Miksi ihminen on niin sosiaalinen?

Miksi niin monet eläinlajit ovat niin sosiaalisia? Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, jota kannattaa pohtia myös, kun etsitään ratkaisuja ihmisyhteisöissä tavattuihin ongelmiin. On nimittäin selvää, että ihminen on yksi sosiaalisimmista lajeista maan päällä: ihmiset eivät missään päin maailmaa elä vaikkapa gibbonien tavoin eristyneinä omiin perhekuntiinsa. Jos selitys tälle taipumuksellemme elää suurissa ryhmissä johtuu tehokkaammasta lisääntymisestä, on luonnollisesti etsittävä näitä ryhmäelämästä koituneita lisääntymisetuja.

Sosiaalisuuden ongelma on siinä, että yksilöiden lisääntymisintressit eivät käytännössä koskaan ole täysin yhteneviä. Ja mitä enemmän lajitovereita on lähellä, sitä kovempaa kilpailukin on. Esimerkiksi alempiarvoisella paviaanikoiraalla ei luulisi olevan mitään syytä suostua ryhmäelämään: naaraitaan aggressiivisen mustasukkaisesti vartioiva laumanjohtajahan tekee koiraasta käytännössä steriilin. Ymmärtääksemme sosiaalisuutta on selvitettävä tämänkaltaisia yksilöiden välisiä eturistiriitoja – ja tapoja niiden ratkaisemiseen.

Vaikka ryhmäelämä moninkertaistaa yksilöiden väliset eturistiriidat, sosiaalisuudesta koituvat edut vaikuttavat yllättävän yksinkertaisilta. Edut voidaan jakaa karkeasti kolmeen yleisluokkaan:

1. Alttius saalistukselle voi olla pienempää ryhmäpuolustuksen takia. Saalistuspaine voi pienentyä myös siksi, että saalistajalla on enemmän vaihtoehtoisia uhreja napattavanaan. Tämä voi olla yksi syy sille, miksi jotkin vesilinnut hoitavat muidenkin yksilöiden poikasia; omien poikasten todennäköisyys joutua saaliiksi pienenee, mitä enemmän muita saalistettavia on läsnä.

2. Ravintolähteet ovat joko sellaisia, että niitä ei ole mahdollista saavuttaa yksin (esim. suurriista) tai sitten yksineläjä ei löydä niitä tarpeeksi usein (esim. raadonsyöjälinnut näyttävät seuraavan tarkoin lajitoveriensa liikkeitä). Ryhmämetsästystä on perinteisesti pidetty pätevimpänä selityksenä ihmisen sosiaalisuudelle.

3. Muut resurssit, vaikkapa pesäpaikat, ovat äärimmäisen paikallisia. Esimerkiksi monet merilinnut munivat ahtailla luodoilla ja jyrkänteillä, joilla ei ole saalistajia. Myös joidenkin paviaanilajien kerääntyminen vaarallisille yöpymisjyrkänteille selittyy sillä, että jyrkänteet ovat suojassa pedoilta ja samalla riittävän lähellä ravintolähteitä.

Näistä ryhmäeduista kahdessa ensimmäisessä yksilö hyötyy muiden läsnäolosta. Kolmannessa tapauksessa hyöty tulee jostakin muusta ympäristössä olevasta resurssista. Vaikka lajit ovat hyvin erilaisia siinä, mitkä hyödyt kulloinkin ovat niille tärkeimpiä, on oletettavaa, että ryhmäedut ovat käytännössä aina jonkinlainen yhdistelmä näistä kolmesta tekijästä, myös ihmisellä. Toki lajeilla saattaa olla lisäksi joukko erityissyitä; esimerkiksi soidinta käyvien lajien koiraat kerääntyvät yhteen mahdollisesti sen vuoksi, että naaraat ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne parittelevat vain, mikäli ne voivat vertailla useampia koiraita.

Ihmislajin sosiaalisuudessa on huomioitava lisäksi ryhmien välisten konfliktien merkitys, ei pelkästään ryhmämetsästyksen hyödyt. Tiedetään, että ihmisen lisäksi monet muutkin lajit metsästävät ryhmässä, esimerkiksi leijonat, sudet ja delfiinit. Nämä lajit ovat taitavia metsästäjiä nimenomaan yhteistyötaitojensa takia. Metsästystaidoistaan huolimatta ryhmän koko pysyy niillä kuitenkin aina pienenä. (Vain niiden saaliseläimet, esim. antiloopit, peurat ja sillit muodostavat suuria laumoja/parvia). Niinpä ihmisyhteisöjen suuri koko ei voine selittyä pelkästään ryhmämetsästyksellä, etenkään sen jälkeen kun metsästysaseet ja -taidot olivat parantuneet.

Selityksen avuksi tarvitaan luultavimmin ulkoista uhkaa, joka on tullut toisilta ihmisryhmiltä. Tätä tukee havainto, että vain ihmislaji harjoittaa laajamittaista, monimutkaista ja vihamielistä kilpailua ryhmien välillä. (Sodankäynnin merkitystä ihmisen evoluutioon käsitellään laajalti Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Mikäli ryhmien väliset konfliktit todellakin ovat kasvattaneet ryhmien kokoa, ne ovat luultavimmin lisänneet kilpailua myös ryhmien sisällä. Suuressa joukossa kun on aina enemmän mahdollisuuksia eturistiriidoille. Tämä taas on luonut yhä suuremman paineen kehittää ristiriitoja ratkovia moraalitunteita (jotka myös käydään perusteellisesti läpi kirjassani). Olisivatko inhimilliset moraalitunteet ja -järjestelmät kehittyneet näin hienostuneiksi ilman esihistoriallisia heimokonflikteja?

Tieteen päivien 2009 paini evoluutiopsykologiasta

Osallistuin 7.1.2009 Tieteen päivien niin kutsuttuun päivän painiin aiheena evoluutiopsykologia. Keskustelun loppupuolella mainitsin evolutiivisen tutkimuksen yhdestä tärkeimmästä ja jo Darwinin harrastamasta menetelmästä eli lajien välisestä vertailusta. ”Painikaverini” ei menetelmää hyväksynyt, vaan vastaukseksi hän höpötti jotakin siitä, ettemme tiedä, mikä olisi ihmiselle sopiva ”mallilaji”, simpanssi, oranki vai gorilla. Vastaus paljasti hänen tietämättömyytensä (siitäkin huolimatta, että hänen oma tutkimuksensakin on laajasti ottaen evolutiivista).

Valaiskoon konkreettinen (ja heti seuraavalla Tieteen päivien luennolla ja samassa salissa esiin tullut) esimerkki lajivertailun mahdollisuuksia. Jos tarkkaillaan nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksia ja niiden suhdetta imetystiheyteen, huomataan seuraava seikka: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esim. useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineita on pienemmissä pitoisuuksissa.

Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä erittäin tarkkoja oletuksia siitä, miten ihmisvauvoja on nk. evoluutioympäristössä imetetty. Kyseisen luennon mukaan ihmisvauva kuuluukin tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Samaa päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: ihmisen lähimmät sukulaiset kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein. Lopuksi tukea evoluutioympäristössä vallinneelle läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät, joista valtaosalla vauva kulkee mahdollisimman lähellä äitiään, kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (mm. jalkojen asento nostettaessa) sekä äidin ja vauvan psyyke tukevat päätelmää. Evoluutiopsykologiassa on tällä tavoin kyse monitieteisestä palapelistä, jossa osaset alkavat tieteenalan edistyessä ja datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen.

Jo tämän yksinkertaisen esimerkin valossa ”painivastustajani” hokemat väitteet siitä, ettemme tiedä evoluutioympäristöstä mitään tarkkaa ja että evoluutiopsykologiassa olisi kyse sortumisesta jonkinlaiseen epäempiiriseen kehäpäättelyyn, ovat kerrassaan kestämättömiä. (Mikäli oikein ymmärsin vastapuolta, hänelle suurimpia mielipahan aiheuttajia evoluutiopsykologiassa on se, että eräät evoluutiopsykologit ovat parikymmentä vuotta sitten määritelleet nk. mielen moduulin niin laajaksi.)

”Painivastustajani” kritisoi myös metsästäjä-keräilijäaineiston käyttöä. Hänen perusteenaan oli se, että metsästäjä-keräilijät elävät niin erilaisissa ympäristöissä, lähinnä Afrikan savannilla tai Etelä-Amerikan viidakoissa. Argumentti on kestämätön. Se, että populaatioiden elinympäristöissä tai käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.

Loppupäätelmä: Evoluutiopsykologiasta esitetään jopa tohtoritasolla yhä edelleen varsin pintapuolisia ja kliseisiä kritiikkejä, joihin alan harrastajat ovat jo lukuisia kertoja vastanneet.