Seksuaalimoraalilla on biologinen perusta

Seuraava kirjoitukseni on muokattu Rakkauden evoluutio -teoksestani (viitteet kirjassa).

Koskapa polynesialaisilla oli kauttaaltaan paljon suurempi sukupuolinen vapaus kuin meillä, on lähellä uskomus, että he eivät olisi olleet kovinkaan tarkkoja aviokumppanin valinnan suhteen. Itse asiassa he kuitenkin tunsivat vielä suurempaa inhoa sukurutsausta kohtaan kuin me länsimaalaiset ja ulottivat sukupuolista seurustelua ja avioliittoa koskevat kieltonsa paljon suurempaan sukulaismäärään kuin mikä on asianlaita useimmissa eurooppalaisissa maissa.

Bengt Danielsson, 1955

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) esitti vuonna 1891 teorian siitä, miten varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää sukusiitoksen. Modernit biologit puhuvat pesäefektistä. Sen mukaan yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen jo pelkästä ajatuksesta keskinäistä seksiä kohtaan. Luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja vastaan.

Westermarckin teoria unohdettiin vuosikymmeniksi, ja monet menivät muodikkaamman freudilaisuuden perässä. Kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai kuitenkin 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli 1950-luvulle asti tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi aikuisena tulla perheen pojalle puoliso. Kävi ilmi, että tällaiset ”lapsiavioliitot” olivat tavallista hedelmättömämpiä ja että niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat yhdessä ns. lastentaloissa. Samassa kodissa eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat muodostaneet sisarussuhteen kaltaiset siteet toisiinsa. Etologit käyttävät tällaisesta ilmiöstä nimitystä leimautuminen; yleisin esimerkki koskee hanhenpoikasen leimautumista emoonsa (tai mihin tahansa riittävän kookkaaseen liikkuvaan esineeseen).

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Oletetaan, että Matti ja Liisa ovat sisaruksia. He matkustavat kesälomallaan Lappiin vaeltamaan. Eräänä yönä he yöpyvät syrjäisessä tunturimökissä ja päättävät, että olisi mielenkiintoista ja hauskaa harrastaa seksiä. Ainakin se olisi uusi kokemus kummallekin. Liisa käyttää jo ehkäisypillereitä, mutta varmuuden vuoksi Matti käyttää vielä kondomia. Molemmat nauttivat rakastelusta, mutta he päättävät, etteivät tekisi sitä enää. He pitävät yön kahdenkeskisenä salaisuutena, mikä saa heidät vielä läheisemmiksi.

Mitä ajattelet tästä? Tekivätkö Matti ja Liisa jotain väärää, josta heitä pitäisi rankaista? Heidän teostaanhan ei synny viallisia jälkeläisiä tai minkään muunlaisia uhreja. Royal Societyn biologisessa aikakauslehdessä kolme evoluutiopsykologia esitti tutkimuksen, jonka mukaan ihmiset tuomitsevat sisarusten välisen seksin ankarammin, mikäli he itse ovat kasvaneet eri sukupuolta olevan sisaren kanssa. Kolmansien osapuolten harjoittamaan insestiin kohdistuva moraalinen tuomio johtuu siis osittain samoista tekijöistä kuin henkilökohtainen vastenmielisyys insestiä kohtaan.

Tutkimuksen koehenkilöt olivat amerikkalaisia opiskelijoita. Heitä käskettiin laittamaan 19 erilaista tekoa järjestykseen niiden moraalisen tuomittavuuden perusteella. Vastaajien rankaisemishalua verrattiin siihen, miten he suhtautuivat seksuaalisuuteen ja siihen, oliko heillä eri sukupuolta olevia sisaruksia ja miten monta vuotta he olivat viettäneet näiden kanssa yhdessä. Osoittautui, että insestin moraalisessa tuomitsemisessa ratkaisevaa on ainoastaan sisaruksen kanssa vietetty aika. Tiedossa oleva verisukulaisuus ei asiaan vaikuta, sillä reaktiot olivat samanlaisia myös eri sukupuolta olevilla adoptiolapsilla. Kyseisen tutkimuksen toinen merkittävä löydös oli se, että vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen.

Vastaavia tuloksia saivat Daniel Fessler ja David Navarrete, jotka myös havaitsivat, että vaikutus oli suurempi naisilla, kuten evoluutioteorian perusteella oli ennustettavissa; naiset tekevät suuremman investoinnin jälkeläisiin, joten heidän voidaan olettaa olevan tarkempia jälkeläisen laadun suhteen. Toisaalta Wolf ei löytänyt omasta taiwanilaisesta aineistostaan tämän suuntaista sukupuolieroa: miesten seksuaalinen vastenmielisyys lapsuudenkumppania kohtaan näytti olevan yhtä voimakas kuin naisilla. Wolfin mukaan tämä saattaa kertoa siitä, että ihmisellä miehen investoinneilla on ollut ratkaisevampi merkitys jälkeläisen eloonjäämiselle kuin yleensä ajatellaan.

Ihmistieteet tarvitsevat evoluutioteoriaa – Huomioita insestiaversiosta

William Durham (1991): Coevolution – Genes, Culture and Human Diversity. Stanford University Press. Stanford.

Silloin tällöin luen sattumanvaraisesti jotakin tietokirjaa hyllystäni. Tästä melko teknisestä teoksesta luin yhteenvedon ja insestiä ja insestikieltoja koskevan osion (sivut 286–360). Durham esittelee siinä muun muassa suomalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teorian insestiaversiosta ja sen yhteydestä eri kulttuurien insestikieltoihin.

Durhamin mukaan Westermarck teki antropologisesta aineistosta yhteenvedon, joka edelleen on paras yksittäinen kooste siitä, miten eri kansat ovat ymmärtäneet sisäsiittoisuudesta jälkeläisille koituvat haitat. Durham ajatteleekin, että eri kulttuurien insestikiellot selittyvät sillä, että ihmiset olivat tulleet tietoisiksi insestin vaikutuksista.

Westermarck itse ei ajatellut näin. Hän tiesi, että monissa kulttuureissa sukurutsan haitat olivat tiedossa, mutta hän silti selitti insestikieltoja luontaisella insestiaversiolla. Kärjistettynä Westermarck esittää, että yhdessä kasvaneille sisaruksille, isille ja tyttärille sekä äideille ja pojille kehittyvä vastenmielisyyden tunne keskinäistä seksiä kohtaan muuntuu kulttuurisesti jaetuiksi insestikielloiksi.

Durham ei kiistä sitä, että luonnonvalinta on tuottanut insestiaversion ehkäisemään sisäsiittoisuuden haittoja. Hän ei myöskään kiistä varhaislapsuuden merkitystä aversion kehittymiselle. (Westermarckin teoria on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten monimutkaiset käyttäytymispiirteet, varsinkin kun ne ovat sidoksissa monimutkaisiin emootioihin, eivät koskaan ole joko geneettisesti määräytyneitä tai ympäristötekijöiden tuottamia.) Kuten todettua, Durham kuitenkin esittää, että tietoisuus jälkeläisille koituvista haitoista on insestikieltojen osaselitys (ellei jopa pääselitys) ja myös insestiaversiota voimistava tekijä.

Durham myöntää, että näkemystä tukeva todistusaineisto on korrelatiivista, ei kausaalista. Hän myös vihjaa, että todistusaineistoa on liian vähän, etenkin jos tarkastellut väestöt jaetaan pienempiin osiin, jotta yhteisön koon vaikutus voitaisiin vakioida. Lisäisin tähän sen mahdollisuuden, että luontainen inho sukurutsaa kohtaan on saattanut voimistaa ajatusta, että insesti tuottaa huonolaatuisia jälkeläisiä. Ainakin heikoista jälkeläisistä on saatettu aversion takia pitää tarkemmin kirjaa. Vastaava vuorovaikutus voi toki toimia myös toiseen suuntaan. Jos insestin ehkäisemiseksi luoduista säännöistä tulee liian vahvoja niin, että esimerkiksi sisarusten ei anneta varhaislapsuudessa kasvaa yhdessä, heille ei kehity seksuaalista vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan. Ankarilla insestikielloilla olisi siis kyky ehkäistä luontaisen inhontunteen muodostumista.

Durham on siinä oikeassa, että luontainen inhontunne ei sellaisenaan selitä insestikieltojen kaikkia kiemuroita. Vastaava huomio pätee kuitenkin kaikkiin kulttuurisiin tapoihin ja sääntöihin: lopullisen ja tieteellisesti eksaktin kausaaliselityksen löytyminen saattaa useimmissa tapauksissa olla yksinkertaisesti mahdotonta. Onhan kyse ihmisen kaltaisesta meemiloisia kantavasta, taikauskoisesta ja vallitseviin tapoihin mukautuvasta olennosta, jonka kullakin yhteisöllä on oma ainutkertainen historiansa.

Toisaalta tällaista fatalismia vastaan on huomautettava, että moni sosiaalitieteellinen tutkimussuuntaus on perusteetta korostanut sosiaalisten vuorovaikutusten ja matkimisen merkitystä. Kyse ei siis välttämättä ole sattumanvaraisesta kulttuurioikusta, vaikka jokin käyttäytymispiirre ensitarkastelussa siltä vaikuttaisikin. (Se, että jossakin piirteessä on kulttuurien välistä vaihtelua, ei esim. sellaisenaan tarkoita, että piirre voitaisiin selittää kulttuuristen normien avulla.) Kannustankin tutkijoita Durhamin tavoin etsimään kausaaliselityksiä. Etenkin kannustan suunnittelemaan koeasetelmia. Empirian ja eksperimentian lisääminen on paras ja joskus ainoa tapa voimistaa ihmistieteiden tieteellisyyttä.

                                              * * *

Palataan Westermarckiin. Hänen teoriansa varhaislapsuuden yhdessä asumisen vaikutuksista unohdettiin vuosikymmeniksi. Teoria sai kuitenkin 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli jopa 1950-luvulle asti tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi aikuisena tulla perheen pojalle puoliso. Kävi ilmi, että tällaiset lapsiavioliitot olivat tavallista hedelmättömämpiä ja että niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys. 

Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat yhdessä niin kutsutuissa lastentaloissa. Samassa kodissa eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat muodostaneet sisarussuhteen kaltaiset siteet toisiinsa. Etologit käyttävät tällaisesta ilmiöstä nimitystä leimautuminen; tunnetuin esimerkki koskee hanhenpoikasen taipumusta muodostaa nopea kiintymyssuhde emoonsa (tai mihin tahansa riittävän kookkaaseen lähellä liikuskelevaan esineeseen/olentoon). Insestiaversion tapauksessa voitaneen puhua käänteisestä leimautumisesta.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että Matti ja Liisa ovat sisaruksia. He matkustavat kesälomallaan Lappiin vaeltamaan. Eräänä yönä he yöpyvät syrjäisessä tunturimökissä ja päättävät, että olisi mielenkiintoista harrastaa seksiä. Se olisi uusi kokemus kummallekin. Liisa käyttää jo ehkäisypillereitä, mutta varmuuden vuoksi Matti käyttää vielä kondomia. Molemmat nauttivat rakastelusta, mutta he päättävät, etteivät tekisi sitä enää. He pitävät yön kahdenkeskisenä salaisuutena, mikä saa heidät vielä läheisemmiksi.

Mitä ajattelet tästä? Tekivätkö Matti ja Liisa jotakin väärää, josta heitä pitäisi rankaista? Heidän teostaanhan ei synny viallisia jälkeläisiä tai minkään muunlaisia uhreja. Erään vuonna 2003 julkaistun tutkimuksen mukaan ihmiset tuomitsevat tällaisen sisarusten välisen seksin ankarammin, mikäli he itse ovat kasvaneet eri sukupuolta olevan sisaren kanssa. Kolmansien osapuolten harjoittamaan insestiin kohdistuva moraalinen tuomio näyttää siis osittain johtuvan samoista tekijöistä kuin henkilökohtainen vastenmielisyys insestiä kohtaan. Tämä tulos ei ollut tiedossa Durhamilla, jonka teos julkaistiin 1990-luvun alussa. (Tosin Durham ei ollut muuttanut ajatteluaan myöskään myöhemmässä teoksessaan, Wolf & Durham 2005, ks. kuva.)

Edellä mainitun vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen koehenkilöt olivat amerikkalaisia opiskelijoita. Heitä käskettiin laittamaan 19 erilaista tekoa järjestykseen niiden moraalisen tuomittavuuden perusteella. Vastaajien rankaisemishalua verrattiin siihen, miten he suhtautuivat seksuaalisuuteen ja siihen, oliko heillä eri sukupuolta olevia sisaruksia ja miten monta vuotta he olivat viettäneet näiden kanssa yhdessä. Osoittautui, että insestin moraalisessa tuomitsemisessa ratkaisevaa on ainoastaan sisaruksen kanssa vietetty aika. Tiedossa oleva verisukulaisuus ei asiaan vaikuttanut, sillä reaktiot olivat samanlaisia myös eri sukupuolta olevilla adoptiolapsilla. Tutkimuksen toinen merkittävä löydös oli se, että vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen.

Insestikielloissa on lisäksi se merkillepantava seikka, että useimmissa yhteisöissä niistä ei juuri koskaan keskustella. Kieltoja ei myöskään opeteta lapsille, mutta silti kaikki tuntuvat tietävän, että insesti ei ole oikein. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Toisin sanoen insestikiellot astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Sittemmin on myös havaittu, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa seikkaa suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri signaalia riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona ja kuitenkin sama lopputulos.

Samassa kokeessa havaittiin, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen ja siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten evoluutioteorian perusteella oli oletettavissa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys”: kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia (ks. sukulaisaltruismista täältä). Ja aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle seikalle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin nojattiin vasta epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko merkit äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Yhteenvetona Westermarckin insestiaversioteoriasta todettakoon, että millään muulla yleisteorialla ei ole vastaavaa selitysvoimaa tai yhteensopivuutta biologisten faktojen kanssa. Kun Westermarckin teoriaan lisätään teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja evoluutiopsykologien havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär–insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika–insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat evoluutioteorian hyödyllisyyden – käytännössä välttämättömyyden – ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.

                                             * * *

PS. Twitterissä oli pari päivää sitten kysely miehille (englanniksi): 

Tyttöystäväsi ja äitisi vartalot vaihtuvat loitsun takia. Voit purkaa taian vain harrastamalla seksiä toisen kanssa. Kumman valitset?

Mitä olivat vastausprosentit? Kadotin kyselyn, mutta siihen mennessä vastanneita oli muistaakseni kolmisen tuhatta ja prosentit olivat suunnilleen seuraavia: noin 60 prosenttia harrastaisi seksiä tyttöystävän kanssa, joka on äidin kehossa. Tein samanlaisen kyselyn suomeksi (@otammisalo). Vastauksia tuli vain 25, mutta prosentit olivat samanlaisia: 64 prosenttia suosi tyttöystävää äidin kehossa. Saatan tehdä vastaavan naisille suunnatun kyselyn jossakin vaiheessa.

PS 2. Tein Twitterissä myös kyselyn (suomeksi ja englanniksi), joka kuului:

Feministeistä on sanottu, että vaikka he väittävät puolustavansa vapauksia, he käytännössä haluavat rajoittaa niitä. Missä määrin väite pitää paikkansa? 

It has been said that even though feminists claim they support freedom they in practice seek to restrict it. To what extent is this true?

Vastausvaihtoehtoja oli neljä: 0%, 33%, 66% ja 100%. Vastauksia suomenkieliseen kyselyyn on tähän mennessä tullut 14 ja englanninkieliseen 7. Vastaajat ovat luultavasti pitkälti samoja (minulla on vähän englanninkielisiä seuraajia), joten ei ole yllättävää, että prosentitkin ovat samansuuntaisia, ks. oheinen kuva.

Insestikiellot ja evoluutiopsykologia

Seuraava kirjoitukseni oli Tieteessä tapahtuu 5/2012 -lehdessä. (Samassa numerossa oli myös Janne Kivivuoren mielenkiintoinen juttu feministisestä väkivaltatutkimuksesta.)

Petter Portin valottaa tuoreessa artikkelissaan biologisten selitysten kahtiajakoa (Tieteessä tapahtuu 4/2012). Ultimaattinen eli evolutiivinen selitys kertoo, miksi jokin piirre on kehittynyt lajitasolla evoluution seurauksena. Esimerkiksi metsäjäniksen turkin vaaleneminen talveksi on suojannut pedoilta: vaaleammat yksilöt ovat lisääntyneet tummia enemmän. Proksimaattinen selitys puolestaan kertoo, mitkä välittömät tekijät vaikuttavat piirteen kehittymiseen yksilötasolla, esimerkiksi valorytmin tai lämpötilan muutos ympäristössä.

   Sama kahtiajako soveltuu ihmisen psykologisiin ominaisuuksiin. Portinin tätä koskeva esimerkki vaatii hieman oikaisua. Hän kirjoittaa insestistä, psykoanalyysista ja evoluutiopsykologiasta:

Esimerkiksi kun evoluutiopsykologit kiistävät psykoanalyysin merkityksen insestitabun synnyssä, he eivät oivalla, että evoluutiopsykologia etsii vastausta insestitabun ultimaattisiin syihin, miksi se on lajinkehityksen kuluessa kehittynyt, kun taas psykoanalyysi pyrkii löytämään ilmiön proksimaattiset syyt, miten insestitabu yksilönkehityksen aikana kehittyy.

Ajatus on pielessä etenkin evoluutiopsykologian suhteen. On nimittäin jo kauan tiedetty, että sisäsiittoisuudesta aiheutuu jälkeläisille haittoja. Niinpä vaikka evoluutiopsykologit monesti etsivät ultimaattisia syitä, insestin välttämisen suhteen siihen ei enää ole ollut tarvetta. Sen sijaan (toisin kuin Portin antaa ymmärtää) evolutionistit ovat menestyksellisesti tutkineet nimenomaan välittömiä tekijöitä insestiaversion taustalla.

   On esimerkiksi havaittu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin (Lieberman ym. 2003). Vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen. Ratkaiseva välitön tekijä oli siis sisaruksen kanssa vietetty kokonaisaika. Samanlaisia tuloksia saivat Daniel Fessler ja David Navarrete (2004), jotka myös havaitsivat, että vaikutus oli suurempi naisilla. Vastikään suomalaistutkijat Åbo Akademista – Portinin naapurikorkeakoulusta – vahvistivat havainnot sekä yhdessä kasvamisen vaikutuksista että naisten voimakkaammasta insestiaversiosta (Antfolk ym. 2012). Tutkimus julkaistiin evoluutiopsykologian lippulaivassa, Evolution and Human Behavior –lehdessä. (Havaittu sukupuoliero oli toki ennustettavissa evoluutioteorian perusteella: nisäkäsnaaraat tekevät suuremman investoinnin jälkeläisiin, joten niiden voidaan olettaa olevan koiraita tarkempia jälkeläisen laadun suhteen.)

   Vaikka ”tavalliset” psykologit eivät kenties aina huomaisi välittömien ja evolutiivisten selitysten välistä eroa, evoluutiopsykologit sen taatusti tunnistavat [1]. He ovat äärimmäisen huolellisia nimenomaan eri selitystasojen suhteen. Jo Adam Smith, jota voidaan pitää evoluutiopsykologisen ajattelun edelläkävijänä (Sarmaja 2009), ymmärsi tuon eron: ”Mutta vaikka emme selittäessämme ruumiin liikuntoja jätä erottamatta vaikuttavaa syytä perimmäisestä syystä, mielen toimintoja selittäessämme helposti sekoitamme nämä kaksi asiaa keskenään” (Smith 1790/2003).

   Suomen tieteen kannalta insestiaihe on merkittävä, sillä nykykäsitys insestin välttämisestä pohjautuu (empiiristen havaintojen tukemana) suomenruotsalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teoriaan. Hänen mukaansa varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen: toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyttä jo keskinäisen seksin ajattelemisesta (Tammisalo 2012). Maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi.

   Psykoanalyysi taas on selittänyt asiaa päinvastoin: insestikiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla on biologian vastaisesti spekuloitu, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuurin voimalla työnnetään alitajuntaan (Tammisalo 2007). Mikäli psykoanalyysi selkeästi irtisanoutuisi tämänkaltaisista teoriarakennelmistaan, noudattaisi tieteelle tyypillistä julkisuutta ja avoimuutta sekä alkaisi systemaattisesti ja objektiivisin menetelmin koota tietoa potilaiden lapsuuden olosuhteista, se saattaisi soveltua insestiaversion ohella monen muunkin ilmiön tutkimiseen. Nykytilanne on kaukana tästä.

   Toisin kuin psykoanalyysi, evoluutiopsykologia ja Westermarckin teoria pystyvät selittämään, miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista, miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932). Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja, sosiologeja ja joitakin harvoja luonnontieteilijöitä, jotka edelleen luottavat freudilaisperäiseen huuhaaseen.

[1] Siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä, evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia, vaikkapa näköaistia tai tunnereaktioita, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ennustankin, että etuliite evoluutio tulee jossakin vaiheessa jäämään alan nimestä pois – samalla, kun evolutiivinen ajattelu tulee vähitellen osaksi kaikkia ihmistieteitä, kenties jopa joitakin terapiamuotoja.

Kirjallisuus

Antfolk, J., Karlsson, M., Bäckström, A. & Santtila, P. (2012): Disgust elicited by third-party incest: the roles of biological relatedness, co-residence, and family relationship. Evolution and Human Behavior. 33: 217–223.

Fessler, D. & Navarrete, D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest: Evidence for Westermarck’s hypothesis. Evolution and Human Behavior. 25: 277–294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides, L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society. Vol 270. No 1517: 819–826.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, E. (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Haastattelu Kalevassa

Kaleva -lehden PeTo -liite (2.1.-8.1.2009) haastatteli minua joulukuun lopulla seuraavaan tapaan (tässä juttu lyhentämättömänä):

1) Onko evoluutioteoria uskontosi?

Evoluutioteorialla ei juuri ole tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Luulen, että olisin uskonnoton, vaikken tuntisi evoluutioteoriaa. Lisäksi on olemassa uskonnollisia evoluution ystäviä. Toisin sanoen, vaikka evoluutioteoria kykenee selittämään ihmislajin olemassaolon arvoituksen, siitä on uskonnoksi yhtä vähän kuin painovoima- tai suhteellisuusteorioista. Olisin myös valmis hylkäämään evoluutioteorian, jos saisin todisteita selitysvoimaisemmasta teoriasta.

2) Eikö maallikko ole kuitenkin samassa asemassa kuin lapsi, jonka on valittava, uskooko uskonnon vai biologian opea? Miksi valitsisin jälkimmäisen?

Biologianopettajan puolella on eräs yksinkertainen ja yleispätevä seikka: todistusaineisto. Muissakin asioissa uskomme sitä, jolla on todisteita väitteidensä tueksi. Ei ole syytä, miksi evoluution tulisi olla poikkeus. Ja evoluutiosta kertovat todisteet ovat niin musertavat – ja tätä ei voi sanoa kauniisti – että se, joka ilman ennakkokäsityksiä on näitä todisteita tutkaillut ja silti väittää, ettei usko evoluutioon, on joko pahansuopa tai typerä.

3) Toisaalta Darwin muistuttaa jumalaa: papparainen, jolla on pitkä valkea parta. Palvotaanko häntä?

On oikeastaan yllättävää, miten vähän vaikkapa Darwin-rihkamaa on tarjolla. USA:ssa myydään Darwin-kahvikuppeja ja puskuritarroja autoihin, mutta kyse on marginaali-ilmiöstä. Toisaalta seikka ei ole lainkaan yllättävä: henkilöpalvonta ei tieteeseen kuulu. Nuoren ja parrattoman Darwinin kuvat saattaisivat myös olla tunnetumpia, jos hän olisi julkaissut Lajien syntynsä aikaisemmin kuin viisikymppisenä. Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikkia jumalia ei kuvata parrakkaiksi papoiksi. Jumalien ulkomuodot, samoin kuin heidän tunne-elämänsä – kostonhimosta anteeksiantoon – ovat vain heijastumia ihmisen evolutiivisesti kehittyneestä psyykestä.

4) Ei me olla apinoita, lauloi Hiski Salomaa. Eikös tuo pidä paikkansa – mehän olemme kai kaloja?

Polveutumishistorialtamme olemme päivänselviä apinoita. Simpanssien ja ihmisen yhteiset esivanhemmat ovat vain muutaman miljoonan vuoden päässä, mikä on vain silmänräpäys kaiken elollisen evoluutiohistoriassa. Itse asiassa simpanssit ovat geneettisesti läheisempää sukua ihmiselle kuin gorilloille. Kalojen ja ihmisen yhteiset esivanhemmat taas ovat satojen miljoonien vuosien päässä.
Monissa suhteissa toki olemme hyvin epätyypillisiä kädellisiä ja nisäkkäitä – esimerkiksi parinmuodostustavoiltamme muistutamme enemmän lintuja.

5) Taannoisen uutisen mukaan miestuomarit passittavat vankilaan neljä raiskaajaa viidestä, naistuomarit vain joka toisen. Keksin joutessani ilmiölle pari selitystä: a) miehet haluavat poistaa geneettiset kilpailijansa pelistä, b) naiset haluavat tulla siitetyiksi vaikka väkisin. Onko evoluutiopsykologia näin helppoa?

Tieteeseen kuuluu hypoteesien eli erilaisten oletusten kehittäminen, mutta sellaisenaan se ei tietysti riitä. Olennaisempaa on olettamusten testaaminen ja tarvittaessa niiden hylkääminen. Erilaisten koejärjestelyiden ja kyselytutkimusten ohella vaikkapa eri kulttuurien välinen vertailu on hyvä tapa koetella hypoteesien pitävyyttä. Ja mitä tulee termiin evoluutiopsykologia, veikkaan että etuliite evoluutio tulee jäämään pois lähivuosikymmeninä. Siinä määrin kuin psykologia tutkii kaikille ihmisille yhteisiä ominaisuuksia maistamisesta ja muistamisesta tunteisiin, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

6) Irtisanotulla kaverillani ei ole varaa hankkia lapsia. Rikkaan perheen kakarana totean hänet epäkelvoksi yksilöksi, joka on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Meneekö päättelyssäni jokin vikaan?

Toki ystäväsi geenien ja niiden sisältämän informaation kannalta hän on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Mutta hänen henkilökohtainen elämänsä voi silti olla mielekästä ja sisältörikasta. Osan meistä geenit jatkavat seuraavaan sukupolveen, mutta me kaikki kuitenkin kuolemme – ja oikeastaan olemme siinä mielessä onnekkaita. Se, että kuolemme tarkoittaa, että olemme eläneet. Geenit voivat hypätä järveen, jos niin tahdomme.

7) Evoluutiopsykologit tyrmäävät Freudin teorian oidipuskompleksista, koska ihmiset luontaisesti karttavat sukurutsaa. No miksi sitä kuitenkin esiintyy?

Lähisukulaisten välinen parittelu on poikkeuksellista käyttäytymistä muillakin kädellisillä kuin vain ihmisillä. Onkin selvää, että poikkeukset eivät kumoa todisteita luonnonvalinnan tuottamasta insestinvälttämisvaistosta. Evoluutiopsykologia ei siis ole teoria siitä, miksi kaikki käyttäytyvät jollakin tavalla. Lisäksi sukurutsaa näyttäisi tapahtuvan eniten silloin, kun olosuhteet ovat sellaiset, että sen välttämiseen kehittyneet luontaiset mekanismit eivät käynnistykään. Esimerkiksi kun sisarukset kasvavat erillään. Vastaavasta tapahtumasta oli kyse Oidipuksen kohdalla ja onpa teemaa käsitelty Kalevalassakin.

8) Eivätkö freudilaisten tähtäimessä ole mielikuvat ja fantasiat, eikä se, kuka oikeasti hässii ketäkin? Mitä te siis oikein meuhkaatte?

Se, mikä Freudin fantasia-ajatuksissa oli oikein, oli joko triviaalia tai se ei ollut hänen keksintöään. Useimmat biologit, kuten yhä useammat psykiatrit nykyään, jättävät Freudin rauhaan historiaan kuuluvana kuriositeettina psykologiatieteen alkupäivistä. Itse olen kritisoinut myöhempien aikojen freudilaisia lähinnä siksi, että psykoanalyysi on sekä epätieteellinen teoria että ilmeisen tehoton ja kallis hoitomuoto. Saatan olla turhan optimistinen, mutta uskon, että tänä päivänä biologiasta ja ihmisluonnosta tiedetään jo niin paljon, että psykoanalyysin kaltainen teoriarakennelma ei enää voisi saavuttaa vastaavanlaista suosiota älymystön parissa.

Sukusiitos ja sen välttäminen

Seuraava pitkähkö kirjoitus on lyhennelty Tavataan ensi viikolla –kirjastani vuodelta 2007. Kirjallisuusviitteet löytyvät kyseisestä teoksesta.

Oikeanlaisen lisääntymiskumppanin saamisella luonnossa on valtava painoarvo. Siihen liittyy olennaisesti myös kysymys sukusiitoksesta ja sen välttämisestä. Ihmisen kohdalla sukusiitoksen välttäminen koskee monia, täysin erilaisia tieteenaloja: insestistä jälkeläisille koituvat haitat (biologiaa: lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia) ja niiden tuottamat mielen mekanismit (psykologiaa: aktiivinen inhontunne insestiä ajateltaessa) ovat läheisessä yhteydessä eri kulttuureista tavattuihin insestikieltoihin (antropologiaa, kulttuurien välistä vertailua).

Suomenruotsalainen Edvard Westermarck esitti 1800-luvun lopulla teoriansa, että ihmiset vaistomaisesti välttävät insestiä. Tämän Westermarckin ilmiöksi nimetyn teorian mukaan varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää ihmisillä sukusiitoksen: yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen ajatellessaan keskinäistä seksiä. Westermarckin mukaan luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja.

Jo kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi tulla perheen pojalle puoliso aikuisena. Tällaiset lapsiavioliitot olivat kuitenkin tavallista hedelmättömämpiä ja niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys eli aversio. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat kollektiivisesti lastentaloissa. Samassa ”kodissa” eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat leimautuneet toisiinsa kuin siskot ja veljet.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Onkin huomattu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee kokonaan ulkopuolisten insestisen seksin muita voimakkaammin. Tämä on tiivistettynä biologisen nykytutkimuksen käsitys insestinvälttämisvaistosta: lapsuuteen liittyvä leimautuminen toiseen yksilöön on käytännössä sama kuin insestin herättämä vastenmielisyyden tunne.

Kuten olettaa saattaa, Westermarckin teoriaa insestinvälttämisvaistosta pidetään biologien parissa yhtenä evolutiivisen ihmistutkimuksen lippulaivoista. Sitä myös esitellään käytännössä kaikissa alan oppikirjoissa ja se on edelleen aktiivisen empiirisen tutkimuksen kohteena. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”

Keväällä 2007 Evolutionary Psychology -verkkolehdessä kuitenkin julkaistiin filosofi David L. Smithin artikkeli, jossa vähäteltiin Westermarckin teoriaa. Smithin mukaan teoria koski vain sisarusten välisiä suhteita, ei kaikkea sukusiitosta. Smith siis väittää, että Westermarckin teoria ei sellaisenaan ole teoria insestin välttämisestä, koska se koskee vain sisarusten välistä seksiä. Smithin mukaan teorian kannattajat eivät aina huomaa tätä; he aloittavat hyvin perustellulla väitteellä sisarusten välisestä insestiaversiosta, mutta sitten lipsahtavat uuteen väitteeseen, että vastaava aversio olisi olemassa vanhemman ja jälkeläisen välillä, kuitenkaan perustelematta tätä uutta väitettään samalla vakavuudella. Smith perustaa näkemyksensä Juhani Ihanuksen kirjaan Multiple Origins vuodelta 1997. Kyseisen kirjan suomenkielinen alkuteos on Kadonneet alkuperät vuodelta 1990. Smith lainaa Ihanukselta seuraavaa kohtaa:

Kun Westermarck puhuu hieman epämääräisesti lapsuudesta saakka yhdessä eläneistä henkilöistä, on syytä täsmentää, että Westermarckin malli ei suoraan selitä vanhempien seksuaalista aversiota lapsiaan kohtaan, sillä vanhemmat eivät ole voineet elää lapsuudestaan saakka läheisessä yhteydessä omien lastensa kanssa.

Smith jatkaa, että jos Westermarckin teoria selittää insestin välttämisen vain sisarussuhteen kaltaisissa tilanteissa, tarvitaan muita mekanismeja selittämään vaikkapa vanhempi–jälkeläis-insestin välttämistä. Smith jopa väittää, että tämän takia todisteet Westermarckin teorian takana eivät todista Freudin oidipus-teoriaa vastaan: ”Freudin teesi saattaa hyvin olla virheellinen, mutta emme voi loogisesti päätellä tätä Westermarckin hypoteesin (oletetusta) oikeellisuudesta.”

Mikä Smithin artikkelissa on pielessä? Se on lainaus Ihanuksen väitteestä, että Westermarckin teoria koskisi vain sisaruussuhteita. Väite on virheellinen, kahdesta syystä. Ennen kuin ne paljastetaan, otettakoon toinen esimerkki samasta virheestä. Kyse on Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta psykoanalyysia puolustavasta katsauksesta, jossa sanotaan näin: ”On huomattava, että psykoanalyysin oidipuskompleksiteoria puhuu ennen kaikkea vanhempiin kohdistuvasta lapsen halusta, joka lapsen täytyy torjua – – kun taas Westermarck puhuu ennen kaikkea sisarusten ja kasvinkumppanien keskinäisestä inhosta – –”. Kirjoittajan mielestä teorioissa on siis kyse eri asioista, mutta biologit eivät vain osaa pitää niitä erillään: ”Sisarusten sukurutsauskammoa ei voida selittää samalla tavoin kuin lapsen ja vanhemman suhteen aiheuttamaa kammoa, vaan niiden viettikohtalot eronnevat selvästi.” Loppupäätelmä on selkeä: “Vanhemmat eivät ole 2–6-vuotiaina eläneet lastensa seurassa, joten vanhemmille ei ole ainakaan tästä syystä kehittynyt sukurutsauskammoa (Ihanus 1990), vaan sukurutsauskielto vaikuttaa selvästi kulttuuriperäiseltä: olemme oppineet, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin”.

Ensimmäinen virhe kyseisissä kirjoituksissa on olettaa, että insestiaversiota synnyttävää leimautumista ei voisi tapahtua myöhemminkin kuin vain varhaislapsuudessa. Arvelisin, että tämän ajattelemattomuuden syynä on se, että varhaislapsuus on freudilaisissa teorioissa niin tärkeässä roolissa.

Toinen erhe on yhtä yksinkertainen: Westermarck ei suinkaan väitä, että aversion syntymisen kannalta molempien pitäisi olla lapsia. Päinvastoin, Westermarck kirjoittaa selvääkin selvemmin, että toisen osapuolen nuoruus on riittävä ehto: ”Se, että taipumus keskinäiseen sukupuoliyhteyteen puuttuu henkilöiltä, jotka ovat olleet läheisissä tekemisissä keskenään toisen tahi molempien nuoruudesta saakka, on epäilemättä yli koko maailman levinnyt ilmiö” (1932, korostus lisätty). Westermarck jopa kertoo asian olleen tuttu antiikin ajoista asti: “Platon on huomauttanut, että erittäin voimakas kirjoittamaton laki kieltää vanhempia harjoittamasta yhteyttä lapsiensa kanssa ja veljiä yhteyttä sisartensa kanssa ja että useimpien kesken ei edes ajatustakaan mihinkään sellaiseen esiinny.” Tuskinpa Westermarck olisikaan haastanut Freudia, jos hänen teoriansa olisi koskenut vain sisarusten välistä aversiota.

Myös Yhteiskuntapolitiikassa esitetty ajatus insestiaversion kulttuurisesta oppimisesta on kaukaa haettu: insestikielloista ei esimerkiksi käytännössä koskaan keskustella eikä niitä opeteta lapsille, mutta silti ihmiset ”tietävät”, että niin ei vain tehdä. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Insestikiellot siis astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Toisaalta on täysin totta, että tutkimus on toistaiseksi kohdistunut lähinnä yhdessä kasvaneiden sisarusten suhteisiin ja että heillä Westermarckin teoria on selvimmin todennettu. Mutta kuten todettua, tämä ei mitenkään sulje pois mahdollisuutta, etteikö seksuaalinen inho voisi vastaavanlaisen mekanismin avulla syntyä vauvaiän tai varhaislapsuuden jälkeenkin. Westermarckin ajatushan ei ole teoria yksityiskohtaisista mekanismeista, vaan se on yleisteoria yhdessä kasvamisen vaikutuksista. Onkin osoitettu, että jopa samassa perheessä kasvavat sisarukset käyttävät eri vihjeitä sisaruksen ”tunnistamisessa” ja täten siis aversion suuntaamisessa.

Esimerkiksi Debra Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa vihjettä suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri vihjettä riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona – ja kuitenkin sama lopputulos.

Vastaavasti on merkkejä siitä, että inhomekanismi voi aktivoitua vielä kouluikäisilläkin: ”Vallitseepa poikien ja tyttöjen kesken, jotka saavat kasvatuksensa samassa koulussa, ilmeinen vapautuneisuus eroottisista tunteista”, kuten Westermarck (1923) asian ilmaisi. Rakkauden evoluutio -kirjassa totesin puolestaan näin: ”Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, kuinka lukiossa – luokkien ja koulujen sekoituttua – omat lapsuusajan luokkatoverit kelpasivat joillekin naapurikoulun pojille.”

Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi myös, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös 1) ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen sekä 2) siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten olettaa saattaa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta täysin eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys” (Dawkins 1993): kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia. Toisaalta aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle vihjeelle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin tosin nojattiin vain epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko vihjeet äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin hyvin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Vanhemmilla sisaruksilla eräs ratkaiseva sukulaisen tunnistusta ohjaava tekijä on siis mitä ilmeisimmin oman äidin hoivasuhde toiseen vauvaan. Siksi onkin hieman ironista, että myös Smithin (2007) artikkelissa ehdotetaan äitisuhdetta yleisen insestiaversion taustatekijäksi. Smith esittää kaksi vaihtoehtoa: 1) vertailemalla äidin kasvojen yhdennäköisyyttä muiden kasvoihin lapsi tekee päätelmiä näiden sukulaisuudesta itsensä kanssa tai 2) lapsi tarkkailee, keitä oma äiti kohtelee kuten sukulaista tai puolisoaan. Molempien mekanismien avulla lapset pystyisivät välttämään insestiä. Molempia hypoteeseja voidaan myös empiirisesti testata. Ja jälkimmäinen teoria on siis saanut tukea Liebermanin tutkimusryhmältä (2007). Ensimmäisessä hypoteesissa taas on eräs selkeä puute: ulkonäköön perustuva vertailu ei voi selittää, miksi tytär ei halua seksisuhdetta isänsä kanssa – äidin kasvothan eivät muistuta isän kasvoja. Olipa Smithin hypoteesien totuusarvo millainen tahansa, molemmat mahdollisuudet kuitenkin sisältyvät Westermarckin läheisyyttä koskevaan teoriaan. Hypoteesit toki tarjoavat tarkempia mekanismeja sukulaisen tunnistuksen pohjaksi, mutta ne eivät ole vaihtoehto Westermarckille, kuten Smith ajattelee.

Smithin kannalta vielä ironisempaa on, että myös Westermarck kirjoitti pitkästi äitisuhteen tärkeydestä. Miten esimerkiksi isä tietää leimautua tyttäreensä? Mistä isä siis ”tietää”, että lapsi on hänen? Westermarck esitti monin paikoin, että isä tunnistaa lapsensa sen perusteella, että hänellä on erityinen suhde naiseen, joka synnyttää lapsen. Esimerkiksi isyysvaistojen suhteen Westermarck toteaa: ”Kaikkialla, missä tämä vaisto on havaittavissa, isä alusta alkaen pysyttelee jälkeläisen lähettyvillä asuessaan yhdessä äidin kanssa” (1932, korostus lisätty). Vastaavalla tavalla on merkkejä siitä, että koiraslintujen antama jälkeläishoiva on yhteydessä siihen, millainen suhde koiraalla on emoon; lähinnä sitä kautta, kuinka hyvin koiras on onnistunut vahtimaan naarastaan.

Westermarckin teoria on siis yhdessä kasvamista ja täten insestiaversiota koskeva yleisteoria. Siihen liittyvissä mielenmekanismeissa on joukko toistaiseksi avoimia yksityiskohtia (freudilaisesta torjunnasta ei kuitenkaan ole merkkiäkään), mutta teorian oikeellisuuden kannalta nämä yksityiskohdat ovat pitkälti sivuseikkoja. Emme siis vielä tarkkaan tiedä, mikä yhdessä asumisessa – siten, että jompikumpi tai molemmat ovat lapsia – herättää inhon tai seksuaalisen välinpitämättömyyden tunteen. Liittyykö siihen myös hajuja ja jos niin millaisia? Tiedetään esimerkiksi, että isät ja äidit pystyvät tunnistamaan lastensa hajun ja että isillä jopa herää aversio tyttären hajusta (Weisfeld ym. 2003). Entä mikä on äänten, yhdessä syömisen tai kosketusten rooli? Ja kuinka paljon mitäkin tekijää pitää olla, jotta aversio syntyy? Entä onko ihmisten tai ihmispopulaatioiden välillä perinnöllisiä eroja siinä, kuinka voimakas aversiosta tulee? Minkä muiden seikkojen kanssa aversio on yhteydessä; onko esimerkiksi älykkyydellä merkitystä?

Huolimatta siitä, ettemme tiedä tarkkoja mielenmekanismeja, Westermarckin teoria pystyy yksinkertaisimmin ja ilman uusia lisäoletuksia selittämään muun muassa seuraavat seikat: 1) miksi insestiaversio ei riipu kasvatusmenetelmistä tai perheen seksuaalisista asenteista, 2) miksi insestikiellot eivät koske pelkästään verisukulaisia, 3) miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja 4) miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa.

Millään muulla yleisteorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Ja kun Westermarckin teoriaan lisätään biologi Robert Triversin teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja vaikkapa evoluutiopsykologi David Bussin havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär-insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika-insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat, miten hedelmällinen lähtökohta darwinismi on ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.