Hajut ja parinvalinta

Anna-lehden toimittaja kyseli parinvalintaan liittyvistä hajuista ja feromoneista sekä Yhdysvalloissa järjestetyistä ”feromoni-juhlista”. Niissä osallistujat tuovat mukanaan kolmena yönä pitämänsä T-paidan, jota vastakkaisen sukupuolen edustajat sitten nuuhkivat. Lyhyt uutisjuttu ilmestyi Anna-lehden numerossa 22.11.2012. Tässä perässä pohdintojani aiheen tiimoilta.

Feromonit vaikuttavat hyönteisten ja joidenkin nisäkkäiden parinmuodostukseen. Feromonit ovat haihtuvia yhdisteitä, jotka vaikuttavat saman lajin muiden yksilöiden käyttäytymiseen. Siksi niitä on kutsuttu ektohormoneiksi. Feromonien vaikutuksista ihmisen parinvalinnassa ei kuitenkaan toistaiseksi ole pitävää näyttöä. (Ihmisferomoneista innostuneilla onkin monesti taloudellisia intressejä mukana; he esimerkiksi myyvät feromonivalmisteita. Tämä ei toki silti tarkoita, että feromoneilla ei voisi olla vaikutuksia myös ihmisellä.)

Tiedetään, että ihmisen ominaishaju kertoo jossakin määrin yksilön immuunipuolustusjärjestelmästä. Vallitsevan teorian mukaan yksilöt mieltyvät seksuaalisesti eniten sellaisen kumppanin tuoksuun, jolla on erilainen immuunipuolustusjärjestelmä kuin itsellä. Näin jälkeläinen saisi mahdollisimman monipuolisen suojan tartuntatauteja vastaan. (Feromonien määritelmä ei ole kovin selkeä, mutta en kutsuisi feromoneiksi hajuja, jotka vain kertovat yksilön immuunipuolustuksesta. Sivuhuomautuksena mainittakoon myös, että ehkäisypillerit näyttävät jossakin määrin muuttavan naisten partnerimieltymyksiä: pillereitä käyttävät naiset mieltyvät enemmän miehiin, joiden immuunijärjestelmä muistuttaa naisen omaa. Ilmiön merkitystä on toistaiseksi vaikea arvioida, koska saatuja koetuloksia ei voida suoraan yleistää koskemaan käytännön elämää. Lisäksi on selvää, että ihmisellä parinvalintaan vaikuttaa moni muu hajuja merkittävämpi seikka: esimerkiksi luonteenpiirteet, ulkonäkö ja älykkyys.) ”Feromonijuhlissa” lienee joka tapauksessa ainakin osittain kyse immuunipuolustuksen erilaisuuden/samankaltaisuuden haistelemisesta.

Yleisesti ottaen hajujen/feromonien vaikutuksia arvioitaessa kannattaa muistaa seuraavia seikkoja: Ihmiskokeet on yleensä tehty laboratoriossa, koehenkilöt eivät ole saaneet syödä mausteista ruokaa tai nukkua lemmikin kanssa. Lisäksi hajusteiden käyttö on ollut kiellettyä. (Monilla keräilijäkansoilla on esim. tapana, että etenkin nuoret naiset koristautuvat kukkasin ja käyttävät kasviperäisiä öljyjä vartaloonsa, mikä luultavasti on peittänyt kehon omia hajuja.) Koetulokset eivät siis välttämättä näy arkielämässä. Lisäksi on ilmeistä, että yksilön erittämään hajuun vaikuttaa ruokavalion lisäksi ihon bakteerikanta, sairaudet ja joissakin tapauksissa jopa mielentila. (Nykyisestä hygieniatasosta taas on huomattava, että se on varsin uusi keksintö. Ihmisen evoluutioympäristössä ei ollut saippuaa, jolloin yksilön ominaishaju on saattanut tulla voimakkaammin esille. Toisaalta ihmisen evoluutioympäristön pienissä keräilijäyhteisöissä on epäilemättä vallinnut voimakkaiden hajujen sekamelska, jolloin yksilön oma tuoksu ei välttämättä ole tullut niin vahvasti esiin.)

Feromonien yhteydessä on syytä tarkastella myös ihmisnaaraalla tavattuja selviä jäänteitä kiima-ajasta. Ovulaatio tuo joidenkin tutkimusten mukaan muutoksia sekä naisten käyttäytymiseen – paljastavampi pukeutuminen hedelmälliseen aikaan – että parittelukumppanimieltymyksiin – symmetrisemmät ja maskuliinisemmat miehet ovat hedelmälliseen aikaan kiinnostavampia. (Erään tutkimuksen mukaan naisen ovulaation aikaiset hajut myös nostavat miehen testosteronitasoa.) Onpa ihmisen kohdalla kuvaavaa puhua kiima-ajasta tai ei, on ilmeistä, että ihmisnaaraat voivat silti olla seksuaalisesti aktiivisia läpi kuukautissyklin. Tämän kädellismaailmassa harvinaisen ”jatketun seksuaalisuuden” evolutiivinen tehtävä lienee ollut materiaalisten hyötyjen saaminen koiraalta. On kuin ihmisnaaras joutuisi mieltymyksissään tasapainottelemaan sitoutuvan/investoivan kumppanin ja tätä seksikkäämmän (muttei kenties yhtä sitoutumishaluisen) koiraan välillä. (Aiheesta lisää Rakkauden evoluutio -kirjassa.)

Ryhmävalinnan petollinen houkutus

Ihmisluonto –kirjassani käytin joitakin kymmeniä sivuja perustellakseni, miksi ryhmävalinta on näennäisestä houkuttelevuudestaan huolimatta epäpätevä teoria selittämään ihmislajin yhteistyötaipumuksia, avuliaisuutta tai moraalitunteita – tai itse asiassa mitään ihmiselle tyypillistä piirrettä. Esittelin pitkästi mm. kamikaze-ilmiötä, jossa yksilö näyttää pyyteettömästi uhrautuvan ryhmänsä hyväksi. Luin juuri Steven Pinkerin kirjoituksen ryhmävalinnasta jossa hän tulee kanssani samoihin johtopäätöksiin. Kuten Pinkerkin vakuuttavasti perustelee, kamikazen tapaiset ilmiötkään eivät todista ryhmävalinnan voimasta ihmisen evoluutioympäristössä.

Näin Pinker kirjoituksensa loppusanoissa: 

The idea of Group Selection has a superficial appeal because humans are indisputably adapted to group living and because some groups are indisputably larger, longer-lived, and more influential than others. This makes it easy to conclude that properties of human groups, or properties of the human mind, have been shaped by a process that is akin to natural selection acting on genes. Despite this allure, I have argued that the concept of Group Selection has no useful role to play in psychology or social science. It refers to too many things, most of which are not alternatives to the theory of gene-level selection but loose allusions to the importance of groups in human evolution.

Ryhmässä elämisellä on siis itsestään selvä merkitys lajimme evoluutiossa, mutta sitä ei ole mielekästä kuvata ryhmävalintatermein. On esimerkiksi virheellistä kutsua jotakin ilmiötä ryhmävalinnaksi, jos siihen ei säännöllisesti kuulu ryhmien välisiä eroja siinä, miten tehokkaasti ne kopioituvat. Se, että jokin ryhmä on pitkäikäinen tai vain kasvaa muita enemmän, ei toisin sanoen ole valintaa ryhmien välillä. Luonnonvalinnan ja sopeutumien taustalla vaikuttavat tekijät (kopioituminen, mutaatiot, lisääntymiserot ja sukupolvien ajan kestävä seulonta) eivät ole ihmisryhmien tasolta löytyviä ilmiöitä. Pinker jatkaa:

And when the concept is made more precise, it is torn by a dilemma. If it is meant to explain the cultural traits of successful groups, it adds nothing to conventional history and makes no precise use of the actual mechanism of natural selection. But if it is meant to explain the psychology of individuals, particularly an inclination for unconditional self-sacrifice to benefit a group of nonrelatives, it is dubious both in theory (since it is hard to see how it could evolve given the built-in advantage of protecting the self and one's kin) and in practice (since there is no evidence that humans have such a trait).

Kulttuurinenkin ryhmävalinta kuivuu siis tarkoittamaan kutakuinkin samaa kuin ylipäätään historia. Ja yksilöpsykologian selittäjänä ryhmävalinta ontuu sekä teoriana että etenkin käytännössä (ks. Ihmisluonto –kirjan osiot vastavuoroisuudesta, moraalitunteista ja ystävänvalinnasta). Termin uusi tuleminen onkin lähinnä tuonut turhaa sekaannusta sosiaalisuuden tutkijoiden sanastoon. Pinker päättää kirjoituksensa seuraavasti:

None of this prevents us from seeking to understand the evolution of social and moral intuitions, nor the dynamics of populations and networks which turn individual psychology into large-scale societal and historical phenomena. It's just that the notion of "group selection" is far more likely to confuse than to enlighten—especially as we try to understand the ideas and institutions that human cognition has devised to make up for the shortcomings of our evolved adaptations to group living.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea myös Pinkerin vastaus saamiinsa kommentteihin. Siinä hän mm. perustelee, miksi ryhmävalinnan kannattajien matemaattiset mallinnukset tai taloustieteelliset rahanjakokokeetkaan eivät todista ryhmävalinnan puolesta. Lisäksi kannattaa lukea, mitä esim. Dawkins, Dennett ja Tooby kirjoittavat vastauksissaan. Tooby mm. luettelee seikkoja, joissa ryhmävalinnan kannattajat ovat yksimielisiä ”perinteisen” geenivalintanäkemyksen kanssa; tämä geenivalinnan hyväksyminen harvoin tulee heidän kirjoituksissaan esiin. Kaikkein ensimmäiseksi suosittelen kuitenkin Dawkinsin Geenin itsekkyys -teosta. Tuore, kokeelliseen tutkimukseen nojaava artikkeli PLOS-lehdestä on myös lukemisen arvoinen. Tiivistelmässä todetaan mm. seuraavasti:

These results are not consistent with the hypothesis that the psychology of punishment evolved to uphold group norms. 

Insestikiellot ja evoluutiopsykologia

Seuraava kirjoitukseni oli Tieteessä tapahtuu 5/2012 -lehdessä. (Samassa numerossa oli myös Janne Kivivuoren mielenkiintoinen juttu feministisestä väkivaltatutkimuksesta.)

Petter Portin valottaa tuoreessa artikkelissaan biologisten selitysten kahtiajakoa (Tieteessä tapahtuu 4/2012). Ultimaattinen eli evolutiivinen selitys kertoo, miksi jokin piirre on kehittynyt lajitasolla evoluution seurauksena. Esimerkiksi metsäjäniksen turkin vaaleneminen talveksi on suojannut pedoilta: vaaleammat yksilöt ovat lisääntyneet tummia enemmän. Proksimaattinen selitys puolestaan kertoo, mitkä välittömät tekijät vaikuttavat piirteen kehittymiseen yksilötasolla, esimerkiksi valorytmin tai lämpötilan muutos ympäristössä.

   Sama kahtiajako soveltuu ihmisen psykologisiin ominaisuuksiin. Portinin tätä koskeva esimerkki vaatii hieman oikaisua. Hän kirjoittaa insestistä, psykoanalyysista ja evoluutiopsykologiasta:

Esimerkiksi kun evoluutiopsykologit kiistävät psykoanalyysin merkityksen insestitabun synnyssä, he eivät oivalla, että evoluutiopsykologia etsii vastausta insestitabun ultimaattisiin syihin, miksi se on lajinkehityksen kuluessa kehittynyt, kun taas psykoanalyysi pyrkii löytämään ilmiön proksimaattiset syyt, miten insestitabu yksilönkehityksen aikana kehittyy.

Ajatus on pielessä etenkin evoluutiopsykologian suhteen. On nimittäin jo kauan tiedetty, että sisäsiittoisuudesta aiheutuu jälkeläisille haittoja. Niinpä vaikka evoluutiopsykologit monesti etsivät ultimaattisia syitä, insestin välttämisen suhteen siihen ei enää ole ollut tarvetta. Sen sijaan (toisin kuin Portin antaa ymmärtää) evolutionistit ovat menestyksellisesti tutkineet nimenomaan välittömiä tekijöitä insestiaversion taustalla.

   On esimerkiksi havaittu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin (Lieberman ym. 2003). Vastoin yleisiä käsityksiä vanhempien asenne, perheen muu koostumus tai oma suhtautuminen seksuaalisuuteen eivät vaikuttaneet insestin moraaliseen tuomitsemiseen. Ratkaiseva välitön tekijä oli siis sisaruksen kanssa vietetty kokonaisaika. Samanlaisia tuloksia saivat Daniel Fessler ja David Navarrete (2004), jotka myös havaitsivat, että vaikutus oli suurempi naisilla. Vastikään suomalaistutkijat Åbo Akademista – Portinin naapurikorkeakoulusta – vahvistivat havainnot sekä yhdessä kasvamisen vaikutuksista että naisten voimakkaammasta insestiaversiosta (Antfolk ym. 2012). Tutkimus julkaistiin evoluutiopsykologian lippulaivassa, Evolution and Human Behavior –lehdessä. (Havaittu sukupuoliero oli toki ennustettavissa evoluutioteorian perusteella: nisäkäsnaaraat tekevät suuremman investoinnin jälkeläisiin, joten niiden voidaan olettaa olevan koiraita tarkempia jälkeläisen laadun suhteen.)

   Vaikka ”tavalliset” psykologit eivät kenties aina huomaisi välittömien ja evolutiivisten selitysten välistä eroa, evoluutiopsykologit sen taatusti tunnistavat [1]. He ovat äärimmäisen huolellisia nimenomaan eri selitystasojen suhteen. Jo Adam Smith, jota voidaan pitää evoluutiopsykologisen ajattelun edelläkävijänä (Sarmaja 2009), ymmärsi tuon eron: ”Mutta vaikka emme selittäessämme ruumiin liikuntoja jätä erottamatta vaikuttavaa syytä perimmäisestä syystä, mielen toimintoja selittäessämme helposti sekoitamme nämä kaksi asiaa keskenään” (Smith 1790/2003).

   Suomen tieteen kannalta insestiaihe on merkittävä, sillä nykykäsitys insestin välttämisestä pohjautuu (empiiristen havaintojen tukemana) suomenruotsalaisen Edvard Westermarckin (1862–1939) teoriaan. Hänen mukaansa varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen: toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyttä jo keskinäisen seksin ajattelemisesta (Tammisalo 2012). Maailmalla ilmiötä kutsutaan Westermarck-efektiksi.

   Psykoanalyysi taas on selittänyt asiaa päinvastoin: insestikiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Alalla on biologian vastaisesti spekuloitu, että ihmiseltä löytyisi luontainen halu insestiin, joka sitten kulttuurin voimalla työnnetään alitajuntaan (Tammisalo 2007). Mikäli psykoanalyysi selkeästi irtisanoutuisi tämänkaltaisista teoriarakennelmistaan, noudattaisi tieteelle tyypillistä julkisuutta ja avoimuutta sekä alkaisi systemaattisesti ja objektiivisin menetelmin koota tietoa potilaiden lapsuuden olosuhteista, se saattaisi soveltua insestiaversion ohella monen muunkin ilmiön tutkimiseen. Nykytilanne on kaukana tästä.

   Toisin kuin psykoanalyysi, evoluutiopsykologia ja Westermarckin teoria pystyvät selittämään, miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista, miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932). Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja, sosiologeja ja joitakin harvoja luonnontieteilijöitä, jotka edelleen luottavat freudilaisperäiseen huuhaaseen.

[1] Siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä, evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia, vaikkapa näköaistia tai tunnereaktioita, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ennustankin, että etuliite evoluutio tulee jossakin vaiheessa jäämään alan nimestä pois – samalla, kun evolutiivinen ajattelu tulee vähitellen osaksi kaikkia ihmistieteitä, kenties jopa joitakin terapiamuotoja.

Kirjallisuus

Antfolk, J., Karlsson, M., Bäckström, A. & Santtila, P. (2012): Disgust elicited by third-party incest: the roles of biological relatedness, co-residence, and family relationship. Evolution and Human Behavior. 33: 217–223.

Fessler, D. & Navarrete, D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest: Evidence for Westermarck’s hypothesis. Evolution and Human Behavior. 25: 277–294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides, L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society. Vol 270. No 1517: 819–826.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, E. (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Naimaikäisten uskonnollisuus

Seuraava kirjoitukseni oli Skeptikko 2/2012 -lehdessä.

Suomessa on tapana, että ennen naimisiinmenoa ystävät järjestävät morsiamelle/sulhaselle polttarit eli viimeiset juhlat ennen häitä ja avioliittoa. Polttareiden ohjelma saattaa koostua lähes mistä tahansa: jonkin urheilulajin kokeilemisesta, opastetusta ruoanlaitosta, meikkaamisesta, mökkeilystä ja saunomisesta. Yleensä jossakin vaiheessa päivää nautitaan myös alkoholia. Erityisesti naisten parissa on tullut suosituksi tutustua polttaripäivänä sirkuslajeihin. Sirkuspolttareissa polttariseurue kokeilee opettajan johdolla sirkustemppuja: jongleerausta, akrobatiaa, trampoliinihyppyjä, pyramideja ja vastaavia. Toisinaan päivänsankarille järjestetään jotakin erityistä, esimerkiksi voltin tekemistä turvavaljaissa. Polttariseurue koostuu enimmäkseen morsiamen/sulhasen ystävistä, mutta yleensä mukana on jokunen sukulainen ja työkaverikin.

Vuonna 2011 helsinkiläisessä sirkuskoulussa käyneiden polttariseurueiden jäsenille annettiin tilaisuuden lopussa täytettäväksi kyselykaavake, jossa selvitettiin osallistujien ominaisuuksia. Vastaaminen tapahtui nimettömästi. Kyselyn päätarkoitus oli verrata, missä määrin ja minkä ominaisuuksien suhteen ystävät ovat keskenään samankaltaisia. Aineisto antaa samalla joukon yleisempiäkin vastauksia naimaikäisten naisten ja miesten näkemyksistä ja ominaisuuksista. Yksi kysymys kaavakkeessa koski uskonnollisuutta: ”Kuinka uskonnollinen olet?” Rastitettava seitsemän ruudun asteikko oli välillä ”ei lainkaan uskonnollinen” ja ”erittäin uskonnollinen”.

Naispolttariseurueita oli 28 ja niissä vastaajia yhteensä 301 kappaletta. Heidän keskimääräinen ikänsä oli 29,0 vuotta. Miesseurueita oli neljä ja niissä vastaajia oli 48 kpl, keskiarvoikä oli 31,6 vuotta. Naisvastaajista 23,5 prosenttia ilmoitti olevansa ”ei lainkaan uskonnollinen” ja 1,3 prosenttia vastasi olevansa ”erittäin uskonnollinen”. Miehillä prosentit olivat 39,6 ja 0. Jos asteikolle annetaan numeroarvot, jossa ”ei lainkaan uskonnollinen” on 1 ja ”erittäin uskonnollinen” on 7, naisten keskiarvoksi saadaan 2,87 ja miesten 2,17. Morsianten keskimääräinen uskonnollisuus oli 2,81. Taulukossa esitetään uskonnollisuuden jakautuminen naisten ja miesten aineistoissa.

Vuonna 2008 toteutetun kansainvälinen kyselyaineiston mukaan suomalaisista kahdeksan prosenttia pitää itseään hyvin uskonnollisena, kun taas alle viidennes ei pidä itseään lainkaan uskonnollisena. (Saman tutkimuksen mukaan Jumalaan uskoo ilman epäilyksiä joka viides suomalainen, ja kymmenen prosenttia suomalaisista ilmoittaa, ettei usko Jumalaan. Vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa jo yli viidennes ilmoitti, ettei usko kristinuskon Jumalaan.) Polttaritutkimuksen mukaan naimaikäiset kaupunkilaiset ovat joka tapauksessa keskivertoväestöä selvästi vähemmän uskonnollisia. Sukupuolieroista taas tiedetään, että naiset ovat Suomessa miehiä uskonnollisempia, olipa kyse uskonnollisissa tilaisuuksissa käymisestä, rukoilemisesta tai ylipäätään uskonasioiden pitämisestä tärkeänä. Tämä sukupuoliero tuli ilmi tässäkin tutkimuksessa. Tulevissa tilastoanalyyseissa selvitetään uskonnollisuuden mahdollinen yhteys muun muassa vastaajan viimeisimpään koulutodistukseen, sisarusten määrään, urheilullisuuteen, ystävien uskonnollisuuteen ja vanhempien eroon.

Introverttien manifesti

Olen lukenut Susan Cainin kirjaa Hiljaiset – Introverttien manifesti. Cainin pitämästä koskettavasta TED-puheesta saa kuvan kirjan aiheesta, mutta esitelmä ei tietenkään korvaa kirjassa olevia pohdintoja tai sen lukuisia esimerkkejä. (Tietokirjailija minussa sanoo, että luennot ja julkiset esitykset ovat jäänne ajalta ennen kirjapainotaitoa.) Tässä on pari sattumanvaraista lainausta teoksen alkupuolelta. Ensimmäinen koskee avokonttoreita:

Avokonttorien on todettu vähentävän tuottavuutta ja heikentävän muistia. Niihin liittyy korkea henkilöstövaihtuvuus, ja ne tekevät ihmisistä sairaita, vihamielisiä, vähemmän motivoituneita ja epävarmoja. Avokonttoreissa työskentelevät kärsivät todennäköisemmin verenpaineesta ja kohonneesta stressitasosta ja sairastuvat helpommin flunssaan; he riitelevät enemmän kollegoidensa kanssa; he ovat huolissaan, että työtoverit salakuuntelevat heidän puhelinkeskustelujaan ja vakoilevat heidän näyttöjään. Heillä on vähemmän henkilökohtaisia ja luottamuksellisia keskusteluja kollegojen kanssa. He altistuvat usein kovalle ja hallitsemattomalle metelille, mikä kohottaa pulssia, lisää stressihormoni kortisolin eritystä ja tekee ihmiset sosiaalisesti etäisiksi, herkiksi kimpaantumaan, aggressiivisiksi ja vastentahtoisiksi auttamaan toisia.

Niin kutsutuista aivoriihistä Cain kirjoittaa:

Vaikka tavanomaisten aivoriihien on jo vuosien ajan todettu olevan tehottomia, ne ovat vieläkin suosittuja. Aivoriihien osallistujat yleensä arvioivat ryhmänsä suorituksen paljon todellista paremmaksi, mikä antaa viitteitä perimmäisestä syystä niiden suosioon: ryhmään osallistuminen saa ihmiset tuntemaan, että he kuuluvat joukkoon. Tärkeä seikka sekin – kunhan vain ymmärrämme, että joukkoon kuulumisen tunteen pääasiallinen tehtävä on toimia sosiaalisena kittinä, ei niinkään edistää luovuutta.

(Toki Cain silti huomioi kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen edut ja esimerkiksi väestöntiheyden yhteyden innovaatioihin. Suurimman osan kirjastaankin hän kertoo kirjoittaneensa kahvilan tungoksessa: "Syy tähän oli juuri se, jota uuden ryhmäajattelun soihdunkantajat niin innolla korostavat: pelkkä muiden ihmisten läsnäolo auttoi luomaan mielleyhtymiä.")

Ja koska kirja käsittelee introvertteja, mukana on tietysti yksi suomalaisvitsikin:

Mistä tietää, että suomalainen pitää sinusta? Hän tuijottaa sinun kengänkärkiäsi, ei omiaan.

Masennuksen hoidosta

Käsitykseni masennuslääkkeiden hoitotehosta ovat luultavasti olleet liian positiivisia. Masennuslääkkeet näyttävät nimittäin lievästi masentuneilla toimivan kutakuinkin yhtä hyvin kuin plasebo (eli tehoaineita sisältämätön lumelääke). Vakavasti masentuneiden kohdalla tilanne on toisenlainen, mutta ei kovin selkeä sekään. Irving Kirsch kirjoittaa PLOS Medicine -lehdessä:

Masennuslääkkeen ja plasebon väliset vaikuttavuuserot lisääntyvät, mitä vakavammasta masennuksesta on kyse. Mutta vakavasti masentuneidenkin kohdalla ero on pieni. Masennuksen vakavuuden ja lääkkeen vaikuttavuuden suhde johtuu siitä, että vakavasti masentuneet reagoivat plaseboon vähemmän, ei niinkään siitä, että he reagoisivat voimakkaammin lääkehoitoon. (Suomennettu omin sanoin)

Masennuslääkkeiden hyvä maine perustuneekin osittain julkaisuvinoumaan: hyvistä hoitotuloksista kertovia tutkimuksia on julkaistu enemmän.

Entä mikä on tehokkain terapiamuoto masentuneelle? Sekä Yhdysvalloissa että Suomessa kognitiivisen käyttäytymisterapian tulokset ovat viime vuosina saaneet paljon myönteistä huomiota. Tuoreen meta-analyysin mukaan sillä, mitä terapiamuotoa potilas saa, ei käytännössä kuitenkaan ole merkitystä – ainakaan lievässä masennuksessa (ks. myös Tavataan ensi viikolla –kirjani). Aihetta tutkinut Bruce Wampold toteaa, että jotta hoito toimisi, potilaan on vain uskottava hoitoon tai sitten hänet on johdateltava uskomaan siihen. (Yllättäen sama näyttää pätevän lääkkeisiin. Skeptic 2/2012 –lehti kirjoittaa, että 90 prosenttia niistä masentuneista, jotka olettivat lääkkeen olevan hyvin tehokas, saivat positiivisia hoitotuloksia. Sen sijaan niistä, jotka olettivat lääkkeen olevan melko tehotonta, vain 33 prosenttia sai positiivisia tuloksia.)

Tiedetään myös, että lievästi masentuneet ”sortuvat” tavallista enemmän kriittiseen ajatteluun. Joskus tässä yhteydessä puhutaan depressiivisestä realismista. (Käsittelen aihetta pidemmin Ihmisluontoa etsimässä –kirjani itsepetosta koskevassa osiossa.) Tämä kriittisempi ja joissakin tapauksissa realistisempi arvio olosuhteista tekee masennuksen hoidon ongelmalliseksi: skeptisyys saattaa tehdä ihmisen vastustuskykyiseksi hoidoille, jotka muilla ihmisillä toimivat hyvin. Hoidon tehokkuutta koskevasta epäilystä saattaa näin tulla itseään toteuttava ennuste.

Miten ratkaista ongelma? Uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1842–1910) ei sietänyt turhanaikaista positiivista ajattelua, mutta hän tunnisti kriittisyytensä ja pessimisminsä kyvyn tuhota hänet. Niinpä hän päätyi uskomaan uskomiseen. Yksilö ei tietenkään voi valita uskovansa mihin tahansa, mutta jokaisen kokemusmaailmassa on silti seikkoja, joihin voi päättää uskoa. Esimerkiksi usko, että itsellä on merkittävää tarjottavaa maailmalle, saattaa estää masentunutta sortumasta itsemurhaan. James kirjoittaa: ”Elämä on rakentuva tekemiselle, kärsimiselle ja luomiselle” (ks. aiheesta lisää: Skeptic 2/2012).