Lintujen älykkyydestä

 Jennifer Ackerman (2016/2018): Viisaat linnut. 2.p. Atena. Jyväskylä.  

Jennifer Ackermanin lähes 400-sivuinen kirja lintujen kognitiivisista kyvyistä on mainiota luettavaa. Vetävän teoksen siivittämänä osa minusta haikaili takaisin lintuharrastuksen pariin (aktiiviajoistani on yli 20 vuotta). 

Älykkyyden materiaalisesta perustasta ja sen hintavuudesta Ackerman kirjoittaa: 

Aivokudos on painavaa ja aineenvaihdunnallisesti kallista, sitä kalliimpaa kehossa on vain sydänkudos. Vaikka neuronit eli hermosolut ovatkin pieniä, niiden valmistus ja ylläpito on kallista: ne kuluttavat kokoonsa nähden kymmenkertaisen määrän energiaa muihin soluihin nähden.

Älykkyyden evolutiivisista taustatekijöistä Ackerman kirjoittaa:

Alaskan, Minnesotan ja Mainen ankarammissa ilmastoissa elävillä populaatioilla on suurempi ja runsaammin neuroneja sisältävä hippokampus (tilan hahmottamisen ja muistin kannalta ratkaisevan tärkeä aivoalue) kuin iowalaisilla tai kansasilaisilla lajitovereillaan. Sama pätee vuoritiaisiin, amerikanhömötiaisten sisukkaisiin pikku serkkuihin, jotka vierailevat säännöllisesti läntisillä vuorilla. Korkeampien maastojen kylmemmissä, lumisemmissa olosuhteissa elävillä vuoritiaisilla on suurempi hippokampus kuin matalammilla asuvilla. Esimerkiksi Sierra Nevadan korkeimpien huippujen vuoritiaisilla on miltei kaksi kertaa niin paljon hippokampuksen neuroneja kuin kuutisen sataa metriä alempana asuvilla lajitovereillaan. (Ne ovat myös parempia ongelmanratkaisijoita.) Siinäkin on järkeä. Korkeammalla, missä on pidempään kylmä, lintujen täytyy varastoida enemmän siemeniä ja muistaa, minne laittoivat ne. Kätköpaikkojen unohtelu ei ole yhtä vaarallista leudommissa ilmastoissa, missä ruokaa on saatavilla ympäri vuoden.

Jopa neurogeneesi eli hermosolujen uusiutuminen näyttää olevan voimakkaampaa vaikeissa ilmasto-olosuhteissa elävillä tiaisilla. Muita lintujen älyä lisänneitä tekijöitä ovat luultavimmin parisuhde ja siihen liittyvä puolison pettäminen ja vahtiminen sekä ruoan varastoiminen ja lajitovereiden ruokakätköjen näpistäminen.

Lintunaaraiden laulumurremieltymyksistä Ackerman kirjoittaa:

Ja mitä naaraisiin tulee, pointti on tämä: aivan kuten bostonilaisaksentti ei ehkä tee säväystä Arkansasissa, paikallisesta murteesta poikkeavat laulut saattavat jättää laululintunaaraat kylmäksi. Mahdollisesti siksi, että koiraan, joka ei laula naaraan kotiseudun laulua, voi olla vaikeampi puolustaa reviiriään.

Ackerman jatkaa ylipäätään laulun merkityksestä:

Laulamalla muita paremmin koiraat osoittavat naaraille olevansa hyviä oppimaan. Teorian mukaan erinomainen laulaja osaa muutakin kuin omaksua, muistaa ja esittää vaativia lauluja pienintä piirtoa myöten oikein; todennäköisesti se on parempi muissakin aivokapasiteettia vaativissa tehtävissä – kaikenlaisessa oppimisessa, päätöksenteossa ja ongelmanratkaisussa (se osaa vaikkapa järkeillä, missä, koska ja mitä syödä, kuinka välttää petoja ja kuinka tehdä vaikutus parittelukumppaneihin). Olettaa sopii, että ”hyviä” geenejä ja/tai taitavaa ruoanhankkijaa jälkeläisilleen tahtova naaras arvostaa tällaiset kyvyt korkealle. Ei kuitenkaan ole selvää, korreloiko koiraan lauluesitys todella sen menestykseen muissa kognitiivisissa tehtävissä. Todisteet ovat sekalaisia.

Kirjan kiinnostavimmat osiot etsivät selityksiä joidenkin lajien huippusuorituksille suunnistuskyvyissä ja ruokakätköjen muistamisessa. Joillakin lajeilla yksilöt näyttävät esimerkiksi muistavan, kuinka pilaantuvaa ruokaa ne olivat mihinkin kätkeneet (esim. pähkinöitä vai matoja). Suunnistaminen pesimis- ja talvehtimisseuduille on toisilla lajeilla aivan yhtä hienostunutta. Kirjassa käsitellään luultavimmin kaikki tärkeimmät muuttolintujen konstit: tähdet, aurinko, magneettikentät, maamerkit, hajut ja äänet. 

Loppupuolelta vielä yksi sitaatti:

Suurten aivojen kehitys ja kunnossapito on vaativaa. Mutta suurten aivojen katsotaan parantavan linnun eloonjäämistä, sillä ne auttavat sitä sopeutumaan nopeasti epätavallisiin, uudenlaisiin tai monimutkaisiin ekologisiin haasteisiin, kuten uusien ruoanlähteiden löytämiseen tai tuntemattomien petojen välttämiseen. Sitä kutsutaan kognitiivisen puskurin hypoteesiksi. Suuret aivot ikään kuin suojaavat eläintä ympäristön muutoksilta auttamalla sitä sopeutumaan uusiin mahdollisuuksiin – kokeilemaan uusia ruokia ja tutustumaan uusiin asioihin, joita ”ohjelmoidummat” lajit saattaisivat välttää. Suuriaivoiset lajit ovat toisin sanoen kyllin joustavia tekemään asioita eri tavalla. 

Uudessa tai muuttuneessa ympäristössä linnulla on siis oltava kyky toimia uudella tavalla. Tämä vaatimus tullee karsimaan lukuisia lajeja, mikäli ilmastonmuutosennusteet pitävät kutinsa.

Ainoa häiritsevä puoli kirjassa on sen taipumus aavistuksen varomattomiin lausuntoihin, ottaen huomioon, miten yksinkertaisilla konsteilla lintujen älykkyyttä on mahdollista hämätä ja miten vaikea toisen lajin mielenliikkeistä on päästä selville. Ei esimerkiksi ole selvää, milloin eläimellä pitää olla ”rikas sisäinen elämä”, jotta se kykenee älykkäältä vaikuttavaan käyttäytymiseen. Linnut tuskin osaavat esimerkiksi ajatella ajattelemista tai edes reflektoida kokemuksiaan. Linnuilla luultavimmin tavataan jonkinasteisia tietoisuuksia, mutta ne eivät silti tempaudu vastustamattomasti vaikkapa luokittelemaan värejä tai ääniä. Ne eivät tarvitse ainakaan kovin tarkkoja havaintoja omista reaktioistaan. Kärjistäen voidaan sanoa, että evolutiivisessa mielessä tietoisuus ei lisää – lintujen tai muiden eläinten – kykyjä, mutta kyvyt lisäävät tietoisuutta. Linnuissa toki on valtavasti juuri tietynlaisiin ongelmiin soveltuvaa älyä, mutta yleisälykkyys jää keskimäärin varsin vähäiseksi.

 * * *

PS. En yleensä osta lehtien irtonumeroita (paitsi Foreign Affairs-lehtiä, jotka muuten ovat Virossa 10 € halvempia). Vastikään ostin kuitenkin Historia-lehden teemanumeron ihmisen evoluutiosta (lähes 150 sivua!). Jutut ovat pitkiä, ajantasaisia ja huolella tehtyjä. Pieni toisto juttujen välillä ei häiritse, vaan pikemminkin auttaa hahmottamaan tutkijoilla olevia painotuseroja ja erimielisyyksiä. Aikakauslehden visuaalisuus on iso plussa tämänkaltaisen aiheen käsittelyssä. Oheinen aukeama esimerkiksi esittelee kolme hypoteesia neandertalilaisten katoamisesta.

PS 2. Lueskelin otteita Michael Boulterin kirjasta Extinction: Evolution and the End Of Man(2002). Kirja ei temmannut mukaansa, mutta nykyisen sukupuuttoaallon ajatteleminen paleontologin aikaperspektiivistä teki hyvää. Luonnon monimuotoisuus tulee toipumaan ihmisestä; se vain saattaa kestää miljoona vuotta. Niin tai näin, olin ilahtunut, että teoksessa lainattiin suomalaista Björn Kurténia. Muistan hänen kirjoistaan joukon yksittäisiä seikkoja (hän muun muassa ”ennusti”, että neandertalilaiset olivat paritelleet nykyihmisen kanssa) – ja sen, että pidin niistä kovasti.

Tärkeä teos kummista kokemuksista

Jukka Häkkinen (2018): Outojen kokemusten psykologia. Docendo. Jyväskylä.

Olen vastikään arvioinut kaksi ihmisten ”yliluonnollisia” kokemuksia käsittelevää kirjaa. Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken Mielen rajoilla-teoksessa häiritsevää oli sen epätieteellinen ja paikoin tiedevihamielinen poljento. Arvioni oli pitkä ja rönsyilevä, mutta sain siitä silti hyvää palautetta. Oli mieltä lämmittävää huomata, että perusteellisille jutuille on edelleen kysyntää. 

Toinen arvioni oli Jeena Ranckenin kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Teoksen ainoita häiritseviä puolia oli sen sisältämä löysä sosiaalitieteellinen teoretisointi. Se ei tuonut ilmiöön uutta eikä vienyt tutkimusta eteenpäin.

Näiden kirjojen jälkeen olin ilahtunut havaintopsykologi Jukka Häkkisen teoksesta Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Kirja vapauttaa outoja kokeneita ihmisiä peloista ja stigmoista tehokkaammin kuin kumpikaan edellä mainittu:

Kirjan loppusanat

Uusi tutkimus osoittaa, että pelkoon tai häpeään ei ole syytä. Monet oudot kokemukset ovat aivojen meille tuottamia yllätyksiä, joiden perusteella ei ole syytä kyseenalaistaa kokijan mielenterveyttä tai rehellisyyttä (s. 8).

Tällä hetkellä kiinnostavin kirjan teemoista on kuolemanrajakokemukset. Jotkut ovat aiheen tiimoilla esittäneet, että tietoisuus olisi aivojen toiminnasta riippumaton henkimaailman ilmiö. Kyseistä teoriaa tukemaan on käytetty muun muassa kvanttiteoriaa ja alkeishiukkasia (kutsun tätä ”phantom-quantum” -puolusteluksi, koska väite on niin selvästi tuulesta temmattu ja koska käytännössä se ei ole falsifioitavissa). Pitkä lainaus Häkkiseltä on paikallaan:

Kvanttimekaniikka nähdään usein turvapaikkana, johon selittämättömät asiat voidaan sijoittaa. Tämä liittynee siihen, että kvanttimekaniikan arkiajattelun näkökulmasta epäintuitiiviset teoriat tarjoavat mukavan tuntuisen tavan irtautua ”länsimaisesta fysikalistisesta” tiedekäsityksestä ja sijoittaa sielu valittuun paikkaan aivojen ulkopuolella. Tämä on hassua, koska kvanttimekaniikka on kuitenkin länsimaisen fysiikan keskeisimpiä saavutuksia. 

Innokkailta kvanttiteoreetikoilta unohtuu, että kvanttimekaniikan kielelliset kuvaukset ovat vain yrityksiä kuvata hyvin monimutkaisia matemaattisia teorioita. Kvanttimekaniikkaa työkseen tekevät eivät kirjoita eksoottisia käsitteitä viliseviä esseitä, vaan puuhailevat äärimmäisen monimutkaisen matematiikan parissa. Jos kvanttimekaniikkaa haluaa hyödyntää, ei voi vain poimia rusinoita pullasta ja käyttää kiinnostavia käsitteitä, vaan tulisi myös ymmärtää taustalla oleva matematiikka ja tehdä sen mukaista kokeellista tutkimusta. Se saattaa osoittautua vaikeaksi, koska ei ole osoitettu, että kvanttitason ilmiöillä olisi mitään tekemistä aivotoiminnan kanssa. Tämä johtuu siitä, että kvanttimekaniikka kuvailee hyvin pienen mittakaavan ilmiöitä, jotka eivät heilauta suuren mittakaavan asioita, kuten pöytiä, tuoleja tai edes hermosoluja. 

Koska aivojen ja sielun erillisyyttä puoltavat teoriat vaikuttavat vain sanaleikeiltä vailla tieteellistä pohjaa, pyrin tässä luvussa pohtimaan maanläheisempiä, psykologiaan ja aivojen toimintaan perustuvia selityksiä. Vaikka kuolemanrajakokemuksen yhtenäisteoriaa ei ole olemassa, löytyy sen aivoperusteista paljon kiehtovia vihjeitä (s. 80-81).

Yksi selitys rajakokemuksille on aivojen hapenpuute, mutta muitakin varteenotettavia mahdollisuuksia on. Rajakokemusten lisäksi Häkkisen kirjassa käsitellään muun muassa enteitä, synestesiaa, unihalvauksia ja kehostapoistumista. Teos on tärkeä lisä suomenkieliseen, aivojen metkuja käsittelevään kirjallisuuteen, luettavaksi esimerkiksi Robert Triversin Itsepetos ja Daniel Kahnemanin Ajattelu -kirjojen rinnalla.

Mikko Puttosen mainio juttu HS:ssa 

Yliluonnollinen kokemus?

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 1/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia ja jälkikirjoituksia). Katso myös esseemittainen kirjoitukseni huuhaasta ”mummolassa ja yliopistossa”.

Tunsin sen olevan makuuhuoneessa

Jeena Rancken (2017): Yliluonnollinen kokemus – Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere.

Ihmiset jättävät oudot kokemuksensa yleensä huomiotta. He kohauttavat hartioitaan ja jatkavat kesken jääneitä toimiaan. ”Joku järkevä selitys tälle on, väsyneet aivot varmaankin temppuilivat. Ehkei kannattaisi valvoa näin myöhään.”

Aina outoa kokemusta ei sivuuteta. Jos yksilön ennakkoasenne, elämäntilanne ja/tai mieliala ovat tietynlaisia, kokemus saattaa järisyttää koko olemassaoloa. Tämän kirja-arvion otsikko on lainaus teoksessa haastatellulta Marjalta, joka näyttää kokeneen tyypillisen unihalvauksen. Hänen tulkintansa vain ovat omalaatuisia:

Se kokemus oli totaalinen herätys: on olemassa jotain arkielämän ulkopuolella ja sen yläpuolella. Ja sitten rukous. Se ei ollut mitäänsanomaton, vaan tavattoman vaikuttava kokemus, joka herätti. Se pimeys täytti huoneen. Merkitys aukeaa ehkä myöhemmin.

Joskus outo kokemus jää tällä tavoin kaivelemaan, etenkin jos yksilö tapahtumahetkellä on pelokas ja yksinäinen. Mikäli hän lisäksi on virittynyt ajatukseen, että jotakin tähdellistä on tekeillä, hän saattaa pitää merkityksellisenä sellaisiakin tuntemuksia, jotka muutoin olisivat jääneet huomaamatta.

Pienikin vihjailu – esimerkiksi Astral-ohjelman katselu TV:stä – saattaa riittää aistien herkistymiseen ja yliluonnollisiin tulkintoihin. Jonkinlaista itsesuggerointia ja voimistunutta tarkkaavaisuutta tapahtuu myös lääkärikirjoja lukeville. Viaton kihelmöinti saatetaan tulkita merkiksi pitkälle edenneestä syövästä.

Ennakkoasenteen ja emotionaalisen virittymisen lisäksi yliluonnollinen tulkinta edellyttää oikeanlaista tapahtumaympäristöä. Talossa, jossa ”tiedetään” kummittelevan, tavanomaiset sattumukset – esimerkiksi seinien narahtelu ulkoilman kylmetessä tai ullakolla vierailevan näätäpariskunnan lemmennahistelut – tulkitaan helposti kummituksen tekosiksi.

Jos taas yötaivaalla näkyy tavallisesta poikkeavia valoja, valmistautunut mieli tulkitsee tapahtuman vierailuksi ulkoavaruudesta, ei räyhääväksi tarrahengeksi. (Avaruusolennoissa tai heidän lentokoneissaan ei toki sinänsä ole mitään yliluonnollista. Vierailu ulkoavaruudesta on kuitenkin siinä määrin epätodennäköinen tapahtuma ja vierailuksi väitetyt tapaukset ovat niin säännönmukaisesti selittyneet maallisemmilla seikoilla, että termien huuhaa ja yliluonnollinen käyttö ei tässä yhteydessä ole paha synti.)

Edellä olevat huomiot osuvat melko hyvin yksiin Jeena Ranckenin tutkimusaineiston kanssa: virittyminen, tapahtumaympäristö ja ennakko-oletukset ovat huuhaatulkintojen kannalta olennaisia. Rancken haastatteli 84:ää yliluonnollisista tulkinnoistaan kertovaa ihmistä. Haastatelluista 57 on naisia, loput miehiä. Sukupuolijakauma on siis aiempien tutkimusten mukainen. Myös ufokokemusten jakauma on tuttu: miehet ovat yliedustettuna (ks. Skeptikko 2/2014: Taikausko ja sukupuolierot).

Mikä on yliluonnollinen kokemus?

Ranckenin aineisto on liian pieni, jotta siitä voitaisiin saada epidemiologisesti pätevää dataa. Monia kiinnostavia yksityiskohtia silti löytyy. Rancken on esimerkiksi luokitellut aineistonsa huuhaatarinat tyypeittäin, muun muassa kauhutarinaan, silminnäkijäkokemukseen ja elämänmuutostarinaan. Tämä on kirjan kiinnostavinta antia. Vähiten lukija kostuu ”merkityksen” ja ”merkityksellistämisen” sosiaalitieteellisistä teoretisoinneista.

Kerätyt tarinat on myös luokiteltu sen mukaan, kuinka kauan kokemuksesta oli haastatteluhetkellä kulunut. Yli 70 prosenttia kokemuksista oli yli viisi vuotta vanhoja, ja jopa 35 prosenttia oli tapahtunut yli 20 vuotta aiemmin.

Tämä herättää kysymyksen alkuperäisen kokemuksen sisällöstä. Mitä enemmän tapahtuneesta on kulunut aikaa, sitä hatarampia muistikuvat yleensä ovat ja sitä enemmän muistot ovat ehtineet muokkautua. Evoluutio ei tehnyt ihmisen muistista tietokonemuistin kaltaista erehtymätöntä ja lähes ehtymätöntä informaatiovarastoa. Emme esimerkiksi pysty etsimään menneitä tapahtumia systemaattisesti, vaan joudumme käyttämään pitkälti sattumanvaraisia ja tunnereaktioihin liittyviä johtolankoja [1]. Lisäksi aina, kun yritämme virkistää muistia saadaksemme kiinni jostakin tapahtumasta tai kun kerromme tai kirjoitamme kokemuksestamme, kyseinen muistokin saattaa muuttua. Yleisesti ottaen ihmiset (ainakin vanhat pariskunnat) ovat erimielisiä menneisyyden tapahtumista – ”ei se noin mennyt!” – mutta yksinäisyydessä tai unen rajamailla koetut tapahtumat eivät kohtaa vastaavaa sosiaalista palautetta. Tällöin yksilölle on mahdollista muovata ja voimistaa kokemusta aina identiteettikysymykseksi asti.

Omakohtaisiin muistoihin tai varsinkaan niitä koskeviin kertomuksiin ei toisin sanoen ole luottamista. Esimerkiksi omissa ajatuksissa käyty tunnepitoinen vuoropuhelu edesmenneen isän kanssa saattaa myöhemmissä muisteluissa muuttua vainajan kanssa oikeasti käydyksi keskusteluksi. Aivot saattavat käsitellä jopa fantasioita koskevia muistoja samalla tavalla kuin oikeiden tapahtumien muistoja. Lisäksi ihmisiin on varsin yksinkertaisilla tempuilla pystytty istuttamaan valemuistoja.

Olipa kirjan tapauksissa kyse kuinka todellisista havainnoista ja millaisista aivojen metkuista tahansa, useimmat aineiston kertomukset ovat esimerkkejä vaarattomasta ja vaikeasti rahastettavasta huuhaasta. Suurimpia harmeja on oikeastaan se, miten kauas kyseiset henkilöt ovat harhautuneet tieteellisen tutkimuksen ja muiden tärkeiden asioiden parista. Kaikki eivät kenties voi löytää merkitystä elämälleen tieteestä (tai ihmissuhteista tämänpuoleisessa), mutta kaikkien pitäisi silti olla tietoisia siitä, mikä tekee tieteen tiedonhankintamenetelmistä ylivertaisia.

Olen kuullut vastaväitteen, että tieteen pyrkimys objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen vähentää luovuutta, ahkeruutta ja elämäniloa. Tähän on helppo vastata. Ensinnäkään seikalla ei ole tekemistä sen kanssa, millaisilla menetelmillä päästään lähimmäksi totuutta. Toiseksi väite elämänilon surkastumisesta tuskin pitää paikkaansa. Objektiivisuus ei ole hauskuuden, luovuuden tai edes empatian ja moraalisuuden vaihtoehto. Pikemminkin se on tie kohti parempaa hallintoa ja toimivampaa, inhimillisempää yhteiskuntaa. (Suosittelen myös vierailemaan luonnontieteilijöiden väitösjuhlissa; niissä hyväntahtoinen huumori on enemmän sääntö kuin poikkeus.)

Rancken tekee selväksi, että tapauskertomuksissa kyse on yliluonnollisista tulkinnoista, ei yliluonnollisista ilmiöistä. Jälkimmäisiä ei hänen mukaansa ole voitu ”todistaa luonnontieteen vaatimukset täyttävällä tavalla”. Tämä pitää paikkansa jo määritelmällisesti. Vasta kun tiede voi todeta, että jotakin ilmiötä ei ole mahdollista selittää luonnollisten prosessien ja mekanismien avulla, kyse on yliluonnollisesta ilmiöstä. Mutta jotta tällainen päätelmä voitaisiin ilmiöstä tehdä, siitä pitäisi tietää kaikki – ja tällöin kyse ei enää olisi yliluonnollisuudesta.

Tämä on syy, miksi on ongelmallista väittää jotakin kokemusta yliluonnolliseksi tai selittämättömäksi. Tietoinen kokemus toki rakentuu tiedostamattomien ja vaikeasti tutkittavien prosessien pohjalle. Ennen kokemusta aivot ovat esimerkiksi käännelleet ja kalibroineet aistisyötteitä monin tavoin. Mutta kokemuksen selittämiseen ei silti tarvita ikuisia sieluja, Qin vitaalivoimaa tai muuta henkimaailmamystiikkaa.

Tietoiset kokemukset nojaavat kyhäelmään virheille ja manipuloinnille alttiita kytkentöjä. Siksi kokemukset eivät luotettavasti selitä todellisuuden luonnetta. Siihen tarvitaan tiedettä. Sen päätehtävä on ehkäistä tutkijan omakohtaisten ja väistämättä vinoutuneiden näkemysten vaikutusta.

Uskomukset voivat olla hyödyllisiä

Vanhakantaisissa kulttuureissa irrationaaliset uskomukset ovat toisinaan olleet hyödyllisiä. Esimerkiksi kansantarinoihin nojaavat ruokatabut ovat saattaneet johtaa ihmisiä noudattamaan terveellisempiä hygieniakäytäntöjä.

Kyseisen näkemyksen mukaan rautakauden paimentolaiset Lähi-idässä eivät tarvinneet eivätkä he olisi uskoneet tai edes välttämättä ymmärtäneet tositarinaa taudinaiheuttajamikrobeista. Uskonnollissävytteiset kertomukset sianlihan likaisuudesta riittivät. (Ruokatabuista tosin on huomattava, että niiden päätehtävä on luultavasti yhteisön pitäminen etnisesti puhtaana. Lisäksi esimerkiksi sianlihakiellon kehittymiseen on saattanut vaikuttaa se, että sikojen kasvatus vaatii paljon vettä, jota aavikkomaisilla alueilla ei ole tuhlattavaksi.)

Kansantarinoiden ja -uskon vähittäinen muuntuminen uskonnollisiksi järjestelmiksi on edellyttänyt, että syntyneet dogmit ja sakramentit ovat pysyneet ihmisille ymmärrettävinä. Hyvä esimerkki tällaisesta on jumalhahmojen tunne-elämä. Kaikkien suurten uskontojen jumalat kokevat inhimillisiä emootioita, vaikkapa mustasukkaisuutta, kostonhimoa tai anteeksiantoa. Etenkin kristillinen teologia kuolemanjälkeisine palkintoineen ja rangaistuksineen perustuu lähes yksinomaan Jumalalle kuviteltuihin inhimillisiin moraalitunteisiin. [2]

Tällaisia universaalin ihmisluonnon vaikutuksia on nähtävissä jonkin verran myös Ranckenin aineistossa. Esimerkiksi irtosuhteistaan ja humalahakuisesta juomisestaan huonoa omaatuntoa kokenut Keijo tunsi Raamattua tutkittuaan täyttyvänsä pyhällä hengellä, kunnes ”hänen oli valtavan hyvä ja lämmin olla”. Voimakkaimpia yliluonnollisen herätyksen ja innovaation lähteitä on juuri oman pahuuden ja pinnallisuuden katuminen ja sitä seuraava korkeammalta taholta koettu anteeksianto. Kristinuskon perisyntioppi on kehittynyt hyväksikäyttämään tätä inhimillistä halua olla hyveellinen ja hyväksytty.

Ranckenin mukaan hänen keskeinen havaintonsa on, että ”kulttuurista omaksutut tulkinnalliset ainekset, esimerkiksi uskonnolliset tai ideologiset elementit, voivat tulla osaksi ihmisten henkilökohtaisia todellisuuskäsityksiä”. Tämä on skeptikolle tuttua. Ihmisen on vaikea tai mahdoton olla objektiivinen, ja osa lajitovereista on sisäistänyt huuhaaselitykset kiinteäksi osaksi minuuttaan ja todellisuuttaan.

Yhteiskunnan maallistumistrendi on kuitenkin syy olla optimistinen. Jälkipolvet, jotka näitä tapauskertomuksia kenties lukevat, säälivät hulluttelevia esivanhempiaan. He onnittelevat itseään, etteivät enää elä taikauskon aikakautta. Ainakin se on tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus.

ALAVIITTEET:

[1] Muistaminen on tilanne- ja ympäristösidonnaista. Tämä on ongelma kouluopetuksessa. Lapset ja nuoret opiskelevat ja oppivat valtavan määrän tietoa, jota he usein pystyvät käyttämään vain siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joissa he ovat asioita päähänsä takoneet. Emme opi elämää varten vaan koulua varten, kuten jo Seneca sanoi.

[2] Toki jumalille on annettu sellaisiakin inhimillisiä ominaisuuksia kuin kateus, seksinhimo ja suoranainen psykopatia. Kristinuskon Jumalaa taas on perusteltua pitää pikkumaisena sadistina. Tai on ainakin vaikea keksiä osuvampaa kuvausta omnipotentille olennolle, joka sallii vauvojen sairastua syöpään ja joka antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, ettei häneen usko. Jos kyseinen kaunokirjallinen hahmo olisi tunnereaktioiden arvoinen, inho ja närkästys olisivat asiaankuuluvimpia.

PS. Yksilön kokemus on selittämätön oikeastaan vain siinä määrin kuin itsetietoisuus on selittämätön. Fysiologisneurologinen selitys tietoisuudelle löytyy aivojen toiminnasta. Jos aivotoimintasi katkeaa, et ole enää tietoinen etkä voi kokea mitään. Tietoisuuden evolutiivinen selitys taas vastaa kysymykseen, miksi lajimme on ylipäätään kehittänyt itsetietoisuuden. Miksi meillä on piirre, josta ainakin nykypäivänä näyttää olevan haittaa lisääntymiselle? Ei ole periaatteellista syytä, miksi tapahtumien pitää tuntua joltakin. Kenenkään ei tarvitsisi ”olla kotona”.

Erään selitysmallin mukaan tietoisuus on seurausta siitä, että piirteen piilottaminen olisi ollut luonnonvalinnalle liian hankalaa. Tietoisuuden esiasteet, joista luultavasti oli esivanhemmillemme hyötyä, olivat jo kehittyneet liikaa. Varhaiset edeltäjämme osasivat jo mielessään ennakoida toimiensa vaikutuksia ja lajitovereidensa reaktioita. Teorian mukaan luontoäiti ei ottanut riskejä näin hyödyllisen ominaisuuden salaamiseksi. Niinpä se ryhtyi nikkaroimaan jo olemassa olevien rakenteiden ympärille. Tulos on tulkinnoissaan epäjohdonmukainen ja harhaanjohdettavissa oleva apina, joka ottaa kaiken tuskallisen henkilökohtaisesti.

PS 2. Tuore artikkeli sanoo muistiin painumisesta mm. seuraavasti:

From these studies, remote memory formation and maintenance appear to occur through a multi-trace, dynamic and integrative cellular process ranging from the synapse to the nucleus, and represent an exciting field of research primed to change quickly as new experimental evidence emerges.

Phil.Trans.R.Soc.B: 19 January 2018.DOI: 10.1098/rstb.2017.0029: The mysteries of remote memory.