Taantumuksellinen tasapalkkatavoite

Miksi miesten ja naisten palkkaeroa ei kannata hävittää?

Suomalaisten perusarvot ovat monessa suhteessa samanlaisia. Useimpien mielestä on esimerkiksi reilua, että yksilöä palkitaan sen mukaan, kuinka paljon ja kuinka monen kanssaihmisen elämää hän on parantanut. Liikaa emme silti halua palkita: työstä saatavien palkintojen on oltava jotenkin tasapainossa vaivannäön, lahjakkuuden ja muille koituvien hyötyjen kanssa.

Nämä perusperiaatteet harvoin herättävät kiistoja. Kiisteltyä sen sijaan on se, miten käytännössä päästään parhaaseen, ihmisyhteisöjä eniten hyödyttävään lopputulokseen. Millainen on sopiva palkkio juristille, luokanopettajalle tai suurtalouskokille? Tai pitkäaikaistyöttömälle? Entä miten palkkioiden tulisi määräytyä? Kysynnän ja tarjonnan perusteella, keskusjohtoisesti vai näiden jonkinlaisella yhdistelmällä?

Kysymyksistä tulee entistä riitaisampia, jos mukaan otetaan palkkojen jakautuminen sukupuolten kesken. Joidenkin mielestä naisten keskimäärin pienemmät palkat on epäkohta, joka yhteiskunnan pitää korjata. Se, että laki kieltää sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän, ei siis kaikkien mielestä riitä.

Tavoite palkkojen tasaisesta jakautumisesta sukupuolten kesken on kuitenkin äärimmäisen vaativa. Ryhmäkohtaiset palkat – olipa kyse mistä tahansa keskenään erilaisesta ryhmästä – eivät käytännössä koskaan jakaudu tasan, eivät edes syrjinnästä vapaissa olosuhteissa.

Tämä pitää paikkansa etenkin sukupuolten kohdalla. Tiedetään esimerkiksi, että miesten ja naisten kiinnostuksenkohteet ovat myötäsyntyisesti erilaisia. Biologisten syiden takia sukupuolet eroavat myös kilpailullisuudessa ja siinä, kuinka paljon tietyissä ominaisuuksissa on hajontaa.

Olisi kummallista, mikäli tämänkaltaiset sukupuolierot eivät näkyisi työpaikkojen ja palkkojen jakautumisessa. Myötäsyntyiset sukupuolierot vaikuttavat työmarkkinoihin silloinkin, kun ihmisiä kohdellaan täysin sukupuoleen katsomatta ja vain heidän luonteenlaatujensa perusteella.

Tasapalkan kannattaja toki ymmärtää tämän. Hän myös tietää, että palkkaero ei enää johdu työnantajien tekemistä syrjivistä päätöksistä. Niiden sijasta syytökset kohdistuvat nykyään niin kutsuttuun rakenteelliseen syrjintään.

Se, mitä syrjivillä rakenteilla tarkoitetaan, jätetään kuitenkin yleensä epäselväksi. Niillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi kasvatusmenetelmiä, sukupuolinormeja, yhteiskunnan asettamia odotuksia tai jotakin vielä epämääräisempää. Useimmiten sekä syrjintä että syrjinnän vaikutukset jäävät osoittamatta.

Syrjintä tulee kitkeä riippumatta sen vaikutuksista

Tarkastellaan syrjivää kasvatusta. Useinhan sen väitetään selittävän ammattien ja täten palkkojen sukupuolittumista. Ruotsalaisten Liza Marklundin ja Lotta Snickaren teoksessa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2006) asia ilmaistaan varsin suorasukaisesti:

Tytöistä kasvatetaan naisia ja pojista miehiä monin tavoin syntymähetkestä lähtien. Vanhempien, päiväkotihenkilökunnan ja opettajien käytös, lelut, leikit, kirjat, vaatteet – kaikki muokataan tietoisesti tai tiedostamatta sellaisiksi, että tytöistä tulee passiivisia, kilttejä ja avuliaita ja pojista aktiivisia, äänekkäitä ja vaativia.

Vasemmistoliiton poliittinen asiantuntija Milja Koskela (2019) toteaa samassa hengessä:

Kukaan ei ehkä ”pakota” tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.

Työmarkkinoiden sukupuolittuminen ei kuitenkaan ole todiste poikien suosimisesta ja tyttöjen syrjimisestä, saati suosimisen ja syrjinnän kausaalivaikutuksista. On esimerkiksi monia tapauksia, jossa jokin etninen/uskonnollinen vähemmistö on menestynyt valtaväestöä paremmin systemaattisesta syrjinnästä huolimatta.

Syrjinnän olemassaolo tulee siis todentaa jollakin muulla tavalla kuin katsomalla palkkojen eriytymistä. Ja syrjintään, jos sitä löytyy, tulee tietysti puuttua riippumatta sen vaikutuksista. Pääpointti on se, että sukupuolten sijoittumisessa työelämään on eroja myös ilman syrjintää ja seksististä kasvatusta.

Hallinnon kannalta helpoimmin perusteltavissa oleva periaate on siksi se, että sukupuolten palkkoja tasataan vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä. Näkemyksen mukaan hallinnon ei tule puuttua palkkoihin sinänsä, vaan sille riittää syrjinnän kitkeminen.

Periaatetta on helppo perustella sillä yksinkertaisella ohjenuoralla, että syrjinnän lopettaminen yhtäällä ei saa perustua syrjinnän aloittamiseen toisaalla. Useinhan tasapalkkaan tähtäävillä toimilla on taipumus luoda uudenlaista epäreiluutta ja syrjintää. Esimerkiksi kiintiöt – olipa kyse sukupuolisista tai muunlaisista kiintiöistä – johtavat siihen, että vähemmän lahjakas pystyy syrjäyttämään lahjakkaamman työnhakijan. Lisäksi kiintiöt pakottavat ihmisiä suhtautumaan toisiinsa sukupuolensa edustajina eikä yksilöinä. Tällaiseen taantumukselliseen seksismiin ei ole syytä palata.

Kolmas syy luopua tasapalkkapyrkimyksistä löytyy historiasta: utooppisilla tasa-arvoideologioilla – jopa pienessä mittakaavassa toteutetuilla – on taipumus muuttua alentavaksi kyttäämiseksi ja byrokraattiseksi pakkovallaksi. Sellainen haittaa molempien sukupuolten hyvinvointia, sekä materiaalista että henkistä.

Riittävätkö yhtäläiset oikeudet?

Tasapalkkauksen kolme epäkohtaa – syrjivyys, seksistisyys ja byrokraattisuus – eivät tietenkään tarkoita, että meidän tulisi lopettaa miesten ja naisten tai minkä tahansa muiden ryhmittymien tuloerojen tarkastelu. Päinvastoin. Jos jonkin ryhmän sosioekonominen asema merkittävästi heikentyy, ryhmän jäsenet saattavat vieraantua yhteiskunnallisista instituutioista siinä määrin, että heistä tulee näiden instituutioiden vihollisia. Siksi on yhteiskunnan etu, että ryhmien keskiarvoisia eroja seurataan ja niihin tarvittaessa reagoidaan.

Se, milloin sosioekonomiset erot synnyttävät vihamielisyyttä instituutioita kohtaan, on kuitenkin yhdentekevä kysymys sen kannalta, millaisia suomalaisten miesten ja naisten palkkaerot nykyään ovat tai saavat olla. Olemme hassussa tilanteessa, jossa tasapalkan kannattaja ei yleensä yritä lainkaan perustella, miksi miesten ja naisten keskipalkat tulisi saattaa samanlaisiksi. Ilmoille vain heitetään sellaisia ajatuksia kuin ”palkkatasa-arvoa ei ole saavutettu”, ”tasa-arvotyö on kesken” ja niin edelleen.

Kuten todettua, erilaisten ryhmittymien keskitulot ovat yleensä erilaisia. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi homoseksuaalit tienaavat heteroseksuaaleja enemmän. Pitäisikö nämäkin erot hävittää? Ja miksi ja miten? Tai kuka saa päättää, milloin homojen ja heteroiden palkat ovat riittävän samankaltaisia?

Pääteesi on syytä toistaa: pyrkimys miesten ja naisten keskipalkkojen tasaukseen on perusteltua vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä tai sukupuolten erilaisista oikeuksista. Tällöin tasa-arvovaatimuksista jää jäljelle se kaikkein olennaisin: pyrkimys yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Joku voisi kutsua suuntausta vaikkapa liberaalifeminismiksi. Se on fokusoimista oikeuksien tasa-arvoon, ei flirttailua tasapalkkautopioiden kanssa.

Tähän on syytä tehdä pari varausta. Yhtäläiset oikeudet eivät ensinnäkään ole kaikki kaikessa. Ne eivät tarkoita, että miehet ja naiset pystyvät yhtäläisesti oikeuksiaan käyttämään. Jos sukupuolinen syrjintä on jatkunut vuosisatoja, se tuskin katoaa yhdessä yössä, olipa syrjinnän kohteena kumpi sukupuoli tahansa.

Toiseksi on ilmeistä, että ihmiset tulevat aina jossakin määrin suhtautumaan lajitovereihinsa keskimääräisten ryhmäominaisuuksien perusteella. Koska yksilöllisten ominaisuuksien selvittäminen vie resursseja, stereotypioihin ja tilastoihin nojaaminen voi yksinkertaisesti olla rationaalista. Työnantajan saattaa siis kannattaa suhtautua yksilöön sukupuolten keskiarvojen perusteella.

Nämä sinänsä pätevät varaukset eivät kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi pyrkiä palkkojen samanlaisuuteen tai muuhun tasapäisyyteen. Kyse on empiirisesti selvitettävästä seikasta. Onko naisilla ja miehillä todellisia mahdollisuuksia käyttää oikeuksiaan vai ei? Nojaavatko työnantajien työhönotto- ja palkkapäätökset sukupuolisiin stereotypioihin? Estääkö jokin naisia hakeutumasta korkeampiin virkoihin? Tai miesvaltaisille aloille? Ja jos jokin naisia estää, mikä se jokin on? Ja miksei se estä kaikkia naisia?

Mikäli näistä seikoista ei empiirisin keinoin päästä varmuuteen, vaatimukset keskipalkkojen yhdenmukaisuudesta jäävät tyhjän päälle, silkaksi vasemmistopopulismiksi. Moni onkin tasapalkkavaatimustensa kanssa liikkeellä vain ammattinsa puolesta tai äänestäjiä kosiskellakseen. 

Millaista tasa-arvoa, sen mukaisia vapauksia

Suomessa sukupuolten keskimääräiset palkkaerot selittyvät lähinnä sillä, että miehet ovat yliedustettuina yksityisen sektorin kilpailuilla vientialoilla ja naisten palkat maksetaan enemmän verovaroin [1]. Siksi tasapalkkatavoitteessa on voimakas kumouksellisuuden maku: pakotettu tasapalkka tarkoittaisi yhteiskunnan muokkaamista radikaalisti uudenlaiseksi. Vähimmilläänkin seurauksena olisi joko kuluttajahintojen nousu, veronkorotukset tai yritysten voittojen pienentyminen – tai luultavasti vähän tätä kaikkea, ja lisäksi kestävyysvajetta ja julkisen sektorin saneerauspaineita.

Tasapalkkatavoitteesta syntyviä seurauksia ei tulekaan arvioida sen perusteella, ovatko aikomukset hyviä tai edes sen perusteella, mikä on tavoitteen onnistumisen todennäköisyys. Todellisen testin on oltava se, mitä oikeasti tapahtuu ja on historiassa tapahtunut, kun tämänkaltaisia sosiaalisia ihanteita ja taloudellista uusjakoa aletaan käytännössä toteuttaa.

Yhteiskuntia vertaileva historiantutkimus on jo osoittanut, että kumouksellisilla ideologeilla ja keskusjohtoisesti suunnitelluilla talouksilla on taipumus päätyä inhimillisesti katsoen karmiviin suorituksiin. Keveimmilläänkin lopputulos näyttää olevan yksilön oikeuksien jyräytymistä ”oikeaoppisuuden” alle, jonkinlaista pinkiksi väritettyä totalitarismia [2]. Mikään ei takaa, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen.

Lisäksi on muistettava, että länsimaissa vallitseva elinkeinonvapaus ja demokraattiset periaatteet yhtäläisistä oikeuksista ovat pitkän kehityksen tulos. Äkkinäinen ja keskusjohtoinen kajoaminen tällaisiin hitaasti kypsyneisiin arvoihin synnyttää helposti tilanteen, jossa yksistä tuleekin tasa-arvoisempia kuin toisista, kuten George Orwell osuvasti tiivistää. [3]

Tasa-arvopohdiskelijoiden ei kuitenkaan tarvitse huolestua. Tasapalkkatavoite on epärealistinen ja synnyttää helposti uudenlaista epäreiluutta ja autoritaarisuutta, mutta jäljellä on silti joukko kiinnostavia ja punnitsemisen arvoisia kakunjakokysymyksiä. (Termi kakunjako tosin on harhaanjohtava, sillä se unohtaa olennaisen eli kakkujen valmistuksen edellyttämät innovaatiot, riskit ja uhraukset.)

Unohdetaan hetkeksi sukupuolet ja tarkastellaan asiaa yleisemmin. Aloitetaan siitä perustotuudesta, että tasa-arvo ja vapaus ovat väistämättä ristiriidassa. Jos kansalaisille sallitaan vapaus käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Ja koska ihminen on jälkeläisiinsä kiintyvä ja niihin investoiva laji, vaurautta kertyy enemmän kyvykkäiden ahertajien lapsille. Joku siis saa syntymässä muita enemmän. [4]

Miten tähän vapauden ja tasa-arvon väistämättömään ristiriitaan tulisi suhtautua? Kaikilla poliittisilla aatteilla on omat vastauksensa. Vasemmisto on valmis luopumaan joistakin vapauksista tasa-arvon hyväksi, ja oikeisto on valmis luopumaan osasta tasa-arvoa vapauden hyväksi. Tämä on perinteistä puoluepolitiikkaan kuuluvaa köydenvetoa ja kompromissien tekoa eikä sinänsä kovin kiinnostavaa.

Kiinnostavampaa on sen sijaan jakaa tasa-arvopyrkimykset kahtia: tavoitellako mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvoa?

Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.

Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?

Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. 

Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.

Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista (ja keiden resursseista) tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kysymys on olennainen. Kansalaisten on tivattava tähän konkreettinen vastaus kaikilta poliitikoilta ja kaikilta poliittisilta aatteilta. Tyhjiin iskulauseisiin tasa-arvotyön jatkamisesta ei tule tyytyä.

Koska lähtökohtien tasa-arvossa on edellä kuvattu epätarkkuusongelma, eikö saman tien olisi perusteltua ja helpompaa vaatia lopputulosten tasa-arvoa? Osa taloustieteilijöistäkin on sitä mieltä, että jos erot lopputuloksissa kasvavat riittävän suuriksi, ne alkavat heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Kyseisen teorian mukaan suurten tuloerojen maissa talouseliitillä ei ole enää halua puolustaa järjestelmää, joka mahdollistaisi lahjakkuuteen perustuvan nousun hierarkiassa. Kyse on taloudellisista kannustimista: jos tuloerot ovat suuria, rikkailla vanhemmilla on voimakkaampi intressi turvata jälkikasvunsa sosioekonominen asema riippumatta siitä, onko lapsella ominaisuuksiensa puolesta asemaan edellytyksiä. Näin näyttää tapahtuneen sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, joissa molemmissa liikkuminen sosiaaliryhmästä toiseen on vähentynyt. [5] (Tämä ei toki sellaisenaan ole todiste mahdollisuuksien puutteesta vaan voi selittyä muillakin seikoilla.)

Daniel Markovich puhuu tässä yhteydessä meritokratian ansasta. Etenkin Yhdysvalloissa se näkyy talouseliitin loputtoman pitkinä työpäivinä ja massiivisina investointeina jälkikasvun kouluttamiseen. Markovichin mukaan rikkain kymmenys on näin karannut keskiluokan saavuttamattomiin ja kykenee työteliäisyytensä avulla silti oikeuttamaan suunnattomat tulonsa. [6]

Tämä on syy, miksi pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo koetaan niin usein riittämättömäksi. Nykyteknologian maailmassa meriitteihin perustuva ja meritoitumiseen kannustava järjestelmä synnyttää ennennäkemättömiä tulo- ja varallisuuseroja.

Vastaväite kuuluu usein, että jos lopputulokset tasataan, lahjakkaimmat yksilöt laiskistuvat ja lopettavat innovoinnin. Huoli on perusteltu; lahjakkaimpien ahkerointi voi tehdä kaikkien elämästä helpompaa. Käytännössä tilanne näyttää kuitenkin olevan se, että ahkeruuteen riittää vaatimatonkin korvaus. Kuten sanonta kuuluu, kermalla on taipumus nousta pintaan.

Lopputulosten tasaamisen suurin ongelma ei siis välttämättä ole lahjakkuuden valuminen hukkaan. Pääongelma on pikemminkin se, että lopputulosten tasa-arvo edellyttää äärimmäisempiä pakkotoimia. Ristiriita vapauden kanssa on suurempi kuin lähtökohtien tasa-arvossa.

Perusasia on silti molemmissa sama: tasa-arvopyrkimykset ovat pyrkimyksiä rajoittaa vapauksia. Palkkaerojen kohdalla – olipa kyse miehistä ja naisista, homoista ja heteroista tai työtehtävien mukaan jakautuvista palkoista – ydinkysymys on se, millä tavoin valtio saa puuttua työnantajien ja perheiden päätöksentekoon ja markkinoiden toimintaan.

Tämä on iänikuinen ja usein yhteiskuntajärjestystä koetteleva poliittinen riidanaihe. Biologisesti tarkasteltuna on ällistyttävää, että yksilön suhde vallanpitäjiin voi nisäkäslajilla olla näinkin sopuisa. Erityisen kummaa on, että on kehittynyt kaltaisemme apinalaji, jolla sukupuolten välistä suhdetta kuvaavat pikemminkin tasaveroinen yhteistyö kuin resurssikilpailu ja tiukka hierarkkisuus. Ironisesti kiistat sukupuolten oikeuksista ja velvollisuuksista ovat kiivaita nimenomaan siksi, että ihmiskoiras ja -naaras ovat niin samankaltaisia.

                          * * *

ALAVIITTEET

[1] Kevät Nousiainen (2019) kirjoittaa: ”Naiset hoivaavat, ruokkivat, majoittavat, kouluttavat ja palvelevat samalla kun miehet rakentavat, kuljettavat sekä tekevät työtä teollisuudessa ja alkutuotannossa. Miehet tuottavat kun naiset uusintavat. Miehet huolehtivat viennistä ja synnyttävät yksityistä tuloa. Naisten työt maksetaan verovaroilla.” 

   Sana ”rakenteellinen” kuvaa asiantilaa melko hyvin, mutta termi ”rakenteellinen syrjintä” ei ole osuva. Se jättää epäselväksi, mikä järjestelmässä on syrjivää, missä kohdassa syrjintä tapahtuu ja niin edelleen. Sodan jälkeinen hallitus oli päättämässä joidenkin naisvaltaisten alojen palkoista, mutta tämä tuskin on pätevä syy kutsua 2020-luvun individualistisiin normeihin nojaavia työ- ja koulutusmarkkinoita syrjiviksi.

   On huomattava, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, missä mielessä nykyinen työmarkkinatilanne on oikeudenmukainen. Tarkoitus on vain osoittaa tasapalkkapyrkimyksiin sisältyviä ongelmia. Eräs käytännön pulma, joka ei tule tekstissä esiin, on erilaisten työtehtävien pisteyttäminen palkanmaksun perusteeksi. Missä määrin palkkojen tulee muodostua vaikkapa työn taitovaatimusten tai työn tuottavuuden perusteella? Ja missä määrin näitä kahta on ylipäätään mielekästä eritellä? Erityisesti hoivatyötä olisi hankala tarkastella tuottavuuden ylläpidon näkökulmasta. On myös huomattava, että koska palkat käytännössä muodostuvat työntekijöiden, työnantajien ja ay-liikkeen intressien ristipaineessa, jyrkät tasapalkkavaatimukset heikentävät työntekijän neuvottelumahdollisuuksia ja voivat lisätä työnantajan valta-asemaa. Tämä tuskin on tasapalkan kannattajien tavoite.

 

[2] Usko siihen, että kykenisimme kollektiivisesti muokkaamaan ihmislajia kohti kaikkinaista kukoistusta, on mielekästä pitää elossa. Ja kuten aikaisemmat polvet, myös nykynuorisomme on siinä onnistunut: se haluaa maailmaa parantaa ja päättää itse kohtalostaan. Jonkun on kuitenkin epäkiitollisesti muistutettava, että yhteiskuntaelämän muuttaminen pitkällä aikavälillä ja suuressa mittakaavassa on äärimmäisen hankalaa ja että parhaimmatkin aikomukset tuottavat tahattomia ja kielteisiä sivuvaikutuksia – siinäkin harvinaisessa tapauksessa, että tavoitteista vallitsisi laaja yksimielisyys. On siis muistettava, että usein parasta jälkeä syntyy, kun asiat saavat kehittyä vähitellen omalla painollaan ja ihmisille suodaan mahdollisuuksia päättää itse omista asioistaan. Yritykset tehdä ihmisistä tahdottomia shakkinappuloita on tuomittu epäonnistumaan.

 

[3] Keskipalkkojen tasaaminen on monen nykyfeministin tavoite. Tämän takia liberaalidemokratian kannattaja ei voi rehellisesti pitää itseään feministinä, ainakaan ennen kuin aate on ottanut askeleen taaksepäin ja alkanut tarkastella tasa-arvoa yhtäläisten oikeuksien näkökulmasta, siis ilman utooppisia tasapäistämishaluja.

   Tällainen suunnanmuutos tarkoittaisi feminismille irtisanoutumista kollektivismista ja autoritaarisesta ajatuskontrollista, joiden kanssa se on viime aikoina liehakoinut (Tammisalo 2019b). Myös akateemisen feminismin on muututtava: sen on pyrittävä objektiivisuuteen, empiirisiin tiedonhankintamenetelmiin ja kausaalisuhteiden systemaattiseen selvittämiseen (Tammisalo 2019a). Ennen kaikkea feministien tulisi lakata teeskentelemästä, että vapauden ja tasa-arvon välillä ei olisi ristiriitaa. Feministiksi julistautunut sisäministeri Maria Ohisalo (2019) jopa toteaa, että hänen mielestään feminismi on vapausaate.

   Jälkikäteen tapahtuva ideologioiden terävöittäminen saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Siksi mieluummin pyrin kyseenalaistamaan feministiksi identifioitumisen mielekkyyden. Aate on menettänyt fokuksensa, ja sitä vaivaa joukko sisäisiä ristiriitoja. Miksi sellaista pitäisi kannattaa? Jos on tarkoitus edistää naisten oikeuksia, puhuttakoon naisten oikeuksien ajamisesta. Ja jos on tarkoitus edistää miesten oikeuksia, puhuttakoon miesten oikeuksien ajamisesta. Ilman lisämääreitä feministiksi tunnustautuminen on laiskaa poseeraamista, epäkypsää riidanhaastamista ja/tai huomiohakuista halua kuulua nomenklatuuraan.

 

[4] Ahkeruus ja lahjakkuus eivät selitä kaikkea taloudellista menestymistä, vaan mukana on aina silkkaa tuuria. Globaalisti katsottuna yksilöiden väliset tuloerot selittyvät lähinnä kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta se ei toki silti kumoa ahkerien ja kyvykkäiden parempaa toimeentuloa oman yhteisön sisällä.

   Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys kuin se, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että se, joka työskentelee kolme prosenttia muita ahkerammin tai on kolme prosenttia muita nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja muita enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat esimerkiksi Japanissa niin kyvyttömiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:

Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

 

[5] Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan usein todennäköisyyttä, että matalalla sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmälle tasolle. Määritelmä on siinä mielessä huono, että pelkkä todennäköisyys ei vielä kerro, mistä mahdollinen vähäinen sosiaalinen liikkuvuus johtuu. Jossakin maassa liikkuvuus voi esimerkiksi olla varsin vähäistä, vaikka takana ei olisi lainkaan syrjintää tai epäoikeudenmukaisuutta. Määritelmä jättää siis huomiotta kysymykset yksilöiden meriiteistä ja ominaisuuksista.

   Yksilötasolla voidaan taas kysyä, missä määrin nousu saa perustua synnynnäisiin ominaisuuksiin verrattuna kovaan työhön. Esimerkiksi kauneuskilpailuissa menestyminen ei juuri vaadi työtä, mutta urheilukilpailuissa menestyminen on aina uurastuksen takana. (Toki urheilussa tarvitaan myös synnynnäistä lahjakkuutta, ja nykyään valokuvamallitkin treenaavat kuin he valmistautuisivat olympialaisiin.) Olennainen kysymys on tässäkin se, missä määrin markkinat saavat päättää yksilön saamista palkkioista.

 

[6] Meritokratian perusolemus on se, että yksilön on omilla ansioillaan ja meriiteillään ansaittava paikkansa yhteiskunnassa. Aate syrjäytti vielä 1900-luvun alkupuolella vallinneen perimiseen perustuvan järjestelmän, aristokratian. Meritokraattinen eetos sai tuolloin tukea politiikan molemmilta laidoilta: oikealla taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä ja vasemmalla avoimuudesta erilaisuutta kohtaan ja vihamielisyydestä aristokratiaa kohtaan.

   Meritokratiaan liittyvistä vaaroista varoitteli termin keksijä Michael Young jo 1950-luvulla kirjassaan Meritokratian nousu 1870–2033. Vuonna 2001 Young kirjoitti pettyneensä teoksen vastaanottoon. Kirjan piti hänen mukaansa olla satiiri ja varoitus, mitä saattaa tapahtua, jos tietynlaisia ansioita omaavat yksilöt muodostavat sosiaaliluokan, johon muilla ei ole pääsyä – aivan kuten monin paikoin näyttää nyt tapahtuneen. 

                                * * *

KIRJALLISUUS

 

Chang, H-J. (2010): 23 tosiasiaa kapitalismista. Into. Helsinki.

 

Marcovich, D. (2019): The Meritocracy Trap. Penguin.

 

Nousiainen, K. (2019): Palkka-avoimuuden oikeudellisista edellytyksistä. Teoksessa: Samapalkkaisuuden perusteet ja edistäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 28. Helsinki.

 

Ohisalo, M. (2019): ”Toipuvan kiltin tytön”, nykyisen feministin päiväkirjamerkintöjä sukupuolijärjestelmästä. Teoksessa: Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim. (2019): Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta. Like. Helsinki.

 

Tammisalo, O. (2019a): Nykyfeminismin yhtiöjärjestys on seksistinen, autoritaarinen ja täynnä ristiriitoja. Skeptikko 2/2019.

 

Tammisalo, O. (2019b): ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia. Skeptikko 3/2019.

 

Young, Michael (1958/1967): Meritokratian nousu 1870–2033. Weilin&Göös. Helsinki.

 

Minne menet feminismi? Osa 1

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia ja jälkikirjoituksia).

Minne menet feminismi?

Osa 1: Syrjivät rakenteet

Suunnittelin arvioivani Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018). Kirja kuitenkin kompastui jo ensimmäisellä esteellä. Esimerkiksi naisia syrjivät rakenteet mainitaan usein, mutta niistä ei anneta kunnollisia esimerkkejä. Lisäksi lukijalle jätetään epäselväksi, millaista tasa-arvoa feminismi toivoo. Analysoin kirjassa esitettyjä myyttejä vasta tämän konkreettisuutta ja päteviä perusteluita vaativan keskustelunavaukseni jälkeen.

                                               * * *

Miksi kaikki sukupuolisen tasa-arvon kannattajat eivät kutsu itseään feministiksi? Ylen toimittaja Reetta Räty närkästyi siitä, että tämä nimityskysymys on niin monelle tärkeä: ”Olen kyllästynyt houkuttelemaan ihmisiä kutsumaan itseään feministeiksi. Mitä feminismi tekee feministillä, joka joutuu miettimään, onko jokin sana hänelle sopiva?” (Yle Uutisten kolumni 3.4.2018)

Kysymys on kuitenkin aatteen sisällöstä, ei turhanaikaisesta lokeroitumisesta. Feminismillä ei ole kantaa esimerkiksi pornoon, prostituutioon tai seksiturismiin. Tai asevelvollisuuteen, työnjakoon perheen sisällä tai liikuntatuntien sukupuolijakoon. Useimmissa käytännön kysymyksissä kullakin feministillä on omat mielipiteensä. Tähän kun lisätään akateemisen feminismin harrastama tieteen politisointi, ei ole ihme, että jopa kaltaiseni yhtäläisiä oikeuksia kannattava koti-isätyyppi voi termiä karsastaa.

Mutta kai feminismissä on jokin käytännön yksityiskohdista riippumaton ydinajatus? Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien kirjan mukaan feministien päämäärä on ”tasa-arvoinen ja yhdenvertainen maailma, jossa sorto ei juhli”. Linjaus kuulostaa ylevältä ja yksinkertaiselta, mutta lähemmässä tarkastelussa törmätään ongelmiin.

Tasa-arvo lain edessä on esimerkiksi eri asia kuin taloudellinen tasa-arvo. Käytännössä nämä kaksi ovat myös ristiriidassa. Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Tämä puolestaan tarkoittaa taloudellista epätasa-arvoa. Jokainen poliittinen aate painottaa omaa versiotaan vapaudesta ja tasa-arvosta, mutta ymmärtääkseni feminismi ei ole kantaansa päättänyt. En siis ole perillä, millaiseen tasa-arvoon feminismi pyrkii ja minkä verran ja keiden vapauksia se on tasa-arvon eteen valmis uhraamaan. Vastauksista riippuen minut voi tai ei voi laskea mukaan.

Toinen kysymysmerkki on feministinen väite naisia syrjivistä rakenteista. Suomessa lainsäädäntö on pyrkinyt poistamaan sukupuolisen syrjinnän. Naisilla ja miehillä on esimerkiksi yhtäläinen oppivelvollisuus ja yhtäläiset oikeudet hakea työ- ja opiskelupaikkoja. Laista löytyy oikeastaan vain yksi ilmeinen syrjivä rakenne, ja se syrjii nuoria miehiä. Naisia syrjivien rakenteiden täytyy siis olla hienovaraisempia.

Etsitään näitä rakenteita koulumaailmasta. Oletetaan, että pojille on keskimäärin tyttöjä työläämpää istua paikoillaan luokkahuoneessa. Oletus ei ole kaukaa haettu, sillä pojilla on enemmän keskittymiseen ja sosiaalisuuteen liittyviä neurologisia ongelmia. Perinteinen kouluopetus on kuitenkin perustunut lähinnä paikalla istumiseen. Voidaanko tässä tapauksessa puhua poikia syrjineistä rakenteista? Kaikkien piti pysyä pulpetissa, mutta osalta se vaati enemmän. Entä mitä tehdä tällaisille kirjaimeltaan tasa-arvoisille mutta käytännössä eriarvoistaville toimintatavoille?

Useimmat sukupuolierot ovat tilastollisia: moni poika osaa keskittyä ja monella tytöllä on keskittymisen kanssa ongelmia. Tämän päällekkäisyyden takia vastaukset eivät ole ilmeisiä. Luokkahuoneet ja opetuskäytännöt ovat aina sellaisia, että ne sopivat keskimäärin paremmin toiselle sukupuolelle. Opetusta voitaisiin toki muuttaa toiselle sukupuolelle sopivammaksi. Oppilaat voitaisiin jopa jakaa opetusryhmiin sukupuolen mukaan. Ei kuitenkaan ole selvää, milloin on perusteltua tehdä tällaisia päätöksiä tai mitä mikäkin toimenpide saisi maksaa.

Reiluin vaihtoehto yleisesti ottaen on yksilöllisten ominaisuuksien huomioiminen. Tämä vaatii vielä enemmän voimavaroja kuin oppilaiden kohtelu sukupuolen mukaan. Ongelma feminismin kannalta on se, että kustannuksista päättäminen edellyttää poliittisia neuvotteluja ja kompromisseja. Niissä feminismin kaltaiset ryhmäidentiteettiin perustuvat liikkeet eivät ole kunnostautuneet.

Mitä myyttikirja sanoo naisia syrjivistä rakenteista? Abdulkarimin esimerkkinä ovat Suomen ”eurooppalaisittain todella eriytyneet työmarkkinat”, siis miesten ja naisten erilaiset osuudet eri ammateissa. Tämä eriytyneisyys ohjaa Abdulkarimin mukaan työelämään siirtyviä nuoria, mikä on hänelle osoitus syrjinnän rakenteellisuudesta. Talvitie on samoilla linjoilla: ”Luutuneista rooleista toimii hyvänä esimerkkinä mainitsemasi työmarkkinoiden eriytyminen.” Pohdinnassaan kirjoittajat päätyvät amerikkalaiseen komediasarjaan: ”Vaikea keksiä ammattia, jossa työtehtävä liittyy sukupuoleen. Frendeissä pohdittiin tätä, ja lopulta päätyivät siihen, että penismalli!”, johon Talvitie vastaa: ”Ihan mahtavaa, että sinäkin olet Frendisi katsonut. Muistan hyvin tuon kohdan.”

On totta, että nykyään suuri osa ammateista on sellaisia, että miehet ja naiset voivat hoitaa niitä yhtä hyvin. Puhelimeen vastailu toimistolla ei riipu sukupuolesta. Työpaikkojen jakautuminen ei silti sellaisenaan ole pätevä todiste syrjivistä rakenteista. Työpaikkojen eriytyminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, tasa-arvoisessa ja vapaassa yhteiskunnassa sukupuolia päätyy eri määrä eri ammatteihin ja eri asemiin ilman syrjintääkin. Toisin sanoen epätasa-arvo lopputuloksissa ei ole todiste siitä, että myös lähtökohdat olivat epätasa-arvoisia.

Miehet ja naiset ovat siis erilaisia tavalla, joka näkyy työelämässä. Tämä ei ole argumentti, että syrjintä olisi kadonnut tai että naisten vuosisataisella syrjinnällä ei olisi vaikutusta. Pointti on se, että syrjintä tulee osoittaa pätevämmillä menetelmillä kuin työpaikkojen sukupuolisella eriytymisellä. Vastaava pätee yksilötasolla. Osa ihmisistä esimerkiksi haluaa vähentää työtuntejaan (eli pienentää tulojaan) nauttiakseen lisääntyvästä vapaa-ajasta. Pelkät palkka- tai statuserot eivät tällaisessa tilanteessa riitä todisteeksi syrjinnästä.

Liiallisen toiston uhalla: vaikka kaikenlainen syrjintä poistettaisiin, naisia ja miehiä olisi edelleen eri määrä useimmissa ammateissa. Keskipalkatkaan eivät olisi identtisiä. [1] Etenkin työpaikat, joissa aggressiivisesta energisyydestä ja kilpailullisuudesta on etua, olisivat vapailla työmarkkinoilla miesvaltaisia. Näiden seikkojen toteaminen ei ole konservatiivisuutta tai halua kaventaa naisten mahdollisuuksia. Vastaavasti sen selittäminen, miksi miehet kuolevat naisia nuorempina, ei ole toiveen esittämistä, että kuolisivatpa vanhat miehet pois.

Syrjivät asenteet ja politiikka

Jos naisilla on miesten kanssa samanlaiset synnynnäiset kyvyt ja toiveet päätyä jollekin alalle, mutta naiset välttelevät alaa sen takia, että heitä kohdellaan työpaikoilla miehiä huonommin, alan on luonnollisesti muututtava. On kuitenkin ongelmallista nimittää tilannetta rakenteelliseksi, jos yksilöiden asenneongelmat selittävät sitä paremmin.

Mikäli syrjivät rakenteet ovat yhtä kuin ikävä asenneilmapiiri, termistöä on muutettava sen mukaiseksi. Rakenteiden sijasta puhuttakoon asenteista. Toki on myös pyrittävä selittämään, mistä naisia syrjivät asenteet tulevat. Ei esimerkiksi ole ilman todisteita perusteltua sanoa, että miehet syrjivät naisia, koska he pelkäävät etuoikeuksiensa menettämistä, kuten Abdulkarim ja Talvitie vihjaavat. Väite on purettava osiin. Missä määrin esimerkiksi työmarkkinoilla miehet ovat asennoituneet kilpailemaan naisia vastaan verrattuna siihen, että miehet kilpailevat kaikkia vastaan? Nämä kaksi on pystyttävä erottelemaan.

On mahdollista, että miespuoliset työnantajat palkkaavat mieluummin miehiä. Ehkä työnantajat ajattelevat ymmärtävänsä toista miestä paremmin ja täten pystyvänsä tehokkaampaan kommunikaatioon. Tällaistakaan tilannetta tuskin on mielekästä kutsua rakenteelliseksi, koska se pohjautuu miesten ja naisten – kuviteltuihin tai todellisiin – eroihin kommunikaatiotavoissa.

Poliittisista asenteista tiedetään, että etenkin nuoret naiset ajattelevat keskimäärin vasemmistolaisemmin ja kannattavat valtiolle suurempaa roolia kuin miehet. Tässä kohdin voitaneen karkeasti yleistää, että miehet ovat asennoituneet naisia vastaan. Kyse on kuitenkin taloudellista vapautta koskevista poliittisista näkemyseroista, ei syrjivistä rakenteista tai syrjivistä asenteista. Vapauksien suosiminen on eri asia kuin patriarkaatin puolustaminen.

Feminismi on kuitenkin rivien välissä antanut ymmärtää, että talousliberaalit näkemykset olisivat osa naisten syrjintää. Aate on tällä tavoin omaksunut piirteitä, jotka enää edesauttavat sen itsensä eloonjäämistä. Feminismi on toisin sanoen lopettanut vapautta ja yhtäläisiä oikeuksia lisäävien oivallusten tuottamisen. Tilalle on syntynyt todellisuudesta irtaantunut peilisali, jonka haaveelliset heijastukset voivat huumata varomattoman kulkijan.

Feministinen teoria on myös sivuuttanut merkittävän osan työmarkkinoita koskevaa talous- ja sosiaalitieteellistä tutkimusta. On esimerkiksi vahvaa näyttöä, että sukupuolinen syrjintä ei ole pääsyy miesten ja naisten eroille työkokemuksessa, tehdyissä tunneissa, työvoiman liikkuvuudessa ja vaihtuvuudessa tai tulotasossa. Syrjintää epäilemättä tapahtuu joillakin aloilla ja joillakin työpaikoilla, ja joskus syrjintä kohdistuu tiettyihin yksilöihin, mutta kokonaisuutena feministinen teoria liioittelee sukupuolisen syrjinnän merkitystä. Samassa hengessä feministinen teoria on kyseenalaistanut ihmisten tekemien valintojen ja mieltymysten aitouden, aivan kuin naiset tiedostamattaan olisivat sisäistäneet patriarkaatin pyrkimykset osaksi omia tavoitteitaan. (Perään toki on todettava, että salaliitot ja uhriutuminen eivät ole feministisen teorian yksinomaisuutta.)

Entä pelkääkö patriarkaatti etuoikeuksiensa menettämistä, kuten kirjoittajat esittävät? Tällaiset väitteet ovat erikoisia, sillä samainen etuoikeutettu patriarkaatti on sallinut, että miehet kuolevat naisia nuorempina, alkoholisoituvat naisia useammin, joutuvat tapaturmiin naisia useammin, tekevät naisia enemmän itsemurhia ja että vain miehet ovat asevelvollisia. Miksi joidenkin miesten annetaan siis syrjäytyä ja joidenkin naisten nousta johtajiksi? Miksi patriarkaatti olisi niin valikoiva? Ja miksi etuoikeuksiensa puolesta pelkäävä ja valtaa pitävä patriarkaatti olisi osallistunut naisten aseman parantamiseen ja yhdenvertaisuuseetoksen luomiseen?

Onko tasajako hyvä idea?

Yhteiskuntia voidaan vertailla sen mukaan, kuinka sitoutuneita ne ovat valinnanvapauteen ja tasa-arvoisiin lähtökohtiin. Tällöin nähdään, että tasa-arvoisemmissa maissa työ- ja opiskelupaikat ovat sukupuolten suhteen eriytyneempiä. Myös useimmat psykologiset sukupuolierot – persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä – ovat suurempia kulttuureissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa. Jopa sukupuolierot joissakin fyysisissä piirteissä – pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine – ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa. Nämä löydökset, joista feministinen liike on lähes täydellisesti vaiennut, ovat ristiriidassa patriarkaaliseen syrjintään perustuvan selityksen kanssa.

Edellä mainitut havainnot eivät luonnollisesti ota kantaa siihen, onko oikein pyrkiä työpaikkojen ja palkkojen tasajakoon. Tieteeltä sellaista on turha kysyä. Mutta tasajakoon pyrkivästä politiikasta tiede osaa jotakin kertoa. Tutkimus on esimerkiksi antanut viitteitä, että työpaikkojen täydellinen tasajako olisi tehoton ja tuottavuutta laskeva tapa järjestää yhteiskunta. Molempien sukupuolten taloudellinen hyvinvointi luultavimmin kärsisi, mikäli työllistyminen perustuisi johonkin muuhun kuin työpaikkojen ja hakijoiden ominaisuuksien mahdollisimman hyvään vastaavuuteen. [2] Historiasta voidaan myös päätellä, että mitä täydellisempään tasajakoon varallisuudessa pyritään, sitä työläämmäksi tulee ylläpitää tasajaon toteutumista vahtivaa byrokratiaa.

Toinen haitta yhteiskunnan pakottamasta miesnais-tasajaosta olisi se, että muut voisivat perustellusti epäillä kykyjäsi. Epäilyä tapahtuu koko ajan muutoinkin, mutta pakotetussa tasajaossa sille olisi pätevämpiä syitä. Jos työpaikat tai akateemiset apurahat siis jaettaisiin sukupuolen perusteella, ihmisten osaaminen olisi helppo kyseenalaistaa.

Työ- tai opiskelupaikkojen sukupuolinen tasajako ei myöskään tee yhteiskunnasta sosiaalisesti oikeudenmukaista. Päinvastoin, tasajaossa moni mies ja moni nainen olisi pakotettu lähtemään alalta, jolla hän mieluiten olisi, työhön, jossa hän ei viihdy. Viimeisenä argumenttina tasajakoa vastaan mainittakoon se, että yhteiskunnan ei ole hyvä antaa ymmärtää, että nainen on vähemmän arvokas opettajana ja sairaanhoitajana kuin hän on insinöörinä ja fyysikkona.

Ydinkysymys feminismille on lopulta se, missä määrin valtio saa määrätä tai ohjailla yksilöiden, perheiden ja työnantajien käyttäytymistä. Tätä kautta feminismi tulee aina kietoutumaan työn tuottavuuteen ja taloudelliseen vapauteen. Tulisiko meidän tuottavuuden kustannuksella esimerkiksi tehdä työpaikkojen olosuhteista miellyttävämpiä? Tai tulisiko tasa-arvon nimissä firmoissa edellyttää sukupuolikiintiöitä?

Millaista työelämää ja tasa-arvon versiota feminismi päätyykään kannattamaan, sen tulee pyrkiä tavoitteisiinsa moraalisin perustein. Sillä ei tule olla merkitystä, mitä tieteellinen tutkimus sanoo sukupuolieroista. Tiede tulee aina löytämään ihmisryhmien väliltä keskimääräisiä eroja, jotka vaikuttavat tasa-arvon kannalta epämiellyttäviltä. Tämä on yksi syy lisää, miksi meidän tulee suhtautua ihmisiin yksilöinä, ei ryhmän tai identiteetin edustajina. Sukupuolikiintiöt – joita Abdulkarim ja Talvitie kannattavat – jarruttavat tähän johtavaa kehitystä. Ruotsalainen Lena Andersson on todennut: ”Sen ei pitäisi merkitä mitään, oletko mies vai nainen. Monet feministit sanovat nykyään, että se on myös heidän tavoitteensa, mutta en näe sitä käytännössä” (HS 18.3.2018, katso arvioni Anderssonin kirjasta Skeptikko 4/2016 -lehdestä). (Oheiset kuvat ovat Helsingin Sanomien Andersson-jutusta.)

Naisten vapautuminen on yksi ihmiskunnan suurimmista moraalisista edistysaskeleista. [3] Tutkijoiden löytämät sukupuolierot tai vaatimukset pätevistä perusteluista eivät sitä voi mitätöidä. Feminismi siihen kuitenkin kykenee, jos aate ei onnistu kasvamaan sukupuoli-identiteettien yli. Olisi riipaisevaa nähdä hyväntahtoisten tarkoitusperien jälleen kerran kääntyvän itseään vastaan.

 - - -

ALAVIITTEET

[1] Keskimääräiset palkkaerot sukupuolten välillä johtuvat osaksi siitä, että julkisella sektorilla on monopolinkaltainen asema hoiva- ja opetusaloilla. Järjestelyssä on monia hyviä puolia; se esimerkiksi helpotti sotien jälkeen naisten siirtymistä työmarkkinoille. Mutta samalla se on luonut esteitä naisten ura- ja palkkakehitykselle. Julkisen sektorin käytäntöjen nimittäminen rakenteelliseksi syrjinnäksi on kuitenkin kehno strategia muuttaa tilannetta. (Esimerkiksi rakenteellinen työttömyys -termin käytölle on sen sijaan selkeämmät perusteet: osa luoduista tukirakenteista kannustaa työttömyyteen, koulutusjärjestelmä ei pysty tuottamaan yritysten toivomaa osaamista, työpaikat ja työntekijät ovat maantieteellisesti etäällä ja niin edelleen.)

[2] Työntekijöiden kyvyt ja työnantajan tarpeet ovat väistämättä epätasapainossa. Edes vapaat markkinat eivät kykene järjestämään työntekijöiden osaamista ja työpaikkoja tuottavimmalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi aggressiivinen kilpailullisuus, jopa psykopatia, saattaa osaamista enemmän auttaa korkeaan asemaan pääsemisessä. Tällöin pätevin henkilö ei päädykään johtajaksi. Vapaus toimii silti keskusjohtoista sääntelyä tehokkaammin.

[3] Naisten oikeus äänestää, oikeus seksuaaliseen ja taloudelliseen itsemääräämiseen sekä kotiväkivallan väheneminen ovat esimerkkejä valistuksen voimasta. Viimeisimpänä mukaan saattaa tulla metoo-kampanjan siivittämä seksuaalisen häirinnän radikaali väheneminen. Mikään ei kuitenkaan takaa, että kampanjamaiset kansalaisoikeusliikkeet saavat riittävästi kannatusta muuttaakseen käytäntöjä. Monissa maissa esimerkiksi pikkulasten sukuelinten leikkely on yleistä, vaikka siitä on tullut lailla kiellettyä. Syytteitä silpomisesta myös nostetaan harvoin. Seksuaalisen häirinnän suhteen tilanne on avoin. Esimiesasemassa olevat miehet epäilemättä ovat nyt tarkempia toimiessaan naisalaistensa kanssa, mutta asiat eivät välttämättä pitkällä aikavälillä parane. Jos riittävän suuri osa miehistä kokee, että työpaikan säännöistä tuli ahdistelutapausten takia mielivaltaisia, he eivät kenties asetukaan tukemaan naiskollegan valituksia. 

KIRJALLISUUTTA

Abdulkarim, M. Ja Talvitie E. (2018): Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. Helsinki.

Hakim, C. (2004): Key Issues in Women’s Work. 2.p. Glasshouse Press. Lontoo.

Niemelä, J. K. & Tammisalo, O. (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita. Helsinki.

Pinker, S. (2002): The Blank Slate – Modern Denial of Human Nature. Penguin. New York.

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Shorrocks, R. (2018): Young women are more left wing than men. The Conversation. May 3rd.

Sommers, C. H. (1994): Who Stole Feminism? Touchstone. New York.

          * * *

PS. Jutussa totean seuraavasti: ”Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille.” Tunnistan, että tämänkaltaisesta meritokraattisesta retoriikasta (”ahkerat ja älykkäät hankkivat enemmän”) on koitunut haittoja etenkin Yhdysvalloissa, sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti. Tunnistan myös, että tuurilla on valtava merkitys taloudellisessa menestymisessä ja että menestyneillä ihmisillä on tapana rationalisoida menestystään ikään kuin se olisi ainoastaan heidän omaa ansiotaan. Yleishuomiota ahkerien ja kyvykkäiden paremmasta toimeentulosta on kuitenkin vaikea kumota – vaikkei muita tekijöitä edes olisi otettu huomioon.

Käytännössä yksilöiden väliset tuloerot selittyvät kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta sekään ei poista lahjakkuuden ja ahkeruuden merkitystä oman yhteisön sisällä. Testiälykkyys on esimerkiksi yhteydessä moniin sosioekonomisesta asemasta kertoviin mittareihin. Toki lahjakkuus ja ahkeruus ovat onnenkauppaa siinä mielessä, että ne ovat suurelta osin seurausta vanhemmilta perityistä geeneistä. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä peruste väittää, että kova työ ja lahjakkuus olisivat tarpeettomia vaurauden kasvattamisessa. (Ne tuskin ovat tarpeettomia edes viihdemaailmassa, jossa ihminen on kuuluisa usein vain siksi, että hän on kuuluisa.)

Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että joku, joka työskentelee kolme prosenttia jotakuta toista ahkerammin tai on kolme prosenttia toista nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat Japanissa niin paljon kyvyttömämpiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:

Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

Ahkeruuden/lahjakkuuden merkitys yksilön vauraudelle (tai yrityksen menestymiselle) on myös eri kysymys, ovatko taloudellisesti menestyneet keskimäärin epäempaattisempia huono-onnisia ja -osaisia kohtaan. Menestyneillä saattaa esimerkiksi olla muita voimakkaampi taipumus vastustaa sellaisia julkishallinnon toimia, jotka tähtäävät kaikille yhtä suureen mahdollisuuteen menestyä. Olipa tällainen asenne yleinen tai ei, siinä ei ole kyse sukupuolisesta syrjinnästä vaan lähinnä ajattelemattomuudesta ja/tai lyhytnäköisestä itsekkyydestä.

PS 2. Uhriutumiseen liittyy eräs monissa psykologisissa kokeissa havaittu seikka: ihmiset ovat valppaita huomaamaan ja muistamaan kokemansa vastukset. Vastatuuli on tunnetusti helpompi havaita kuin myötätuuli. Tämä lienee yksi syy, miksi ihmiset niin itsevarmasti kokevat ansaitsevansa vaurautensa tai vähintään kokevat oikeutetuksi vastustaa verotustaan. Hehän työskentelivät ahkerasti vaikeuksien voittamiseksi, ja siinä tuurilla tai suotuisilla olosuhteilla (ainakaan verotuksen avulla luoduilla olosuhteilla) ei ollut merkitystä. Usein ihmiset myös tarkkasilmäisesti näkevät (tai ovat näkevinään) muita eteenpäin puskevan myötätuulen. Tällaiset yleisinhimilliset taipumukset väheksyä hyvää onnea ja ajatella olevansa epäreilun kilpailun uhri lienevät evoluution tulos: ne kehittyivät tekemään meistä sinnikkäämpiä vastoinkäymisten edessä.  

PS 3. Rakkauden evoluutio -kirjassani tarkastellaan kysymystä, mikä on adaptaatio. Tämän linkin videossa biologi Bret Weinstein selittää, miksi kysymys siitä, mitä tehtävää hoitamaan jokin piirre on kehittynyt, on eri kysymys, onko piirre adaptaatio eli sopeutuma. Weinstein kertoo myös turhautumisestaan Gouldin ja Lewontinin sopeutumista vähättelevään klassikkoartikkeliin ja sen suosioon. Katso aiheeseen liittyvä kirjoitukseni vuodelta 2003:

https://journal.fi/tt/article/view/57336/19369

PS 4. On esitetty, että Metoo -kampanja kaventaa eroa, joka eritasoisten häirintätapausten välillä on. Lopulta kampanja jopa tekisi raiskauksesta triviaalia. Tämä ei kuitenkaan, ainakaan pitkällä aikavälillä, vaikuta todennäköiseltä (vaikka keskustelu seksuaalisten kanssakäymisten jatkumollisesta luonteesta ei julkisuudessa tahdokaan onnistua). Kyseenalainen on myös väite, että miehet ovat alkaneet kampanjan sivutuotteena vältellä kahdenkeskisiä neuvotteluja ja bisneslounaita naisten kanssa. Mikäli näin kuitenkin tapahtuu, yhteiskunta on kadottanut jotakin tasa-arvon kannalta olennaista.