Suoria sitaatteja vai kaikenlaisia kuiskutuksia?

Tarjosin seuraavaa kommenttiani Tieteessä tapahtuu -lehdelle. Päätoimittaja lienee oikeassa, kun hän perusteli kieltäytymispäätöstään sillä, että tämä sopii paremmin ”esimerkiksi blogille”.

 - - -

Vähemmän vihjailuja, lisää lainauksia

Tieteessä tapahtuu -lehdessä (4/2015) jokunen kirjoitus herätti ihmetystä. Pekka Wahlstedt ensinnäkin toteaa arviossaan (s. 76–77), että ”kirjassa innostutaan ehkä liikaakin ihmisen eläimellisistä sukujuurista ja väitetään että ihminen ON eläin”. Wahlstedtin mielestä ”olisi ollut suotavaa tehdä ero ihmisen eläimeen palauttamisen ja sen välillä, että ihminen on kehittynyt eläimestä”. Asia on liian lähellä määritelmäkysymystä ollakseen kiinnostava, mutta näkemystä on silti kummasteltava. Mitä ”eläimeen palauttaminen” voi tarkoittaa, kun ihminen kerran on evolutiivisesti kehittynyt laji muiden lajien joukossa? Ne, jotka pitävät erottelua mielekkäänä, voisivat kertoa, milloin ja millä perusteilla ihmisen esivanhemmat lakkasivat olemasta eläimiä. Kenties he voisivat myös ennustaa, onko jokin muu laji pääsemässä eläimellisyydestään.

Vanha kiistakumppanini [1] Petter Portin taas arvioi Gaudeamuksen kustantaman erinomaisen Käyttäytymisgenetiikka -teoksen (s. 70–72). Portinista ”tuntuu hieman oudolta, kun kirjan monissa luvuissa geeneille tavallaan annetaan ensisijainen rooli”. Minusta olisi pikemminkin outoa, jos käyttäytymisgenetiikan löytöjä esittelevässä kirjassa ei keskityttäisi nimenomaan geneettisten erojen merkitykseen. Käyttäytymisgenetiikkaa aiemmin vähätellyt Portin joutuu myös kiemurtelemaan, kun hän kirjoittaa alan uusista löydöksistä, esimerkiksi geneettisten erojen roolista yhteiskunnallisissa asenteissa: ”Rohkenenkin hieman epäillä, soveltuvatko kvantitatiivisen genetiikan menetelmät lainkaan niiden tutkimiseen.” Perusteluksi epäilylleen Portin esittää sitä, että ”yhteiskunnallisten ominaisuuksien kohdalla mittaamisen ongelma on suuri”. Kaikki lienevät tästä samaa mieltä: monille asioille on vaikea tai mahdotonta antaa numeroarvoja. Mutta useimmiten asiat voidaan kuitenkin laittaa keskinäiseen järjestykseen, ja tilastotiede osaa käsitellä järjestykseen laitettuja asioita. Rohkeakin epäily on tietenkin kannatettavaa, mutta se ei riitä. Lisäksi on kerrottava, mikä jo saaduissa tutkimustuloksissa on pielessä. Ovatko yksilöiden väliset geneettiset erot yhteydessä eroihin poliittisessa suuntautumisessa vai eivät? (Ne ovat.)

Portin mainitsee – yllättävän alentavaan, jopa holhoavaan sävyyn – että kirjan kirjoittajat ovat kiitettävän oikein käsittäneet käyttäytymisgenetiikan perusteet; siis sen, että sukulaisten välisten korrelaatioiden avulla voidaan arvioida, kuinka suuri osa yksilöiden välisistä eroista johtuu geneettisistä eroista. Olisi kummallista, jos alan suomalaiset huiput eivät perusasioita ymmärtäisi. Perään Portin toteaa, että alalla ”esiintyy paljon väärinkäsityksiä jopa eräiden tutkijoiden parissa”. Portin voisi kertoa, ketkä tutkijat ovat ymmärtäneet väärin käyttäytymisgenetiikan. Saisimme molemmat tilaisuuden valistaa yleisöä. Tiede ei edisty nimettömillä vihjailuilla, vaan se vaatii avointa keskustelua ja sanatarkkoja sitaatteja.

Arvionsa lopuksi Portin kertoo harmistuneensa siitä, että kirjassa suhtauduttiin kielteisesti psykoanalyysiin. Tämä tapahtui yhdessä lauseessa: ”Varsinkin psykoanalyyttisesti suuntautuneessa psykiatriassa saatettiin jopa esittää, että vakavat psykiatriset sairaudet, kuten skitsofrenia ja autismi, johtuisivat ympäristötekijöistä kuten suhteesta äitiin.” Portin olisi harmistumisensa sijasta voinut kertoa, mikä lausunnossa on pielessä. Ovatko psykoanalyytikot selittäneet autismia tunnekylmillä äideillä vai eivät? (He ovat.) Yleisemmin on huomattava, että psykoanalyyttiset menetelmät eivät sovellu kausaaliselitysten antamiseen eli ne ovat siinä(kin) mielessä epätieteellisiä.

Hannu Virtanen puolestaan kommentoi evolutiivista ihmistutkimusta (s. 57) [2]. Evoluutiopsykologi Steven Pinkeristä Virtanen kirjoittaa, että tämä olisi ”korottanut itsensä kaikkien alojen asiantuntijaksi”. Tällaiset henkilöön käyvät kommentit kertovat yleensä pätevien argumenttien puutteesta. Hedelmällisempää olisi ollut kertoa, missä kohdin Pinker on väärässä ja miksi. Virtanen toki pyrkii tällaiseenkin käsittelyyn, mutta huonolla menestyksellä.

Virtanen esimerkiksi esittää, että evoluutiopsykologit pitäisivät sodankäyntiä ihmisen geneettisenä ominaisuutena: ”Yhtenä esimerkkinä evoluutiopsykologian ’totuuksista’ voisi mainita olettamuksen sodankäynnin geneettisyydestä. Sota on tämän totuuden mukaan miesten adaptiivista koalitiokäyttäytymistä, minkä päämääränä on naisten hankkiminen.” Virtanen siis puhuu yhtäältä olettamuksesta ja toisaalta totuudesta lainausmerkeissä. Mitä hän siis tarkoittaa? Onko kyse olettamuksista, totuuksista vai ei kummistakaan?

Evoluutiopsykologit taatusti ymmärtävät, että vaikka sota olisi joillekin yksilöille adaptiivista eli vaikka jotkut pystyisivät sotimalla kasvattamaan geeniensä lisääntymismenestystä, sotilaiden tietoisen tavoitteen ei silti tarvitse olla naisten hankkiminen, perheen puolustaminen tai muu vastaava. Niin tai näin, Virtanen ei halua eikä edes yritä osoittaa, että sodan adaptiivisuus olisi saavuttanut totuuden aseman evoluutiopsykologien parissa. Se olisikin vaikeaa, sillä evoluutiopsykologeja on jo tuhansia (toki määritelmästä riippuen). Lisäksi heistä ani harva on kirjoittanut sotimisesta. Nimettömien vihjailujen ja yleistysten sijasta Virtasen olisi voinut kommentoida sotaa tutkineiden evoluutiopsykologien näkemyksiä. Samalla olisi ollut kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan siitä, mitkä ihmisen psykologisista ominaisuuksista ovat voimistuneet menneisyyden kahakoiden seurauksena. Kuinka merkittävän valintapaineen aseelliset heimosodat ovat siis luoneet?

Virtasen lopetus on erityisen epäonnistunut: ”Arveluttavaa menetelmää edustaa myös biologisten mallien soveltaminen suoraan nyky-yhteiskuntaan. Pahimmillaan tästä voi seurata kehäpäätelmä tyyliin: kun kerran mehiläisillä on kuningattarensa, niin on luonnollista että myös ihmisillä on kuningas.” Tässä Virtanen kritisoi itse keksimäänsä naiivia ”menetelmää” ja siitä kyhäämäänsä vielä naiivimpaa ”päätelmää”. Tuskin edes suuri yleisö kykenee hänen esittämäänsä päättelyvirheeseen (kyse ei muuten ole kehäpäätelmästä). Tosin takavuosien sosiaalitieteilijöitä vaivannut biologian pelko saattoi perustua juuri tällaisiin epämääräisiin karikatyyreihin ”biologian soveltamisesta”.

Loppupäätelmä: paikoitellen Portinin ja Virtasen kirjoituksista puuttuvat tieteellisen keskustelun hyveet: selkeys, tarkkuus, avoimuus, kohteliaisuus, johdonmukaisuus ja kenties jopa pyrkimys totuudenmukaisuuteen. Tiedän, että syyllistyn edellä paheksumaani ja tieteen kannalta turhaan vihjailuun, kun arvelen heidän näillä kohdin olleen tieteen edistämisen sijasta poliittisesti/ideologisesti motivoituneita. En väitä, että heillä varsinaisesti olisi ollut poliittisia taka-ajatuksia, vaan että lajillemme tyypillinen taipumus ideologiseen ajatteluun on saattanut heikentää kyseisten kirjoitusten intellektuaalista laatua.

VIITTEET

[1] Petter Portinin ja minun välisen erimielisyyden perusta käydään läpi toisaalla: http://ihmisluonto.blogspot.fi/2013/05/tiede-vaistot-ja-moraali.html

[2] Virtasen kirjoituksessa dosentti Markus J. Rantalan sukunimi oli virheellisesti muuttunut Rintalaksi.

PS. Tällä jälkikirjoituksella ei juuri ole tekemistä ihmisluonnon kanssa:

Ruohonjuuri -kauppa mainostaa Metro -lehden (8.6.2015) takakannessa jalkapohjiin yön ajaksi laitettavia Detox-laastareita: ”oivallinen apu unensaannin, laihdutuksen ja kehon puhdistuksen avuksi.” Mainoksessa väitetään myös, että kookosvesi puhdistaa kroppaa. Mainonta on nähdäkseni harhaanjohtavaa, mikäli Ruohonjuuri -kauppa ei pysty verrokkikokeisiin nojaten perustelemaan väitteitään tai suoremmin kertomaan, miten laastari kehoa puhdistaa tai auttaa laihtumaan.

Kysyin 9.6. Mainonnan eettiseltä neuvostolta, onko kyse harhaanjohtavasta mainonnasta. Esitin arveluni, että jos jokin iholle laitettava aine vaikuttaisi kehon koostumukseen tai toimintoihin mainonnassa esitetyllä tavalla, kyse olisi lääkeaineesta. Heidän mukaansa (vastaus 10.6.) asiassa on kysymys mainoksen totuudenmukaisuudesta ja Mainonnan eettinen neuvosto ei ole toimivaltainen käsittelemään tällaista asiaa. He neuvoivat Kilpailu- ja kuluttajaviraston lomakkeelle. Täytin sen ja lähetin 10.6. Automaattinen vastaus saapui nopeasti:

Ilmoituksenne on vastaanotettu numerolla 928827. Kuluttaja-asiamiehelle tulee vuosittain tuhansia kirjallisia yhteydenottoja. Teidän ilmoituksenne on yksi niistä. Yhteydenotot ovat tärkeitä, koska niiden avulla saamme tietoa kuluttajien markkinoilla kohtaamista ongelmista. Käymme kaikki yhteydenotot läpi ja ne tallentuvat tietojärjestelmäämme. Seuraamme tietojärjestelmään kertyviä asioita ja käytämme tietoa valvonnan tukena. Keskitymme niihin asioihin, jotka kulloinkin arvioimme kuluttajien aseman kannalta tärkeimmiksi. Käsittelemme asioita laajempina ala- ja aihekohtaisina kokonaisuuksina, jolloin valvonnan vaikuttavuus on yleensä parempi kuin hoidettaessa asioita yksi kerrallaan. Kohdistamme valvontaa vaihdellen eri toimialoille. Valvontatoiminnan priorisointiin vaikuttaa myös voimassa oleva kuluttajapoliittinen ohjelma ja ministeriön kanssa tehdyn tulossopimuksen sisältö. Tietoa toiminnastamme ja valvontatyömme tuloksista pyrimme jakamaan niin, että se tavoittaisi mahdollisimman tehokkaasti sekä kuluttajat, elinkeinonharjoittajat että muutkin sidosryhmät. Tärkein tiedottamiskanavamme on verkkosivusto www.kkv.fi. Kiitämme ilmoituksesta ja toivomme aktiivista yhteydenpitoa myös jatkossa. Kuluttaja-asiamies

Kysyin asiaa 9.6.2015 myös Ruohonjuuri -kaupalta heidän omalla palautelomakkeellaan:

Hei, mainostatte Metro-lehden takakannessa 8.6. kehoa puhdistavia Detox-laastareita ja kookosvettä. Tahtoisin tietää tarkemmin, mitä kehon puhdistuksella tarkoitetaan ja miten laastari toimii. Yst.terv. OT

Sain vastauksen 15.6. Ruohonjuuren markkinointi- ja ostopäälliköltä. Vastaus oli suora lainaus heidän laastarin käyttöä opastavalta nettisivultaan:

DETOX Puhdistuslaastari on luonnollinen, tehokas ja helppokäyttöinen kehoa puhdistava jalkalaastari. DETOX -puhdistuslaastari on valmistettu 100%:sti luonnon omista raaka-aineista. Puhdistuslaastari on kehitetty imemään kehon toksiineja. Tämä luonnollinen terveystuote puhdistaa tehokkaasti kehoa sisältä ulos. Kuona-aineet saastuttavat elimistöämme päivittäin. Niitä on vedessä, ilmassa, ravinnossa ja ympäristössämme, niiltä ei voi välttyä. Kuona-aineiden poistaminen parantaa kehomme palautumiskykyä edistämällä verenkiertoa, korjaamalla heikentynyttä immuniteettia ja estämällä ennenaikaista vanhenemista.Käyttöohjeet: Poista laastarin teippipuolesta suojapaperi. Aseta Detox Puhdistuslaastarin ”imutyyny”, keskelle laastaria siten, että imutyynyn vihreä teksti puoli tulee laastarin teippiä vasten. Aseta ennen nukkumaan menoa Detox puhdistuslaastari puhtaalle ja kuivalle jalkapohjalle siten, että imuosa tulee jalkapohjaa vasten, munuaisvyöhykkeen päälle, eli jalkaholviin. Parhaan tuloksen saavuttamiseksi poista laastari 8-10 tunnin kuluttua. Laastarit voidaan asettaa molempiin jalkoihin yhtä aikaa, nopeampien tulosten saavuttamiseksi. Laastareita käytetään vähintään 5 peräkkäisenä yönä, kuurina. Laastareita voidaan käyttää myös vuorotellen oikeassa ja vasemmassa jalassa vähintään 10 peräkkäisenä yönä. Toista kuuri 3 – 5 kertaa vuodessa. Raikkaan veden runsas päivittäinen juominen edistää puhdistumista!Japanissa on jo vuosia käytetty DETOX -kehonpuhdistuslaastareita poistamaan epäpuhtauksia elimistöstä. Laastari on kehitetty Japanissa vuosien lääketieteellisten tutkimusten tuloksena. Detox -laastarit on Japanissa myyntimenestys vuodesta toiseen. HUOM! Mikäli olet allerginen äyriäisille, olet raskaana tai imetät kysy laastarien käytöstä ensin lääkäriltäsi, ei alle 10-vuotiaille lapsille. Älä käytä rikkoutuneelle iholle, säilytä kuivassa ja viileässä.

Kysyin asiaan tarkennusta:

Hei, Kiitos vastauksesta. Se ei tosin vastannut kysymykseeni laastarin toiminnasta. Kysyn siis tarkemmin: Millä mekanismilla laastari toimii? Miten ja mistä aineista laastari kehoa puhdistaa? Miten laastari auttaa unettomuuteen? Miten laastari auttaa laihtumaan? Onko laastarin tehosta tehty kliinisiä tutkimuksia? Osaisitko ohjata minua kyseisten tutkimusten pariin? Jos et itse osaa vastata näihin kysymyksiin, voisitko ohjata ne henkilölle, joka osaa? Mainontanne on arvojenne – reilun pelin ja yhteiskunnallisen vastuun – ja mahdollisesti lain vastaista, mikäli laastarin toiminnasta ei ole tutkimustuloksia.Yst.terv. OT

Sain vastauksen 16.6. markkinointi- ja ostopäälliköltä:

Parhaan mahdollisen vastauksen saamiseksi selvittelin asiaa vielä detox-laastareiden maahantuojalta, joka vastasi siis näin: DETOX – puhdistuslaastari on vyöhyketerapeuttinen jalkapohjalaastari, joka sisältää luonnollisia aineita, jotka kiihdyttävät kehon lymfakiertoa.
Detox laastarin toiminta perustuu kehon akupisteisiin, joita sen sisältämät ainesosat stimuloivat.
Näitä tuotteita on myyty Japanissa, Kiinassa ja Euroopassa sekä muualla maailmalla hyvin pitkään ja runsaasti.

Tuotteen tehoa ei ole osoitettu lääketieteellisesti ja mm. netistä löytyy varmasti detox laastareista juttuja puolesta ja vastaan. Olemme saaneet valtavasti hyviä käyttökokemus palautteita suoraan asiakkailta, joissa kerrotaan esim. unen laadun parantuneen, kylmiin jalkoihin, jalkojen tuntuvan kevyimmiltä herätessä, energisempi ja pirteämpi olo sekä jotkut väittävät myös saaneensa apua laihtumiseen.
Olen itse käyttänyt tuotetta kuurinomaisesti ja todennut mm. unen laadun parantuneen. Lisäksi jalat tuntuvat jotenkin kevyemmiltä herätessä jopa treenin jälkeen.Moderni elämäntyyli yhdistettynä vähäiseen liikuntaan ei edistä hyvinvointiamme. Tänä päivänä on lähes mahdotonta välttyä kehoa kuormittavilta vierasaineilta ja kemikaaleilta, jotka rasittavat elimistöä ja voivat kerääntyä elimistöön. Aiheuttajina ovat mm. ilman saasteet, ruuan -ja juomien lisäaineet, lääkkeet, tupakointi, alkoholi, iholla käytetyt keinotekoiset kemikaalit, kodin puhdistusaineet yms.Kuona-aineiden kerääntyminen voi näkyä mm. ihon huonona kuntona, vatsaongelmina, turvotuksena, väsymyksenä, vastustuskyvyn heikkenemisenä, huonona verenkiertona, univaikeuksina, kipuina, särkyinä ja ” tunkkaisena olona”. Elimistömme ei myöskään aina pysty tarpeeksi tehokkaasti poistamaan oman puhdistusjärjestelmänsä kautta kaikkia terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia aineita. (Heikentynyt lymfakierto lisää mm. selluliitin kehittymistä ja se aiheuttaa myös monia pienempiä, jokapäiväisiä ongelmia, kuten turvotuksen tunnetta jaloissa jne.)Voit auttaa elimistöäsi poistamaan kehostasi terveydelle haitallisia kuona-aineita ja raskasmetalleja käyttämällä Detox-jalkapohjalaastareita. Laastareita voi käyttää milloin vain, mutta tehokkaimmillaan ne ovat yöllä, jolloin lymfakierto toimii vilkkaimmin. Huolehdi riittävästä veden juonnista, joka myös aktivoi kehon aineenvaihduntaa.

Nimettömänä pysyvältä maahantuojalta saatu vastaus ei yllätä. Ällöttävät kuona-aineet aiheuttavat pahaa oloa ja rehellinen mainontamme perustuu muun muassa lukemattomien itäaasialaisten kokemuksiin. Raskasmetallit olivat tässä raju veto. Usko on selvästi luja, jos mukana on taloudellisia hyötyjä.

Viimeinen viestini markkinointi- ja ostopäällikölle kuuluu (17.6.):

Hei, Kiitos vastauksesta. Laitan tähän perään otteita Kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuilta.http://www.kkv.fi/Tietoa-ja-ohjeita/Markkinointi-ja-mainonta/tosiasiavaitteet-ja-vertailut/Toivon, että he ennättävät puuttua mainontaanne, joka teiltä saamieni tietojen perusteella on lainvastaista. Yst. OT

Mainostajan on pystyttävä todistamaan markkinoinnissa käyttämänsä tosiasiaväitteet oikeiksi. Väitteiden paikkansapitävyydestä on varmistauduttava jo ennen niiden esittämistä ja väitteiden on pidettävä paikkansa markkinoinnin julkaisuajankohtana.

Tosiasiaväitteestä on kyse aina, kun väite koskee mitattavissa olevia vaikutuksia, jotka voidaan osoittaa oikeiksi tai vääriksi. Mitä ehdottomampi väite on, sitä varmemmin edellytetään näyttöä sen paikkansapitävyydestä.Väitteen pitää perustua puolueettomiin ja luotettaviin selvityksiin, tutkimuksiin, tilastoihin, testeihin, mittauksiin yms. ...Tosiasiaväitteellä tarkoitetaan sitä, että markkinoija lupaa tai väittää tuotteen ominaisuuksista tai vaikutuksista jotain konkreettista. Esimerkiksi, jos yritys lupaa tuotteella olevan mitattavissa olevia vaikutuksia, ne pitää pystyä osoittamaan todeksi. Kun tuotteen kerrotaan silottavan ryppyjä tai pidentävän ripsiä 60 %, kyseessä on tosiasiaväite, joka on voitava osoittaa todeksi luotettavin tutkimustuloksin.

                       

Viimeinen vastaus saapui 17.6.:

Hei! Kiitos viestistäsi. Otamme  palautteesi huomioon tulevaa mainontaamme suunnitellessamme.

Voi olla, että kesäisestä kirjeenvaihdostamme oli jotakin hyötyä. Ehkä viranomaisten pitäisi ottaa selkeä kanta siihen, missä määrin mainonta saa perustua plaseboon.

Geenit ja konfliktit

Helsingin Sanomissa on ollut keskustelua geeniperimän suhteesta sotaisiin konflikteihin (21.2. Vesa Kanniainen ja 25.2.2015 Eerik Lagerspetz). Viimeisimmässä puheenvuorossa Lagerspetz kirjoittaa:

Moderni sota osoittaa, että miljoonat ihmiset on mahdollista saada toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi, uhraamaan omat itsekkäät päämääränsä ja usein myös henkensä. Moderni sota ei ole sen biologisempi ilmiö kuin moderni pankkijärjestelmä tai yliopistolaitos.

Olen osin samaa mieltä Lagerspetzin kirjoituksen kanssa, mutta moni seikka todistaa, että ajatus ”sodan biologian” ja ”pankkijärjestelmän tai yliopiston biologian” samankaltaisuudesta ei voi olla oikea.

Ryhmien välinen kilpailu ja aggressio ovat ensinnäkin olleet jatkuvia läpi kirjoitetun historian. Kirjoitustaitoa vanhempi arkeologinen aineisto ei ole aivan yhtä yksiselitteistä, mutta yhdessä lajivertailun kanssa se puolustaa konfliktien yleisyyttä jo ennen historiankirjoitusta ja myös ennen maanviljelyä. Primitiivisetkin kansat ovat osallistuneet kansanmurhia vastaaviin hirmutekoihin. Toisinaan joukkohaudoista puuttuvat vain nuorten naisten luut – heidät kun on mitä ilmeisimmin säästetty lisääntymistarkoituksiin. Tiedetään myös, että konfliktit muiden ryhmien kanssa ovat tavallisia aiheita jopa rauhanomaisten keräilijäkansojen suullisessa perinteessä, aivan kuten ne ovat tavallisia aiheita modernienkin kansojen perinteessä.

”Vetypommi on esimerkki ihmisen valtavista 

kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön. Sen 

rakentaminen vaatii monimutkaista ihmis-

joukkojen verkostoa, jossa kaikki ovat

yksituumaisesti omistautuneet yhteisen

 tavoitteen saavuttamiseksi. Pysähtykäämme

ja nauttikaamme ansaitsemastamme

itsetyytyväisyyden hehkusta, koska 

kuulumme niin älykkääseen ja seuralliseen

lajiin.”          –Robert S. Bigelow

Sotaisuus on kaikkialla myös voimakkaasti yhteydessä yksilöiden sukupuoleen ja ikään. Tämä antaa ymmärtää, että tietyillä yksilön fysiologiaan liittyvillä, evoluution kehittämillä taipumuksilla on olennainen rooli sodankäynnissä. Kaikki pystyvät murhaamaan, vihaamaan, rankaisemaan ja nöyryyttämään, mutta jotkut ovat näissä luonnostaan muita parempia. Tiedetään esimerkiksi, että miehet ja naiset reagoivat hyvin eri tavoin toisen ryhmän taholta tulevaan uhkaan. Lisäksi on havaittu, että miehet ja naiset kärsivät erilaisista harhaluuloista. Harhaisista miehistä suurin osa kokee vainoa vihamielisiltä miesryhmiltä kun taas naisten vainoharhaiset pelot kohdistuvat enemmän tuttuihin ihmisiin omassa sosiaalisessa ympäristössä. Vainoharhojen sisältö näyttää siis mukailevan menneisyydessä koettuja vihamielisiä uhkia.

Myös fysiologia tukee ajatusta sotaisammasta miessukupuolesta: verrattuna muihin kädellisiin ihmislajilla sukupuolierot ovat keskimääräistä suuremmat nimenomaan taistelussa vaadittavilta ominaisuuksilta eli ylävartalon voimassa. Ihmisnaaras onkin tuskin koskaan voimakkain yksilö ryhmässä, joka sisältää molempia sukupuolia. Tällaisista seikoista huolimatta on toki aina muistettava, että hyppäys yksilön ominaisuuksista kollektiiviseen käyttäytymiseen on yleensä tavattoman pitkä ja monimutkainen.

Sodan biologiassa ei myöskään ole kyse välttämättömyydestä. Se, että esihistoriallisen sotimisen seurauksena meille on mahdollisesti kehittynyt joukko sotimiseen hyvin soveltuvia ominaisuuksia, ei tarkoita, että nämä taipumuksemme nousisivat pintaan kaikissa olosuhteissa. On virhe kuvitella, että vaikka sotiminen olisi kuinka paljon tahansa muokannut ihmistä, olisimme tuomittuja toistamaan esivanhempiemme, tai lähinnä esi-isiemme käyttäytymismalleja. Tästä kertoo jo se, että vaikka ihmislajin menneisyys on täynnä aseellisia konflikteja, niiden uhrimäärät suhteutettuna väkilukuun ovat historian saatossa vähentyneet. Saatamme elää rauhanomaisinta kautta lajimme historiassa.

Arkeologinen aineisto ja tutkimukset vanhakantaisista yhteisöistä siis kuitenkin osoittavat, että ihminen on varsin sotaisa laji. Evolutiivisesti tarkasteltuna väkivalta on jatkunut (kutakuinkin) katkeamattomana ketjuna apinamaisista edeltäjistämme aina nykypäiviin saakka. Miljoonista tunnetuista eläinlajeista lisäksemme vain yksi muodostaa vieraan ryhmän kimppuun hyökkääviä suuria koirasliittoumia: lähin sukulaisemme simpanssi.

Ihmislajilla yhteistyön ja konfliktien säätely tapahtuu monimutkaisten tunnestrategioiden kuten moraalisen närkästymisen avulla (toisin kuin vaikkapa yliopiston toiminnan säätely). Tämä emootioiden rooli on tullut esille jopa anonyymeissä, tietokoneiden välityksellä tehdyissä kokeissa. On esimerkiksi osoittautunut, että ryhmien välinen kilpailu lisäsi rankaisun tehokkuutta. Lisäksi kiristynyt kilpailu voimisti yksilöiden halua rankaista niitä, jotka eivät tehneet osaansa, vaikka siitä koituikin rankaisijoille kustannuksia. Sotamotivaation kannalta yhteisten tavoitteiden ja mahdollisuuksien näkeminen lieneekin aina olennaista.

Näkyvimmillään menneisyyden vihanpito ilmenee voimistuneena taipumuksena jaotella ihmiset ystävällisesti kohdeltaviin ”meihin” ja varauksella suhtauduttaviin ”muihin”. Historiallisesti katsoen suurimman mittaluokan yhteistyö ja merkittävimmät liittoutumat ovat olleet seurausta voimatasapainon muuttumisesta ja kansojen välisestä aggressiivisesta kilpailusta. Yhteistyö sekä kansojen välillä että kansan sisällä näyttää aina olleen voimakkainta, kun vastassa on yhteinen vihollinen. Jo David Hume kirjoitti sotaisuuden, yhteistyön ja tätä seuraavan taloudellisen toimeliaisuuden seuraavan toisiaan:

Mikäli kykenisimme muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innostamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia yleisen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.

Humen jatkohuomio siitä, miten tämänkaltaisen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, muistuttaa Adam Smithin taloustieteellisiä ajatuksia:

Mutta koska tällaiset periaatteet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hallita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudelliseen toimeliaisuuteen, taitoon, taiteeseen ja ylellisyyteen vetoamalla.

On eräässä mielessä paradoksaalista, että ryhmien välinen taistelu tai ulkopuolisiin kohdistuva vihamielisyys saattavat olla ainoita tilanteita, joissa ryhmän tasolla tapahtuva luonnonvalinta voi tilapäisesti olla yksilön ja geenien tasolla tapahtuvaa luonnonvalintaa vahvempi voima – ja siis kenties ainoa ”aitoa” altruismia synnyttävä tilanne.

Näin kirjoitin Ihmisluontoa etsimässä -teoksessa, jossa käsitellään sodankäynnin vaikutusta ihmisluontoon yli 30 sivun verran:

Kuten todettua, edellä olevat sotaiseen menneisyyteemme liittyvät seikat eivät tarkoita, että ihminen tulee aina sotimaan tai että olemme vaistomaisesti tuomittuja tappamaan. Kyseiset faktat eivät edes tarkoita, että aggressio ei ole opittua, muutettavissa tai jopa poistettavissa. Myönnän kuitenkin, että tätä kirjaa aloittaessani en kuvitellut, että olisin nykyisessä määrin hyväksynyt väitteitä ryhmäaggression merkityksestä ihmisen evoluutiolle. Näyttää ilmeiseltä, että evoluutioympäristössä kilpailtiin toisinaan ryhmän sisällä ja toisinaan ryhmien välillä, ja että tällainen valintapaineiden vuorottelu jopa vaikutti merkittävästi älykkyytemme kasvuun. Vaikka ”puhdasta” altruismia ei evoluutiossa voinekaan kehittyä, uhrautuva ryhmälojaalisuus näyttää olevan helppoa tuottaa. Auktoriteettiuskoa tutkinut Stanley Milgram (1974) kirjoittaa: ”Jotakin vielä vaarallisempaa paljastuu; ihmisen kyky hylätä ihmisyytensä, suorastaan väistämättömyys sen tekemiseen, kun hänen ainutkertainen persoonallisuutensa sulautuu laajempiin institutionaalisiin rakenteisiin.”

Rohkeus on häpeänpelkoa

Helsingin Sanomien toimittaja kyseli rohkeudesta ja sen biologiasta, etenkin yksittäisten sankaritekojen suhteen. Tähän muokattu vastaukseni on lähinnä hajanaista pohdiskelua.

Rohkeus on yksi ihmisluontoon kuuluvista tunteista/käyttäytymisreaktioista, jossa samalla on paljon yksilöllistä vaihtelua. On ilmeistä, että luonnonvalinta karsii uhkarohkeimpia rämäpäitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä. Toisaalta valinta karsii monesti myös kaikkein pelokkaimpia. Pelkureita on kenties ollut helpompi ollut käyttää hyväksi ja he (osittain tästä syystä) tuskin myöskään ovat olleet halutuimpia yhteistyökumppaneita. Valinta on saattanut karsia jopa pelkurin ystäviä.

Toisaalta ihmisyhteisöihin on aina mahtunut useampia strategioita ja työnjakoa. Esimerkiksi hyökkääminen naapuriheimoon vaatii eri ominaisuuksia kuin vaikkapa puutarhanhoito. Aremmillekin yksilöille on ollut lokeronsa.

On perusteltua ajatella, että rohkeus on suurelta osin häpeän pelkoa. (Sen ei tietenkään tarvitse olla tietoista.) Rohkeus on halua antaa itsestä kuva hyödyllisenä yhteistyökumppanina, joka osaa pitää puoliaan muita vastaan. Osittain se on myös pelkoa yhteisön langettamaa rangaistusta kohtaan (jonka senkään ei tietysti tarvitse olla tietoista). Yhteisön muut jäsenet kun ovat varmasti halunnet rankaista sellaista, joka kovan paikan tullen ei pysykään yhteisessä rintamassa tai tee poikkeustilanteen vaatimia suorituksia. Häpeän- ja rangaistuksenpelon lisäksi rohkeuden takana lienee sen kyky nostaa yksilön statusta muiden silmissä. Ja status taas on tuonut ainakin miehille - ja heidän kantamilleen "rohkeusgeeneille" - parempia lisääntymisnäkymiä.

Ihmisluonto-kirjani kamikaze-osiossa kirjoitin tilanteista, joissa yksilöt ovat olleet hyvin rauhallisia varman kuoleman edessä. Kyseistä ilmiötä on ymmärrettävästi tutkittu hyvin vähän, vaikka se tuleekin esiin monenlaisissa yhteyksissä. Suomalaisten hävittäjälentäjien esimerkiksi kerrotaan saavuttaneen rauhallisuuden tunteen, jopa taistelulennon aikana, vaikka vastassa on ollut täysin ylivoimainen vihollinen (Karunki 1940). Ehkä kuolemanvaara tekee osasta meistä harvinaisen selväjärkisiä ja kylmäpäisiä.

Helsingissä Tokoinrannassa miehen hukkumasta pelastanut Emma Paju-Torvalds kertoo vastaavista tuntemuksista: ”Se oli joku ylitila, mihin menin: en tuntenut kylmää tai pelkoa ollenkaan” (HS Nyt-liite 30/2011). Ehkä jopa olemme lähinnä tällaisiin tuntemuksiin taipuvaisten yksilöiden jälkeläisiä? Toisaalta pankkiryöstäjänä tunnettu Matti ”Volvo” Markkanen kuvasi pelon puutettaan ja aistiensa herkistymistä vaaratilanteessa jonkinlaiseksi vammaksi (HS 8.7.2011).

Rohkeutta korostavista esimerkeistä huolimatta on selvää, että ainakin sotatarinoissa on iso annos propagandaa ja poseeraamista. Useinhan veteraanit kertovat myös lamauttavasta kauhusta ja myöhemmin heränneistä tunnontuskista tai kuolemanpelon tuomista painajaisista. Talvisotakokemuksia tutkineen Ville Kivimäen mukaan suomalaiset kokivatkin sotimisen tyypillisesti työtehtävänä, jotta siihen oli helpompi ottaa etäisyyttä. ”Tappaminen oli homma, joka piti hoitaa” (Seuri 2009).

Heimon puolustuksessa tarve rohkeudelle on joka tapauksessa ollut suurimmillaan. Se on myös saattanut olla tärkein ympäristö, jossa luonnonvalinta on suosinut rohkeuden takana olevia ominaisuuksia. Evoluutiohistorian heimosodissa yksilön edut kun ovat luultavimmin olleet suorassa yhteydessä ryhmän etuihin. Oma henki on ollut riippuvainen ryhmän muiden yksilöiden hyvinvoinnista (ja muiden käsityksestä omasta rohkeudesta). Tämä lienee tärkeimpiä selityksiä sodissa heräävälle rohkeudelle ja solidaariselle uhrimielelle. Voitaneen jopa yleistää, että ihmisellä valmius sotimiseen maan/heimon puolesta perustuu lähinnä ryhmän jäsenyydestä koituneisiin omiin etuihin – joko suoraan statuksena tai rankaisun välttämisen kautta tai sitten epäsuorasti sukulaisille koituneiden hyötyjen kautta. Kyse on myös tunteellisista sopimuksista jakaa riskit tasan. Näiden ryhmäsopimusten mukaan kaikilla oman ryhmän jäsenillä tulee olla samansuuntaiset mahdollisuudet kaatua taistelussa.

Tasajakosopimusten ja ryhmäsolidaarisuuden hengessä olemme samalla erittäin kiinnostuneita muiden osallistumisesta. Me myös hyväksymme niiden rankaisemisen, jotka eivät pysy yhteisessä rintamassa. Esimerkiksi ensimmäisestä maailmansodasta on lukuisia kertomuksia siitä, kuinka joukkuetoverit olivat teloittamassa ryhmänsä sotilaskarkureita, kokien teloituksen – toki upseerien määräämän – lähes velvollisuudekseen. (Jälleen kerran on ilmeistä, että muiden vahtimisen ei tarvitse olla kovin tietoista.) Michel de Montaigne kirjoittaa: ”Ken huomionsa muiden tarkkailuun tuossa mellakassa suuntaa, hän ei ole itse siinä todella mukana, ja todistus, jonka hän antaa toveriensa käyttäytymisestä, puhuu häntä itseään vastaan.” Kenties tällaisista syistä armeijoissa ylläpidetään sotilaskuria valvovia sotapoliiseja tai valvontaupseereita. Montaignen jatkohuomio kertoo juuri tästä vahtimisen vaikeudesta ja toisaalta sen tärkeydestä: ”Syystä moititaan teeskentelyä sodissa: sillä mikä ovelalle sen yksinkertaisempaa on kuin vaaroja väistellen näytellä hurjapäätä, vaikkei hänen urheutensa ole vettä väkevämpi? On niin monia keinoja välttää omakohtaista vaaraa, että tuhannesti voimme maailmaa pettää ennen kuin pahaan paikkaan joudummekaan, ja silloinkin kun siinä pyristelemme, osaamme kyllä pitää ilmeemme tiukkana ja puheemme vakaana, vaikka sielu meissä vapisisi.”