Avoimesti rotueroista

Skeptikko 3/2021 -lehdessä tiivistän pari pointtia filosofi Jani Sinokin kanssa käymästäni rotutermiä koskevasta mielipiteenvaihdosta. Alkuperäisessä kirjoituksessani perustellaan, miksi rotusanaa on historiallisesta painolastistaan huolimatta (natsit puhuivat rotuhierarkiasta) turha karttaa ihmislajin muuntelusta puhuttaessa. 

Olemme Sinokin kanssa yksimielisiä siitä, että puhtaita rotuja ei ole olemassa - tai jos olisi, kyse olisi jo eri lajeista. Erimielisyytemme koskee sitä, onko rotueroja koskevia väitteitä tarkasteltava avoimesti. Sinokki nostaa esille Tatu Vanhasen ja esittää, että tämän tutkimukset ja väitteet ”eivät ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Mikä termi olisi sopiva tällaiselle asenteelle? Mieleen tulevat lähinnä dogmatismi tai autoritaarisuus. (Täällä perustelen, miksi jopa rotujen älykkyyserot ovat legitiimi tutkimusaihe.)

Sinokki päätyy myös saivartelemaan sivuseikoista. Ensin hän esittää, etten olisi lukenut David Reichin mainiota kirjaa, ja kun huomautan tehneeni siitä jopa arvion, hän ryhtyy viisastelemaan, voidaanko siitä, että joku on kirjoittanut kirjasta arvion, päätellä, että hän on myös lukenut kirjan. Talking about pedantry!

 

Niin tai näin, uskon Sinokinkin sisimmässään ajattelevan (vaikka hän antaa muuta ymmärtää), että tieteen ja skeptisismin hengen mukaisesti tosiasiaväitteitä tulee tarkastella avoimesti ja todisteisiin keskittyen, siis piittaamatta tutkimuksen saamasta rahoituksesta tai spekuloimatta väitteen esittäjän mahdollisista motiiveista. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että rasistisyytösten – joita Vanhaseen edelleen kohdistetaan – huolimaton viljely vie syytöksiltä terän ja samalla luo turvapaikan niille, joihin rehelliset rasismisyytökset parhaiten osuisivat.

 

                  * * *

Skeptikko 3/2021:

Skeptikko kunnostautuu totuuden etsimisessä

 

Olen käynyt Jani Sinokin kanssa mielipiteenvaihtoa siitä, onko perusteltua kutsua ihmisryhmiä roduiksi. Verrattuna empiiriseen kysymykseen lajinsisäisen vaihtelun määrästä ja maantieteellisestä jakautumisesta tällaiset nimityskiistat eivät ole kiinnostavia. Tiivistän kuitenkin pari pääpointtia.

 

Vertaillaan sanoja rotu ja populaatio. Populaatiolla voidaan tarkoittaa posiolaisia, Puolan katolilaisia tai vaikkapa kaikkia pohjoisamerikkalaisia. Termi on siis epämääräinen.

 

Epämääräisyys vaivaa myös rotutermiä. Kansanomaisesti rodulla tarkoitetaan suunnilleen mantereittain jakautuneita ihmismassoja, ei pieniä posiolais- tai pihtiputaalaispopulaatioita.Tässä mittakaavamielessä populaatiotermi on näistä kahdesta epämääräisempi: se voi tarkoittaa muutamaa yksilöä tai muutamaa miljardia yksilöä.

 

Ihmisillä olevat käsitykset mantereittain jakautuneista roduista ovat luonnollisesti puutteellisia. Se on kuitenkin kehno peruste mustamaalata itse termiä. Kansanvalistus luultavasti tuottaa päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu, mikäli se keskittyy tekemään sanoista tabuja. Sanapoliisitouhu ei myöskään edistä ihmislajin monimuotoisuuden selvittämistä.

 

Nimityskiistan ulkopuolelta Sinokki nostaa esiin Tatu Vanhasen. Tämän väitteet voidaan Sinokin mielestä sivuuttaa, sillä Vanhasen apurahalähteet ja hänen käyttämänsä julkaisufoorumit ovat vääränlaisia.

 

Suurin erimielisyytemme koskee tätä. Mielestäni tosiasiaväitteitä pitää arvioida riippumatta siitä, mistä väitteen esittäjä on saanut rahoitusta, rasistiseksi syytetyltä Pioneer fundilta vai woke-ideologiastaan moititulta Koneen säätiöltä. Sama pätee julkaisufoorumeihin. Jos ihmiset tarkastelisivat vain vertaisarvioiduissa tiedelehdissä esitettyjä väitteitä, kuten Sinokki näyttää skeptikoilta odottavan, koko skeptikkoliikettä tuskin olisi syntynyt. (Toki tervehdin ilolla sitä, että moni skeptikko on astrologian ja energiahoitojen sijasta ryhtynyt tarkastelemaan kriittisesti akateemista huuhaata.)

Olivatpa tutkijan rahalähteet, hänen julkaisunsa tai motiivinsa siis millaisia tahansa, esitettyjen väitteiden todenperäisyyden kannalta sillä ei ole merkitystä. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut, auktoriteettiin vetoamisten sijasta.

 

Kannustankin skepsisläisiä kehittämään falsifioinnin jaloa taitoa. Tatu Vanhasen väitteet kansojen välisistä älykkyyseroista ja niiden yhteydestä vaikkapa demokratisoitumisprosessiin ovat tähän mainiota harjoitusta. Kuten Mustaa valkoisella -kirjastani käy ilmi, tässäkään tapauksessa väitteiden kumoaminen ei tarvitse tieteen ulkopuolista ja skeptiselle hengelle vierasta ja hedelmätöntä rasismivihjailua ja moralisointia – vaikka Vanhasen kohdalla olen tainnut moiseen naiiviuuteen hiukan itsekin sortua.

Saako roduista puhua?

Seuraava vastineeni ilmestyi Skeptikko 1/2021 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia.

                      * * *
 
Sanapoliisi ampuu itseään jalkaan
 

Tunnen syvää sympatiaa sitä huolta kohtaan, että geneettisiä löydöksiä voidaan väärinkäyttää oikeuttamaan rasismia. Mutta geneetikkona tiedän, että ”rotujen” välisiä keskiarvoeroja ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista jättää huomiotta.

 

David Reich, The New York Times 23.3.2018

 

Kiitän Jani Sinokkia ihmisrotutekstini huomioimisesta (Skeptikko 4/2020). Monet Sinokin kommenteista tosin ovat joko asiattomia tai epäolennaisia.

Sinokin mukaan kirjoitukseni ajaa – ja ovat yleisemminkin ajaneet – jonkinlaista ”konservatiiviagendaa”. Arvaus menee pahasti pieleen: kirjoituksillani ei ole konservatiivisia tai muunlaisia poliittisia tavoitteita. Myönnän toki, että tieteen edistämisen ohessa jotkin kirjoitukseni puolustavat ilmaisunvapautta ja sukupuolten yhtäläisiä oikeuksia. Sinokki tarkoittanee konservatismillaan kuitenkin jotakin muuta.

Sinokin argumentaatiosta kertoo paljon se, että hän ei koko kahden ja puolen sivun kirjoituksessaan esitä tekstistäni ensimmäistäkään suoraa sitaattia. Sen sijaan hän kehittelee kirjoitukseeni ja henkilööni asioita, joita niissä ei ole. Pyrkimykseni olisi muka uhriutua ja levittää salaliittoajattelua.

Moni toki harrastaa henkilöön käyvää argumentointia ja pahansuopaa demonisointia, mutta tässä tapauksessa se on erityisen kummallista, jopa huolta herättävää. Tekstini aiheena nimittäin on vähäpätöinen sopimus- ja määrittelykysymys: kelpaako sana rotu kuvaamaan maantieteellisesti muuntelevia väestöryhmiä vai ei.

Rotutermillä olevat historialliset rasitteet on helppo nähdä: natsit puhuivat rotuhygieniasta. Mutta on myös helppo nähdä, että yksittäisen termin julistaminen epäkorrektiksi on turhanaikaista sanapoliisitouhua, jolla ei ole vaikutusta ihmisillä oleviin rodullisiin ennakkoluuloihin – tai vaikutus saattaa olla päinvastainen kuin oli tarkoitus.

                            * * *

Vastineessaan Sinokki nostaa esiin kansojen älykkyyseroja käsittelevän teokseni. Se, että hän ei ole kirjaa lukenut, ei estänyt Sinokkia esittämästä siitä arviotaan: ”En ole Tammisalon teosta lukenut, mutta ymmärtääkseni hän ei kovin vahvaa tuomiota osannut tai halunnut [Tatu] Vanhasen jutuille tuossa teoksessaan antaa.”

Mitä kansojen älykkyyksiä käsittelevässä Mustaa valkoisella -kirjassani (2014) sanotaan? Teoksessa käsitellään esimerkiksi älykkyystutkimuksen perusteita, demokratisoitumisen vaikeutta ja taloudellista eriarvoisuutta. Sinokin jostakin syystä esille nostamasta Tatu Vanhasesta kirjassa sanotaan muun muassa seuraavasti:

Vanhasen käyttämät tutkimusmenetelmät ovat kausaliteettien arvioimisen kannalta vaillinaisia. Hänen päätelmiään ei voida kunnolla arvioida nykytiedon valossa. Tilastojen ja korrelaatioiden erilaiset tulkinnat ovat kuitenkin jo antaneet viitteitä siitä, että Vanhanen on joiltakin osin väärässä (ks. luvut 8–10).

Tässä ei ole mahdollista käydä läpi Vanhasen väitteitä. (Vanhanen muun muassa esittää, että erot kansakuntien taloudellisessa menestymisessä johtuvat osittain geneettisistä älykkyyseroista.) Kyse ei joka tapauksessa ole siitä, etten osaisi tai haluaisi ”tuomita Vanhasen juttuja”, kuten Sinokki teostani lukematta arvelee. On vain niin, että todistusaineiston perusteella Vanhasen tuotannolle ei voida antaa tuota vahvempaa yleistuomiota, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeenkään. [1]

Vanhasen väitteiden todenperäisyyden kannalta on myös yhdentekevää, missä väitteet on julkaistu, mistä tutkimusrahoitus on tullut tai kuka hänen väitteistään innostuu tai ei innostu. Sinokki nostaa esiin näitä tutkimustulosten ulkopuolisia seikkoja ja jopa koettaa niiden avulla perustella sitä, että Vanhasen argumentit eivät ”ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Tiedevastaisempaa asennetta saa hakea. [2] Lainaus Carl Saganilta sopii tähän: ”On parempi ymmärtää universumia sellaisena kuin se todella on kuin pitäytyä harhaluuloissa, olivat ne miten tyydyttäviä tai tyynnyttäviä tahansa.”

On kenties houkuttelevaa ajatella, että koska olen hyvien puolella, myös totuus on minun puolellani ja että rehellinen yritys selvittää totuutta on moraalitonta. Tällaisesta asenteesta tutkijoiden tulee päästä eroon. Rohkaisen siis Sinokkiakin osoittamaan Vanhasen väitteet vääriksi.

Perään on kuitenkin muistutettava, että falsifiointiin on olemassa päteviä ja epäpäteviä menetelmiä. Ja Sinokin Vanhaseen kohdistamat rasistisyytökset kuuluvat selvästi jälkimmäiseen luokkaan. Tutkimuksen ulkopuoliset seikat – vaikka ne olisivat moraalisesti kuinka tuomittavia tahansa – eivät kykene ratkaisemaan päätelmien paikkansapitävyyttä. Tieteenhistoria tuntee esimerkiksi tapauksia, jossa merkittäviä tutkimustuloksia on sivuutettu vain siksi, että niiden esittäjä sattui olemaan nainen. Moinen asenteellisuus ei kuulu tieteeseen.

Sinokki siis osaa ja haluaa kaivella tutkimustuloksiin liittymättömiä sivuasioita. Se, että tutkijatohtorin ”perustelut” ovat lähinnä rasismisyytöksiä – oli syytöksiin aihetta tai ei – on harmillista siksi, että se tekee syyttelijästä epäkiinnostavan ja ei-varteenotettavan keskustelijan. Tämä pieneltä osaltaan heikentää tutkijayhteisön valmiuksia selvittää varsinaisia asiakysymyksiä. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Vanhasen tapa korostaa itäaasialaisten korkeampaa keskiarvoälykkyyttä sopii huonosti hänestä luotuun kuvaan valkoista ylivaltaa kannattavana kummajaisena.)

Se, onko Vanhasen väitteillä sosiaalisia haittavaikutuksia tai ovatko hänen tutkimuskohteensa muutoin mielekkäitä, on taas eri kysymys. [3] Tällaisiakin aiheita kirjassani käsitellään. Olen esimerkiksi taipuvainen ajattelemaan, että älykkyystutkimuksen resursseja kannattaisi suunnata muualle kuin väestöryhmien älykkyyserojen selvittämiseen. Kyseinen mielipiteeni on kuitenkin sivuseikka tosiasiaväitteistä käytävän keskustelun kannalta.

                       * * *

Sen lisäksi, että Sinokki antaa arvioita kirjasta, johon hän ei ole perehtynyt, hän väittää minun syyllistyvän samaan: ”...jos hän [Tammisalo] olisi esimerkiksi vaivautunut lukemaan hänen viitteenäänkin mainitsemansa David Reichin kirjan. Tätä hän ei kuitenkaan ilmeisesti ole tehnyt...” 

Olen Reichin mainion teoksen lukenut ja sen myös arvioinut – jo vuoden 2019 alussa; tämä olisi selvinnyt pikaisella hakukoneen käytöllä. Olennaista käsillä olevan terminologisen erimielisyyden kannalta on Reichin seuraava huomio:

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

Populaatiot – ja jopa lajit – ovat toki historian saatossa sekoittuneet. Jos rotuteoreetikko olisi elänyt esimerkiksi 10 000 vuotta sitten, hän olisi Reichin mukaan joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä–keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä–keräilijät eri roduikseen, vaikka mikään näistä ryhmistä ei ole säilynyt risteytymättömässä muodossa.

Pääpointti on kuitenkin se, että risteytymisistä huolimatta väestöjen välillä on edelleen polveutumishistoriasta johtuvia geneettisiä eroja. Reichin mukaan poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, ei ole pätevä. Eli kuten kirjoituksessani totean, jopa yksilön ulkonäön perusteella voidaan arvioida sitä, mistä päin maailmaa hän on kotoisin ja millaisissa oloissa hänen esivanhempansa ovat eläneet.

Se, viitataanko tällaiseen muunteluun sanalla rotu vai jollakin muulla termillä, on yhdentekevä seikka selvitettäessä väestötasolla olevia eroavuuksia. Niiden määrä ja laatu on puhtaasti empiirinen kysymys, ja niihin vastaamista moralistinen sanapoliisipuuhastelu haittaa.

Merkillepantava seikka Sinokin kirjoituksessa – jos siitä poistetaan tieteen politisointi, salaliittoteoretisointi ja muu asian vierestä argumentointi – on sen yksimielisyys kirjoitukseni kanssa. Sinokki esimerkiksi toteaa, että ”samankaltaisuudet ja eroavaisuudet lajin sisällä ovat tilastollisten keskiarvojen jatkumoja”. Tekstissäni kyseinen seikka ilmaistaan seuraavasti:

Ei ole olemassa puhtaita rotuja tai puhtaita populaatioita. Harvaa ominaisuutta esimerkiksi tavataan vain joltakin yhdeltä rodulta tai populaatiolta. Myös rotujen ja populaatioiden sisäinen muuntelu on suurta. On siis mahdoton kertoa tarkasti, millä tavoin kaksi naapuripopulaatiota tai -rotua ovat erillisiä ryhmiään. Tämä on ilmeistä, sillä jos rotujen tai populaatioiden rajat olisivat selkeitä ja ylittämättömiä, kyse olisi jo eri lajeista.

Tällaisen yksimielisyyden valossa Sinokin kirjoitus näyttää moraalipaniikin motivoimalta pyrkimykseltä hankaloittaa tutkijoiden mahdollisuuksia vastata ihmisten erilaisuutta koskeviin empiirisiin kysymyksiin. Kuten alkuperäisessä kirjoituksessani totean, sanapoliisi antaa kuvan itsestään joko tyhjänpäiväisenä poseeraajana tai autoritaarisena holhoajana. Kirjoitukseni päättyy seuraavasti:

Huoli siitä, että yksittäiset termit tai tutkimustulokset yllyttäisivät kansanjoukkoja pahuuteen, on takaperoista valistuksen vähättelyä. Tässä on melkoista ironiaa, sillä nimenomaan korkeimmin kouluttautuneet ovat sanapoliisi- ja tiedekomissaaritouhuissa aktiivisimpia. He eivät hybrikseltään huomaa, miten lähellä totalitarismia kielenkäytön kyttääminen ja tieteen politisointi ovat.

Varoitukseni totalitaristisesta hybriksestä menivät Sinokilta ohi. Muutoin on vaikea selittää hänen vastineensa empirianvastaista ja tieteelliselle keskustelulle vierasta vihjailua. Silmien ja korvien sulkemiseen pystyvät kaiketi myös perinteisiä uskontoja edistyksellisemmät ajatusrakennelmat. Lopputulos ei ole skeptikon mieleen: älyllinen ja keskustelullinen tyhjiö, jota poliittisen ääriajattelun motivoima pseudotiede pyrkii täyttämään. [4]
 
                             * * *
 
Joku saattaa ajatella, että väestöryhmien eroja ei kannata tutkia, koska se voi johtaa syrjintään. Tämä muistuttaa väitettä, että taloudellista eriarvoisuutta ei kannata tutkia, koska se voi johtaa ahneeseen kaverikapitalismiin. Tällaisia vastaavuuksia olisi loputtomasti: ”Meidän tulee luopua psykiatriasta, koska saatamme löytää ihmisiä stigmatisoivia mielenhäiriöitä.”

Tutkijat siis vapaasti tavoitelkoot totuutta, olkoon se miten ruma tai kaunis hyvänsä. Vasta, jos pystytään osoittamaan, että jostakin tutkimuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, on syytä pohtia tutkimuksen rajoittamista. Sitä ennen kyse on dogmatismista.

”Vaarallisista ajatuksista” keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä voi toki johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Tästä tutkimuksen ulkopuolisesta argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta voi koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää tai miten löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. Kannustankin tutkijoita tiedepuritanismiin, jossa pääosaa näyttelee tunnollinen totuudentavoittelu ja jossa kansalaisille suodaan mahdollisuus tietoon ja rehellisyyteen pohjautuvaan täysikasvuisuuteen. To boldly go where no man has gone before!

ALAVIITTEET

[1] Kukaan ei toistaiseksi tiedä, missä määrin geenit selittävät ryhmätason älykkyysvaihtelua. (Geenien perusteella voidaan tosin jo tehdä varsin osuvia ennusteita eri populaatioiden ÄO-keskiarvoista [Piffer 2019].) Tutkijat ovat erimielisiä myös siitä yksinkertaisemmasta kysymyksestä, ovatko keskiarvoiset erot Yhdysvaltain mustien ja valkoisten testiälykkyydessä kaventuneet vai eivät. Kansainvälisestä erojen kaventumisesta älykkyystutkijat sen sijaan ovat melko yksimielisiä. Tärkein tekijä kaventumisen takana lienee parantunut ravitsemustilanne köyhissä maissa.

[2] Lähihistorian rotusyrjintä- ja ihmisoikeusloukkaustapaukset ovat perustuneet muihin seikkoihin kuin ajatukseen, että geneettiset erot selittävät osan kansojen älykkyyseroista. Vastaavasti se, että yhteiskunta järjestää heikoimmille oppilaille erityisopetusta ja antaa taloudellisesta tukea vähäosaisille, ei perustu tutkimustulokseen, että ihmisten ominaisuudet ja suoritukset olisivat samanlaisia.
   Huomio pätee myös ihmisten yhdenvertaisuuteen lain edessä. Olisi vaarallista perustaa laillinen yhdenvertaisuus siihen empiirisesti testattavaan hypoteesiin, että ihmisryhmät ovat samanlaisia. Jos tutkimus sitten todistaisi, että ryhmien välillä onkin eroja, tällöin johonkin ryhmään kohdistuva syrjintä tulisi oikeutetuksi. Lähtökohta on siksi ilmeinen: ihmisiä on tarkasteltava yksilöinä, heidän taipumustensa ja tekojensa mukaan, riippumatta ryhmätason ominaisuuksien keskiarvoista. Kaikista roduista ja molemmista sukupuolista löytyy sekä typeryyttä että teräväpäisyyttä.

[3] Ymmärrys siitä, missä määrin ja miten geenit selittävät älykkyyden vaihtelua, vähentää tarvetta syyllistää yhteiskuntaa yksilöiden erilaisesta menestymisestä. Tämä turhien syytösten loppuminen taas vähentää yhteiskunnallisia jännitteitä. Se puolestaan tarkoittaa, että ihmisten on helpompi suhtautua toisiinsa yksilöinä.
   Älykkyyteen liittyvissä kysymyksissä moni korkeasti koulutettu saattaa kaikesta huolimatta ajatella, että ”

En halua tietää totuutta, enkä halua kenenkään muunkaan tietävän sitä”. Moinen ennakkoluuloja ruokkiva pelkuruus ja refleksinomainen fatalismi eivät sovi skeptikolle. Jos tietyt tutkimusaiheet kielletään tai jos tutkijoiden työtä hankaloitetaan vain siksi, että pelkäämme jonkun rasistiraasun reaktiota, se tekee tieteestä rasistien panttivangin ja antaa heille keinoja hiljentää tutkijoita. Tällaista valtaa ei tule luovuttaa kenellekään, ei edes hyvää tarkoittaville filosofeille, kenties etenkään heille.

[4] Reich toteaa, että henkilö, joka kiistää väestöjen väliset erot, jää puolustuskyvyttömänä tieteellisten löydösten vyöryn alle. Tutkijoilta hän perää avoimuutta ja rehellisyyttä:

Me tiedemiehet emme enää voi jatkaa vaikenemisen strategiaa, jossa kansan ja kollegoiden annetaan ymmärtää, että huomattavia väestöjen välisiä piirteiden eroja ei todennäköisesti ole. Itse asiassa se voi olla suorastaan vahingollista. Jos tiedemiehinä tarkoituksella pidättäydymme perustamasta rationaalista viitekehystä ihmisten erojen käsittelemiseksi, pidämme yllä tyhjiötä, jonka valetiede täyttää. Se on paljon huonompi tulos kuin mikään, mitä saamme aikaan puhumalla avoimesti.

KIRJALLISUUS

Piffer, D. (2019): Evidence for Recent Polygenic Selection on Educational Attainment and Intelligence Inferred from Gwas Hits: A Replication of Previous Findings Using Recent Data. Psych. 1(1): 55–75.
 
Reich, D. (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän – Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 
Sinokki, J. (2020): Skeptikon on syytäkin epäillä rodun käsitteen käyttökelpoisuutta. Skeptikko4/2020.
 
Tammisalo, O (2020): Saako ihmisroduista puhua? Saako rotueroja tutkia? Skeptikko 2/2020.
 
Tammisalo, O (2014): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.
 
                      * * *
 
PS. New York Times -lehdessä (Maaliskuu 23, 2018) David Reich kirjoittaa seuraavasti:
 
I have deep sympathy for the concern that genetic discoveries could be misused to justify racism. But as a geneticist I also know that it is simply no longer possible to ignore average genetic differences among “races.”
Groundbreaking advances in DNA sequencing technology have been made over the last two decades. These advances enable us to measure with exquisite accuracy what fraction of an individual’s genetic ancestry traces back to, say, West Africa 500 years ago — before the mixing in the Americas of the West African and European gene pools that were almost completely isolated for the last 70,000 years. With the help of these tools, we are learning that while race may be a social construct, differences in genetic ancestry that happen to correlate to many of today’s racial constructs are real.
--
I am worried that well-meaning people who deny the possibility of substantial biological differences among human populations are digging themselves into an indefensible position, one that will not survive the onslaught of science. I am also worried that whatever discoveries are made — and we truly have no idea yet what they will be — will be cited as “scientific proof” that racist prejudices and agendas have been correct all along, and that those well-meaning people will not understand the science well enough to push back against these claims.
This is why it is important, even urgent, that we develop a candid and scientifically up-to-date way of discussing any such differences, instead of sticking our heads in the sand and being caught unprepared when they are found.
--
While most people will agree that finding a genetic explanation for an elevated rate of disease is important, they often draw the line there. Finding genetic influences on a propensity for disease is one thing, they argue, but looking for such influences on behavior and cognition is another.
But whether we like it or not, that line has already been crossed. A recent study led by the economist Daniel Benjamin compiled information on the number of years of education from more than 400,000 people, almost all of whom were of European ancestry. After controlling for differences in socioeconomic background, he and his colleagues identified 74 genetic variations that are over-represented in genes known to be important in neurological development, each of which is incontrovertibly more common in Europeans with more years of education than in Europeans with fewer years of education.
It is not yet clear how these genetic variations operate. A follow-up study of Icelanders led by the geneticist Augustine Kong showed that these genetic variations also nudge people who carry them to delay having children. So these variations may be explaining longer times at school by affecting a behavior that has nothing to do with intelligence.
This study has been joined by others finding genetic predictors of behavior. One of these, led by the geneticist Danielle Posthuma, studied more than 70,000 people and found genetic variations in more than 20 genes that were predictive of performance on intelligence tests.
Is performance on an intelligence test or the number of years of school a person attends shaped by the way a person is brought up? Of course. But does it measure something having to do with some aspect of behavior or cognition? Almost certainly. And since all traits influenced by genetics are expected to differ across populations (because the frequencies of genetic variations are rarely exactly the same across populations), the genetic influences on behavior and cognition will differ across populations, too.
You will sometimes hear that any biological differences among populations are likely to be small, because humans have diverged too recently from common ancestors for substantial differences to have arisen under the pressure of natural selection. This is not true. The ancestors of East Asians, Europeans, West Africans and Australians were, until recently, almost completely isolated from one another for 40,000 years or longer, which is more than sufficient time for the forces of evolution to work. Indeed, the study led by Dr. Kong showed that in Iceland, there has been measurable genetic selection against the genetic variations that predict more years of education in that population just within the last century.

PS 2. Jos oppineiston annetaan moralisoimalla ohjailla ihmisten käyttämiä ilmaisutapoja, suhteellisuuden- ja vivahteidentaju ovat vaarassa kaventua. Ylivalveutunut ajatuspoliisitoiminta saattaa esimerkiksi vaikeuttaa eron näkemistä sen välillä, milloin kyse on ennakkoluuloisesta yksityisajattelusta ja milloin laittomasta syrjinnästä. Kyseisen eron näkeminen on edelleen tärkeää – siitä huolimatta, että suomalainen yhteiskunta on suvaitsevaisempi ja vapaampi ennakkoluuloista kuin koskaan aiemmin.
   Kuten tekstistä käy ilmi, sanapoliisi ampuu itseään jalkaan monella tavalla. Hän tekee itsestään merkityksettömän keskustelijan, hän edistää autoritaarisuutta, keskustelemattomuutta ja tietämättömyyttä sekä luo tilaa kiihkoilijoille.
 
PS 3. Jutussa mainittiin sivuhuomiona Tatu Vanhasen tapa korostaa itäaasialaisten älykkyystestimenestystä. (Hänen 2013 julkaistu kirjansa on jopa nimeltään Miksi Kiina lähtee lentoon ja Kongo ei?) Tästä on huomattava, että vaikka kiinalaisnuorten testitulokset ovat parempia kuin lähes millään muulla maalla, tulokset on mitä ilmeisimmin saatu lähinnä vauraiden rannikkokaupunkien paremmista kouluista. Kaksi kolmesta kiinalaislapsesta elää kuitenkin edelleen maaseudulla, ja ero miljoonakaupunkeihin on valtava. Syrjäseuduilla koulutuksen ja jopa ravitsemuksen taso voi syvimmän köyhyyden väistymisestä huolimatta olla ala-arvoista. Ks. esim. Rozelle & Hell: Invisible China (2020).

Rotu on simppeli sopimuskysymys

Seuraava lyhyt puheenvuoroni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2021 -lehdessä.

                  * * *

 

Jani Sinokki pohdiskelee rotukäsitettä Tieteessä tapahtuu 5/2020 -lehdessä. Hänen mukaansa moni filosofi pitää rotua rahan kaltaisena sosiaalisesti rakentuneena käsitteenä, joka saa varsinaisen merkityksensä vasta sosiaalisessa toiminnassa ja ihmisten uskomusten myötä.

Rahavertaus on, kuten Sinokkikin toteaa, yksinkertaistettu. Mutta se on myös harhaanjohtava. Toisin kuin rahan arvo, ihmislajin geneettinen variaatio ei katoa, vaikka siihen lakkaisimme uskomasta.

Lajillamme tavattu variaatio on seurausta muun muassa väestöjen polveutumishistoriasta ja maantieteellisestä eriytymisestä. Tällaista variaatiota ihmislajilla on runsaasti. Muinais-DNA:n tutkija David Reich (2018) esimerkiksi kirjoittaa: 

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

 

Populaatiot – ja jopa lajit – ovat toki historian saatossa sekoittuneet. Jos rotuteoreetikko olisi elänyt esimerkiksi 10 000 vuotta sitten, hän olisi Reichin mukaan joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä–keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä–keräilijät eri roduikseen, vaikka mikään näistä ryhmistä ei ole säilynyt risteytymättömässä muodossa. Runsaasta risteytymisestä huolimatta väestöjen välillä on kuitenkin edelleen polveutumishistoriasta johtuvia geneettisiä eroja.

Usein ihmisrotujen olemattomuutta perustellaan väitteellä, että vaihtelun määrä väestöryhmien sisällä on suurempaa kuin väestöjen välillä. Se, missä määrin ja minkä geenien suhteen variaatiota on jonkin väestön sisällä, ei kuitenkaan hävitä geneettisiä eroja väestöjen väliltä. Tämä on toki yhdentekevää sen kannalta, millä sanoilla näihin ihmisryhmien välisiin geneettisiin eroihin viitataan. Vastaavasti se, että kansanomaiset rotukategoriat ovat useimmiten puutteellisia, on yhdentekevää olemassa olevan biologisen variaation kannalta.

Populaatioiden DNA-eroja koskevien löydösten valossa poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, on joka tapauksessa virheellinen. Oppineiden ihmisten halu painiskella sopimuksenvaraisten nimityskysymysten parissa on silti suotavaa. Toiminnalla tuskin on vaikutusta empiiriseen tutkimukseen, mutta terminologinen pohdiskelu tuo ilmi sekä rasistisen että antirasistisen liikehdinnän taipumuksen kollektivistiseen ja faktoja vääristelevään poseeraamiseen. Ironisesti ryhmäkuntainen moraaliposeeraaminen näyttää olevan yksi ihmislajia yhdistävistä ominaisuuksista.

Kirjallisuus

Reich, D. (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän - Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Miksi älykkyyseroja (ei) saa tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

                              * * *

Älykkyys on kyky ratkoa ongelmia, ajatella abstraktisti ja oppia nopeasti. Näin älykkyystutkijat yleensä määrittelevät tutkimuskohteensa. Älykkyys ei siis ole elämänviisautta, kirjanoppineisuutta tai minkäänlainen kapea akateeminen kyky.

Ihmisten älyllisissä kyvyissä, kuten muissakin psykologisissa ominaisuuksissa, on eroja. Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen julkilausuma vuodelta 1996 toteaa asian seuraavasti: ”yksilöt eroavat kyvyssään ymmärtää mutkikkaita ajatuksia, sopeutua ympäristöönsä, oppia kokemuksista, järkeillä ja voittaa vastoinkäymiset ajattelun avulla.”

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi alan tutkijoiden parissa myös seuraavat viisi väitettä ovat valtavirtaa:

1) Älykkyyttä, kuten useimpia muitakin psykologisia ominaisuuksia, voidaan mitata testien avulla. Niin kutsuttu testiälykkyys ei tavoita kuin osan siitä, mitä älykkyydellä yleisesti tarkoitetaan, mutta testit eivät silti ole sattumanvaraisia.

2) Menestyminen älykkyystesteissä on yhteydessä suoriutumiseen testitilanteen ulkopuolella, esimerkiksi koulussa ja työpaikalla. Tämän takia monien maiden armeijat testaavat alokkaiden ja värväytyjien älykkyyttä.

3) Ihmisten väliset erot testiälykkyydessä johtuvat pitkälti geneettisistä eroista. Älykkyyden heritabiliteetti myös kasvaa iän myötä: geenit selittävät jopa 80 prosenttia vanhusten testiälykkyyden vaihtelusta. Kasvuympäristön vaikutukset ikään kuin laimenevat yksilön vanhetessa ja hakeutuessa itselleen sopivaan ympäristöön.

4) Älykkyyseroihin vaikuttaa suuri määrä geenejä, joilla kullakin on pieni vaikutus.

5) Älykkyyseroihin vaikuttavia geenejä löydetään koko ajan lisää, ja älykkyyden molekyylibiologinen perusta saadaan lähitulevaisuudessa selville.

Edellä olevan luettelon viides kohta vaatii eniten tarkennuksia, muut neljä ovat jo järkevän epäilyn ulkopuolella. Viitosväite pitää siinä mielessä paikkansa, että koko genomia tarkastelevat analyysit ovat viime vuosina löytäneet lukuisia älykkyyteen ja koulutustasoon yhteydessä olevia geenimuunnelmia. On jopa mahdollista, että tärkeimmät muunnelmat on jo löydetty. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tutkijat tietäisivät, mitä nämä ”älykkyysgeenit” kehossa tekevät. Käytännön esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että päiväkoti ja koulunkäynti kielletään kiharatukkaisilta lättäjaloilta. Tällöin melkoisella varmuudella tultaisiin jonkin ajan kuluttua löytämään uusia geenimuunnelmia, jotka ovat yhteydessä testiälykkyyteen. Syy on se, että hiusten laatu ja jalkojen muoto ovat periytyviä ominaisuuksia ja että koulunkäynti vaikuttaa testiälykkyyteen (ainakin teini-ikäisillä). Löydetyt uudet geenimuunnelmat eivät tässä tapauksessa kuitenkaan kertoisi älykkyyden molekyylibiologiasta. Muunnelmat eivät siis liittyisi aivojen suorituskykyyn. Tällaisista syistä johtuen on mahdollista, että osa älykkyyden molekyylibiologiasta jää ikuisesti avoimeksi – myös sen takia, että alkion-/sikiönkehityksessä on väistämättä suuri annos sattumanvaraisuutta.

Lättäjalkaesimerkki on kaukaa haettu, mutta sen pointti on selvä: tilastollinen yhteys jonkin geenimuunnelman ja testiälykkyyden välillä ei sellaisenaan selitä älykkyyttä genomitasolla. Ihmispopulaatioita vertailtaessa asia on tätäkin mutkikkaampi. Jokin tietty geenimuunnelma saattaa selittää älykkyyseroista puoli prosenttia jossakin populaatiossa, mutta jossakin toisessa populaatiossa jokin toinen muunnelma saattaa selittää eroja yhtä paljon. Tämä tekee mielekkäästä kansojen välisestä vertailusta hankalaa.

Näistä varauksista huolimatta korrelaatiotutkimukset voivat olla päteviä. Tutkijoiden on aloitettava jostakin, ja korrelaatiot ovat luonteva lähtöpiste riippumatta siitä, tietävätkö tutkijat, millä tavoin mikäkin geenimuunnelma vaikuttaa. Yleensä tutkimus pystyy pureutumaan vaikutusmekanismeihin vasta myöhemmissä vaiheissa. Tämä pätee myös ihmispopulaatioiden älykkyyseroja selvittävään tutkimukseen. Sekin voi olla vakavasti otettavaa ja pätevää tieteellistä tutkimusta, vaikka syy-seuraus-suhteista – molekyyli- tai evoluutiotasolla – ei olekaan tietoa, ja vaikka aihe ymmärrettävästi on arkaluontoinen ja tunteita herättävä.

Eritasoista (testi)älykkyyttä
käsittelevää kirjallisuutta.

Tutkimuksen arkaluontoisuudesta, koskipa se populaatioiden tai sukupuolten älykkyyseroja, on myös huomattava, että tieteen edistymisen kannalta on tärkeää, että tutkijoissa on sellaisia, jotka eivät piittaa tutkimustulostensa mahdollisesta arkaluontoisuudesta. Tutkijayhteisön suhtautumista kansojen älykkyyserojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” tutkimusaiheisiin voidaan jopa pitää mittarina siitä, kuinka politisoitunutta tai älyllisesti rehellistä tiedeyhteisön ajattelu on.

Osa etenkin sosiaalitieteitä opiskelleista ajattelee, että kaikki tutkimus on poliittista. Näkemyksen julistaminen on tieteen edistymisen ja uskottavuuden kannalta erehdys: kansalaiset saattavat alkaa kuvitella, että saadut tutkimustuloksetkin ovat vain politiikkaa. ”Tutkijoilla ja lääkäreillä on faktansa, minulla on omani, ja ne ovat yhtä hyviä.”

Se, onko ihmispopulaatioiden välillä geeneistä johtuvia keskimääräisiä älykkyyseroja, ei siis ole poliittinen kysymys. Populaatioiden älykkyyserojen tutkimisen mielekkyys ja erojen käytännön merkitys on toki mahdollista kyseenalaistaa, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. (Ottaen huomioon lajihistoriamme käänteet viimeisen 50 000 vuoden aikana, olisi kummallista, jos populaatioiden välillä ei olisi myös geeneistä johtuvia eroja. Emme vain tiedä, mikä on ympäristöllisten ja geneettisten tekijöiden suhde.)

Entä voidaanko populaatioerojen tutkimista kyseenalaistaa tavalla, joka olisi tieteellisesti mielekäs? Joskus kyseenalaistamista on perusteltu sillä, että vain sellainen yhteiskunta ja sellaiset työmarkkinat, jotka suhtautuvat yksilöön tämän rotutaustan perusteella, tarvitsevat tietoa rotujen välisistä älykkyyseroista. Jos ihmisiin taas suhtaudutaan yksilöinä, tieto keskimääräisistä eroista muuttuu tarpeettomaksi. 

Argumentti on houkutteleva ja tasa-arvon kannalta pätevä. Tieteellistä tutkimusta ajatellen perustelu on kuitenkin kehno, sillä tutkimus harvoin tähtää suoriin käytännön hyötyihin. Lisäksi tässä tapauksessa hyötyjä saattaa löytyä varsin läheltä: on esimerkiksi mahdollista, että mitä enemmän älykkyyseroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia pystytään tasoittamaan. Tieto saattaa siis auttaa korjaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. 

Olisikin nurinkurista, mikäli huonon onnen vaikutuksia jää paikkaamatta vain siksi, ettemme uskalla tarkastella ihmisten välisiä eroja avoimin mielin. Tutkimuksesta saattaa olla sekin hyöty, että jos tieto älykkyyserojen geneettisestä taustasta tulisi laajaan tietoon, ihmisiä ei samassa määrin ehkä syyllistettäisi höperyydestään. ”Eihän hän geeneilleen mitään voinut.”

Toinen peruste kyseenalaistaa ryhmäerotutkimusta ovat tutkimuksesta mahdollisesti koituvat yhteiskunnalliset haitat. Ehkä joukko rasistiraasuja rohkaistuu toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneetkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus keskimääräisistä rotueroista pystytään hyväksymään ilman ajatuksen tuomia haittavaikutuksia. Tutkimustulosten johdosta ihmisryhmiä saattaa siis joutua halveksunnan, syrjinnän tai vainon kohteeksi. Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko sittenkään aina tarkasteltava koko totuutta. Samalla on keskusteltava, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä.

Edellä mainitut pohdinnat ovat toisaalta siinä mielessä turhanaikaista poseeraamista, että psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet vähäisiä. Se, että osa ihmisistä on valmis rasismin pelossa rajoittamaan ja mustamaalaamaan niinkin yhteiskunnallisesti vähäpätöisiä ihmisiä kuin älykkyystutkijoita, saattaakin kertoa lähinnä siitä, että taistelu rasismia vastaan on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

Voidaan toki kuvitella tilanne, jossa populaatioerojen tutkiminen saa aikaan voimakkaan rotusyrjinnän aallon tai että sukupuolierojen tutkiminen estää naisia tai miehiä tekemästä elämäänsä koskevia päätöksiä. Tällöin ihmisten välisiä eroja koskevaa tutkimusta tulisi epäilemättä suitsia jollakin tavoin, vähintäänkin vaatimalla todisteilta tavallista enemmän. Toistaiseksi tutkimuksen aiheuttamista haitoista ei kuitenkaan ole näyttöä. Ei myöskään ole selvää, mikä olisi riittävä osoitus haitoista. Luultavasti olisikin suurempi haitta etsiä tarkka raja sille, mitä saa tutkia kuin hyväksyä se, että toisinaan ihmiset tutkivat asioita, joista saattaa olla haittaa. (On jopa mahdollista, että arkaluontoisten tutkimusaiheiden herättämä moraalinen paniikki voimistaa tutkimuksesta koituvia haittoja.)

Rasismin pelko lienee joka tapauksessa tärkein tekijä, miksi rotuerotutkimuksia moititaan ja vastustetaan. Osa jopa luonnontieteellisesti suuntautuneista tutkijoista pelkää, että vaarallisista ajatuksista keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta saattaa koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää ja mihin löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. 

Älykkyyserojen tutkiminen ja erojen selittäminen kuuluvat siis tieteen tehtäviin siinä missä minkä tahansa muun psykologisen ilmiön selittäminen, riippumatta löydösten haitoista ja hyödyistä. Korrelaatiotutkimuksia ja populaatioeroja selvittäviä tutkimuksia ei toisin sanoen voida yhteiskunnallisten pelkojen vuoksi mitätöidä. Eri asia on, mihin tieteen vähäisiä voimavaroja kannattaa suunnata. Siitä kannattaa keskustella avoimesti ja ilman politiikkaan kuuluvaa eturyhmäajattelua. Tieteellinen tutkimus ei saa olla poliittisen tai taloudellisen eliitin ohjailtavissa.

Kuten todettua, tutkijan motiivi selvittää rotujen välisiä älykkyyseroja saattaa olla hyväntahtoinen. Ehkä tutkija haluaa tietää, millaisia rotuerot ovat ja mistä ne johtuvat, jotta hän voisi kehittää tehokkaampia menetelmiä vähäosaisten auttamiseen. Rotuerojen tutkijoita on monesti syytetty pesunkestäviksi rasisteiksi, mutta mitä tulisi ajatella hyvää tarkoittavasta rotutohtorista? Tai entä jos tutkijan motiivit ovat puhtaasti (luonnon)tieteellisen uteliaisuuden ohjaamia, ilman kiinnostusta maailman parantamiseen? Vaikuttaisiko se tutkimuksen hyväksyttävyyteen? Voidaan myös kuvitella kiinalaistutkija, joka pyrkii avoimesti ja rehellisesti edistämään ”keltaisen rodun” ylivaltaa. Itäaasialaisethan menestyvät älykkyystesteissä eurooppalaisia tai afrikkalaisia paremmin, ja moni kiinalainen ajattelee kuuluvansa herrakansaan. Miten tutkimukseen tulisi tällöin suhtautua?

Riippumatta tutkijan motiiveista, tutkimusta ja siitä saatuja tuloksia on tarkasteltava sen mukaan, kuinka tarkasti ja objektiivisesti tutkimus oli tehty ja kuinka hyvin saadut havainnot sopivat tehtyihin päätelmiin. Tulosten oikeellisuuden kannalta on siis yhdentekevää, kuka tutkimustuloksista innostuu, vasemmistoanarkisti vai etnonationalisti. Poliittiset seuraukset eivät kerro tutkimustulosten pätevyydestä. Tutkimuksen rajoittamisella tai älykkyys- ja rotututkijoiden mustamaalaamisella tuskin myöskään on toivottua vaikutusta fanaatikon mielipiteisiin. Päinvastoin, sensuurimieliala vain ruokkii ääriainesta. Tutkimuksen vapauden rajoittaminen vain sen takia, että vääränlaiset ihmiset saattavat tutkimustuloksista innostua, antaa uskonkiihkoilijoille lisää valtaa ja helpon tavan kasvattaa moraalista pääomaansa.

Päätelmä on yksinkertainen: jos halutaan tarkkailla ja torjua vaarallisten ajatusten vaikutuksia, tarvitaan uteliasta ja keskustelevaa ilmapiiriä ja laajaa sanan- ja lehdistönvapautta. Ne ovat toimiva vastalääke hillitsemään minkä tahansa ääriajattelun nousua. Suomen ongelma on se, että täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastavaa keskusteluilmapiiri. Vuosikymmeniä kestänyt suomettunut kolmikantapunamultakonsensus ei ainakaan tukenut ajattelua, joka auttaisi käsittelemään yksilöiden ja ryhmien välisiä eroavaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Haier, R. (2016): The Neuroscience of Intelligence. Cambridge University Press. Cambridge.

Mitchell, K. (2018): Innate - How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press. New Jersey.

Pinker, S. (2007): Esipuhe kirjaan Brockman, J. toim.: What is Your Dangerous Idea? Harper Perennial. New York. 

Tammisalo, O. (2012): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2016): Onko ihmisrotuja olemassa? Luonnon tutkija 1/2016. (Ks. myös kirjoitukseni rotutermin sopivuudesta)

Saako ihmisroduista puhua? Saako rotueroja tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2020 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia).

                               * * * 

Yksilön ulkonäön perusteella voidaan tehdä karkea arvio siitä, mistä päin maailmaa hän on kotoisin. Toisin sanoen ihmislajin muuntelu on maantieteellisesti jakautunutta. Vähintäänkin on mahdollista arvioida, millaisissa oloissa yksilön esivanhemmat ovat eläneet.

Koripallomaajoukkueessa pelaavan
Awak Kuierin sukujuuret ovat
dinka-heimojen mailla Sudanissa.
Hän on tullut tunnetuksi muun muassa
donkkaustaidoistaan.

Kuivassa ja kuumassa ympäristössä luonnonvalinta näyttää esimerkiksi suosineen pitkiä raajoja (esim. dinkat Etelä-Sudanissa). Arktinen ilmanala taas tuottaa pallomaisempaa ulkomuotoa, siis lyhyitä raajoja ja sormia (esim. Grönlannin eskimot).

Tämänkaltaisia keskenään erilaisia ihmisryhmiä on yleensä nimitetty joko roduiksi tai populaatioiksi, riippuen lähinnä tarkasteltavan ryhmän koosta.

Molempia sanoja vaivaa epämääräisyys. Ei ole olemassa puhtaita rotuja tai puhtaita populaatioita. Harvaa ominaisuutta esimerkiksi tavataan vain joltakin yhdeltä rodulta tai populaatiolta. Myös rotujen ja populaatioiden sisäinen muuntelu on suurta.

On siis mahdoton kertoa tarkasti, millä tavoin kaksi naapuripopulaatiota tai -rotua ovat erillisiä ryhmiään. Tämä on ilmeistä, sillä jos rotujen tai populaatioiden rajat olisivat selkeitä ja ylittämättömiä, kyse olisi jo eri lajeista.

Populaatio on näistä kahdesta termistä epämääräisempi. Populaatiolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi posiolaisia, papualaisia tai vaikkapa Puolan katolilaisia. Rotusanalla ei ole tällaista epämääräisyyden rasitetta. Nykyään myös tunnetaan lukuisia geenimuunnelmia, joiden esiintymistiheydet osuvat yksiin tiettyjen usein käytettyjen roturyhmittelyiden kanssa.

Kansanomaiset rotukategoriat luonnollisesti ovat puutteellisia – ihmislajin geneettisestä muuntelusta valtaosa näyttää esimerkiksi olevan Afrikan sisällä. Seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä sille, käytämmekö muuntelusta termiä rotu vai populaatio.

Rotusanalla on toisenlaisia rasitteita

Tilastollisessa mielessä ihmislajin jakautuminen rotuihin tai suuriin osapopulaatioihin on todellista. Jotakin geenimuunnosta saatetaan tavata esimerkiksi 80 prosentilla itäaasialaisista ja 30 prosentilla afrikkalaisista. Jollakin toisella geenimuunnelmalla lukemat saattavat olla vaikkapa 24 ja 48 prosenttia. 

Ihmislajin muuntelua käsittelevää
kirjallisuutta.

Kun koko genomin muunnelmia analysoidaan tilastollisesti, ihmiskunnasta löytyy suhteellisen helposti määriteltäviä kasautumia. Yksilön maantieteellinen alkuperä pystytäänkin nykyään paikantamaan melko tarkoin hänen DNA:nsa perusteella, toisinaan jopa muutaman sadan kilometrin tarkkuudella. Tämänkaltaiset polveutumishistoriasta johtuvat säännönmukaisuudet ovat syy käyttää jotakin rodun kaltaista termiä.

Rotusanalla on kuitenkin rasitteita: natsit puhuivat rotuhygieniasta, ja jokunen älypää ajaa vielä nykyäänkin "valkoisen rodun" puhtautta. Ovatko nämä päteviä syitä rotutermin välttämiseen? Jopa mustamaalaamiseen?

Tarkastellaan ensin erästä kaikkien tuntemaa kuvallista merkkiä, hakaristiä. Ilman Natsi-Saksaa hakaristi tunnettaisiin luultavasti lähinnä vanhana hindulaisena symbolina. Mutta koska historia on mitä on, ja koska ihmiset ovat tietoisia natsien hirmuteoista, hakaristi-T-paidan pitäminen ei olisi sovelias teko edes individualismia ja sananvapautta puolustavalle antinatsille, ei edes naamiaisissa. [1]

Vastaavasti sana rotu ei sellaisenaan ole yhteydessä rodullisiin ennakkoluuloihin, saati että se yllyttäisi rodulliseen syrjintään. Yleinen asenneilmapiiri saattaa silti tehdä sanasta arveluttavan ja epäkorrektin, aivan kuten kävi hakaristille. Se, että jokin sana on neutraali tänään, ei siis tarkoita, että se olisi neutraali huomenna. Kieli muovautuu käytössä ja sanojen merkitykset muuttuvat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksittäisen sanan julistaminen epäkorrektiksi vähentäisi rodullisia ennakkoluuloja. Sanapoliisi päinvastoin antaa kuvan itsestään joko tyhjänpäiväisenä moraaliposeeraajana tai autoritaarisena holhoajana.

Tiettyjen geenikasautumien kutsuminen roduiksi ja rotuhierarkian kannattaminen ovat siis kaksi eri asiaa. Väite esimerkiksi jonkin ihmis-, hevos- tai koirarodun paremmuudesta on mielipide, subjektiivinen arvoarvostelma. Rodullisen muuntelun määrä taas on empiirisesti selvitettävä antropologinen ja biologinen kysymys. Siihen vastaamisessa mielipiteistä tai rotusyrjinnän historiasta ei ole apua.

Ihmiselle tapahtui sama kuin muille

hänen kesyttämilleen eläimille:

hänestä tuli riippuvaisempi muista

ja fyysisesti heikompi. Ihminen on

esimerkiksi ainoa laji, joka
systemaattisesti harjoittaa

avustettuja synnytyksiä. Lopulta

lajimme menestys alkoi perustua

täysin siihen, että yksilöt oppivat

parantamaan edeltäjiensä

teknologioita ja tietovarantoja. (Ks.

Hood: The Domesticated Brain.)

Puhe ihmisroduista on toisin sanoen puhetta ihmislajin geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta aivan kuten puhe koiraroduista on puhetta koiran geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta.

Jotkut väittävät, että rotutermi tulee silti varmuuden vuoksi rajata tarkoittamaan vain kanin, kissan ja muiden kesytettyjen eläinten eikä lainkaan ihmisen muuntelua. Tällaista sääntöä olisi vaikea perustella. Raja kotieläimen ja villieläimen välillä ei ole selvä, ja monella lajilla on kesy ja villi muotonsa.

Lisäksi ihmistäkin voidaan pitää kesytettynä eläimenä. Ulkoisesti kesyyntymisemme näkyy muun muassa kulmahampaiden kutistumisena ja silmäkulman luiden tasoittumisena. Olemme jalostaneet itsestämme myös rauhanomaisempia ja vähemmän aggressiivisia ja impulsiivisia.

Entä rotuerotutkimukset?

Rasismin ja natsismin historiallinen painolasti on tärkeimpiä syitä, miksi jotkut karsastavat rotusanaa ja rotujen välisiä eroja selvittävää tutkimusta. Pelkona näyttää olevan, että tieteellinen keskustelu ihmisryhmien erilaisuudesta ruokkisi sortoa ja syrjintää: ”Eikö ihmiskunta muka oppinut mitään kolonialismista tai toisesta maailmansodasta?”

On perusteita väittää, että länsimainen sivistys ja hyvinvointi ovat saaneet rotusyrjinnästä tukea. Kansalaisten rasistiset tuntemukset saattavat myös syttyä pienestäkin kipinästä. Ehkä jonkinlainen tiede- ja kielipoliittinen korjausliike tai varotoimenpide ovat siis perusteltuja.

Mutta millaisia toimien tulisi olla? Tuleeko rotuerotutkimuksia yrittää mitätöidä rasismina?

Mitätöintistrategia on varsin suosittu, mutta tieteen hengen mukaista toiminta ei ole. Rotututkimuksista saadut tulokset eivät nimittäin katoa siinäkään tapauksessa, että tutkijan motiivi olisi ollut rasistinen. Tutkimustulokset ovat oikeita tai vääriä riippumatta tutkijan motiiveista.

Tieteen tehtävä on nimenomaan minimoida tutkimuksen ulkopuolisten tekijöiden vaikutus. Yleiselle mielipiteelle, tutkimuksen rahoittajille, tutkijan henkilökohtaisille ominaisuuksille tai poliittiselle painostukselle ei tule antaa roolia tutkimustulosten oikeellisuutta arvioitaessa. Tämä pätee erityisesti rotuerojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” aiheisiin.

Tutkimustuloksia julkistettaessa tulee toki huomioida mahdollisuus, että löydökset saattavat voimistaa ihmisillä olevia ennakkoluuloja ja syrjiviä asenteita. Tämä seikka kuuluu kuitenkin tiedeviestinnän tai yleisen kansanvalistuksen piiriin. Itse tutkimusta arvioitaessa faktaväitteitä on käsiteltävä faktaväitteinä, vain ja ainoastaan tieteellisin perustein. (Kannattaa myös huomata, että rasismi ja etninen syrjintä rehottavat lähinnä maissa, joissa väestö on kouluttamattominta ja tieteellinen tutkimus kehnointa.)

Tämän pilakuvan tarkoitus on kiinnittää

huomio ylivalppaan ja huomiohakuisen

kielikomissaaritouhun totalitaristiseen

taustavireeseen, olipa kyse äideistä tai

isistä tai työ- tai nukkumaanmenoajoista. 

Tiedeyhteisön on toisin sanoen hyväksyttävä riski, että joku rasistiraasu saattaa innostua tutkijoiden havainnoista. Sellainen on pieni haitta verrattuna vahinkoon, joita tieteellisen tutkimuksen rajoittaminen ja tieteen politisointi aiheuttavat.

Huoli siitä, että yksittäiset termit tai tutkimustulokset yllyttäisivät kansanjoukkoja pahuuteen, on myös viime kädessä takaperoista valistuksen vähättelyä. Tässä on melkoista ironiaa, sillä nimenomaan korkeimmin kouluttautuneet ovat sanapoliisi- ja tiedekomissaaritouhuissa aktiivisimpia. He eivät hybrikseltään huomaa, miten lähellä totalitarismia kielenkäytön kyttääminen ja tieteen politisointi ovat.

Alaviite:

[1] Joidenkin tutkijoiden mukaan hakaristisymbolilla oli rasistisia sivumerkityksiä jo ennen natsismia. Silti nimenomaan natsiyhteys on se, joka tekee hakarististä sopimattoman – monen mielestä myös Suomen ilmavoimille, vaikka se ei symbolia natseilta ottanutkaan.

Kirjallisuutta:

Murray, C. (2020): Human Diversity: The Biology of Gender, Race, and Class. Twelve.

Reich, D. (2019): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.

Tammisalo, O. (2014): Mustaa valkoisella: Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita.

                            * * *

PS. Kiinan hallinnon sensuuri on usein kohdistunut yksittäisiin sanoihin ja sanontoihin. Esimerkiksi vuoden 2018 alussa, kun presidentin virkakausien määrältä poistettiin rajoitukset, mediassa kiellettiin termit ”minun keisarini”, ”henkilökultti”, ”olla eri mieltä”, ”maastamuutto” ja ”kyvytön hallitsija”. Siinä on mallia niille, jotka haluavat päättää, mitä sanoja ihmiset saavat lajimme muuntelusta käyttää. (Ks. https://journal.fi/tt/article/view/91544 )

PS 2.

Auktoriteetit kertovat mielellään, millä tavoin ihmisten tulee puhua ja kirjoittaa, siis ajatella ja tiedostaa. Siksi on aiheellista kysyä, kumpi on lähempänä totalitarismia, epäkorrektin sanan käyttö vai ihmisten kielenkäytön kyttääminen. Se, että ihmiset ovat alkaneet kytätä toistensa kielenkäyttöä lienee toki lähinnä sosiaalisen median lastentauteja, uudenlaista poseeraavaa aktivismia tai vain höyryjen päästelyä. Usein kyse lienee myös silkasta seuraajien ja tykkäyksien haalimisesta. Kielikomissaarien valpastuminen saattaa kuitenkin syventää poliittisia rintamalinjoja ja samalla kääntyä itseään vastaan. Poseeraamisen taakse on sen verran helppo nähdä. 

On myös huomattava, että väite, että ”meidän ei pidä tutkia rotueroja, koska se saattaa johtaa syrjintään”, on kuin väite, että ”meidän ei tule tutkia taloudellista eriarvoisuutta, koska se saattaa johtaa ahneuden ja kapitalismin nousuun”. Tällaisia vastaavuuksia olisi loputtomasti: ”meidän tulee luopua psykiatriasta, koska saatamme löytää uudenlaisia ihmisiä stigmatisoivia mielensairauksia.” 
Tiede siis tavoitelkoon totuutta, olkoon se miten ruma hyvänsä.

Lisäys 30.6.2020

En ollut tietoinen, että ilmavoimat näyttää vaivihkaa luopuneen hakaristitunnuksesta. Tunnuksen vaihtoa ajanut professori Teivo Teivainen kirjoittaa 30.6.: "Hakaristi on jäljellä joissakin ilmavoimien tunnuksissa, mutta ei enää esikunnan tunnuksena tai olkamerkkeinä. Tärkeänä syynä tunnuksen muttamisessa 'neutraalimmaksi' on, että ulkomaanvierailujen yhteydessä nimenomaan olkamerkkien hakaristeihin on kiinnitetty huomiota."