Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan älylaitteita

Syntyy pinnallisia, keskittymiskyvyttömiä, harhautuneita, harhautettavissa olevia, hajamielisiä, eristäytyneitä, riippuvaisia, kärsimättömiä, narsistisia, kognitiivisesti ylikuormittuneita ja ymmärtämättömiä ihmisiä. Journalismi ja korkeakulttuuri kuolevat ja yhteiskunnallisesti tärkeät instituutiot romahtavat.

Tämän kaiken saa aikaan digitaalinen teknologia ja teknologiajättien (lähinnä Googlen, Amazonin, Facebookin ja Applen = GAFA) ylivalta. Tai näin ainakin moni digiteknologiaa käsittelevä kirja pelottelee. Myös Instagram, Whatsapp (Facebookin omistamia) ja Twitter mainitaan usein, samoin kuin pelifirmat. Teknologiajättien on myös sanottu tappavan pienyritysten innovatiivisuuden.

Kuka uskaltaa lukea tämän

kirjan? Kansikuvamaalauksessa

poika ja hyrrä, vuodelta 1783.

On ymmärrettävää ja järkevää kantaa huolta muutoksista, etenkin kun ne koskevat sosiaalisia traditioita. Saattaa jopa olla, että älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat jo muuttaneet ihmisten aivoja. Kokeile vaikkapa pyytää nykylapsia katsomaan Speden elokuvia viihtymismielessä (ei siis camp-hengessä). Heidän mielestään filmit sopivat lähinnä nukahtamislääkkeeksi, ei suinkaan vangitsevaksi viihteeksi, kuten omassa lapsuudessani. Tosin Turhapurojen hitaus hämmästyttää myös meitä keski-ikäisiä.

Onko ihmisten lyhytjänteisyys siis lisääntynyt? Sitä on vaikea sanoa. Ehkä vanhemmat sukupolvet olisivat valinneet nopeatempoisempaa ajanvietettä, jos se olisi ollut mahdollista. Ehkä siedimme tylsyyttä, koska meidän oli pakko. Pelien kiivastempoisuus saattaa toki lisätä lapsen hermostuneisuutta, mutta ehkä vaikutus häviää nopeasti.

Toisinaan huolet teknologian aiheuttamista muutoksista ovat myös ristiriitaisia. Ihmisten eristäytymistä koskeva huoli sopii huonosti esimerkiksi siihen, että ihmisten välinen viestintä on vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. (Toki vaikkapa parisuhteissa kommunikaatio on saattanut vähentyä, kun molemmat ovat alituiseen kiinni kännykässä tai peliohjaimissa.) Kulttuurin tai journalismin yksipuolistumista koskeva huoli taas ei vaikuta perustellulta, jos katsoo nettitarjonnan runsautta. Netin uutisvirran takia Suomi ei esimerkiksi enää hiljenny puoliyhdeksän uutisten ääreen. Tiedon määrä on myös kasvanut ja tiedonhankinta on tullut koko ajan helpommaksi. Tämä ei välttämättä tarkoita tietävämpiä tai ymmärtävämpiä ihmisiä, mutta henkisen kasvun mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Tiedollista kehittymistä ja ymmärryksen lisääntymistä ei ainakaan tapahdu Ylen uutismonopoliin palaamalla.

Lisäksi nettisovellusten kautta ihmisillä on yhä paremmat mahdollisuudet edistää näkemyksiensä leviämistä. Ajatusten levittäminen on edelleen työlästä, mutta koskaan ennen ei omaa näkemystä ole ollut yhtä helppo saada suurten ihmisjoukkojen tietoon. (Tähän liittyen poliittisilla ääripäillä on joidenkin mielestä jo niin paljon sananvaltaa, että tarvitaan ilmaisunvapauden rajoittamista.) Digiteknologia on mullistanut myös kaupankäynnin. Ihmisten on tullut koko ajan helpommaksi hankkia juuri omiin mieltymyksiin sopivia tuotteita ja palveluita.

Viimeksi mainitut seikat – sujuva shoppailu ja kitkaton kommunikointi – ovat syitä, miksi niin harva kuluttaja on huolestunut digiyhtiöiden dominanssista ja sosiaalisen median haitoista. Kuluttajaa kiinnostaa lähinnä se, kuinka kätevästi hän saa viestinsä jaettua ja tuotteensa tilattua. Hän ei pahemmin piittaa, vaikka viestin alustalla tai nettikauppiaalla olisi globaali monopoli tai vaikka sosiaalinen media aiheuttaisi riippuvuutta ja tuhoaisi parisuhteita.

Toisaalta juuri tämä ajattelemattomuus saattaa olla ongelma. Harva kuluttaja huomaa, että sosiaalinen media voi olla varsin tehokas käyttäytymisen muokkaaja. Esimerkiksi Facebookin algoritmit testaavat jatkuvasti ja valtavalla aineistolla, millainen mielihyvän ja mielipahan välinen suhde on sopiva, jotta yksilön saa pysymään sovelluksen parissa. Tämä on mainosrahoista riippuvaisen yhtiön elinehto: tuloja tulee vain, jos kuluttaja käyttää sovellusta aktiivisesti. Eräs ongelma tässä on se, että yhtiöissä ei välttämättä enää tiedetä, millä tavoin algoritmit toimivat. Algoritmeja väitetään liikesalaisuuksiksi, mutta tosiasiassa koneoppiminen on jo saattanut ottaa tärkeimmät prosessit haltuunsa. Mutkikkaat laskentaohjelmat pyrkivät – ja myös onnistuvat – tekemään ihmisistä riippuvaisia. Syy siihen on samaan aikaan arkipäiväinen ja arveluttava: jotta näkisimme enemmän mainoksia. Pahimmissa uhkakuvissa nuorten aivojen kehitys ja ylipäätään ihmisten hyvinvointi – henkinen ja fyysinen – uhrataan mainonnan alttarilla.

Moderni Narkissos

Olen yrittänyt löytää mielekkäitä vaihtoehtoja digiteknologiayritysten vaikutusvallalle ja sosiaalisen median haitoille, mutta toistaiseksi melko huonolla menestyksellä. Esimerkiksi vapauksia rajoittavat sensuuri- ja kontrollointikoneistot istuvat huonosti liberaalin demokratian repertuaariin. Ihminen on heikko ja addiktoituu helposti, sen tietävät kaikki, mutta vapauksia suosiva lähestymistapa tuntuu silti perustellummalta kuin valtiollinen kontrolli. Lisäksi koska emme tiedä, millaisia vaikutuksia nykyteknologialla on lasten aivoihin, emme myöskään tiedä, millaista kontrollikoneistoa tarvitsisimme. Meillä ei toisin sanoen ole riittävästi tietoa, jotta pakkotoimet olisivat perusteltuja. (Jotkut ovat ehdottaneet digijättien pilkkomista pienempiin yhtiöihin, mutta sekään ei ratkaisisi yksittäisten käyttäjien ongelmia. Pakkopilkkominen tuskin voi myöskään saada riittävästi suosiota ainakaan yhdysvaltalaisten päättäjien keskuudessa. Osa jättiyhtiöistä on myös jo omaksunut valtioille tyypillisiä toimintatapoja.)

Digitaalinen teknologia on käynnistänyt valtavan ihmiskokeen, jonka seurauksista ei ole tietoa. Digitraditioiden evoluutio tuntuu myös etenevän niin omalakisesti, että aivan kuten teollisen vallankumouksen tapauksessa, joudumme ehkä jälleen kerran vain istumaan kyydissä peläten pahinta. Ehkä lopulta ihmiskunta uppoutuu virtuaalimaailmoihin siinä määrin, ettei se enää ole kiinnostunut maailman ongelmien, vaikkapa ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta. Ehkä jopa hylkäämme perinteiset lisääntymistalkoot, koska tarjolla on niin paljon parempaa virtuaaliseksiä. Onhan paljon vaivalloisempaa koettaa kosiskella keskinkertaista kumppania kuin antautua virtuaaliaktiin yliluonnollisen luomuksen kanssa. Lajimme on siis saattanut tulla liian taitavaksi tarjoamaan aivoille kiinnostavia, koukuttavia ja keinotekoisia signaaleja. Olemme muokanneet omaa todellisuuttamme ymmärtämättä, mihin se saattaa johtaa.

Tämä ihmisten uppoutuminen virtuaalimaailmaan on mahdollista, koska evoluution myötä aivoihin on kehittynyt erilaisia oikopolkuja ja peukalosääntöjä, joita teknologia pystyy huijaamaan. Evoluutio ei siis osannut ennustaa, kuinka houkuttelevaksi moderni mielihyväteknologia voi tulla. Teknologia päinvastoin on vastannut kysyntään, jolla on miljoonien vuosien evoluutiohistoria. Olemme luoneet yhä uskottavampia kopioita niistä viesteistä ja signaaleista, jotka takasivat esivanhempiemme lisääntymismenestyksen. Parin klikkauksen päästä löytyy hehkeitä ja halukkaita kumppaneita, sitoutuvia ja avuliaita ystäviä ja kiinnostavia ja virikkeellisiä ympäristöjä. (Tämä saattaa osaltaan selittää nuorisorikollisuuden ja nuorten päihteidenkäytön vähenemistä.)

Miksi en silti ole huolissani, kuten Tohtori Outolempi -elokuvasta muunneltu tekstin otsikko antaa ymmärtää? Ensinnäkin on ilmeistä, että vaikka moni yksityinen ihminen saattaa pilata elämänsä kohtuuttomalla pelaamisella, someriehunnalla tai pornoriippuvuudella, kokonaiset kansakunnat eivät moiseen kykene. Aina on nouseva sosiaalisia traditioita, joissa virtuaalitekniikoita ja parannettua todellisuutta hyljeksitään siinä määrin, että lastenkasvatus ja perinteinen sosiaalisuus jatkavat humaanien ja valistuneiden kansalaisten tuottamista. Halvat kopiot eivät voi kelvata kaikille. Monessa perheessä on jo esimerkiksi luotu luontevia ja toimivia sääntöjä teknologian liikakäyttöä rajoittamaan. Moni entinen (ja nykyinenkin) Googlen ja Facebookin työntekijä on toivonut juuri tätä perheen sisällä tapahtuvaa lasten netinkäytön ja pelaamisen kontrollointia. Myös kouluissa ja ohjatuissa harrastuksissa rajoitetaan lasten kännykänkäyttöä.

Vaarat ovat toki tässäkin ilmeisiä: vapauksia rajoittavat traditiot voivat vaivihkaa sortua fundamentalismiin. Ehkä virtuaalihoukutuksia välttelevät yksilöt ja ryhmät eristäytyvät muusta maailmasta ja omaksuvat omia jyrkkiä käyttäytymissääntöjään. Ehkä digipelottelu pysäyttää valistusaatteen. Tämä taantumuksen riski on kuitenkin alituinen, eikä se ole kiinni teknologisesta kehityksestä. Koskaan ei voi olla varma, millaisia ei-toivottuja seurauksia milläkin traditiolla on. Uskonnollinen fundamentalismi kun käyttää hyväkseen samoja ihmismielen ominaisuuksia kuin viihdeteknologiakin.

Optimismia puoltaa se, että netin haittoja vastaan on jo alettu luoda sovelluksia. Käytännössä ne on kehitetty tekemään ajankäytöstämme järkevämpää (vaikka toistaiseksi ne lähinnä vasta kontrolloivat sovellusten aukioloa, eivätkä ne ole kovin suosittuja nuorten keskuudessa). Lisäksi on arvovaltaisia puheenvuoroja siitä, että sosiaalisen median tilit kannattaa sulkea. Facebookin ja Googlen laskentaohjelmien kehittäjät ovat huomanneet, että ohjelmat voivat kehittyä liian taitaviksi mielenkiinnon vangitsijoiksi. Lisäsyy optimismiin tulee valtion ja valtioliittojen tasolta. Monet maat etenkin Euroopassa yrittävät EU:n voimin suitsia teknologiafirmoja. Valtioiden asettamat uhkasakot toki kalpenevat yhtiöiden keräämien voittojen rinnalla, mutta jo se, että valtiot ovat tiedostaneet ongelmia, on syy olla panikoimatta. Kännykän sormeilu ei kenties ole yhtä nautinnollista iltapuhdetta kuin puulusikan kaivertaminen päreen valossa, mutta luurilta saa ainakin nopeasti tiedon, että maailmanloppu siirtyi taas muutamalla vuodella eteenpäin – vai siirtyiköhän sittenkään...

 - - -

Edellä oleva hahmoton ja pitkähkö pohdinta on ajatuksieni kokoamista ennen kuin luen Adam Alterin kirjan Vastustamaton (Terra Cognita 2017). Se luultavasti antaa työkaluja sosiaalisen median vaikutusten pohtimiseen. Someriippuvaiset, uskallatteko (tai ehdittekö ja jaksatteko) syventyä teokseen?

Google vai Gulag? Asiaa sukupuolieroista

Elokuun alku on ollut kiinnostava. Google erotti erään työntekijänsä, koska tämä oli kirjoittanut hyvää tarkoittavan muistion, jossa esitellään sukupuolieroja ja mahdollisia persoonallisuuspsykologisia syitä naisten aliedustukseen IT-alalla, esimerkiksi ohjelmoijina. Muistion kirjoittajan, James Damoren, esittämät sukupuolierot ovat kutakuinkin alan tutkijoiden nykykäsitys. Täällä on kooste tutkimuksista ja täällä on Male, Female -kirjan tekijän arvio asiasta.

Suuri osa medioista kuitenkin esitti Damoren muistion sukupuolisyrjintänä tai vähintäänkin jonkinlaisena taantumuksellisuutena. Yle uutisetkin meni halpaan. Tämä on älyllisesti epärehellistä, sillä Damoren pointit olivat täysin toisenlaisia. Tässä esimerkiksi kolme lausetta hänen muistionsa alusta (korostus lisätty):

I value diversity and inclusion, am not denying that sexism exists, and don’t endorse using stereotypes. When addressing the gap in representation in the population, we need to look at population level differences in distributions. If we can’t have an honest discussion about this, then we can never truly solve the problem.

Damore siis toivoo rehellistä keskustelua ja toteaa, että ilman sitä ongelmaa (naisten aliedustus on hänenkin mielestään ongelma) ei saada ratkaistua. Osa medioista oli toki lukenut muistion ja käsitteli sitä rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. NY Times -lehdessä jopa todetaan, että Damoren erottanut henkilö ei ansaitse esimiesasemaansa.

Kirjoja sukupuolieroista

Googlella tietysti on oltava oikeus erottaa henkilö, joka rikkoo yrityksen toimintaperiaatteita tai hankaloittaa sen toimintaa. Ja epäilemättä Damore vaikutti firman toimintoihin: osa työntekijöistä loukkaantui, yhteistyö firmassa luultavasti hankaloitui, firman maine kenties kärsi ja niin edelleen. Tämä ei kuitenkaan poista muistion pääsanomaa: 1) sukupuolten välillä on keskimääräisiä eroja, 2) erot näkyvät muun muassa siinä, millaisista työurista naiset/miehet keskimäärin ovat kiinnostuneita (ja kuinka kilpailullisesti ja riskihakuisesti) ja 3) nämä seikat saattavat näkyä ohjelmoijien sukupuolijakaumassa. (Käsittääkseni erottamisen syyksi ilmoitettiin sukupuolistereotypioiden edistäminen. Tämä on virheellinen peruste, sillä Damore nimenomaan sanoutui siitä irti. Hän myös väitti, että seksismillä/syrjinnällä saattaa olla rooli. Lisäksi muistiossa annetaan ymmärtää, että ihmisiin tulee suhtautua yksilöinä, ei rotunsa tai sukupuolensa edustajana. Täällä on Damoren arvio erottamisensa syistä.)

Miehillä ja naisilla on siis pieniä keskimääräisiä eroja persoonallisuuspiirteissä ja kiinnostuksenkohteissa – plus paljon enemmän päällekkäisyyttä, kuten Damorekin toteaa. Nämä pienet erot riittävät erilaisiin sukupuolijakaumiin osassa työpaikoista, vaikka kyvyissä ei eroja olisikaan ja vaikka syrjintää ei tapahtuisikaan. On jopa merkkejä siitä, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän sukupuolten välillä on tiettyjä eroja. (Tämän kirjoituksen loppupuolella on asiasta lisää).

Damoren nähtiin myös väittävän, että osa ihmisistä on epäpäteviä työssään ja saa pitää työpaikkansa poliittisista syistä. Kukaan ei tiedä, missä määrin näin on – Googlella tai muualla – eikä kukaan tiedä, miten sellainen kannattaa huomioida. Työntekijöiden pätevyyttä koskevia väitteitä Damore ei kuitenkaan esittänyt. (Joskus tuottavuus saattaa kasvaa ja luovuus lisääntyä, jos osa työntekijöistä palkataan muista syistä kuin pelkän teknisen pätevyyden perusteella.) Niin tai näin, on varma, että paikoin yliopistomaailmassa (ja mahdollisesti Googlella ja luultavasti suuressa osassa julkishallintoa) vallitsee ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana. Vankka yksimielisyys saattaa kohdistua myös joihinkin tasa-arvoon tähtääviin menetelmiin.

Damorea vastaan on argumentoitu jopa sillä, että äärioikeistolaisia innostui hänen muistiostaan. Seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä. Tutkimustulosten todenperäisyyden kannalta on sama, kuka niistä innostuu tai kuka niitä inhoaa. Tämä tärkeä seikka pääsee tiede- ja kulttuurisotien melskeessä monelta unohtumaan – kyllä, kyse on tiede-/kulttuurisodasta, joka viimeistään nyt laajeni teknologiarintamalle asti. Positiivista kohussa on se, että ihmisiä saattaa kiinnostua tilastomatematiikasta, persoonallisuuspsykologiasta tai muista asiaan liittyvistä tieteenaloista. Vaarana kohussa on, että rintamalinjat syvenevät, ja epä-älylliseen ja epärehelliseen korrektiuteen kyllästynyttä teknologiaporukkaa alkaa siirtyä Trumpin kannattajiksi. Totuudella tuskin on hätää; taistelua sitä vastaan on – ainakin pitkällä aikavälillä – vaikea voittaa.

James Damore

PS. Damorelta näyttää puuttuvan jonkinlaista pelisilmää. Hän on erottamisen jälkeen poseerannut Twitterissä T-paidassa, jonka rinnassa lukee Goolag (Neuvostoliiton pahamaineisia vankileirejä matkien). Ymmärrän, että kun Damoren kaltainen Google-fani saa potkut hyvää tarkoittavan muistion takia, se saattaa tehdä katkeraksi. Entisen työnantajan panettelu ei kuitenkaan ole toimiva strategia, eikä marttyyriyden tai liioittelun ilmapiiri ole hedelmällinen totuuden leviämiselle, olipa kyse tiedekiistoista tai työpaikoista. (Toki minäkin levitin Twitterissä Goolag-meemiä, mutta se ei liene yhtä suuri synti, koska en ole asianosainen.)

   Jos yksittäistapaus voisi vahvistaa muistion pointteja, Damore toimisi esimerkkinä ainakin kahdella tasolla: 1) kyseisessä yrityksessä vallitsee eriäviä mielipiteitä vieroksuva monokulttuuri (kaikukammio Damoren sanoin) ja 2) miehet ovat keskimäärin naisia vähemmän empatisoivia. (Tai ehkä Damoren nettipersoonan valuviat menevät hänen nuoruutensa eivätkä hänen ”systeemiaivojensa” piikkiin, ks. kuvassa oleva Baron-Cohenin kirja ja Jordan Peterson tekemä haastattelu Youtubessa). 

PS 2. Taannoin väittelin Tatu Vanhasen kanssa siitä, selittävätkö geneettiset älykkyyserot eroa kansojen taloudellisessa menestyksessä. Käytin esimerkkinä faaraoiden Egyptiä: se, että entinen korkeakulttuuri on nykyään maailman köyhimpien joukossa, ei voi johtua geeneistä, koska heidän perimänsä ei ole muuttunut. En edelleenkään pidä geneettistä selitystä tässä kohdin merkittävänä, mutta itse egyptiläisten geenien suhteen olin ilmeisesti väärässä. Oheisessa kuvassa on HS:ssä ollut juttu aiheesta. Egyptiläiseen geeniperimään on sen mukaan sekoittunut geenejä Saharan eteläpuolelta. (Ovatkohan faaraot olleet yhtä läheistä sukua neandertaleille kuin nykyiset eurooppalaiset? Afrikassahan ei ollut neandertaleja, joiden kanssa paritella, mutta vielä Niilin tienoilla geneettistä sekoittumista on saattanut tapahtua. Lähi-Idästä on myös saattanut vaeltaa ihmisiä, joiden perimän seassa on neandertaleilta saatuja geenejä.)