Viisauden rakastajan sokea piste – huomioita tieteen puolustamisesta
Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri (2003–2008 ja 2008–2013), akateemikko ja emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto on läpi pitkän uransa puolustanut realistista ja todellisuuteen nojautuvaa totuuskäsitystä, niin kutsuttua totuuden korrespondenssiteoriaa. Niiniluoto on siis vastustanut esimerkiksi postmodernia totuusrelativismia, aivan kuten kenen tahansa skeptikon ja tieteenharrastajan sopii tehdä. Ihmisillä on oikeus mielipiteisiinsä, mutta he eivät ole oikeutettuja omiin faktoihinsa.
Viimeisimmässä puheenvuorossaan (Tieteessä tapahtuu 3/2020: ”Pitääkö olla huolissaan totuudesta?” [1]) Niiniluoto toteaa, että vaikka filosofian piirissä postmodernien virtausten suosio on jo hiipunut, realistien ja antirealistien väittely jatkuu. Niiniluoto käyttää yhtenä esimerkkinä sitä, että olen Skeptikko -lehdessä ”pommittanut” nykyfeminismiä ”evoluutiobiologian pohjalta”.
Niiniluoto tulkitsee Skeptikossa olleet kirja-arvioni oikein: niiden tarkoitus on puolustaa realistista totuuskäsitystä. Lehden lukijoilla on syytä olla imarreltuja näin korkean tason huomiosta – siitä huolimatta, että herkempi lukija saattaa löytää Niiniluodon kommentista biologisen tarkastelukulman vähättelyä.
Niiniluoto on oikeassa myös todetessaan, että sukupuolentutkimusta – feminismin akateemisinta versiota – voidaan ”harjoittaa tieteellisen realismin pohjalta”. Tästä pitää kuitenkin kysyä, miten alalla on todellisuudessa toimittu. Onko tutkimus tuottanut testattavia ennusteita? Onko tutkimus todistanut (tai pyrkinyt todistamaan) syitä jonkin ilmiön tapahtumiselle? Niiniluoto kritisoi ansiokkaasti likipitäen asiaa kuin asiaa (ks. esim. Niiniluoto 2016), mutta kysymykset sukupuolentutkimuksen todellisista toimintatavoista hän tyystin sivuuttaa.
Niiniluoto ei myöskään anna ainuttakaan esimerkkiä tieteelliseen realismiin nojaavasta alan tutkimuksesta – ei suomalaisissa yliopistoissa yleensä eikä erityisesti Helsingin yliopistosta siltä ajalta, kun hän siellä ylimpänä viranomaisena vaikutti. Toki minullekaan ei montaa alalla toiminutta realistia tule mieleen. (Johdonmukaisena realistina tulee mieleeni oikeastaan vain Anna Rotkirch, mutta hän onkin toiminut lähinnä yliopiston ulkopuolisena tutkijana.)
Mikä siis oli tulos Niiniluodon vuosikymmenen mittaisesta valtakaudesta yliopistolla? Ei kovin imarteleva. Nais-/sukupuolentutkimuksen parissa jatkettiin entiseen tapaan tieteen politisoimista ja poliittisen agendan edistämistä sekä toimittiin muutoinkin vastoin Niiniluodon mainitsemaa vastuullinen tiede -ohjeistusta (ks. esim. queer-teoriasta ja feministisestä pedagogiikasta: Tammisalo 2015 & 2018).
Mikä aiheutti arvovaltaisen viisauden rakastajan sokean pisteen? En ryhdy spekuloimaan. Todettakoon vain, että Platonin uumoilut filosofien johtajankyvyistä taisivat tässäkin tosielämän koetuksessa tulla kumotuiksi.
Joidenkin mielestä olen kritisoinut akateemista feminismiä turhan päällekäyvästi. Aatteen kaunistelematon tarkastelu on kuitenkin perusteltua. Sen verran nurjaa on suhtautuminen tieteen tekemisen periaatteisiin ollut: tutkimustuloksia on sivuutettu ideologisista syistä, objektiivisuuspyrkimyksiä on vieroksuttu, empiirisiä tiedonhankintamenetelmiä on väheksytty ja niin edelleen. (Niiniluodon käyttämä vertauskuva Skeptikko -lehden kriittisistä kirja-arvioista feminismin ”pommittamisena” ei siksi ole osuva. Jos sotavertauksia halutaan käyttää, kyse on pikemminkin ilmapuolustustunnistimien herkistämisestä holtitonta hyökkääjää vastaan, ei pommien pudottelusta.)
Se, että feminismi on onnistunut brändäämään epäjohdonmukaiset ja usein autoritaariset asenteensa vapauden ja välittämisen kielelle, ei oikeuta epäkriittistä asennoitumista. Päinvastoin, kritiikki on ulotettava erityisesti hyvää tarkoittavaan sosiaaliseen liikehdintään. Mitä taas tulee sukupuolisen tasa-arvon tutkimiseen, siihen on käytettävä tieteen piinkovaa ja kausaliteetteihin pureutuvaa ydintä, ei hataria olettamuksia patriarkaalishegemonisesta maskuliinisuudesta, saati poliittisen agendan ajamista.
 |
| Suositeltavaa filosofista lukemista. |
Alaviite [1]
Niiniluoto (2020) korostaa yliopistollisen tutkimuksen merkitystä. Olen tässäkin samoilla linjoilla. Nähdäkseni valtio on tältä osin myös melko hyvin onnistunut: kansalaiset ymmärtävät ja tunnistavat, että on puolueettomaan ja rationaaliseen päättelyyn keskittyviä tieteellisiä instituutioita. Tämä ei kuitenkaan riitä. Valtion on huolehdittava myös siitä, että kyseisillä instituutioilla on arvovaltaa nimenomaan sen takia, että ne pyrkivät objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen. Mikäli valtio ja yliopisto tässä epäonnistuvat, nuoriso on entistä alttiimpaa kaupalliselle ja ideologiselle manipulaatiolle. Skeptikon onkin alituisesti pohdittava, miten yhteiskunta ja yliopisto ovat tiedepoliittisissa linjauksissaan onnistuneet. Myydäänkö tieteen auktoriteettia joskus liian halvalla? Onko esimerkiksi sukupuolentutkimuksen laadunvalvonta epäonnistunut? Vallitseeko akatemiassa vapauden ja vuoropuhelun vai vaientamisen ja vaikenemisen sekä politisoimisen ilmapiiri?
Kirjallisuus
Niiniluoto, I (2016): Onko tiedolla sukupuolta? Teoksessa: Rolin, K. ym. toim.: Sukupuoli ja filosofia. SoPhi. Jyväskylä.
Niiniluoto, I. (2020): Pitääkö olla huolissaan totuudesta? Tieteessä tapahtuu 3/2020.
Tammisalo, O. (2015): Kun kasvatustiede osti ”feminismin”. Tiedepolitiikka 1/2015.
Tammisalo, O. (2018): Miksi yliopisto osti queer-performanssin? Skeptikko 4/2018.
----
PS. Toisena esimerkkinä hyvää tarkoittavasta ja kritiikkiä ansaitsevasta sosiaalisesta liikehdinnästä toimii Yhdysvaltain Black lives matter -joukkoliike. Sen taustaorganisaation omaksumat toimintamallit, erityisesti etniseen kollektivismiin perustuva uhriuttaminen, luultavasti vain hidastavat rodullisten ennakkoluulojen ja sosioekonomisten eroavuuksien häviämistä. Myös liikkeeseen yhdistynyt väkivaltainen mellakointi, ryöstely ja pyrkimys vaikeuttaa poliisin toimintaa näyttävät aiheuttavan haittoja nimenomaan sille väestönosalle, jonka olosuhteisiin järkevät ihmiset eniten parannusta toivovat.
Akateeminen feminismi tuskin kykenee tällä tavoin kääntämään tasa-arvokehitystä taaksepäin. Suuri yleisö on jo omaksunut ajatuksen, että ihmisiin tulee suhtautua yksilöinä, ei sukupuolen (tai etnisen ryhmän) edustajana. Aniharva jaksaa innostua poseeraavasta identiteeteillä politikoinnista.
Lisäys 9.9.2020:
Eräs lukija huomautti, että ”rehtori ja kansleri eivät ole yksinvaltiaita”, ja että siksi ”hyväkään tahto ei aina riitä tieteen tason nostamiseen”.
On totta, että yliopistoja ei hallita autoritaarisesti – ja niin on hyvä. Tieteellisten standardien kohentaminen joillakin aloilla edellyttäisikin yliopistojen henkilökunnalta ja johdolta sellaista kollektiivista sitoutumista, johon nykyisenlainen yliopistomaailma ei kykene.
En silti usko, että olemme umpikujassa. Välillä tulee takapakkia, ja tutkimuslinjoja, jopa laitoksia, saattaa lipsua epätieteellisen dogmatismin ja politikoinnin suuntaan. Mutta kun tiede on jollakin alalla kerran päässyt vauhtiin, testattavien hypoteesien luomiseen asti, pseudotieteellisellä ajattelulla on tapana pysyä marginaalissa.
Akateeminen vapaamielisyys tulee toki jatkossakin antamaan mahdollisuuksia löyhemmille tieteellisille standardeille (aivan kuten politiikassa liberalismi osaltaan mahdollistaa autoritarismin kannatuksen [ks. esim. Hazony 2020]). Tämä on asia, joka tutkijoiden, opettajien, rehtorien ja tieteestä kiinnostuneiden kansalaisten on ymmärrettävä, ja samalla heidän on tiukkapipoisesti pidettävä huolta tieteen tason säilymisestä. Se ei ole mahdotonta, ei edes vaikeaa, ja se on meidän kaikkien etu.
