Kanslerin puuttuvat pukimet

Viisauden rakastajan sokea piste – huomioita tieteen puolustamisesta

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri (2003–2008 ja 2008–2013), akateemikko ja emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto on läpi pitkän uransa puolustanut realistista ja todellisuuteen nojautuvaa totuuskäsitystä, niin kutsuttua totuuden korrespondenssiteoriaa. Niiniluoto on siis vastustanut esimerkiksi postmodernia totuusrelativismia, aivan kuten kenen tahansa skeptikon ja tieteenharrastajan sopii tehdä. Ihmisillä on oikeus mielipiteisiinsä, mutta he eivät ole oikeutettuja omiin faktoihinsa.

Viimeisimmässä puheenvuorossaan (Tieteessä tapahtuu 3/2020: ”Pitääkö olla huolissaan totuudesta?” [1]) Niiniluoto toteaa, että vaikka filosofian piirissä postmodernien virtausten suosio on jo hiipunut, realistien ja antirealistien väittely jatkuu. Niiniluoto käyttää yhtenä esimerkkinä sitä, että olen Skeptikko -lehdessä ”pommittanut” nykyfeminismiä ”evoluutiobiologian pohjalta”.

Niiniluoto tulkitsee Skeptikossa olleet kirja-arvioni oikein: niiden tarkoitus on puolustaa realistista totuuskäsitystä. Lehden lukijoilla on syytä olla imarreltuja näin korkean tason huomiosta – siitä huolimatta, että herkempi lukija saattaa löytää Niiniluodon kommentista biologisen tarkastelukulman vähättelyä.

Niiniluoto on oikeassa myös todetessaan, että sukupuolentutkimusta – feminismin akateemisinta versiota – voidaan ”harjoittaa tieteellisen realismin pohjalta”. Tästä pitää kuitenkin kysyä, miten alalla on todellisuudessa toimittu. Onko tutkimus tuottanut testattavia ennusteita? Onko tutkimus todistanut (tai pyrkinyt todistamaan) syitä jonkin ilmiön tapahtumiselle? Niiniluoto kritisoi ansiokkaasti likipitäen asiaa kuin asiaa (ks. esim. Niiniluoto 2016), mutta kysymykset sukupuolentutkimuksen todellisista toimintatavoista hän tyystin sivuuttaa.

Niiniluoto ei myöskään anna ainuttakaan esimerkkiä tieteelliseen realismiin nojaavasta alan tutkimuksesta – ei suomalaisissa yliopistoissa yleensä eikä erityisesti Helsingin yliopistosta siltä ajalta, kun hän siellä ylimpänä viranomaisena vaikutti. Toki minullekaan ei montaa alalla toiminutta realistia tule mieleen. (Johdonmukaisena realistina tulee mieleeni oikeastaan vain Anna Rotkirch, mutta hän onkin toiminut lähinnä yliopiston ulkopuolisena tutkijana.)

Mikä siis oli tulos Niiniluodon vuosikymmenen mittaisesta valtakaudesta yliopistolla? Ei kovin imarteleva. Nais-/sukupuolentutkimuksen parissa jatkettiin entiseen tapaan tieteen politisoimista ja poliittisen agendan edistämistä sekä toimittiin muutoinkin vastoin Niiniluodon mainitsemaa vastuullinen tiede -ohjeistusta (ks. esim. queer-teoriasta ja feministisestä pedagogiikasta: Tammisalo 2015 & 2018).

Mikä aiheutti arvovaltaisen viisauden rakastajan sokean pisteen? En ryhdy spekuloimaan. Todettakoon vain, että Platonin uumoilut filosofien johtajankyvyistä taisivat tässäkin tosielämän koetuksessa tulla kumotuiksi.

Joidenkin mielestä olen kritisoinut akateemista feminismiä turhan päällekäyvästi. Aatteen kaunistelematon tarkastelu on kuitenkin perusteltua. Sen verran nurjaa on suhtautuminen tieteen tekemisen periaatteisiin ollut: tutkimustuloksia on sivuutettu ideologisista syistä, objektiivisuuspyrkimyksiä on vieroksuttu, empiirisiä tiedonhankintamenetelmiä on väheksytty ja niin edelleen. (Niiniluodon käyttämä vertauskuva Skeptikko -lehden kriittisistä kirja-arvioista feminismin ”pommittamisena” ei siksi ole osuva. Jos sotavertauksia halutaan käyttää, kyse on pikemminkin ilmapuolustustunnistimien herkistämisestä holtitonta hyökkääjää vastaan, ei pommien pudottelusta.)

Se, että feminismi on onnistunut brändäämään epäjohdonmukaiset ja usein autoritaariset asenteensa vapauden ja välittämisen kielelle, ei oikeuta epäkriittistä asennoitumista. Päinvastoin, kritiikki on ulotettava erityisesti hyvää tarkoittavaan sosiaaliseen liikehdintään. Mitä taas tulee sukupuolisen tasa-arvon tutkimiseen, siihen on käytettävä tieteen piinkovaa ja kausaliteetteihin pureutuvaa ydintä, ei hataria olettamuksia patriarkaalishegemonisesta maskuliinisuudesta, saati poliittisen agendan ajamista. 

Suositeltavaa filosofista
lukemista.

Alaviite [1]

Niiniluoto (2020) korostaa yliopistollisen tutkimuksen merkitystä. Olen tässäkin samoilla linjoilla. Nähdäkseni valtio on tältä osin myös melko hyvin onnistunut: kansalaiset ymmärtävät ja tunnistavat, että on puolueettomaan ja rationaaliseen päättelyyn keskittyviä tieteellisiä instituutioita. Tämä ei kuitenkaan riitä. Valtion on huolehdittava myös siitä, että kyseisillä instituutioilla on arvovaltaa nimenomaan sen takia, että ne pyrkivät objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen. Mikäli valtio ja yliopisto tässä epäonnistuvat, nuoriso on entistä alttiimpaa kaupalliselle ja ideologiselle manipulaatiolle. Skeptikon onkin alituisesti pohdittava, miten yhteiskunta ja yliopisto ovat tiedepoliittisissa linjauksissaan onnistuneet. Myydäänkö tieteen auktoriteettia joskus liian halvalla? Onko esimerkiksi sukupuolentutkimuksen laadunvalvonta epäonnistunut? Vallitseeko akatemiassa vapauden ja vuoropuhelun vai vaientamisen ja vaikenemisen sekä politisoimisen ilmapiiri?

Kirjallisuus

Niiniluoto, I (2016): Onko tiedolla sukupuolta? Teoksessa: Rolin, K. ym. toim.: Sukupuoli ja filosofia. SoPhi. Jyväskylä.

Niiniluoto, I. (2020): Pitääkö olla huolissaan totuudesta? Tieteessä tapahtuu 3/2020.

Tammisalo, O. (2015): Kun kasvatustiede osti ”feminismin”. Tiedepolitiikka 1/2015.

Tammisalo, O. (2018): Miksi yliopisto osti queer-performanssin? Skeptikko 4/2018.

----

PS. Toisena esimerkkinä hyvää tarkoittavasta ja kritiikkiä ansaitsevasta sosiaalisesta liikehdinnästä toimii Yhdysvaltain Black lives matter -joukkoliike. Sen taustaorganisaation omaksumat toimintamallit, erityisesti etniseen kollektivismiin perustuva uhriuttaminen, luultavasti vain hidastavat rodullisten ennakkoluulojen ja sosioekonomisten eroavuuksien häviämistä. Myös liikkeeseen yhdistynyt väkivaltainen mellakointi, ryöstely ja pyrkimys vaikeuttaa poliisin toimintaa näyttävät aiheuttavan haittoja nimenomaan sille väestönosalle, jonka olosuhteisiin järkevät ihmiset eniten parannusta toivovat.

   Akateeminen feminismi tuskin kykenee tällä tavoin kääntämään tasa-arvokehitystä taaksepäin. Suuri yleisö on jo omaksunut ajatuksen, että ihmisiin tulee suhtautua yksilöinä, ei sukupuolen (tai etnisen ryhmän) edustajana. Aniharva jaksaa innostua poseeraavasta identiteeteillä politikoinnista.

Lisäys 9.9.2020:

Eräs lukija huomautti, että ”rehtori ja kansleri eivät ole yksinvaltiaita”, ja että siksi ”hyväkään tahto ei aina riitä tieteen tason nostamiseen”.

 

On totta, että yliopistoja ei hallita autoritaarisesti – ja niin on hyvä. Tieteellisten standardien kohentaminen joillakin aloilla edellyttäisikin yliopistojen henkilökunnalta ja johdolta sellaista kollektiivista sitoutumista, johon nykyisenlainen yliopistomaailma ei kykene.

   En silti usko, että olemme umpikujassa. Välillä tulee takapakkia, ja tutkimuslinjoja, jopa laitoksia, saattaa lipsua epätieteellisen dogmatismin ja politikoinnin suuntaan. Mutta kun tiede on jollakin alalla kerran päässyt vauhtiin, testattavien hypoteesien luomiseen asti, pseudotieteellisellä ajattelulla on tapana pysyä marginaalissa.

   Akateeminen vapaamielisyys tulee toki jatkossakin antamaan mahdollisuuksia löyhemmille tieteellisille standardeille (aivan kuten politiikassa liberalismi osaltaan mahdollistaa autoritarismin kannatuksen [ks. esim. Hazony 2020]). Tämä on asia, joka tutkijoiden, opettajien, rehtorien ja tieteestä kiinnostuneiden kansalaisten on ymmärrettävä, ja samalla heidän on tiukkapipoisesti pidettävä huolta tieteen tason säilymisestä. Se ei ole mahdotonta, ei edes vaikeaa, ja se on meidän kaikkien etu.

Lyhyesti tieteenfilosofiasta

Kertauksen vuoksi luin Samir Okashan tiiviin esittelyn tieteenfilosofiasta. Ohessa selailin kahta aiheeseen liittyvää muuta teosta (ks. kuva). 

Luku-urakka vahvisti näkemystäni (tieteen)filosofian vähäisistä hyödyistä tieteen edistämisessä (olipa kyse yleisestä tieteenfilosofiasta tai johonkin tiettyyn alaan, vaikkapa psykologiaan, kohdistuvasta filosofoinnista). On onnekasta, että niin harva tutkija on sisäistänyt vaikkapa Thomas Kuhnin (1922–1966) ajatuksia tieteen teoriavetoisuudesta ja jonkinlaisesta relativismista.*

Tiede ei toki etene suoraviivaisesti kohti totuutta, ja joskus on aiheellista puhua kuhnilaisista paradigmanmuutoksista. Luonto saattaa myös olla liian mutkikas, jotta siitä voitaisiin sattumanvaraisesti tutkimalla, ilman teorioita ja ennakko-oletuksia, tehdä olennaisia havaintoja. Mutta tiede on silti kumulatiivista ja itseään korjaavaa. Ilman tiedettä, jos se määritellään sisältämään myös teknologiset innovaatiot, kaivelisimme edelleen juureksia Afrikan savannilla.

Relativistisilla opeilla on myös taipumus kumota itsensä. Jos tieteen löydökset ovat muka vain kielellisiä, sosiaalisia ja teorian etukäteen määräämiä rakennelmia – kuten suuri osa takavuosien naistutkimuksesta –, tällöin myös tämän relativistisen ajatuksen on oltava vain kielellissosiaalinen rakennelma. Se ei siis olisi sen lähempänä totuutta kuin tutkijan muut lausunnot.

Samir Okasha. 

Olen lukenut Okashalta 

aiemmin mainion teoksen 

ryhmävalintateoriasta. 

Osoitin teorian heikkoudet

 Ihmisluonto -kirjassani.

Lisäksi vanhakantaisissakin yhteisöissä toimitaan tavalla, joka osoittaa joidenkin yleisinhimillisten ominaisuuksien soveltuvan tieteentekoon. Metsästäjä-keräilijät esimerkiksi jäljittävät saaliita tekemällä oletuksia jälkiä jättäneistä eläimistä. Tällainen on melko lähellä tieteessä harjoitettua päättelyä. Kehittyneimpien lihansyöjäpetojen kyky tehdä vastaavia oletuksia ja päätelmiä on käytännössä olematon.

Jopa yksilöt, joiden kielelliset kyvyt ovat pahasti vajavaisia, kykenevät ymmärtämään ja yllättävässä määrin myös harjoittamaan tiedettä. Tieteen kognitiivinen, totuutta etsivä puoli – erotuksena tieteen sosiaalisesta puolesta – onkin luonnollinen jatke joillekin ihmisen evolutiivisesti kehittyneille ominaisuuksille.

Tieteen tuomasta edistyksestä huolimatta tieteellä on vihollisensa. Vihamiesten rivit ovat kuitenkin harvat ja järjestäytymättömät, ja tiedettä kohtaan esitetty asiallisinkin kritiikki menee usein ohi maalin. Ei esimerkiksi ole tieteen vika, jos taiteille ei jää rahaa, eikä ole tieteen vika, jos massatuhoaseita rakennetaan ja käytetään. Tieteen pyrkimys objektiivisuuteen ei myöskään ole patriarkaalismaskuliinista alkuperäiskulttuurien tai naissukupuolen ja sukupuolisten vähemmistöjen sortoa. Objektiivisuuspyrkimys on suoja tutkijan (ja rahoittajan) vinoutunutta ajattelua vastaan.

            * * *

* Alaviite: Myöhemmissä kirjoituksissaan Kuhn pehmensi kantojaan. Hän esimerkiksi sanoi puhuneensa enemmän tieteenhistoriasta kuin tieteestä menetelmänä. Kuhn myös kirjoittaa Sociology of Science (1972) -teoksessa, että ”harvan, jos kenenkään, tarvitsee tietää, että tieteen elinvoimaisuus riippuu jatkumosta perinteitä ravistelevia innovaatioita” (artikkeli vuodelta 1963). Niin tai näin, Kuhnilla oli merkittävä rooli sosiaalisen konstruktionismin synnyssä, katso kirjoitukseni tästä harmillisen suositusta suuntauksesta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2009/09/ihmisluonto-ja-sosiaalinen.html?m=0

(Katso myös huomioitani tieteen ja moraalin suhteesta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2015/12/tiede-moraali-ja-heraaminen.html)

Evoluutio ja ihmisluonto -kirjan arvio

Seuraava kirja-arvio ilmestyy Humanisti 2/2009 –lehdessä huhtikuun lopun kieppeillä. (Tässä ei ole lehdessä olevaa alaviitettä, koska viitteen sisältö tulee kattavammin ilmi edellisessä blogi-merkinnässäni. Sen sijaan lisäsin tähän kaksi jälkikirjoitusta.)

Hapanta, sanoi filosofi ihmisluonnosta

Petri Ylikoski & Tomi Kokkonen: Evoluutio ja ihmisluonto. Gaudeamus 2009. 442 s.

”Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.” Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois.

Ylikoski ja Kokkonen eivät hekään harrasta poliittista nimittelyä, vaan pyrkivät asialliseen keskusteluun. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle: ”Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan”. Lisäksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle: ”Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn”. Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan loppuun asti hiotut lauseet ja vähäiset kirjoitusvirheet. Lisäksi evoluutiobiologian perusteet ja alalla käydyt oppiriidat käydään perusteellisesti (vaikkakin usein vain päällisin puolin puolueettomasti) läpi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on monessa mielessä epäonnistunut. En varsinaisesti ole eri mieltä kirjoittajien kanssa, mutta suhtaudun teoksen sanoman happamuuteen ja taustalla piilevään ylimielisyyteen hyvin varauksellisesti. Tunnistan seikat, joista Ylikoski ja Kokkonen varoittelevat, mutta samalla väitän, että kyse ei ole niin vakavista tai vaarallisista asioista.

* * *

Aloitetaan kirjan nimestä. Ymmärrän ihmisluonnon tarkoittavan kaikkia ihmiselle lajityypillisiä seikkoja, eräänlaista luetteloa ihmisen ominaisuuksista, tunteista käyttäytymispiirteisiin. Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme kuitenkin vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi. Perhe- ja moraalitunteet siis jäävät melkeinpä tyystin ilman käsittelyä.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin ihmisnaarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla (esim. Schützwohl 2008). (Ks. myös blogin jälkikirjoitus.)

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset mustasukkaisuusteoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta.

* * *

Jos kirjasta ei opi ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä on teoksen tieteenfilosofinen anti? Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja -ajatus käydään perusteellisesti läpi: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Ja tasapuolisuuden nimissä todetaan perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Kirja ei kuitenkaan pysähdy näihin päivänselviin huomioihin, vaan siinä ruoditaan evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Pidän tällaista tutkijoiden motiivien pohdintaa tieteellisyyteen tähtäävässä kirjassa outona – varsinkin kun kirjoittajat kuitenkin vähättelevät näiden motiivien ja virhepäätelmien merkitystä. Lopulta Ylikoski ja Kokkonen joutuvatkin vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. (Media on luonnollisesti kiinnostunut mediaseksikkäistä aiheista, ja se kieltämättä joskus antaa evoluutiopsykologiasta hassun kuvan.)

Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa: ”Huolestuttavaa on, jos tutkijat käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty). Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovat tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Onpa hienoa, että yliopistoistamme löytyy näitä tarkkasilmäisiä filosofeja, jotka löytävät ja paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi aina valppaat tiedekomissaarimme näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys!

Vakavasti ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme ole kantaneet vastaavaa huolta kulttuurikonstruktionistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista. Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet pullollaan milloin minkäkin sosiaalista rakentumista. Miksi tieteilijän on siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi, esimerkkeinä tietyt suuntaukset naistutkimuksessa. Toinen esimerkki voisi olla ranskalaisten postmodernistien ja heidän freudilaisten humpuukiteorioidensa 20 vuotta jatkunut juhlinta. Miksei se ole Suomessa kirvoittanut kunnollista kritiikkiä (vrt. Sokal & Bricmont 1998)?

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on tämä ponnekkaasti kritisoitu ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on nähdäkseni yksiselitteinen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Ylikoski ja Kokkonen siis väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen, ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat. Vanha kikka.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja muuntelun merkityksen. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Ihmettelen kuitenkin, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut hyötyy tällaisesta käsiteleikittelystä tai vaikkapa niistä 15 sivusta, joilla käsitellään erään nykyfilosofin teoriaa tieteen kehityksestä – varsinkin kun samalla kirjasta puuttuvat sellaiset ihmisluontoa käsitelleet filosofian suurnimet kuin David Hume (1739/1969), Adam Smith (1790/2003) ja Edvard Westermarck (1932, 1933). He ovat nimenomaan filosofisen perinteen sisällä käsitelleet ja havainnoineet ihmisluontoa tavalla, jonka takana moderni evoluutiopsykologia täysin seisoo (Sarmaja 2004). Eivätkö Kokkonen ja Ylikoski tunne oman alansa traditioita, kun heidän on filosofian sijaan mestaroitava biologialla?

Toisaalta toivotan Ylikosken ja Kokkosen lämpimästi tervetulleiksi ihmisluontokeskusteluun. Evoluutio ja ihmisluonto –teoksen perusteella voitaisiin jopa sanoa, että humanistiset tieteet ovat tulleet pitkän matkan kohti realistista ihmiskuvaa – siitäkin huolimatta, että verrattuna esimerkiksi Steven Pinkerin (1997) hienoihin ideoihin kirja on hapan ja epäinnostava. Pinkerin tai muiden evoluutiopsykologien kaikkia ajatuksia ei tietysti tarvitse ottaa vakavasti, mutta ne joka tapauksessa avaavat uudenlaisia näkymiä. Ikävintä Ylikosken ja Kokkosen kirjassa lieneekin se, että teos ei kannusta nuoria uusien ideoiden luomiseen tai empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa.” Tästä on joka tapauksessa hyvä jatkaa; tulevat kysymykset eivät vain ole ratkaistavissa filosofisin konstein. Tilanne on kiinnostava myös siksi, että asetelmallisesti Ylikoski on ollut liittoutuneena postmodernin humpuukin ja kulttuurikonstruktionismin kannattajiin. Missähän rintamalinjat menevät tämän kirjan jälkeen?

Kirjallisuutta

Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.

Hume, David (1739/1969): A Treatise of Human Nature. Penguin. Middlesex.

Pinker, Steven (1997): How the Mind Works. Norton. New York.

Sarmaja, Heikki (2004): Moraalin logiikka ja tunteiden pelit. Yhteiskuntapolitiikka 2/2004.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Smith, Adam (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Sokal, A. & Bricmont, Jean (1998): Fashionable Nonsense. Picador. USA.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.

Westermarck, Edvard (1932): Avioliiton historia. WSOY. Porvoo.

Westermarck, Edvard (1933): Moraalin synty ja kehitys. Suom. Emerik Olsoni. WSOY. Porvoo.

PS. Tuore artikkeli mustasukkaisuuseroista ja niiden tutkimisesta saattaa ratkaista kiistan naisten ja miesten välisiä eroja havaitsevista tutkimusmenetelmistä lopullisesti: Edlund, J. & Sagarin, B. (2009): Sex differences in jealousy: Misinterpretation of nonsignificant results as refuting the theory. Personal Relationships 16: 67-78.
Artikkelin loppusanat ovat seuraavat:

In conclusion, our study suggests that the sex differences in jealousy is a real effect of small to moderate size but that like all effects of this magnitude, it will not appear at a statistically significant level every time researchers estimate it. We believe this should serve as a reminder to all social science researchers about the importance of not falling victim to the belief in the law of small numbers.

PS2. Hanna Kokko arvioi kirjan Yliopisto 3/2009 –lehdessä osin samaan tapaan kuin minäkin. Tässä muutama irrallinen lainaus:

Itse jäin pohtimaan, käyttävätkö tekijät yhtä tiukkoja kriteerejä kaikkia lähestymistapoja arvioidessaan...
Kohtuutta peliin: kaikkien tutkimusten, evolutiivisten tai ei, on sentään valittava otoksensa jotenkin.
Vakavampi syytös on varsin suora vihjaus, että tällaista tutkimusta tehdään stereotypioita rakastavan median ruokkimiseksi.
...Vihjaus, että juuri näitä tutkijoita ajaisi miesten ja naisten väkisin erilaiseksi osoittamisen kiihko, tuntuu oudolta.

Kokon mukaan kirjan tarkoitus saattoi olla tunteiden herättäminen.