Taantumuksellinen tasapalkkatavoite

Miksi miesten ja naisten palkkaeroa ei kannata hävittää?

Suomalaisten perusarvot ovat monessa suhteessa samanlaisia. Useimpien mielestä on esimerkiksi reilua, että yksilöä palkitaan sen mukaan, kuinka paljon ja kuinka monen kanssaihmisen elämää hän on parantanut. Liikaa emme silti halua palkita: työstä saatavien palkintojen on oltava jotenkin tasapainossa vaivannäön, lahjakkuuden ja muille koituvien hyötyjen kanssa.

Nämä perusperiaatteet harvoin herättävät kiistoja. Kiisteltyä sen sijaan on se, miten käytännössä päästään parhaaseen, ihmisyhteisöjä eniten hyödyttävään lopputulokseen. Millainen on sopiva palkkio juristille, luokanopettajalle tai suurtalouskokille? Tai pitkäaikaistyöttömälle? Entä miten palkkioiden tulisi määräytyä? Kysynnän ja tarjonnan perusteella, keskusjohtoisesti vai näiden jonkinlaisella yhdistelmällä?

Kysymyksistä tulee entistä riitaisampia, jos mukaan otetaan palkkojen jakautuminen sukupuolten kesken. Joidenkin mielestä naisten keskimäärin pienemmät palkat on epäkohta, joka yhteiskunnan pitää korjata. Se, että laki kieltää sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän, ei siis kaikkien mielestä riitä.

Tavoite palkkojen tasaisesta jakautumisesta sukupuolten kesken on kuitenkin äärimmäisen vaativa. Ryhmäkohtaiset palkat – olipa kyse mistä tahansa keskenään erilaisesta ryhmästä – eivät käytännössä koskaan jakaudu tasan, eivät edes syrjinnästä vapaissa olosuhteissa.

Tämä pitää paikkansa etenkin sukupuolten kohdalla. Tiedetään esimerkiksi, että miesten ja naisten kiinnostuksenkohteet ovat myötäsyntyisesti erilaisia. Biologisten syiden takia sukupuolet eroavat myös kilpailullisuudessa ja siinä, kuinka paljon tietyissä ominaisuuksissa on hajontaa.

Olisi kummallista, mikäli tämänkaltaiset sukupuolierot eivät näkyisi työpaikkojen ja palkkojen jakautumisessa. Myötäsyntyiset sukupuolierot vaikuttavat työmarkkinoihin silloinkin, kun ihmisiä kohdellaan täysin sukupuoleen katsomatta ja vain heidän luonteenlaatujensa perusteella.

Tasapalkan kannattaja toki ymmärtää tämän. Hän myös tietää, että palkkaero ei enää johdu työnantajien tekemistä syrjivistä päätöksistä. Niiden sijasta syytökset kohdistuvat nykyään niin kutsuttuun rakenteelliseen syrjintään.

Se, mitä syrjivillä rakenteilla tarkoitetaan, jätetään kuitenkin yleensä epäselväksi. Niillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi kasvatusmenetelmiä, sukupuolinormeja, yhteiskunnan asettamia odotuksia tai jotakin vielä epämääräisempää. Useimmiten sekä syrjintä että syrjinnän vaikutukset jäävät osoittamatta.

Syrjintä tulee kitkeä riippumatta sen vaikutuksista

Tarkastellaan syrjivää kasvatusta. Useinhan sen väitetään selittävän ammattien ja täten palkkojen sukupuolittumista. Ruotsalaisten Liza Marklundin ja Lotta Snickaren teoksessa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2006) asia ilmaistaan varsin suorasukaisesti:

Tytöistä kasvatetaan naisia ja pojista miehiä monin tavoin syntymähetkestä lähtien. Vanhempien, päiväkotihenkilökunnan ja opettajien käytös, lelut, leikit, kirjat, vaatteet – kaikki muokataan tietoisesti tai tiedostamatta sellaisiksi, että tytöistä tulee passiivisia, kilttejä ja avuliaita ja pojista aktiivisia, äänekkäitä ja vaativia.

Vasemmistoliiton poliittinen asiantuntija Milja Koskela (2019) toteaa samassa hengessä:

Kukaan ei ehkä ”pakota” tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.

Työmarkkinoiden sukupuolittuminen ei kuitenkaan ole todiste poikien suosimisesta ja tyttöjen syrjimisestä, saati suosimisen ja syrjinnän kausaalivaikutuksista. On esimerkiksi monia tapauksia, jossa jokin etninen/uskonnollinen vähemmistö on menestynyt valtaväestöä paremmin systemaattisesta syrjinnästä huolimatta.

Syrjinnän olemassaolo tulee siis todentaa jollakin muulla tavalla kuin katsomalla palkkojen eriytymistä. Ja syrjintään, jos sitä löytyy, tulee tietysti puuttua riippumatta sen vaikutuksista. Pääpointti on se, että sukupuolten sijoittumisessa työelämään on eroja myös ilman syrjintää ja seksististä kasvatusta.

Hallinnon kannalta helpoimmin perusteltavissa oleva periaate on siksi se, että sukupuolten palkkoja tasataan vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä. Näkemyksen mukaan hallinnon ei tule puuttua palkkoihin sinänsä, vaan sille riittää syrjinnän kitkeminen.

Periaatetta on helppo perustella sillä yksinkertaisella ohjenuoralla, että syrjinnän lopettaminen yhtäällä ei saa perustua syrjinnän aloittamiseen toisaalla. Useinhan tasapalkkaan tähtäävillä toimilla on taipumus luoda uudenlaista epäreiluutta ja syrjintää. Esimerkiksi kiintiöt – olipa kyse sukupuolisista tai muunlaisista kiintiöistä – johtavat siihen, että vähemmän lahjakas pystyy syrjäyttämään lahjakkaamman työnhakijan. Lisäksi kiintiöt pakottavat ihmisiä suhtautumaan toisiinsa sukupuolensa edustajina eikä yksilöinä. Tällaiseen taantumukselliseen seksismiin ei ole syytä palata.

Kolmas syy luopua tasapalkkapyrkimyksistä löytyy historiasta: utooppisilla tasa-arvoideologioilla – jopa pienessä mittakaavassa toteutetuilla – on taipumus muuttua alentavaksi kyttäämiseksi ja byrokraattiseksi pakkovallaksi. Sellainen haittaa molempien sukupuolten hyvinvointia, sekä materiaalista että henkistä.

Riittävätkö yhtäläiset oikeudet?

Tasapalkkauksen kolme epäkohtaa – syrjivyys, seksistisyys ja byrokraattisuus – eivät tietenkään tarkoita, että meidän tulisi lopettaa miesten ja naisten tai minkä tahansa muiden ryhmittymien tuloerojen tarkastelu. Päinvastoin. Jos jonkin ryhmän sosioekonominen asema merkittävästi heikentyy, ryhmän jäsenet saattavat vieraantua yhteiskunnallisista instituutioista siinä määrin, että heistä tulee näiden instituutioiden vihollisia. Siksi on yhteiskunnan etu, että ryhmien keskiarvoisia eroja seurataan ja niihin tarvittaessa reagoidaan.

Se, milloin sosioekonomiset erot synnyttävät vihamielisyyttä instituutioita kohtaan, on kuitenkin yhdentekevä kysymys sen kannalta, millaisia suomalaisten miesten ja naisten palkkaerot nykyään ovat tai saavat olla. Olemme hassussa tilanteessa, jossa tasapalkan kannattaja ei yleensä yritä lainkaan perustella, miksi miesten ja naisten keskipalkat tulisi saattaa samanlaisiksi. Ilmoille vain heitetään sellaisia ajatuksia kuin ”palkkatasa-arvoa ei ole saavutettu”, ”tasa-arvotyö on kesken” ja niin edelleen.

Kuten todettua, erilaisten ryhmittymien keskitulot ovat yleensä erilaisia. Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi homoseksuaalit tienaavat heteroseksuaaleja enemmän. Pitäisikö nämäkin erot hävittää? Ja miksi ja miten? Tai kuka saa päättää, milloin homojen ja heteroiden palkat ovat riittävän samankaltaisia?

Pääteesi on syytä toistaa: pyrkimys miesten ja naisten keskipalkkojen tasaukseen on perusteltua vain siinä määrin kuin palkkaero johtuu syrjinnästä tai sukupuolten erilaisista oikeuksista. Tällöin tasa-arvovaatimuksista jää jäljelle se kaikkein olennaisin: pyrkimys yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Joku voisi kutsua suuntausta vaikkapa liberaalifeminismiksi. Se on fokusoimista oikeuksien tasa-arvoon, ei flirttailua tasapalkkautopioiden kanssa.

Tähän on syytä tehdä pari varausta. Yhtäläiset oikeudet eivät ensinnäkään ole kaikki kaikessa. Ne eivät tarkoita, että miehet ja naiset pystyvät yhtäläisesti oikeuksiaan käyttämään. Jos sukupuolinen syrjintä on jatkunut vuosisatoja, se tuskin katoaa yhdessä yössä, olipa syrjinnän kohteena kumpi sukupuoli tahansa.

Toiseksi on ilmeistä, että ihmiset tulevat aina jossakin määrin suhtautumaan lajitovereihinsa keskimääräisten ryhmäominaisuuksien perusteella. Koska yksilöllisten ominaisuuksien selvittäminen vie resursseja, stereotypioihin ja tilastoihin nojaaminen voi yksinkertaisesti olla rationaalista. Työnantajan saattaa siis kannattaa suhtautua yksilöön sukupuolten keskiarvojen perusteella.

Nämä sinänsä pätevät varaukset eivät kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi pyrkiä palkkojen samanlaisuuteen tai muuhun tasapäisyyteen. Kyse on empiirisesti selvitettävästä seikasta. Onko naisilla ja miehillä todellisia mahdollisuuksia käyttää oikeuksiaan vai ei? Nojaavatko työnantajien työhönotto- ja palkkapäätökset sukupuolisiin stereotypioihin? Estääkö jokin naisia hakeutumasta korkeampiin virkoihin? Tai miesvaltaisille aloille? Ja jos jokin naisia estää, mikä se jokin on? Ja miksei se estä kaikkia naisia?

Mikäli näistä seikoista ei empiirisin keinoin päästä varmuuteen, vaatimukset keskipalkkojen yhdenmukaisuudesta jäävät tyhjän päälle, silkaksi vasemmistopopulismiksi. Moni onkin tasapalkkavaatimustensa kanssa liikkeellä vain ammattinsa puolesta tai äänestäjiä kosiskellakseen. 

Millaista tasa-arvoa, sen mukaisia vapauksia

Suomessa sukupuolten keskimääräiset palkkaerot selittyvät lähinnä sillä, että miehet ovat yliedustettuina yksityisen sektorin kilpailuilla vientialoilla ja naisten palkat maksetaan enemmän verovaroin [1]. Siksi tasapalkkatavoitteessa on voimakas kumouksellisuuden maku: pakotettu tasapalkka tarkoittaisi yhteiskunnan muokkaamista radikaalisti uudenlaiseksi. Vähimmilläänkin seurauksena olisi joko kuluttajahintojen nousu, veronkorotukset tai yritysten voittojen pienentyminen – tai luultavasti vähän tätä kaikkea, ja lisäksi kestävyysvajetta ja julkisen sektorin saneerauspaineita.

Tasapalkkatavoitteesta syntyviä seurauksia ei tulekaan arvioida sen perusteella, ovatko aikomukset hyviä tai edes sen perusteella, mikä on tavoitteen onnistumisen todennäköisyys. Todellisen testin on oltava se, mitä oikeasti tapahtuu ja on historiassa tapahtunut, kun tämänkaltaisia sosiaalisia ihanteita ja taloudellista uusjakoa aletaan käytännössä toteuttaa.

Yhteiskuntia vertaileva historiantutkimus on jo osoittanut, että kumouksellisilla ideologeilla ja keskusjohtoisesti suunnitelluilla talouksilla on taipumus päätyä inhimillisesti katsoen karmiviin suorituksiin. Keveimmilläänkin lopputulos näyttää olevan yksilön oikeuksien jyräytymistä ”oikeaoppisuuden” alle, jonkinlaista pinkiksi väritettyä totalitarismia [2]. Mikään ei takaa, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen.

Lisäksi on muistettava, että länsimaissa vallitseva elinkeinonvapaus ja demokraattiset periaatteet yhtäläisistä oikeuksista ovat pitkän kehityksen tulos. Äkkinäinen ja keskusjohtoinen kajoaminen tällaisiin hitaasti kypsyneisiin arvoihin synnyttää helposti tilanteen, jossa yksistä tuleekin tasa-arvoisempia kuin toisista, kuten George Orwell osuvasti tiivistää. [3]

Tasa-arvopohdiskelijoiden ei kuitenkaan tarvitse huolestua. Tasapalkkatavoite on epärealistinen ja synnyttää helposti uudenlaista epäreiluutta ja autoritaarisuutta, mutta jäljellä on silti joukko kiinnostavia ja punnitsemisen arvoisia kakunjakokysymyksiä. (Termi kakunjako tosin on harhaanjohtava, sillä se unohtaa olennaisen eli kakkujen valmistuksen edellyttämät innovaatiot, riskit ja uhraukset.)

Unohdetaan hetkeksi sukupuolet ja tarkastellaan asiaa yleisemmin. Aloitetaan siitä perustotuudesta, että tasa-arvo ja vapaus ovat väistämättä ristiriidassa. Jos kansalaisille sallitaan vapaus käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Ja koska ihminen on jälkeläisiinsä kiintyvä ja niihin investoiva laji, vaurautta kertyy enemmän kyvykkäiden ahertajien lapsille. Joku siis saa syntymässä muita enemmän. [4]

Miten tähän vapauden ja tasa-arvon väistämättömään ristiriitaan tulisi suhtautua? Kaikilla poliittisilla aatteilla on omat vastauksensa. Vasemmisto on valmis luopumaan joistakin vapauksista tasa-arvon hyväksi, ja oikeisto on valmis luopumaan osasta tasa-arvoa vapauden hyväksi. Tämä on perinteistä puoluepolitiikkaan kuuluvaa köydenvetoa ja kompromissien tekoa eikä sinänsä kovin kiinnostavaa.

Kiinnostavampaa on sen sijaan jakaa tasa-arvopyrkimykset kahtia: tavoitellako mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvoa?

Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.

Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?

Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. 

Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.

Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista (ja keiden resursseista) tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kysymys on olennainen. Kansalaisten on tivattava tähän konkreettinen vastaus kaikilta poliitikoilta ja kaikilta poliittisilta aatteilta. Tyhjiin iskulauseisiin tasa-arvotyön jatkamisesta ei tule tyytyä.

Koska lähtökohtien tasa-arvossa on edellä kuvattu epätarkkuusongelma, eikö saman tien olisi perusteltua ja helpompaa vaatia lopputulosten tasa-arvoa? Osa taloustieteilijöistäkin on sitä mieltä, että jos erot lopputuloksissa kasvavat riittävän suuriksi, ne alkavat heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Kyseisen teorian mukaan suurten tuloerojen maissa talouseliitillä ei ole enää halua puolustaa järjestelmää, joka mahdollistaisi lahjakkuuteen perustuvan nousun hierarkiassa. Kyse on taloudellisista kannustimista: jos tuloerot ovat suuria, rikkailla vanhemmilla on voimakkaampi intressi turvata jälkikasvunsa sosioekonominen asema riippumatta siitä, onko lapsella ominaisuuksiensa puolesta asemaan edellytyksiä. Näin näyttää tapahtuneen sekä Briteissä että Yhdysvalloissa, joissa molemmissa liikkuminen sosiaaliryhmästä toiseen on vähentynyt. [5] (Tämä ei toki sellaisenaan ole todiste mahdollisuuksien puutteesta vaan voi selittyä muillakin seikoilla.)

Daniel Markovich puhuu tässä yhteydessä meritokratian ansasta. Etenkin Yhdysvalloissa se näkyy talouseliitin loputtoman pitkinä työpäivinä ja massiivisina investointeina jälkikasvun kouluttamiseen. Markovichin mukaan rikkain kymmenys on näin karannut keskiluokan saavuttamattomiin ja kykenee työteliäisyytensä avulla silti oikeuttamaan suunnattomat tulonsa. [6]

Tämä on syy, miksi pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo koetaan niin usein riittämättömäksi. Nykyteknologian maailmassa meriitteihin perustuva ja meritoitumiseen kannustava järjestelmä synnyttää ennennäkemättömiä tulo- ja varallisuuseroja.

Vastaväite kuuluu usein, että jos lopputulokset tasataan, lahjakkaimmat yksilöt laiskistuvat ja lopettavat innovoinnin. Huoli on perusteltu; lahjakkaimpien ahkerointi voi tehdä kaikkien elämästä helpompaa. Käytännössä tilanne näyttää kuitenkin olevan se, että ahkeruuteen riittää vaatimatonkin korvaus. Kuten sanonta kuuluu, kermalla on taipumus nousta pintaan.

Lopputulosten tasaamisen suurin ongelma ei siis välttämättä ole lahjakkuuden valuminen hukkaan. Pääongelma on pikemminkin se, että lopputulosten tasa-arvo edellyttää äärimmäisempiä pakkotoimia. Ristiriita vapauden kanssa on suurempi kuin lähtökohtien tasa-arvossa.

Perusasia on silti molemmissa sama: tasa-arvopyrkimykset ovat pyrkimyksiä rajoittaa vapauksia. Palkkaerojen kohdalla – olipa kyse miehistä ja naisista, homoista ja heteroista tai työtehtävien mukaan jakautuvista palkoista – ydinkysymys on se, millä tavoin valtio saa puuttua työnantajien ja perheiden päätöksentekoon ja markkinoiden toimintaan.

Tämä on iänikuinen ja usein yhteiskuntajärjestystä koetteleva poliittinen riidanaihe. Biologisesti tarkasteltuna on ällistyttävää, että yksilön suhde vallanpitäjiin voi nisäkäslajilla olla näinkin sopuisa. Erityisen kummaa on, että on kehittynyt kaltaisemme apinalaji, jolla sukupuolten välistä suhdetta kuvaavat pikemminkin tasaveroinen yhteistyö kuin resurssikilpailu ja tiukka hierarkkisuus. Ironisesti kiistat sukupuolten oikeuksista ja velvollisuuksista ovat kiivaita nimenomaan siksi, että ihmiskoiras ja -naaras ovat niin samankaltaisia.

                          * * *

ALAVIITTEET

[1] Kevät Nousiainen (2019) kirjoittaa: ”Naiset hoivaavat, ruokkivat, majoittavat, kouluttavat ja palvelevat samalla kun miehet rakentavat, kuljettavat sekä tekevät työtä teollisuudessa ja alkutuotannossa. Miehet tuottavat kun naiset uusintavat. Miehet huolehtivat viennistä ja synnyttävät yksityistä tuloa. Naisten työt maksetaan verovaroilla.” 

   Sana ”rakenteellinen” kuvaa asiantilaa melko hyvin, mutta termi ”rakenteellinen syrjintä” ei ole osuva. Se jättää epäselväksi, mikä järjestelmässä on syrjivää, missä kohdassa syrjintä tapahtuu ja niin edelleen. Sodan jälkeinen hallitus oli päättämässä joidenkin naisvaltaisten alojen palkoista, mutta tämä tuskin on pätevä syy kutsua 2020-luvun individualistisiin normeihin nojaavia työ- ja koulutusmarkkinoita syrjiviksi.

   On huomattava, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, missä mielessä nykyinen työmarkkinatilanne on oikeudenmukainen. Tarkoitus on vain osoittaa tasapalkkapyrkimyksiin sisältyviä ongelmia. Eräs käytännön pulma, joka ei tule tekstissä esiin, on erilaisten työtehtävien pisteyttäminen palkanmaksun perusteeksi. Missä määrin palkkojen tulee muodostua vaikkapa työn taitovaatimusten tai työn tuottavuuden perusteella? Ja missä määrin näitä kahta on ylipäätään mielekästä eritellä? Erityisesti hoivatyötä olisi hankala tarkastella tuottavuuden ylläpidon näkökulmasta. On myös huomattava, että koska palkat käytännössä muodostuvat työntekijöiden, työnantajien ja ay-liikkeen intressien ristipaineessa, jyrkät tasapalkkavaatimukset heikentävät työntekijän neuvottelumahdollisuuksia ja voivat lisätä työnantajan valta-asemaa. Tämä tuskin on tasapalkan kannattajien tavoite.

 

[2] Usko siihen, että kykenisimme kollektiivisesti muokkaamaan ihmislajia kohti kaikkinaista kukoistusta, on mielekästä pitää elossa. Ja kuten aikaisemmat polvet, myös nykynuorisomme on siinä onnistunut: se haluaa maailmaa parantaa ja päättää itse kohtalostaan. Jonkun on kuitenkin epäkiitollisesti muistutettava, että yhteiskuntaelämän muuttaminen pitkällä aikavälillä ja suuressa mittakaavassa on äärimmäisen hankalaa ja että parhaimmatkin aikomukset tuottavat tahattomia ja kielteisiä sivuvaikutuksia – siinäkin harvinaisessa tapauksessa, että tavoitteista vallitsisi laaja yksimielisyys. On siis muistettava, että usein parasta jälkeä syntyy, kun asiat saavat kehittyä vähitellen omalla painollaan ja ihmisille suodaan mahdollisuuksia päättää itse omista asioistaan. Yritykset tehdä ihmisistä tahdottomia shakkinappuloita on tuomittu epäonnistumaan.

 

[3] Keskipalkkojen tasaaminen on monen nykyfeministin tavoite. Tämän takia liberaalidemokratian kannattaja ei voi rehellisesti pitää itseään feministinä, ainakaan ennen kuin aate on ottanut askeleen taaksepäin ja alkanut tarkastella tasa-arvoa yhtäläisten oikeuksien näkökulmasta, siis ilman utooppisia tasapäistämishaluja.

   Tällainen suunnanmuutos tarkoittaisi feminismille irtisanoutumista kollektivismista ja autoritaarisesta ajatuskontrollista, joiden kanssa se on viime aikoina liehakoinut (Tammisalo 2019b). Myös akateemisen feminismin on muututtava: sen on pyrittävä objektiivisuuteen, empiirisiin tiedonhankintamenetelmiin ja kausaalisuhteiden systemaattiseen selvittämiseen (Tammisalo 2019a). Ennen kaikkea feministien tulisi lakata teeskentelemästä, että vapauden ja tasa-arvon välillä ei olisi ristiriitaa. Feministiksi julistautunut sisäministeri Maria Ohisalo (2019) jopa toteaa, että hänen mielestään feminismi on vapausaate.

   Jälkikäteen tapahtuva ideologioiden terävöittäminen saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Siksi mieluummin pyrin kyseenalaistamaan feministiksi identifioitumisen mielekkyyden. Aate on menettänyt fokuksensa, ja sitä vaivaa joukko sisäisiä ristiriitoja. Miksi sellaista pitäisi kannattaa? Jos on tarkoitus edistää naisten oikeuksia, puhuttakoon naisten oikeuksien ajamisesta. Ja jos on tarkoitus edistää miesten oikeuksia, puhuttakoon miesten oikeuksien ajamisesta. Ilman lisämääreitä feministiksi tunnustautuminen on laiskaa poseeraamista, epäkypsää riidanhaastamista ja/tai huomiohakuista halua kuulua nomenklatuuraan.

 

[4] Ahkeruus ja lahjakkuus eivät selitä kaikkea taloudellista menestymistä, vaan mukana on aina silkkaa tuuria. Globaalisti katsottuna yksilöiden väliset tuloerot selittyvät lähinnä kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta se ei toki silti kumoa ahkerien ja kyvykkäiden parempaa toimeentuloa oman yhteisön sisällä.

   Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys kuin se, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että se, joka työskentelee kolme prosenttia muita ahkerammin tai on kolme prosenttia muita nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja muita enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat esimerkiksi Japanissa niin kyvyttömiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:

Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?

 

[5] Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan usein todennäköisyyttä, että matalalla sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmälle tasolle. Määritelmä on siinä mielessä huono, että pelkkä todennäköisyys ei vielä kerro, mistä mahdollinen vähäinen sosiaalinen liikkuvuus johtuu. Jossakin maassa liikkuvuus voi esimerkiksi olla varsin vähäistä, vaikka takana ei olisi lainkaan syrjintää tai epäoikeudenmukaisuutta. Määritelmä jättää siis huomiotta kysymykset yksilöiden meriiteistä ja ominaisuuksista.

   Yksilötasolla voidaan taas kysyä, missä määrin nousu saa perustua synnynnäisiin ominaisuuksiin verrattuna kovaan työhön. Esimerkiksi kauneuskilpailuissa menestyminen ei juuri vaadi työtä, mutta urheilukilpailuissa menestyminen on aina uurastuksen takana. (Toki urheilussa tarvitaan myös synnynnäistä lahjakkuutta, ja nykyään valokuvamallitkin treenaavat kuin he valmistautuisivat olympialaisiin.) Olennainen kysymys on tässäkin se, missä määrin markkinat saavat päättää yksilön saamista palkkioista.

 

[6] Meritokratian perusolemus on se, että yksilön on omilla ansioillaan ja meriiteillään ansaittava paikkansa yhteiskunnassa. Aate syrjäytti vielä 1900-luvun alkupuolella vallinneen perimiseen perustuvan järjestelmän, aristokratian. Meritokraattinen eetos sai tuolloin tukea politiikan molemmilta laidoilta: oikealla taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä ja vasemmalla avoimuudesta erilaisuutta kohtaan ja vihamielisyydestä aristokratiaa kohtaan.

   Meritokratiaan liittyvistä vaaroista varoitteli termin keksijä Michael Young jo 1950-luvulla kirjassaan Meritokratian nousu 1870–2033. Vuonna 2001 Young kirjoitti pettyneensä teoksen vastaanottoon. Kirjan piti hänen mukaansa olla satiiri ja varoitus, mitä saattaa tapahtua, jos tietynlaisia ansioita omaavat yksilöt muodostavat sosiaaliluokan, johon muilla ei ole pääsyä – aivan kuten monin paikoin näyttää nyt tapahtuneen. 

                                * * *

KIRJALLISUUS

 

Chang, H-J. (2010): 23 tosiasiaa kapitalismista. Into. Helsinki.

 

Marcovich, D. (2019): The Meritocracy Trap. Penguin.

 

Nousiainen, K. (2019): Palkka-avoimuuden oikeudellisista edellytyksistä. Teoksessa: Samapalkkaisuuden perusteet ja edistäminen. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 28. Helsinki.

 

Ohisalo, M. (2019): ”Toipuvan kiltin tytön”, nykyisen feministin päiväkirjamerkintöjä sukupuolijärjestelmästä. Teoksessa: Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim. (2019): Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta. Like. Helsinki.

 

Tammisalo, O. (2019a): Nykyfeminismin yhtiöjärjestys on seksistinen, autoritaarinen ja täynnä ristiriitoja. Skeptikko 2/2019.

 

Tammisalo, O. (2019b): ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia. Skeptikko 3/2019.

 

Young, Michael (1958/1967): Meritokratian nousu 1870–2033. Weilin&Göös. Helsinki.

 

Eivät kaikki feministit . . .

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 2/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta tai jälkikirjoitusta).

Nykyfeminismin yhtiöjärjestys on seksistinen, autoritaarinen ja täynnä ristiriitoja

Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim. (2019): Sinua on petetty: Kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta. Like. Helsinki.

Sinua on petetty -pamfletti kertoo syntyhistoriastaan seuraavaa: Arno Kotro oli lukenut Maria Ohisalon blogikirjoituksen siitä, että ”palkkatasa-arvoa sukupuolten välillä ei ole saavutettu”, että ”tyttöjä ohjataan hoivaavaan rooliin” ja että ”poikien annetaan remuta”. Yhteinen kiinnostus näihin asioihin johti yhteisiin teehetkiin ja lopulta yhdessä toimitettuun kirjaan.

Jaetuista mielenkiinnonkohteista huolimatta – tai niistä johtuen – Kotro ja Ohisalo sivuuttavat olennaiset kysymykset: ”Sen sijaan, että olisimme selittäneet mitä kaikkea tasa-arvo meille tarkoittaa, päätimme koota meitä viisaampia kirjoittamaan puheenvuoronsa yhteiseen esseekokoelmaan.”

Feminismi sanoo olevansa vapauden 

ystävä, mutta se päätyy 

flirttailemaan keskusjohtoisen

autoritaarisuuden kanssa.

Tasa-arvo olisi kuitenkin kannattanut määritellä. Muutoin tuskin on mieltä käyttää termiä kirjan alaotsikossa, esittää olevansa siitä huolissaan tai väittää, että tasa-arvo ei ole toteutunut. Millaisesta tasa-arvosta siis puhutaan: mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvosta? Näiden kahden ero olisi pitänyt tehdä selväksi. Tämä olisi mahdollistanut myös pohdinnat siitä, miten nämä tasa-arvon eri muodot ovat mahdollisesti yhteydessä.

Osa taloustieteilijöistä on esimerkiksi sitä mieltä, että jos erot lopputuloksissa kasvavat riittävän suuriksi, ne alkavat heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa. Näin näyttää tapahtuneen sekä Briteissä että Yhdysvalloissa: liikkuminen sosiaaliryhmästä toiseen on vähentynyt ja kansakunnan kahtiajako on voimistunut. Menestyneellä eliitillä näyttää olevan entistä vähemmän halua puolustaa järjestelmää, joka mahdollistaisi lahjakkuuteen perustuvan nousun hierarkiassa. Suurten tuloerojen maissa rikkailla vanhemmilla on toisin sanoen voimakkaampi intressi turvata jälkikasvunsa sosioekonominen asema, vaikka lahjojensa puolesta lapsella ei asemaan edellytyksiä olisikaan.

Ohisalon ja Kotron kirjassa ei puhuta sosiaaliluokkien pysyvyydestä tai muista olennaisimmista tasa-arvokysymyksistä. Esseet sen sijaan keskittyvät identiteettileikittelyyn, omakohtaisiin kokemuksiin, keittiöpsykologiaan ja byrokraattisesta pakkovallasta haaveiluun. Saara Särmä esimerkiksi julistaa feministisen ilakoinnin vapauttavaa voimaa, Anna Moring vastustaa vimmaisesti sukupuolen kaksijakoisuutta, Maria Pettersson vaatii naiskiintiöitä ja Juho Pylvänäinen saa selville miesnormin myrkyllisyyden. Useimmilla kirjoittajilla on loputon usko siihen, että sukupuolierot johtuvat kasvatuksesta ja yhteiskunnallisista odotuksista ja ihanteista.

Miesten yliedustusta yhteiskunnan pohjalla – esimerkiksi vangeissa, kodittomissa ja koulupudokkaissa – Ohisalo ja Kotro käsittelevät siteeraamalla ylistävästi Rosa Meriläisen ja Saara Särmän typerryttävää lausuntoa: ”Patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa, ei edes patriarkka”. Luulen Kotron ja Ohisalon tarkoittavan patriarkaatilla sitä osaa miesten yliedustuksesta johtopaikoilla, joka selittyy naisten huonommilla mahdollisuuksilla ja miesten epäreiluilla etuoikeuksilla. [1] Mutta mikä osa miesten yliedustuksesta selittyy näin? Sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä teoksessa yksikään kirjoittaja ei yritä arvioida sitä. Se on melkoinen saavutus. Ilmoille vain heitetään sellaisia moralistisia ajatuksia kuin ”tasa-arvo ei ole valmis” ja ”syrjintä pitää tunnustaa”.

Voi olla, että kirjoittajat pitävät etuoikeuskysymystä liian hankalana tai kiusallisena. Hehän joutuisivat ottamaan kantaa siihen, missä määrin myötäsyntyiset sukupuolierot – vaikkapa kognitiossa, aggressiivisuudessa ja riskinotossa – vaikuttavat työpaikkojen ja ansioiden jakautumiseen. Analyysien puutetta saattaa selittää sekin, että tasa-arvo on kirjoittajien mielestä olennaisilta osiltaan jo saavutettu. Nykyfeminismi joutuukin kiinnittämään huomionsa yhä harvinaisempiin yksittäistapauksiin ja yhä vähäisempiin rikkomuksiin – jopa siinä määrin, että suuren yleisön silmissä aate on alkanut vaikuttaa henkilökohtaisen puhdasoppisuuden vaalimiselta. Feministejä on alettu pitää pinnallisina ja vilpillisinä ammattiloukkaantujina, jotka estävät huomion kiinnittämisen todellisiin epäkohtiin, vaikkapa muslimivähemmistössä harjoitettuun naisten alistamiseen.

Sekin toki on mahdollista, että kyse on häthätää kyhätystä vaalikirjasta (teos ilmestyi noin kuukausi ennen vaaleja). Ohisalo haki ja pääsi ensikertalaisena eduskuntaan loppukeväällä 2019, ja tätä kirjoitettaessa hänestä näyttää myös tulevan puolueensa puheenjohtaja ja sisäministeri. Uudessa toimessaan Ohisalolla toivon mukaan on enemmän aikaa asianmukaisesti analysoida syitä ammattien ja ansioiden epätasaiseen jakautumiseen. Epäreiluutta kun on vaikea vastustaa, jos teeskentelee näkevänsä sitä kaikkialla sielläkin, missä sitä ei ole.

Miten sukupuoli lakkautetaan?

Sukupuolen moninaisuutta puolustava Anna Moring väittää, että ”sosiaalisilla seikoilla – yhteiskunnalla, kasvatuksella, naisiin ja miehiin kohdistuvilla ihanteilla – on paljon suurempi merkitys sukupuolen kehittymisessä kuin biologisilla tekijöillä, kuten kromosomeilla tai hormoneilla”. Moring perustelee väitettään seuraavasti: ”Yksilön dna:han koodattujen sukupuoliominaisuuksien ilmenemismuodot voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, millaiset kasvuolosuhteet eri yksilöillä on ollut”.

On päivänselvää, että kasvuolosuhteilla on merkitystä. Esimerkiksi yltäkylläisissä oloissa tyttöjen kuukautiset saattavat alkaa jo ennen teini-ikää. Seikka on kuitenkin epäolennainen sen kannalta, mikä on biologisen evoluution rooli sukupuoliominaisuuksien kehittymisessä. Moring ei kenties tule ajatelleeksi, että hänen äärikonstruktionisminsa on empiirinen aivojen toimintaa ja evoluutiota koskeva väite. Sitä tulee siis arvioida sen mukaan, kuinka totta se on. Ja empiiriset tieteet ovat jyrkästi eri mieltä; esimerkiksi tietyt sukupuolierot ovat samanlaisia kaikissa kulttuureissa.

Moringin mielestä sukupuoli on myös jatkumo. Tätä hän perustelee muun muassa sillä, että ”epigenetiikan merkitys on iso” ja että ”identtiset kaksoset voivat kehittyä ulkoisesti hyvinkin erilaisiksi”. Moring on osittain oikeassa: identtiset kaksoset voivat kehittyä erilaisiksi. Mihin hän tällä päivänselvällä huomiollaan pyrkii? Tarkoitus lienee korostaa sitä, että myös samanlaisessa ympäristössä kasvaneissa identtisissä kaksosissa on eroja. Tällöin kyse on pienistä ja vaikeasti havaittavista sattumanvaraisuuksista yksilönkehityksessä, ei epigenetiikasta. (Epigenetiikka tarkoittaa geenien ilmenemistä säätelevää mekanismia, ei mitä tahansa molekyylitason satunnaisuutta. [2]) On myös huomattava, että kun vertaillaan identtisiä ja epäidenttisiä kaksospareja, piirteiden muuntelu parien sisällä on juuri sellaista kuin geneettiset erot kaksostyyppien välillä ennustavat. Seikalla ei tosin ole tekemistä sen kanssa, onko sukupuoli jatkumo vai ei.

Lopulta Moring päättelee, että mies-nais-jaottelusta voidaan päästä eroon, jos sitä vain haluamme. Hänen mukaansa ihmiset eivät sellaista kuitenkaan halua, koska sukupuoli on niin ”jännittävä” ja ”kiinnostava”. En ota kantaa siihen, kannattaako sukupuolia yrittää pyyhkiä pois tai millä perusteella se olisi oikeutettua; kysymykset kuuluvat politiikan alaan. Sen sijaan pohdin, mistä utooppiset ajatukset sukupuolen helposta eliminoitavuudesta kumpuavat.

Veikkaan, että kyse on sen sinänsä perustellun ja humaanin toiveen ilmauksesta, että tulevaisuuden sukupuolinormit olisivat ”nykyisiä normeja lempeämmät ja hyväntahtoisemmat”, kuten Moring asian ilmaisee. [3] Sukupuolettomuushaaveilua selittänee myös akateemisten feministien hämmentyminen siitä, että lajimme käyttäytymistavat ovat niin moninaisia ja oikullisia. Se, mikä esimerkiksi on kulloinkin muodikasta tai mitä vartalonsa osaa nuoret naiset minäkin vuosikymmenenä korostavat, näyttää vaihtelevan lähes mielivaltaisesti. Se, että tietyt muotioikut ovat sukupuolisidonnaisia, ei kuitenkaan tarkoita, että itse sukupuolisuus olisi noin vain muovailtavissa. Muotioikutkin nimittäin vaikuttavat statukseen ja parinvalintaan. Statuksesta kertovat seikat ovat toki itsessään usein satunnaisia, mutta kilpailu statuksesta ja kumppaneista ei sitä ole. Päinvastoin, status- ja kumppanikilpailu sekä niihin sisältyvä sosiaalinen manipulointi seuraavat ihmistä kaikkialle. Ja kulttuuri on pelikenttä tällaiselle kisailulle, ei sen alkusyy. (On tosin huomattava, että teokraattisissa kunniakulttuuriyhteisöissä mahdollisuuksia omaehtoiseen pariutumiskilvoitteluun ja ylipäätään yhteiskunnalliseen osallistumiseen on monin tavoin rajoitettu, nimenomaan naisilta. Se, pitävätkö kirjoittajat uskonnollisten yhteisöjen sisäsiittoista sovinismia tasa-arvokysymyksenä, ei käy teoksesta ilmi.)

Joitakin tätä kirjoitusta innoittaneita

(lähde)teoksia. Kiitän myös kolmea

ystävää luonnoksen kommentoimisesta.

Myöskään biologia ei ota kantaa, onko hyvä vai huono asia, että valtaosa ihmisistä pitää itseään naisena tai miehenä, kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta ja kilpailee sen suosiosta. [4] Biologia osaa kuitenkin antaa kyseisille ilmiöille empiiriseen tutkimukseen perustuvia selityksiä. Niissä luonnollisesti huomioidaan se, että ympäröivä kulttuuri saattaa vahvistaa joitakin sukupuolille tyypillisiä myötäsyntyisiä mieltymyksiä ja kiinnostuksia (aivan kuten kulttuuri saattaa joitakin sukupuolieroja kaventaa). Se, että yksilö saa vapaasti toimia mieltymystensä ja kiinnostustensa mukaan, luultavimmin kuitenkin vahvistaa synnynnäisiä ominaisuuksia enemmän kuin kulttuuriset ihanteet, jotka väistämättä ovat etäisiä ja usein keskenään ristiriitaisia.

Moring kuvailee esseessään myös omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka hänen sukupuolensa toistuvasti kyseenalaistettiin kahviloiden vessoissa, ”melko naismaskuliinisen habitukseni takia”. Moring ei ole kokemustensa kanssa yksin. Se, että miesmäinen nainen tai naismainen mies ei aina saa hyväksyntää tai luontevaa suhtautumista kanssaihmisiltään, ei kuitenkaan oikeuta tutkijatohtoria johtamaan ihmisiä harhaan. 

Tuovatko kiintiöt tasa-arvon?

Journalisti -lehden päätoimittaja Maria Pettersson kirjoittaa esseessään: ”Jokainen täysi-ikäinen suomalainen on seksisti, halusipa sitä tai ei.” Saara Särmän essee on samoilla linjoilla: ”Jokainen meistä on vastuussa rakenteiden ylläpitämisestä.” Petterssonin mukaan valta Suomessa on myös ”jakautunut niin epäreilusti, että meidän on pakko tehdä asialle jotain nyt heti”. Lisäksi hän väittää, että ”miehille maksetaan isompaa palkkaa kuin naisille, vaikka heillä olisi sama koulutus” ja että huipulla on paljon miehiä, jotka ovat päässeet huipulle vain ”miesbonuksella”. Moring myötäilee tätä: ”Pojille annetaan hiukan heikommalla suorituksella kovempia arvosanoja, aina yliopistoa myöten, koska ’pojat ovat poikia’.” Ohitan nämä itsetarkoituksellisen provokatiiviset syytökset. Ei esimerkiksi ole mieltä väittää, että samalla koulutuksella joku saa parempaa palkkaa, mikäli muita tekijöitä (esim. kokemusta tai työhön sitoutumista ja soveltuvuutta) ei huomioida. Sen sijaan kiinnitän huomion Petterssonin antamaan selitykseen ja hänen ratkaisuehdotukseensa.

Petterssonin mukaan miehiä on johtoportaissa enemmän sen takia, että naisten syrjinnällä ja alistamisella on perinteitä: ”Tuhansia vuosia kestänyt naisten vähättely” estää firmoja palkkaamasta parhaita ammattilaisia. Edes maailman terävimmät mielet eivät hänen mukaansa ”voi mitään sille, että tuhansia vuosia jatkunut naisten mitätöinti vaikuttaa heihin”. Pettersson kirjoittaa myös, että ajatus naisten huonommuudesta on ”syvällä kulttuurissamme” ja että ”koko tunnetun historian ajan naiset ovat Suomessa olleet altavastaajan asemassa miehiin nähden”. Ja siksi hänen mukaansa tarvitaan naiskiintiöitä.

Jokin huomioissa ei täsmää. Teoksen toinen toimittaja esimerkiksi toteaa, että sukupuolierojen ympärille on ”kutoutunut kokonainen naisten paremmuutta todisteleva mytologia, jota julkinen sana mieluusti ruokkii” (korostus lisätty). Kumpi siis on oikeassa, Kotro vai Pettersson? Oikeastaan sillä ei ole merkitystä. Kumpikaan ei nimittäin yritä todistaa, että median asenteellisuudella tai historian vääryyksillä olisi vaikutusta siihen, kuka mihinkin työhön nykyään palkataan. Pettersson ei myöskään kerro, miksi juuri tällä kyseisellä perinteellä olisi sellainen voima.

On tietysti mahdollista, että yritykset eivät valitse johtajiaan parhaiden tarjolla olevien ihmisten joukosta. Siinä määrin kuin tätä tapahtuu, kyseiset yksilöt ja yritykset sekä koko yhteiskunta kärsivät. Siksi olisin toivonut Petterssonilta ilmiöön perehtymistä, pelkän provosoinnin sijaan. Talouselämä -lehti esimerkiksi otsikoi maaliskuussa 2019, että ”Pörssin alisuoriutujat vaihtavat vikkelästi vetäjää”. Jutun mukaan ainakaan pörssiyrityksissä ei kauaa katsota epäpätevää johtoa. Eri maiden naiskiintiökokemuksia vertaileva tutkimus ei myöskään ole havainnut kiintiöillä olevan systemaattisia vaikutuksia – hyviä tai huonoja – yhtiöiden suoriutumiseen tai niiden päätöksentekoprosesseihin. Kiintiöt eivät myöskään näytä auttaneen työpaikkahierarkian pohjalla olevia naisia (mikä saattaa osaltaan selittää nykyfeminismin heikkoa suosiota).

Petterssonin kuvailemaan hypoteettiseen ongelmaan olisi joka tapauksessa helppo ratkaisu: annetaan vapaan kilpailun hoitaa markkinoilta ne yritykset, jotka eivät osaa pätevimpiä ihmisiä palkata. Pettersson ei tätä ehdota. Hän tyytyy vihjailemaan, että suomalaisissa yrityksissä olisi valtava joukko epäpäteviä, helposti korvattavissa olevia ja mieheytensä takia valittuja johtajia. Huomaamattaan hän myös vihjaa, että menestyviä firmoja ja osastoja voidaan tuosta vain pistää pystyyn ja että johtoon kannattaa valita kuka muu tahansa kuin diplomi-insinööri. ”Miksi ei harkittaisi johtoon muita kuin dippainssimiehiä”, Pettersson kysyy.

Inhimillinen potentiaali tulee saada mahdollisimman hyvin käyttöön. Siitä Pettersson ja hänen moittimansa diplomi-insinöörimiehet lienevät samaa mieltä. Pettersson esimerkiksi toteaa: ”Tasa-arvoisessa maailmassa ihmiset valittaisiin tehtäviin heidän pätevyytensä ja kiinnostuksensa mukaan, ei kiintiöiden perusteella.” Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin Pettersson antaa ymmärtää. Hän ei näytä huomaavan, että yhtäläiset mahdollisuudet merkitsevät myös mahdollisuutta olla eriarvoinen. Ajatuksena meritokratia eli ihmisten päätyminen tehtäviinsä omien lahjojensa ja ansioidensa perusteella on toki kannatettava, mutta meritokratian tarkinkaan noudattaminen ei tarkoita, että ihmisten kaikki lahjakkuus saataisiin hyötykäyttöön, saati että lopputuloksista tulisi tasa-arvoisia. 

Meritokraattinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei myöskään kerro, missä määrin yksilö kykenee elämäänsä kontrolloimaan – minkä myös olettaisi olevan feministien tavoite. Meritokratian alla matkustaa siis joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia – syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi jossakin määrin kyetä kontrolloimaan elämäänsä –, mutta nämä ajatukset eivät itsestään selvästi sovi yhteen, eivätkä ne muodosta valmista teoriapohjaa oikeudenmukaiseen tasa-arvoon pyrkimiseksi.

Petterssonin pääväite kuuluu, että mahdollisuuksien tasa-arvo saavutetaan pysyvästi, kunhan lopputulokset vain joksikin aikaa tasoitetaan. Kiintiöt eivät Petterssoninkaan mielestä toki ole pysyvä ratkaisu vaan ylimenovaiheen työkalu: ”Kun tasa-arvo saavuttaa siedettävän tason – sitten kun ihmiset todella kilpailevat kyvyillään tasaveroisesti – niistä pitää luopua.” Mutta mikä on siedettävä taso ja mistä tiedämme, milloin se on saavutettu? Entä minkälaisia tahattomia seurauksia feministisbyrokraattisesta kiintiöpakkovallasta olisi? Pettersson ei vastaa tämänkaltaisiin kysymyksiin. Hänenkin esseensä jää kosiskelevaksi haaveiluksi ja historiattomaksi moraaliposeeraamiseksi.

Lopuksi Pettersson arvioi, miksi feminismiä vastustetaan: huippupaikoille päässeet toistaitoiset miehet tunnetasolla tajuavat, että tasa-arvoisessa maailmassa he eivät pääsisikään huipulle. Syytös on vakava – ja psykologisoinnin karkeudessaan hupaisa –, mutta Pettersson ei esitä sen taakse todisteita. En väitä tietäväni todellisia syitä feminismin vastustukseen, mutta Petterssonin innoittamana esitän arvioni. Siinä määrin kuin feminismin vastustus perustuu järkiargumentteihin, syyt löytyvät aatteen epämääräisyydestä ja sisäisistä ristiriidoista. Ei esimerkiksi ole selvää, millaista tasa-arvoa ja millaista vapautta feminismi haluaa tai millaisia vapauksia aatteen kannattajat ovat tasa-arvon vuoksi valmiita polkemaan. Osa vastustuksesta luultavasti perustuu myös aatteen kannattajien epärehellisyyteen. Moni feministi esimerkiksi antaa ymmärtää, että työpaikkojen tai ansioiden eriytyminen todistaisi syrjinnästä ja etuoikeuksista tai että biologisten tieteiden tutkimukset voitaisiin merkityksettöminä sivuuttaa.

On myös huomattava, että suuri osa feministisestä etuoikeusretoriikasta on seksististä, nykyään jopa rasistista. Sellainen luonnollisesti ärsyttää kansalaisia. He toivovat tulevansa kohdelluiksi yksilöinä, ja he myös yleensä tunnistavat, että kaikki ovat väistämättä alakynnessä joidenkin asioiden suhteen ja etuoikeutettuja joidenkin toisten asioiden suhteen. Pitkät ihmiset esimerkiksi saavat enemmän arvostusta vain pituutensa takia, mutta bussissa he kärsivät tilanpuutteesta muita enemmän. On ylimielistä ja tasa-arvon kannalta turmiollista esittää tuntevansa ihmisten etuoikeudet ja samaan aikaan väittää, että kyse on piilottelevista rakenteista, jotka pitää vain tunnistaa, käytännössä tunnustaa.

_____________________

Tietolaatikko 1

Nykyfeminismin neljä keskeistä ristiriitaa

Ristiriita 1: Kiintiöt ja sukupuoli jatkumona

Osa feministeistä väittää, että sukupuoli ei ole kaksijakoinen vaan jatkumo; mies toisessa päädyssä, nainen toisessa ja suurin osa ihmisistä jotakin siltä väliltä. Mikäli jatkumollisuus pitäisi paikkansa, vaatimus kotitöiden ja yritysten johtoasemien tasaisemmasta mies-naisjaosta ei olisi johdonmukainen. Tai sitten pitäisi vaatia omia kiintiöitä kullekin jatkumon kohdalle. Jatkumollisuudella voidaan toki tarkoittaa sitä, että miesten ja naisten erot ovat keskimääräisiä eroja ja että yksilöiden ominaisuudet ovat päällekkäisiä. Tämä on kuitenkin peruste suhtautua ihmisiin nimenomaan yksilöinä, ei sukupuolensa tai rotunsa edustajana, kuten kiintiöajattelussa toimitaan.

   Joskus jatkumollisuudella tarkoitetaan inter- ja muunsukupuolisuutta. Niissä kyse on harvinaislaatuisista poikkeamista, jotka eivät poista sukupuolen universaalia kaksijakoisuutta. Myöskään vaihtelu siinä, kuinka voimakkaasti ja poissulkevasti seksuaalinen kiinnostus kohdistuu mieheen tai naiseen, ei ole jatkumollista. Ihmisiä on siis lähinnä kahdenlaisia; niitä, jotka kiinnostuvat miehistä ja niitä, jotka kiinnostuvat naisista (riippumatta omasta sukupuolesta). Evolutiivisesti ajateltuna tällainen jäykkyys on järkevää. Epätarkka monitulkintaisuus saattaa muodostua yksilölle raskaaksi ja lisääntymismenestystä haittaavaksi taakaksi. (Seksuaalisessa joustavuudessa toki on silti biologisia sukupuolieroja: naiset ovat miehiä plastisempia.)

Ristiriita 2: Syrjintä ja markkinakilpailu

Joidenkin feministien mielestä johtoportaissa on enemmän miehiä sen takia, että naisia systemaattisesti syrjitään. Näkemyksen mukaan moni johtajamies on osaamattomampi kuin moni johtajaksi haluava nainen. Mikäli tämä pitäisi paikkansa, firmojen, joiden johdossa on enemmän naisia, olettaisi pätevyydellään syrjäyttävän firmat, joiden johdossa naisia on vähemmän. Vapaat ja kilpailulliset markkinat toisin sanoen ratkaisisivat asian reilun tasa-arvoisuuden hyväksi. Tämä on ristiriidassa valtavirtafeminismin kanssa, joka vieroksuu vapaata markkinataloutta. Monelle feministille vapauksien vaaliminen on sama kuin patriarkaatin puolustaminen.

   Toisaalta on feministejä, joiden mukaan syrjintää ei tapahdu johtajakiinnityksissä, vaan siinä, että tyttöjä kasvatetaan välttelemään johtoasemaa. Hypoteesin mukaan naiset eivät halua johtajiksi, koska heitä on lapsina syrjitty ja vähätelty. Väite on vahvempi kuin sen esittäjä tulee ajatelleeksi. Johtajien miesvaltaisuus tai naisten haluttomuus kilpailla johtopaikoista eivät sellaisenaan kelpaa todisteiksi naisia vähättelevästä kasvuympäristöstä tai sen vaikutuksista.

Ristiriita 3: Vapaus, syrjintä ja tasa-arvo

Feminismi väittää puolustavansa vapautta ja tasa-arvoa. Kyseiset arvot ovat kuitenkin ristiriidassa. Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille, mikä taas tarkoittaa taloudellista epätasa-arvoa. Feministit sanovat puolustavansa vapauksia, mutta käytännössä tavoite on usein vapauksien kaventaminen.

   Moni feministi sanoo myös, että sukupuolten mahdollisuudet eivät tulleet samanlaisiksi, vaikka laeista tuli yhdenvertaisia. Tässä voi olla perää: menneisyydessä tapahtunut syrjintä saattaa heijastua joidenkin yksilöiden asenteisiin koko loppuelämän. Feministien esittämä ratkaisu – feministisen tietoisuuden levittäminen – paljastuu kuitenkin ongelmalliseksi.

   Ajattelun ensimmäinen ongelma on todisteiden esittäminen. Kuten todettua, työpaikkojen tai ansioiden jakautuminen sukupuolen mukaan ei sellaisenaan kerro syrjinnästä tai epätasa-arvoisista mahdollisuuksista. Sukupuolten jakautuminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, vapaassa yhteiskunnassa miehiä ja naisia päätyy eri määrä eri asemiin ja ansioihin myös ilman syrjivää kasvatusta tai syrjivää työhönottoa. Toinen feministisen tiedostavuusajattelun ongelma on se, että pyrkimys hävittää vääränlainen, ei-feministinen tietoisuus on vaarassa sortua uhriutumiskulttuuriin, tieteen politisointiin ja orwellilaiseen ajatuskontrolliin. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, miten tiedostavaa uskontunnustusta vaativat ideologit muuttuvat epärehellisiksi ja autoritaarisiksi vapauden polkijoiksi.

Ristiriita 4: Performatiivisuus ja tiede

Osa feministeistä sanoo, että sukupuoli rakentuu sosiaalisesti ja performatiivisesti, eleillä ja sanoilla. Tämä on ristiriidassa tutkimustulosten kanssa. Lajien välinen vertailu esimerkiksi kertoo, että sukupuolilla ja sukupuolieroilla on evolutiivinen perusta. Valtava biologinen vertailuaineisto on suoraan ristiriidassa feministisen, biologian kiistävän konstruktionismin kanssa. Lisäksi mikäli sukupuoli tuotettaisiin performatiivisesti, yhteiskunnan tuskin olisi mielekästä tukea lääketieteellisiä sukupuolenkorjaustoimenpiteitä.

  Mittava ihmispopulaatioita vertaileva psykologinen, antropologinen ja historiallinen aineisto taas kertoo, että tietyt keskimääräiset sukupuolierot ovat samanlaisia kaikissa kulttuureissa. Lisäksi sukupuolikromosomit, sukupuolielinten rakenne, hormonitasot, sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen eivät vaihtele satunnaisesti, vaan ne esiintyvät selkeinä ryppäinä. (On luonnollisesti epäreilua kohdella ihmisiä sukupuolistereotypioiden mukaan, mutta se ei tarkoita, että stereotypioilla ei olisi vankka biologinen perusta.) Joidenkin feministien harrastama erottelu biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välillä (sex & gender) ei poista biokieltokonstruktionismin ongelmia, sillä sosiaalisuutta ja biologisuutta ei voida yksilönkehityksessä tai ”lopputuotteessa” erottaa. Sex/gender -jako on pitkälti ideologisista syistä ylläpidetty tekotuote, eikä se kuvaa sukupuolisuuden kehittymistä.

______________________

Onko tasajaosta iloa?

Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar toteaa esseessään, että ”meillä on yhä selkeästi mies- ja naisvaltaisia aloja, joiden välillä on suuria palkkakuiluja”. Kuten todettua, tämä ei sellaisenaan kerro epäreiluudesta tai syrjinnästä. Ei esimerkiksi ole merkkejä siitä, että Helsingin terveysasemilla riutuisi leegio sairaanhoitajia haaveilemassa rakennusinsinöörin työstä.

Razmyar epäilemättä kokee edistävänsä naisten asemaa. Liputtaessaan sukupuolisen tasajaon puolesta hän kuitenkin päätyy taantumuksellisiin lopputuloksiin. Ensinnäkin tasajako olisi tehoton ja tuottavuutta laskeva tapa järjestää yhteiskunta. Molempien sukupuolten taloudellinen ja henkinen hyvinvointi luultavimmin kärsisi, mikäli työllistyminen perustuisi johonkin muuhun kuin työpaikkojen ja hakijoiden mahdollisimman hyvään vastaavuuteen. Historiasta voidaan myös päätellä, että mitä täydellisempään tasajakoon pyritään, sitä työläämmäksi tulee ylläpitää tasajaon toteutumista vahtivaa byrokratiaa. Työ- tai opiskelupaikkojen sukupuolinen tasajako ei myöskään tekisi yhteiskunnasta sosiaalisesti oikeudenmukaista. Päinvastoin, tasajaossa moni mies ja moni nainen olisi pakotettu lähtemään alalta, jolla hän mieluiten olisi, työhön, jossa hän ei viihdy. Lisäksi yhteiskunnan ei ole hyvä antaa ymmärtää, että nainen on vähemmän arvokas opettajana, kampaajana ja lähihoitajana kuin hän on insinöörinä, automekaanikkona ja fyysikkona.

Razmyar jatkaa: ”Meidän täytyy kyetä tarkastelemaan koko koulupolkua varhaiskasvatuksesta alkaen ja puuttua sukupuolisen eriytymisen alkusyihin.” Razmyar siis antaa ymmärtää, että sukupuolierojen alkusyyt olisivat varhaiskasvatuksessa. Vihjailu päiväkotiopettajien syyllisyydestä on turha; tyypilliset sukupuolierot, -identiteetit ja taipumukset löytyvät myös lapsilta, jotka eivät päiväkodissa käy. Esimerkiksi poikien voimakkaampi mieltymys nuken sijasta lelukuormuriin ilmenee jo muutaman kuukauden ikäisillä vauvoilla ja jopa joillakin ihmisen kädellisserkuilla. Tyttöjen ja poikien väliset erot ovat myös samankaltaisia kaikissa kulttuureissa. Kyse on lähinnä sikiöaikaisen hormonialtistuksen vaikutuksista; siitä on pätevää näyttöä myös lukuisilta muilta lajeilta.

Ohisalo on Razmyarin linjoilla: ”jos tyttöjä rohkaistaan jatkuvasti mukautumaan toisten odotuksiin, he alkavat itsekin odottaa itseltään mukautumista. Poikia taas voidaan kannustaa olemaan kovia ja jättämään itkut itkemättä.” On kyseenalaista väittää, että tyttöjä systemaattisesti kasvatetaan kiltteyteen ja poikia kovuuteen. Esimerkiksi poikien aggressioita pyritään kutakuinkin kaikissa tilanteissa hillitsemään ja ohjaamaan johonkin rakentavaan. Ohisalon tulisikin kertoa, millä perusteella kiltteyteen ja kovuuteen ohjaavilla kasvatusmenetelmillä on hänen ehdottamiaan vaikutuksia. Ohisalon omakohtaiset ”toipuvan kiltin tytön” tuntemukset eivät tässä kelpaa. Rehellisinkään ihminen kun ei tiedä, miksi hän toimii niin kuin toimii. Sen sijaan ihmiset pyrkivät jälkikäteen rationalisoimaan toimintaansa, ja he myös kykenevät huijaamaan itseään omaksumillaan teoria- ja uskomusrakennelmilla. Siihen aivot ovat kehittyneet ja sen ne osaavat – joskus sitä paremmin, mitä älykkäämmästä ihmisestä on kyse.

Kasvatusmenetelmät saattavat toki voimistaa tyttöjen ja poikien eroja, esimerkiksi halua fyysiseen voimien mittelyyn. Kulttuurien ja lajien välinen vertailu kuitenkin kertoo, että kasvatus ja kulttuuri eivät ole sukupuolierojen alkusyy. [5] Mikäli tyttöjä ja poikia esimerkiksi kasvatetaan samalla tavalla, heistä ei tule samanlaisia. Se, että kasvatus näyttää vaikuttavan lapsen kiinnostumiseen joistakin asioista, saattaa toisin sanoen olla sitä, että kasvatusmenetelmät reagoivat lapsen synnynnäisiin ominaisuuksiin. Tämä ei ole lainkaan ihmeellistä: lapsen älykkyys ja persoonallisuus luonnollisesti vaikuttavat siihen, miten muut häntä kohtelevat ja millaiseen ympäristöön lapsi aikuistuessaan hakeutuu. Ohisalo, Moring ja Razmyar tuskin kiistävät tätä. He vain eivät huomaa, että vihjailu naissukupuolen yleisestä uhriasemasta enemmän haittaa kuin auttaa naisten – paitsi ehkä heidän itsensä – menestymistä.

Ohisalo jatkaa, että ”paljon ja kovaa äänessä olevan rooli on usein varattu miehille”. Väite äänitilan miesvarauksesta antaa ymmärtää, että miesten tapa ottaa tilaa haltuun olisi epäreilua syrjintää. Opettajana toimiva Kotrokin kirjoittaa, että ”tunneilla pojat kommentoivat tyttöjä innokkaammin yhteiskunnallisia kysymyksiä, tyttöjä ei siihen kaiketi ole samalla tavalla rohkaistu”. Koiraat ovat kuitenkin luonnostaan enemmän äänessä lähes kaikilla selkärankaisilla. Pitipä tämä paikkansa myös ihmisellä tai ei, yksilöllisiin taipumuksiin puuttuminen sukupuolen takia on seksismiä ja polkee vapauksia. Ohisalo sanoo myöhemmin, että feminismi on ”vapausaate” ja ”haave yhteiskunnasta, jossa jokainen saa vapaasti toteuttaa itseään viemättä muilta samaa vapautta”. Hänen on pakko nähdä lausuntojensa ristiriitaisuus.

_______________________

Tietolaatikko 2

Onko aivoissa sukupuolieroja?

Miesten ja naisten aivot eroavat monin tavoin. Jotkin aivorakenteet ovat suurempia naisilla, jotkin miehillä, ja osa alueista on paremmin linkittynyt miehillä, osa naisilla.

   Yleisesti ottaen aivoissa tavatut sukupuolierot ovat samankaltaisia kuin erot miesten ja naisten kasvonpiirteissä: jos tarkastellaan jotakin tiettyä yksityiskohtaa kasvoista, on vaikea sanoa, onko kyseessä mies vai nainen. Tämä johtuu siitä, että piirteissä on niin paljon päällekkäisyyttä. Mutta jos tarkastellaan samanaikaisesti useampia kasvonpiirteitä, jopa verrattain yksinkertainen tietokoneohjelma oppii tunnistamaan, onko kyse miehestä vai naisesta, lähes sataprosenttisella tarkkuudella. Tilanne on sama aivojen kohdalla: kone kykenee aivokuvista tunnistamaan sukupuolen yli 90 prosentin tarkkuudella vertailemalla vain kymmentä aluetta.

   Kokoon perustuva vertailu, johon sukupuolierotutkimukset ovat toistaiseksi painottuneet, ei kuitenkaan kerro, toimivatko naisten ja miesten aivot eri tavalla. Jonkin aivoalueen koko voi esimerkiksi olla samanlainen, mutta alueen mikrorakenteissa ja neurofysiologisissa toiminnoissa saattaa olla merkittäviä eroja. Muutamassa tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että miesten aivoissa hermosolujen linkittyminen on voimakkaampaa paikallisesti ja naisten aivoissa eri neuroniryppäiden välillä.

   Se, että sukupuolieroja on tutkittu eniten aikuisten aivoissa, jättää auki mahdollisuuden, että erot johtuvat kulttuurista ja kasvuympäristöstä. Ehkä vanhemmat, ikätoverit ja yhteiskunta kohtelevat tyttöjä ja poikia niin eri tavoin, että heidän aivonsakin havaittavasti muuttuvat. Feminismin lisäksi moni muukin aate on pyrkinyt selittämään ihmisten välisiä eroja vain yhteiskunnallisilla ja kulttuurisilla syillä.

  Kulttuuriselityksessä on monia ongelmia. Selityksen puolustaja tulee ensinnäkin väittäneeksi, että jokin olisi pyyhkinyt tyhjäksi nisäkäs- ja kädellisperinnöstämme johtuvat erot naisten ja miesten välillä – siitä huolimatta, että esivanhempiemme lisääntymismenestys riippui näistä eroista. Toiseksi selityksen puolustaja tulee väittäneeksi, että kulttuuriset tavat rakensivat sukupuolierot (vaikkapa fyysisessä aggressiivisuudessa) uudelleen samanlaisiksi kaikkialla maailmassa. Molemmat vaihtoehdot ovat äärimmäisen epätodennäköisiä.

  Käyttäytymisgeneettisissä tutkimuksissa on myös havaittu, että yksilölliset erot aikuisten aivojen rakenteissa selittyvät pitkälti geneettisillä eroilla. (Käyttäytymisgenetiikka vertailee systemaattisesti yhdessä ja erikseen kasvaneita identtisiä ja epäidenttisiä kaksosia ja ”tavallisia” sisaruksia. Näin saadaan arvio siitä, kuinka suuri osa ihmisten välisistä eroista johtuu geneettisistä eroista.) Lisäksi aivoissa on sukupuolieroja jo ennen kuin aivot ovat kasvaneet täyteen kokoonsa. Tällaisten löydösten viesti on selvä: aivojen sukupuolierojen suhteen ihminen on muiden kädellisten ja nisäkkäiden kaltainen.

   Erot aivorakenteissa eivät toki välttämättä selitä kaikkia miehen ja naisen välisiä käyttäytymiseroja – aivan kuten sukupuolten samanlainen käyttäytyminen jossakin tilanteessa (vaikkapa pariskunnan katsellessa toimintaelokuvaa) ei tarkoita, että miehen ja naisen tuntemukset ja aivotoiminta olisivat samanlaisia. Onkin mahdollista, että sukupuolierot aivoissa ovat kehittyneet lähinnä kompensoimaan sukupuolten fysiologisia ja hormonaalisia eroja. Tällainen tasapainottelu saattaa olla välttämätöntä, jotta sukupuolille kehittyy sekä riittävän yhdenmukaiset eloonjäämiseen tarvittavat käyttäytymispiirteet että riittävän suuret erot lisääntymiseen tarvittavassa käyttäytymisessä (esimerkiksi hoivaamisessa, statuksentavoittelussa ja seksuaalitoiminnoissa).

___________________

Ohjeita aloittelevalle feministille

Juho Pylvänäinen pahoittelee esseessään yhteiskunnan heteronormatiivisuutta. Hänen huolensa on erikoinen, sillä esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki sai kansalaisaloitteista ylivoimaisesti eniten kannatusta, johtaen jopa mielenosoituksiin. Jos heterouteen jotakuta siis vielä ohjeistetaan, kyse on marginaalisesta ja hiljalleen katoavasta puuhastelusta. Vanhuksetkin ovat muuttuneet suvaitsevammiksi asiassa. Pylvänäisen huoli cis-heteroja suosivista rakenteista on yhtä turha kuin uskonnollisten fundamentalistien huoli homouden holtittomasta leviämisestä.

Teoksessa on muitakin kohtia, joissa kirjoittaja jättää analyysinsa kesken ja pitää pinnallisia huomioitaan merkkinä syrjinnästä. Esimerkiksi Saara Särmä kirjoittaa, että nuoren naisen on vaikeampi tulla vakavasti otetuksi kuin keski-ikäisen naisen. Särmän huomio lienee oikea, mutta ilmiölle on hyvä syy: mitä nuorempi olet, sitä vähemmän sinulla on ollut aikaa hankkia asiantuntijalta vaadittavaa tietoa ja kokemusta. (Nuoruudesta tosin on naiselle monella alalla hyötyä. Esimerkiksi James Bond -elokuvien miespääosan esittäjä on ennen agentinrooliaan tyypillisesti raivannut tietään huipulle tekemällä pikkurooleja siellä täällä. Naispääosan esittäjä taas yleensä pongahtaa äkkikuuluisaksi juuri nuoruutensa takia.)

Omassa esseessään Kotro kirjoittaa, että ”jos feminismillä tarkoitetaan pyrkimystä tunnistaa ja purkaa [syrjiviä] rakenteita, niin totta vieköön feministi olen minäkin”. Feminismi voidaan toki määritellä Kotron ehdottamalla tavalla. Mantraa rakenteiden tunnistamisesta on kuitenkin toisteltu jo kolme vuosikymmentä. Ja mikä on tulos? Feminismi on tullut tarkoittamaan liturgista oikeaoppisuutta ja oman moraalisen kilven kiillottamista. (Katleena Kortesuon essee feministisen viestinnän fiaskoista on ilahduttava poikkeus.)

Siksi tämäkin kirja-arvio lienee turha: nykypäivänä epärehellisellä ja epä-älyllisellä ääriajattelulla on taipumus pysyä marginaalissa. Totuuden ja tasa-arvon takia olen kuitenkin mielelläni nykyfeminismiä syrjäyttämässä. Naisliike on saavuttanut hienoja asioita, enkä halua jälkipolvien näkevän aikaansaannosten tuhoutumista.

Lopuksi suosittelen feministeille seuraavan neljän lupauksen lunastamista:

- Ajan asiaani rehellisesti, käyttäen rationaalisia ja vedenpitäviä argumentteja. En fuskaa enkä filmaa.

- En anna aatteestani pahantahtoista, ylimielistä tai epä-älyllistä kuvaa.

- Sitoudun ihmisten tasaveroiseen kohteluun lain edessä.

- Puutun vapauksiin vain, kun se on perusteltavissa jollakin hyvinvointia lisäävällä yksiselitteisellä ja ei-mielivaltaisella kriteerillä.

Inhimillisesti katsoen voi olla liian raskasta tehdä tällainen täyskäännös. Suositukseni kohdistuukin lähinnä nuorisoon. Heillä on paremmat mahdollisuudet omaksua nykyistä fasadifeminismiä johdonmukaisempia aaterakennelmia – siitä huolimatta, että nykyfeminismin kaltaisten ääriaatteiden pääideologit usein hyväksikäyttävät nuorison intomielistä hyväuskoisuutta valtansa pönkittämiseen.

                                            * * *

Osa miesten valta-asemasta on muinoin ollut perusteltavissa heimon puolustamisella toisilta heimoilta. Nykyisessä rauhanomaisessa ja kehittyneen sotateknologian maailmassa perustelu ei toimi. Sen feminismi on jo sisäistänyt. Miesten ylivaltaa on perusteltu myös uskonnolla. Tästä feminismin on oivallettava seuraava seikka: tasa-arvo ansaitsee hurskastelua ja dogmaattisuutta pitävämmät perusteet. Seuraukset ulottuvat yliopistoon asti. Sen on karsittava opetuksestaan tieteen kaapuun naamioitu poliittinen aktivismi ja vaalittava objektiivisuuteen pyrkiviä tutkimusmenetelmiä.

Monessa kirjan esseessä peräänkuulutetaan keskustelua. Nasima Razmyar esimerkiksi toteaa: ”Me tarvitsemme avointa keskustelua suomalaisesta tasa-arvosta ja sen parantamisesta.” Joku mielipiteenvaihdossa nykyfeministejä kuitenkin häiritsee. Näin voidaan päätellä siitä, miten nimenomaan feministipiireissä on tapana blokata Twitter-keskustelijoita, sellaisiakin, jotka eivät koskaan ole vaihtaneet mielipiteitä kyseisten henkilöiden kanssa. Kirjoittajista Saara Särmä mainostaa blokkaamista jopa Yle Uutisten nettikolumnissaan: ”Estämis- ja piilottamistoiminnoilla voi välttää itselle epämiellyttävän sisällön eteensä saamisen.”

Minäkin olen päätynyt blokkauslistoille, vaikka olen aina yrittänyt nojata asia-argumentteihin. Naisten seksuaaliseen valtaan perehtynyt Henry Laasanen taas kertoo päätyneensä mahdollisesti jopa satojen feministien blokkaamaksi. En ole tietoinen, että muissa poliittisissa ryhmittymissä halu muhia vain omissa mehuissa olisi näin voimakasta. Erään kirjoittajan mukaan tästäkin pamfletista jättäytyi pois feministejä sen takia, että kirjoittajaksi kaavailtiin ”erästä maltillista feminismikriittistä kolumnistia”.

ALAVIITTEET

[1] Toisinaan patriarkaatilla tarkoitetaan ylipäätään miesten yliedustusta johtopaikoilla, ei siis vain sitä osaa yliedustuksesta, joka johtuu miesten etuoikeuksista. Tällainen yleismerkitys, joka ei huomioi mahdollisuutta, että osa yliedustuksesta selittyy miesten ja naisten synnynnäisillä eroilla, sopii patriarkaatti-sanalle huonosti. Termillä on syrjintään viittaavia ja halventavia sivumerkityksiä.

[2] Toisin kuin moni nykyään haluaa ajatella, epigenetiikka ja geenien säätely eivät ole vallankumouksellisia todisteita ihmisluonnon tai sukupuolen joustavuudesta. Geenejä kytketään päälle ja pois päältä jatkuvasti solun ulkopuolelta tulevien signaalien ohjaamana. Biologia on tiennyt tämän jo pitkään. Ilman ympäristöstä tulevaa säätelyä solut eivät kykenisi erikoistumaan; hikirauhaset erittäisivät ruoansulatusentsyymejä, maksa puskisi kyyneliä ja niin edelleen. Se, että ympäristö ”epigeneettisesti” muuttaa geenien toimintaa ei siis ole minkäänlainen vapauttava tai vuorovaikutteinen uusi teoria, joka pakottaisi miettimään uudelleen geenien roolia yksilöiden ja sukupuolten välisissä eroissa. Vastaava huomio pätee aivojen muovautuvuuteen. Myös sillä on joskus yritetty vähätellä geenien roolia ja puolustaa ihmismielen loputonta muokattavuutta. Aivot kuitenkin muuttuvat joka kerta, kun ihminen oppii tai edes aistii ja ajattelee jotakin.

  Mikään aivojen muovautuvuudessa tai epigenetiikassa ei ole ristiriidassa sen kanssa, että ihmisellä on evolutiivisesti kehittyneitä vaistonkaltaisia valmiuksia, jotka ovat erilaisia miehillä ja naisilla.

[3] Useimmat vanhemmat toivovat, että nuoret omaksuisivat lempeitä normeja ja että jälkikasvu ei kokisi ulkonäkö- tai yhdenmukaisuuspaineita. Monet yrittävät esimerkiksi opettaa lapsilleen, että kaveripiirin mielipiteet eivät todellisuudessa ole niin tärkeitä kuin ne teini-ikäisille usein ovat. Ihmisen kaltaisella sosiaalisella lajilla kilpailu siitä, kuka on suosittu ja pidetty (tai pelätty) – sekä oman sukupuolen kesken että vastakkaisen sukupuolen silmissä – on kuitenkin väistämätöntä. Vaatisi paljon enemmän kuin feminististä rakenteiden tunnustamista tai jatkumollisuuden hyväksymistä päästä aikuistumis- ja pariutumisvaiheen status- ja resurssikilpailusta eroon.

[4] Saara Särmä pitää sukupuolen kaksijakoisuutta sattumanvaraisesti omaksuttuna normina, joka voidaan purkaa ja jonka purkamisen jälkeen ihmiset ovat tasa-arvoisia ja ”ihan kaikilla on mahdollisuus olla oma itsensä”. Yhteiskuntatieteiden tohtorilta on lupa odottaa muutakin kuin tällaisia huolimattomia vaikkakin hyväntahtoisia hokemia. Mikäli feminismi keskittyy sukupuoli-identiteeteillä leikittelyyn ja sivuuttaa sen, miten ihmismieli toimii ja mitä ihmisille todellisessa maailmassa tapahtuu, aatteella ei ole tulevaisuutta tasa-arvon puolustajana. Särmän epälooginen loppupäätelmä antaa ymmärtää, että hän haluaa myös lopettaa naisten kilpaurheilun: ”Siitä faktasta, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, seuraa olennaisesti, että jokaisella on oltava sukupuolen itsemäärittelyoikeus.”

[5] Mikäli osoittautuisi, että vanhemmat kannustuksellaan tekevät pojista fyysisesti aggressiivisempia kuin tytöistä, ilmiölle kannattaisi etsiä evolutiivista selitystä. On esimerkiksi mahdollista, että luonnonvalinta on suosinut vanhempia, jotka kannustavat poikiaan aggressiivisuuteen. Skenaario ei ole kaukaa haettu, sillä miesten lisääntymismenestys on jossakin määrin muinoin ollut kiinni menestymisestä miesten keskinäisissä kahakoissa. En tosin usko, että aggressiivisuuskasvatus olisi edes väkivaltaisimmassa muinaisuudessa parantanut vanhempien geneettistä kelpoisuutta, pikemminkin päinvastoin.

                                                       * * *

PS. Ihmiset ovat erimielisiä siitä, mitä mahdollisuuksien tasa-arvo tarkoittaa. Pitääkö samat mahdollisuudet taata esimerkiksi vain varhaislapsuudessa ja teini-iässä vai vielä aikuisuudessakin? Entä minne kaikkialle lapsuuden tasa-arvoiset mahdollisuudet pitää ulottaa? Terveydenhuoltoon, Lego-palikoilla leikkimiseen, matematiikantunteihin, pyöräilemään opetteluun? Entä jos lasta eivät Legot tai matematiikka kiinnosta? Meritokratiassa (jossa yksilöitä valitaan johonkin heidän ominaisuuksiensa ja ansioidensa perusteella) vastaan tulee aina tällaisia yksilöllisiin eroihin liittyviä ratkaisemattomia kysymyksiä.

Aikuisesimerkki valaisee joitakin asiaan liittyviä ongelmia. On näyttöä, että miehille – kuten useimmille parisuhteita muodostavien lajien koiraille – on kehittynyt taipumus kumppanin mustasukkaiseen vahtimiseen. Kyseinen taipumus saattaa joissakin olosuhteissa ja joidenkin miesten kohdalla ilmetä haluna rajoittaa puolison työssäkäyntiä, esimerkiksi taloudellisten ja vapaa-aikaan liittyvien kannustimien avulla. Tällöin voidaan kysyä, onko se mahdollisuuksien epätasa-arvoa, jos osa naisista päättää omistushaluisen miehensä rohkaisemana vähentää työtuntejaan, ääriversiossa ryhtyä kotirouvaksi. (Voidaan myös kysyä, kummalle osapuolelle tilanne on epäreilumpi.) Entä tilanne, jossa nainen haluaa vähentää työtuntejaan ei miehensä kannustamana vaan siksi, että nainen ei pidä työpaikkansa kilpailullisesta ilmapiiristä? Olisiko siinä kyse naisen omaehtoisesta päätöksestä vai olisiko sekin mahdollisuuksien epätasa-arvoa? Tiedetään esimerkiksi, että miehet ovat kilpailullisempia. Voidaanko naisen päätöstä siis selittää patriarkaalisella syrjinnällä?

Vastaukset tällaisiin kysymyksiin eivät ole ilmeisiä. Se, millaisia olosuhteita pidetään mahdollisuuksien (epä)tasa-arvona, riippuu suurelta osin siitä, minkä kaikkien seikkojen nähdään ihmisten valintoihin vaikuttavan. Kyse on eräässä mielessä siitä, missä määrin ihmisten tekemiä valintoja pidetään vapaina. Ja koska lopullisia vastauksia tällaisiin kysymyksiin ei voida saavuttaa – yksilöt, perheet ja elämäntilanteet ovat erilaisia, valintoihin vaikuttavat tekijät muuttuvat vuodesta ja tilanteesta toiseen jne. – ei ole mahdollista päästä yksimielisyyteen myöskään siitä, miten hallinnon tulee työpaikkojen jakautumiseen tai ylipäätään yksilönvapauksiin suhtautua. Se kuitenkin on ilmeistä, että osa nykyfeminismistä nojaa virheellisiin olettamuksiin 1) sukupuolieroista, 2) yksilöllisistä eroista ja näiden kautta myös 3) syrjinnästä. Virheelliset olettamukset yhdessä aatteen suosiman autoritaarisuuden ja lähes leniniläisen holhoamisinnon kanssa on pätevä peruste aatteen pikkutarkkaan kritiikkiin – siitä huolimatta, että feministisen puolueen kehno vaalimenestys sekä eduskunta- että eurovaaleissa kertoo aatteen kannatuksen olevan lähinnä (netissä tapahtuvaa) poseeraamista.

Akateemisen feminismin suhde tieteeseen ansaitsee erityishuomion. Tiede ja erityisesti edellä olevassa kirja-arviossa sivuttu käyttäytymisgenetiikka ovat kiinnostuneita siitä, miten asiat ovat, eivät niinkään siitä, miten asiat voisivat olla. Tämä jälkimmäinen on politiikan tehtävä, ja siellä mielikuvitus laukatkoon. Mutta poliittisten mielipiteiden – vaikka ne olisivat kuinka humaaneja hyvänsä – ei tule antaa vääristellä tiedettä ja tutkimustuloksia. Akateemisen feminismin on ymmärrettävä kaksi asiaa. Ensinnäkin tiede saattaa jatkossakin löytää epämiellyttäviä ilmiöitä, ja toiseksi nämä epämiellyttävät ilmiöt eivät häviä toiveajattelulla tai kielellisten vippaskonstien avulla.

Maailmanparantamisen tulee kielipelien sijasta perustua avoimeen ja empiriaan perustuvaan asioihin perehtymiseen, järkiperäisiin ja johdonmukaisiin perusteluihin sekä ennen kaikkea vuoropuheluun. Feministiksi julistautuminen on liian monen kohdalla tullut tarkoittamaan tästä kaikesta, etenkin mielipiteenvaihdosta kieltäytymistä. Feminismin tarkoitusperät lienevät hyviä. Tässäkin tapauksessa hyvät tarkoitusperät näyttävät johtavan monin verroin ikävämpiin seurauksiin.

PS 2. Usein puoliretorisesti kysytään, että jos naiset kerran saavat samasta työpanoksesta huonompaa palkkaa – kuten puhe ”naisen eurosta” antaa ymmärtää –, työnantajien kannattaisi voittoja maksimoidakseen palkata lähinnä naisia. Tätä on kaiketi historiassa tapahtunutkin. Esimerkiksi Aleksandra Kollontai – ministeri Neuvostoliitossa 1920 luvulla – kirjoittaa 1800-luvun tekstiiliteollisuudesta Yhdysvalloissa: ”Teollisuuskaupungeissa työnantaja mieluummin otti halpaa työvoimaa, joten vaimo meni kutomoon ja mies jäi kotiin.”