erheellisesti, että ihminen olisi ainoa eläin, joka välttää insestiä. Hänen mukaansa lapsi toivoo saavansa paritella ja lisääntyä vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kanssa – mutta että tämä himo torjutaan vanhempien painostuksesta tietoisuuden ulottumattomiin (ks. oidipuskompleksin syntyhistoriasta Tammisalo 2007). Lajien välisen vertailun perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että apinamaiset esivanhempamme ovat torjuneet sisäsiitosta Westermarckin osoittamalla tavalla ainakin viimeiset 30 miljoonaa vuotta. Mikäli Freud olisi oikeassa, ihminen olisi ensinnäkin evoluutionsa aikana kadottanut muille kädellisille hyödyllisen vaiston. Toiseksi evoluutio olisi korvannut tämän hyödyllisen vaiston haitallisella insestisellä himolla. Luonnonvalinta ei ole voinut suosia tällaista käännettä, se on siis evoluution kannalta mahdoton. Mutta toisaalta Freudille itselleen se on mahdollinen. Hän nimittäin oli imettäjänsä kasvattama ja saattoi siksi tuntea seksuaalista vetoa biologista äitiään kohtaan.

Westermarck liittää kulttuuriset insestikiellot insestisten tekojen herättämiin voimakkaisiin vastenmielisyyden tunteisiin. Onkin osoitettu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin. Freud selittää insestitabut päinvastoin. Kiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Mutta tukahduttavatko kiellot ihmisten seksuaalisia haluja? Miksi kiellot olisivat insestin tapauksessa niin täydellisesti tukahduttaneet – ja kääntäneet päinvastaiseksi – sukupuolisen vietin, kun kiellot eivät muissa vastaavissa tilanteissa vaikuta tällä tavoin? Kuolemanrangaistus vaikkapa aviorikoksesta tai homoseksuaalisuudesta saattaa estää teon, mutta ei halua tekoon.

Helsingin Sanomissa Freudia puolustetaan tutkimuksella, jossa koehenkilöt pitivät seksuaalisesti kiinnostavampina sellaisten yksilöiden kuvia, joita ennen heille oli väläytetty oman, vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman kuvaa niin nopeasti, että koehenkilö ei ehtinyt sitä tunnistaa. On kaukaa haettua väittää, että tämänkaltainen tulos tukisi Freudia. On myös aivan eri asia väittää, että ihmisellä on taipumus valita vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kaltainen kumppani kuin, että ihminen tuntee seksuaalista himoa vanhempaansa kohtaan (Rantala & Marcinkowska 2011). Vastaavasti isä, jolla on kuvankaunis 20-vuotias tytär, voi täydellisesti tunnistaa tämän seksuaalisen viehättävyyden. Mutta isä ei silti tunne tätä kohtaan seksuaalista himoa. Mikään laki ei kiellä isää käyttämästä tytärtä masturbaatiofantasioissaan, mutta näin ei silti tapahdu. Toisin kuin Westermarckin teoria, oidipuskompleksi ei selitä, miksi isiltä puuttuu halu ahdistella tyttäriään.

Westermarckin teoria pystyy myös selittämään seuraavat seikat. Miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista? Miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee? Ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932)? Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja ja sosiologeja, jotka yhä uskovat freudilaisperäiseen huuhaa-tietoon.

Sarmaja, Snellman ja Westermarck

Perhetutkija Anna Rotkirch kirjoitti Helsingin Sanomissa 27.2.2007 seuraavasti: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.” (Ks. Myös kirjoitukseni Sukusiitos ja sen välttäminen.) Helsingin Sanomat palasi Westermarckiin Kulttuurisivujen Kuiskaaja –palstalla 7.3.2009:

Pakeni sutta, törmäsi karhuun

Äskettäin Suomen akatemiassa juhlistettiin Charles Darwinin syntymää 200 vuotta sitten. Läsnä oli myös sosiobiologi Heikki Sarmaja, joka alusti Suomen varhaisimman darwinistin Edvard Westermarckin (1862–1939) töistä.

"Nuorena Westermarck lähti Helsingin yliopistosta Lontooseen karkuun snellmanilaisuutta, ja koki järkytyksen, kun siellä palvottiin hegeliläisyyttä", hän valotti Edvardin huonoa tuuria.

Siltikin Edvard värkkäsi Lontoossa tunnetuimman suomalaisen tiedeteoksen The History of Human Marriage (1891), joka on käännetty maailman kulttuurikielille, muttei suomeksi. "Täällähän suomennetaan Snellmania", Sarmaja rokotti – ja relevantissa paikassa: Akatemian juhlasalissa.

Sukusiitos ja sen välttäminen

Seuraava pitkähkö kirjoitus on lyhennelty Tavataan ensi viikolla –kirjastani vuodelta 2007. Kirjallisuusviitteet löytyvät kyseisestä teoksesta.

Oikeanlaisen lisääntymiskumppanin saamisella luonnossa on valtava painoarvo. Siihen liittyy olennaisesti myös kysymys sukusiitoksesta ja sen välttämisestä. Ihmisen kohdalla sukusiitoksen välttäminen koskee monia, täysin erilaisia tieteenaloja: insestistä jälkeläisille koituvat haitat (biologiaa: lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia) ja niiden tuottamat mielen mekanismit (psykologiaa: aktiivinen inhontunne insestiä ajateltaessa) ovat läheisessä yhteydessä eri kulttuureista tavattuihin insestikieltoihin (antropologiaa, kulttuurien välistä vertailua).

Suomenruotsalainen Edvard Westermarck esitti 1800-luvun lopulla teoriansa, että ihmiset vaistomaisesti välttävät insestiä. Tämän Westermarckin ilmiöksi nimetyn teorian mukaan varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää ihmisillä sukusiitoksen: yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen ajatellessaan keskinäistä seksiä. Westermarckin mukaan luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja.

Jo kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi tulla perheen pojalle puoliso aikuisena. Tällaiset lapsiavioliitot olivat kuitenkin tavallista hedelmättömämpiä ja niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys eli aversio. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat kollektiivisesti lastentaloissa. Samassa ”kodissa” eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat leimautuneet toisiinsa kuin siskot ja veljet.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Onkin huomattu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee kokonaan ulkopuolisten insestisen seksin muita voimakkaammin. Tämä on tiivistettynä biologisen nykytutkimuksen käsitys insestinvälttämisvaistosta: lapsuuteen liittyvä leimautuminen toiseen yksilöön on käytännössä sama kuin insestin herättämä vastenmielisyyden tunne.

Kuten olettaa saattaa, Westermarckin teoriaa insestinvälttämisvaistosta pidetään biologien parissa yhtenä evolutiivisen ihmistutkimuksen lippulaivoista. Sitä myös esitellään käytännössä kaikissa alan oppikirjoissa ja se on edelleen aktiivisen empiirisen tutkimuksen kohteena. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”

Keväällä 2007 Evolutionary Psychology -verkkolehdessä kuitenkin julkaistiin filosofi David L. Smithin artikkeli, jossa vähäteltiin Westermarckin teoriaa. Smithin mukaan teoria koski vain sisarusten välisiä suhteita, ei kaikkea sukusiitosta. Smith siis väittää, että Westermarckin teoria ei sellaisenaan ole teoria insestin välttämisestä, koska se koskee vain sisarusten välistä seksiä. Smithin mukaan teorian kannattajat eivät aina huomaa tätä; he aloittavat hyvin perustellulla väitteellä sisarusten välisestä insestiaversiosta, mutta sitten lipsahtavat uuteen väitteeseen, että vastaava aversio olisi olemassa vanhemman ja jälkeläisen välillä, kuitenkaan perustelematta tätä uutta väitettään samalla vakavuudella. Smith perustaa näkemyksensä Juhani Ihanuksen kirjaan Multiple Origins vuodelta 1997. Kyseisen kirjan suomenkielinen alkuteos on Kadonneet alkuperät vuodelta 1990. Smith lainaa Ihanukselta seuraavaa kohtaa:

Kun Westermarck puhuu hieman epämääräisesti lapsuudesta saakka yhdessä eläneistä henkilöistä, on syytä täsmentää, että Westermarckin malli ei suoraan selitä vanhempien seksuaalista aversiota lapsiaan kohtaan, sillä vanhemmat eivät ole voineet elää lapsuudestaan saakka läheisessä yhteydessä omien lastensa kanssa.

Smith jatkaa, että jos Westermarckin teoria selittää insestin välttämisen vain sisarussuhteen kaltaisissa tilanteissa, tarvitaan muita mekanismeja selittämään vaikkapa vanhempi–jälkeläis-insestin välttämistä. Smith jopa väittää, että tämän takia todisteet Westermarckin teorian takana eivät todista Freudin oidipus-teoriaa vastaan: ”Freudin teesi saattaa hyvin olla virheellinen, mutta emme voi loogisesti päätellä tätä Westermarckin hypoteesin (oletetusta) oikeellisuudesta.”

Mikä Smithin artikkelissa on pielessä? Se on lainaus Ihanuksen väitteestä, että Westermarckin teoria koskisi vain sisaruussuhteita. Väite on virheellinen, kahdesta syystä. Ennen kuin ne paljastetaan, otettakoon toinen esimerkki samasta virheestä. Kyse on Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta psykoanalyysia puolustavasta katsauksesta, jossa sanotaan näin: ”On huomattava, että psykoanalyysin oidipuskompleksiteoria puhuu ennen kaikkea vanhempiin kohdistuvasta lapsen halusta, joka lapsen täytyy torjua – – kun taas Westermarck puhuu ennen kaikkea sisarusten ja kasvinkumppanien keskinäisestä inhosta – –”. Kirjoittajan mielestä teorioissa on siis kyse eri asioista, mutta biologit eivät vain osaa pitää niitä erillään: ”Sisarusten sukurutsauskammoa ei voida selittää samalla tavoin kuin lapsen ja vanhemman suhteen aiheuttamaa kammoa, vaan niiden viettikohtalot eronnevat selvästi.” Loppupäätelmä on selkeä: “Vanhemmat eivät ole 2–6-vuotiaina eläneet lastensa seurassa, joten vanhemmille ei ole ainakaan tästä syystä kehittynyt sukurutsauskammoa (Ihanus 1990), vaan sukurutsauskielto vaikuttaa selvästi kulttuuriperäiseltä: olemme oppineet, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin”.

Ensimmäinen virhe kyseisissä kirjoituksissa on olettaa, että insestiaversiota synnyttävää leimautumista ei voisi tapahtua myöhemminkin kuin vain varhaislapsuudessa. Arvelisin, että tämän ajattelemattomuuden syynä on se, että varhaislapsuus on freudilaisissa teorioissa niin tärkeässä roolissa.

Toinen erhe on yhtä yksinkertainen: Westermarck ei suinkaan väitä, että aversion syntymisen kannalta molempien pitäisi olla lapsia. Päinvastoin, Westermarck kirjoittaa selvääkin selvemmin, että toisen osapuolen nuoruus on riittävä ehto: ”Se, että taipumus keskinäiseen sukupuoliyhteyteen puuttuu henkilöiltä, jotka ovat olleet läheisissä tekemisissä keskenään toisen tahi molempien nuoruudesta saakka, on epäilemättä yli koko maailman levinnyt ilmiö” (1932, korostus lisätty). Westermarck jopa kertoo asian olleen tuttu antiikin ajoista asti: “Platon on huomauttanut, että erittäin voimakas kirjoittamaton laki kieltää vanhempia harjoittamasta yhteyttä lapsiensa kanssa ja veljiä yhteyttä sisartensa kanssa ja että useimpien kesken ei edes ajatustakaan mihinkään sellaiseen esiinny.” Tuskinpa Westermarck olisikaan haastanut Freudia, jos hänen teoriansa olisi koskenut vain sisarusten välistä aversiota.

Myös Yhteiskuntapolitiikassa esitetty ajatus insestiaversion kulttuurisesta oppimisesta on kaukaa haettu: insestikielloista ei esimerkiksi käytännössä koskaan keskustella eikä niitä opeteta lapsille, mutta silti ihmiset ”tietävät”, että niin ei vain tehdä. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Insestikiellot siis astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Toisaalta on täysin totta, että tutkimus on toistaiseksi kohdistunut lähinnä yhdessä kasvaneiden sisarusten suhteisiin ja että heillä Westermarckin teoria on selvimmin todennettu. Mutta kuten todettua, tämä ei mitenkään sulje pois mahdollisuutta, etteikö seksuaalinen inho voisi vastaavanlaisen mekanismin avulla syntyä vauvaiän tai varhaislapsuuden jälkeenkin. Westermarckin ajatushan ei ole teoria yksityiskohtaisista mekanismeista, vaan se on yleisteoria yhdessä kasvamisen vaikutuksista. Onkin osoitettu, että jopa samassa perheessä kasvavat sisarukset käyttävät eri vihjeitä sisaruksen ”tunnistamisessa” ja täten siis aversion suuntaamisessa.

Esimerkiksi Debra Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa vihjettä suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri vihjettä riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona – ja kuitenkin sama lopputulos.

Vastaavasti on merkkejä siitä, että inhomekanismi voi aktivoitua vielä kouluikäisilläkin: ”Vallitseepa poikien ja tyttöjen kesken, jotka saavat kasvatuksensa samassa koulussa, ilmeinen vapautuneisuus eroottisista tunteista”, kuten Westermarck (1923) asian ilmaisi. Rakkauden evoluutio -kirjassa totesin puolestaan näin: ”Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, kuinka lukiossa – luokkien ja koulujen sekoituttua – omat lapsuusajan luokkatoverit kelpasivat joillekin naapurikoulun pojille.”

Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi myös, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös 1) ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen sekä 2) siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten olettaa saattaa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta täysin eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys” (Dawkins 1993): kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia. Toisaalta aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle vihjeelle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin tosin nojattiin vain epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko vihjeet äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin hyvin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Vanhemmilla sisaruksilla eräs ratkaiseva sukulaisen tunnistusta ohjaava tekijä on siis mitä ilmeisimmin oman äidin hoivasuhde toiseen vauvaan. Siksi onkin hieman ironista, että myös Smithin (2007) artikkelissa ehdotetaan äitisuhdetta yleisen insestiaversion taustatekijäksi. Smith esittää kaksi vaihtoehtoa: 1) vertailemalla äidin kasvojen yhdennäköisyyttä muiden kasvoihin lapsi tekee päätelmiä näiden sukulaisuudesta itsensä kanssa tai 2) lapsi tarkkailee, keitä oma äiti kohtelee kuten sukulaista tai puolisoaan. Molempien mekanismien avulla lapset pystyisivät välttämään insestiä. Molempia hypoteeseja voidaan myös empiirisesti testata. Ja jälkimmäinen teoria on siis saanut tukea Liebermanin tutkimusryhmältä (2007). Ensimmäisessä hypoteesissa taas on eräs selkeä puute: ulkonäköön perustuva vertailu ei voi selittää, miksi tytär ei halua seksisuhdetta isänsä kanssa – äidin kasvothan eivät muistuta isän kasvoja. Olipa Smithin hypoteesien totuusarvo millainen tahansa, molemmat mahdollisuudet kuitenkin sisältyvät Westermarckin läheisyyttä koskevaan teoriaan. Hypoteesit toki tarjoavat tarkempia mekanismeja sukulaisen tunnistuksen pohjaksi, mutta ne eivät ole vaihtoehto Westermarckille, kuten Smith ajattelee.

Smithin kannalta vielä ironisempaa on, että myös Westermarck kirjoitti pitkästi äitisuhteen tärkeydestä. Miten esimerkiksi isä tietää leimautua tyttäreensä? Mistä isä siis ”tietää”, että lapsi on hänen? Westermarck esitti monin paikoin, että isä tunnistaa lapsensa sen perusteella, että hänellä on erityinen suhde naiseen, joka synnyttää lapsen. Esimerkiksi isyysvaistojen suhteen Westermarck toteaa: ”Kaikkialla, missä tämä vaisto on havaittavissa, isä alusta alkaen pysyttelee jälkeläisen lähettyvillä asuessaan yhdessä äidin kanssa” (1932, korostus lisätty). Vastaavalla tavalla on merkkejä siitä, että koiraslintujen antama jälkeläishoiva on yhteydessä siihen, millainen suhde koiraalla on emoon; lähinnä sitä kautta, kuinka hyvin koiras on onnistunut vahtimaan naarastaan.

Westermarckin teoria on siis yhdessä kasvamista ja täten insestiaversiota koskeva yleisteoria. Siihen liittyvissä mielenmekanismeissa on joukko toistaiseksi avoimia yksityiskohtia (freudilaisesta torjunnasta ei kuitenkaan ole merkkiäkään), mutta teorian oikeellisuuden kannalta nämä yksityiskohdat ovat pitkälti sivuseikkoja. Emme siis vielä tarkkaan tiedä, mikä yhdessä asumisessa – siten, että jompikumpi tai molemmat ovat lapsia – herättää inhon tai seksuaalisen välinpitämättömyyden tunteen. Liittyykö siihen myös hajuja ja jos niin millaisia? Tiedetään esimerkiksi, että isät ja äidit pystyvät tunnistamaan lastensa hajun ja että isillä jopa herää aversio tyttären hajusta (Weisfeld ym. 2003). Entä mikä on äänten, yhdessä syömisen tai kosketusten rooli? Ja kuinka paljon mitäkin tekijää pitää olla, jotta aversio syntyy? Entä onko ihmisten tai ihmispopulaatioiden välillä perinnöllisiä eroja siinä, kuinka voimakas aversiosta tulee? Minkä muiden seikkojen kanssa aversio on yhteydessä; onko esimerkiksi älykkyydellä merkitystä?

Huolimatta siitä, ettemme tiedä tarkkoja mielenmekanismeja, Westermarckin teoria pystyy yksinkertaisimmin ja ilman uusia lisäoletuksia selittämään muun muassa seuraavat seikat: 1) miksi insestiaversio ei riipu kasvatusmenetelmistä tai perheen seksuaalisista asenteista, 2) miksi insestikiellot eivät koske pelkästään verisukulaisia, 3) miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja 4) miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa.

Millään muulla yleisteorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Ja kun Westermarckin teoriaan lisätään biologi Robert Triversin teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja vaikkapa evoluutiopsykologi David Bussin havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär-insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika-insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat, miten hedelmällinen lähtökohta darwinismi on ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.