Seesteinen ja terapeuttinen elämäkerta elävästä fossiilista

”Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää...”

Suurlähettiläät

Keith S. Thomson (1991): Living Fossil – The Story of the Coelacanth. Norton. New York.

Vuonna 1938 kalastajat Etelä-Afrikan rannikolla saivat saaliikseen rasvaisen ja oudon sinertävän kalan. Sen kallo oli omalaatuinen ja neljä vatsaevää olivat lyhyiden varsien päässä. Kaiken kukkuraksi vastaavasta kalasta oli tehty kymmeniä miljoonia vuosia vanhoja fossiililöydöksiä. Otuksen nuorimmat tunnetut lähisukulaiset elivät noin 70 miljoonaa vuotta sitten. 

Thomsonin teos Living Fossil kertoo tämän Coelacanthini -heimoon kuuluvan kalan elintavoista, anatomiasta ja löytöhistoriasta. Kyseinen varsieväkala nimettiin löytöpaikan ja siitä huolehtineen museovirkailijan mukaan Latimeria chalumnaeksi. Seuraava Latimeriaksi varmistettu yksilö kalastettiin Komoreilta vasta vuonna 1952, ja ensimmäistä elävää yksilöä päästiin hetken ajan tarkkailemaan vuonna 1954. Vuonna 1998 löydettiin toinen elävä Coelacanth-laji, tällä kertaa Indonesian vesiltä (Latimeria menadoensis).

Parasta tässä eläintieteen klassikossa on sen kyky rauhoittaa kiireinen nykylukija, pysäyttää hänen aikansa. Teos kertoo kiinnostavia seikkoja siitä, miten kalan elintavoista päästiin vähitellen selville. Kyse on mutkikkaasta salapoliisintyöstä, jossa faktoja pitää yhdistellä joka puolelta, ja kuten biologiassa ja tieteessä yleisesti, usein faktat tulevat ”väärässä” järjestyksessä. 

Latimeria -pehmolelu

Kirja kertoo toki jotakin myös ihmisestä ja hänen taipumuksestaan kuormittaa itseään. Ensimmäisillä varsieväkalaa tutkineilla biologeilla stressinaiheet toki erosivat nykybiologien huolista: esimerkiksi viestiyhteydet kalastajiin ja kollegoihin olivat auttamattoman hitaita ja suurikokoiset näytteet alkoivat mädäntyä, kun tarjolla ei ollut riittävän suuria kylmätiloja tai riittävästi formaliinia. Kilpailu tieteellisistä ansioista on sentään säilynyt.

Kala aiheutti lievän kansainvälisen konfliktin, kun Ranska kielsi näytteiden viennin Komorit-saarten alueelta. Saaret olivat paljastuneet kalan pääesiintymisalueeksi. Yksi syy Ranskan mustasukkaisuuteen saattoi olla se, että ensimmäistä kalaa tutkinut ja lajille nimen antanut biologi oli hieman kyseenalaisin konstein vienyt toisen löydetyn kalan Komoreilta Etelä-Afrikkaan, vieläpä pienellä sotilaskoneella. Sittemmin Ranska lahjoitti saamiaan yksilöitä muutamiin suurimpiin museoihin; tosin alkuun sillä ehdolla, että lahjoitukset olisivat vain näyttelyesineitä, eivätkä tutkimuskohteita.

Latimeria avaimenperä

Miksi kala oli tai on niin kiinnostava? Lähinnä kahdesta syystä: laji on säilynyt lähes muuttumattomana kymmeniä miljoonia vuosia (tai tarkemmin: laji on muinoin eläneiden varsieväkalojen kaltainen) ja toiseksi sen kaksi eväparia muistuttivat alkeellisia jalkoja. Kalassa nähtiin jonkinlainen esimuoto olennolle, joka aikanaan nousi merestä maalle. Osa tutkijoista ruokki käsitystä puhumalla kalasta nimellä ”old fourlegs”, vanha nelijalka. Olio oli myös ihmisen kokoinen; kymmensenttisenä se tuskin olisi herättänyt vastaavaa kiinnostusta. Coelacanthin löytyminen joka tapauksessa soi pikkukaupungin museoamanuenssille ja iktyologille mahdollisuuden saada yleismaailmallista arvostusta ja huomiota.

Mikä on ”elävä fossiili”?

Kirjan nimi Living Fossil, elävä fossiili, on lähes oksymoroni (aivan kuten ”puuttuva rengas”). Jos organismi on elävä, sehän ei voi olla fossiili. Toisaalta koska sana fossiili ei tarkoita samaa kuin ”kuollut sukupuuttoon”, elävä fossiili -termiä voidaan pitää kuvaavana. (Oksymoroni on ilmaus, joka on sisäisesti ristiriitainen, esim. vanha uutinen tai pauhaava hiljaisuus.)

Charles Darwin kirjoitti Lajien synnyssä (1959) elävistä fossiileista seuraavasti; hän itse asiassa saattoi keksiä koko termin:

These anomalous forms may be called living fossils; they have endured to the present day, from having inhabited a confined area, and from having been exposed to less varied, and therefore less severe, competition.

Pertti Rannan suomennos Lajien synnyn ensimmäisestä painoksesta (2009) kuuluu:

Näitä erikoisia muotoja voisi melkeinpä kutsua eläviksi fossiileiksi. Ne ovat säilyneet nykypäivän saakka, sillä eristyneiden alueiden asukkeina ne ovat joutuneet osallistumaan vähemmän kilpailuun.

Vastaavan kohdan suomennos A. R. Koskimieheltä (1928, luultavasti kuudennesta eli viimeisestä painoksesta) kuuluu:

Näitä poikkeuksellisia muotoja voisimme nimittää eläviksi kivettymiksi. Ne ovat säilyneet elossa nykypäiviin asti, koska ovat eläneet rajoitetulla alueella ja koska niiden kestettävä kilpailu on ollut luonteeltaan vähemmän vaihteleva ja senvuoksi vähemmän ankara.

Myöhemmin Lajien synnyssä elävät fossiilit mainitaan uudelleen:

Species and groups of species which are called aberrant, and which may fancifully be called living fossils, will aid us in forming a picture of the ancient forms of life. 

Pertti Rannan suomennos: ”Poikkeavat lajit ja lajiryhmät, joita voidaan leikkimielisesti sanoa eläviksi fossiileiksi, auttavat muodostamaan kuvan muinaisista elämänmuodoista.” Ja A. R. Koskimiehen suomennos: ”Sellaiset lajit ja lajiryhmät, joita nimitetään poikkeaviksi ja joita voisi sanoa eläviksi kivettymiksi, antavat meille kuvan muinaisista elämänmuodoista.”

Thomson itse antaa elävälle fossiilille seuraavan määritelmän: ”Elävä fossiili on sellaisen muinoin eläneen eliöryhmän, jonka voidaan olettaa kuolleen sukupuuttoon, elävä edustaja.” Hänen mukaansa tämä yleensä tarkoittaa, että elossa olevat yksilöt ovat harvinaisia ja rajoittuvat maantieteellisesti pienelle alueelle.

Thomson jatkaa, että Latimeria sopii elävän fossiilin kategoriaan hyvin. Lajeja on ensinnäkin vain yksi (paitsi seitsemän vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen löytyi toinen laji Indonesiasta). Lisäksi laji kuuluu muinaiseen heimoon, joka aikanaan oli vaihtelevampi. Se on morfologisesti myös varsin samanlainen (yhtä ”primitiivinen”) kuin heimon varhaisimmat edustajat jopa 375 miljoonan vuoden takaa.

Tältä rannalta löysin
pahoinpidellyn molukkiravun
(ei toki tuossa asennossa).

Toinen hyvä esimerkki elävästä fossiilista on molukkirapu (engl. horseshoe crab), jonka sukulaisia uiskenteli merissä jo 350–400 miljoonaa vuotta sitten. Nimestään huolimatta ne ovat läheisempää sukua hämähäkeille ja skorpioneille kuin ravuille. Reilu kymmenen vuotta sitten pääsin Chesapeakenlahdella Yhdysvalloissa tarkastelemaan suurikokoista hiekkarannalle ajautunutta ja kaiketi ihmisten rääkkäämää yksilöä (sen paksua kuorta oli selvästi tarkoituksella kolhittu). Hetken tarkastelun jälkeen paljastui, että yksilö olikin vielä elossa. Käänsin painavan rapuraukan varovasti oikeinpäin (se oli jätetty selälleen) ja rohkaistuin kantamaan sen rantaveteen, josta otus alkoi hitaasti uida kohti syvyyksiä. Tuntui hullulta nostella niin ”vanhaa” otusta.

Videoita Coelacanth-kalasta:

https://www.youtube.com/watch?v=4jl_txxYQEA

https://www.youtube.com/watch?v=ujKL1pUHDfo

https://www.youtube.com/watch?v=8BfnZFo6S_c

Darwin-kirjallisuutta parhaasta päästä

Helsingin Sanomissa (1.12.09) oli kolme kirja-arviotani ja lyhyt yleisesittely aiheeseen. Tekstit ovat tässä alkuperäisessä muodossaan.

* * *

Darwinin juhlavuodelle arvoisensa päätös

Charles Darwin oli suuri uskonpuhdistaja. Hän osoitti, että monimutkaiset piirteet voivat syntyä luonnossa itsestään, ilman tietoista suunnittelijaa. Filosofi Daniel Dennettin mukaan Lajien synty -kirjassa esitetty luonnonvalinnan teoria on paras yksittäinen ajatus, jonka kukaan on koskaan saanut, Newtonin ja Galilein keksintöjä merkittävämpi.

Toisaalta Darwin ei ollut ensimmäinen, joka keksi monimutkaisen järjestyksen spontaanin ja luonnollisen syntymisen. Heikki Sarmajan uuden kirjan mukaan ajatus oli itänyt jo kauan ennen Darwinia, esimerkiksi moraalipsykologiassa ja taloustieteessä. Lajien synnyn jälkeisissä kirjoissaan Darwin tarkasteli, miten kaiken elollisen yhteinen perusta näkyy myös ihmisessä. Ilmeitä hän käsitteli monilta osin perusteellisemmin kuin kukaan hänen edeltäjänsä.

Darwinin uudet suomennokset, Richard Dawkinsin Maailman hienoin esitys –teos (Terra Cognita) sekä Sarmajan luonnonvalintapamfletti ovat arvokas päätös Darwinin juhlavuodelle. Evoluution ystävät kaipaavat suomennosta enää Ihmisen polveutumisesta. Siinä Darwin pohtii seksuaalivalintaa ja moraalimme evolutiivista perustaa.

* * *

Vakuuttavia todisteita luonnonvalinnan voimasta

Charles Darwin: Lajien synty. Ensipainoksesta suomentanut Pertti Ranta. Vastapaino. 1859/2009.

Lajien synty on muokannut ihmisen käsitystä itsestään enemmän kuin mikään muu tietokirja. Silti Darwin mainitsee lajimme vain kolmella rivillä. Vaatimattomasti hän toteaa: ”psykologia saa uuden perustan” ja ”ihmisen alkuperä ja historia tuodaan valoon”. Viimeiseen painokseen Darwin rohkaistui lisäämään, että ihmisen alkuperä saa paljon valaistusta. Aikalaiset osasivat joka tapauksessa tehdä oikeita päätelmiä: jos eläimet ovat kehittyneet luonnollisten prosessien seurauksena, ehkä ihminenkin on.

Kirjan pääidea on selkeä ja selitysvoimainen. Se seuraa kolmesta helposti todennettavasta seikasta. Saman lajin yksilöt ensinnäkin ovat erilaisia. Toiseksi jälkeläisillä on taipumus muistuttaa vanhempiaan eli ominaisuudet ovat perinnöllisiä. Periytymisen mekanismeja ei tuolloin tunnettu, mutta teorian kannalta se ei ollut olennaista. Ja kolmanneksi nämä perinnölliset ominaisuudet vaikuttavat yksilöiden välisiin eroihin eloonjäämisessä ja lisääntymisessä. Tuloksena on luonnonvalinta; ainoa voima, jonka tiedetään tuottavan vaikkapa silmän kaltaisia monimutkaisia ja toimivia sopeutumia. Koska idea on niin yksinkertainen ja koska eläinten jalostajat olivat soveltaneet sitä jo vuosisatojen ajan, on ihmeteltävä miksi sitä ei ollut keksitty – tai yhtä avoimesti puolustettu – aikaisemmin.

Syitä pidättyvyyteen on monenlaisia: uskonnolla oli paljon valtaa, geologista aikaa on vaikea käsittää ja lajit näyttävät muuttumattomilta. Lisäksi eliöiden piirteet vaikuttavat ulkoa päin niin hyvin suunnitelluilta, että aluksi on vaikea uskoa pitkänkään ajan riittäneen niiden kehittymiseen. Jos lajeja kuitenkin katsotaan lähemmin, suunnitelmissa paljastuu puutteita. Miehillä esimerkiksi siemenjohdin tekee ylimääräisen mutkan korkealta virtsajohtimen yli. Se on huonoa tuuria, ei huonoa suunnittelua: evoluution kuluessa kivekset vain sattuivat laskeutumaan väärälle puolelle munuaisesta tulevaa virtsajohdinta.

Darwinille eri lajien vertailu ja anatomian tunteminen olivat riittäviä todisteita evoluutiosta ja luonnonvalinnasta. Niiden tueksi ei siis edes tarvittu fossiileja. Darwin kirjoittaa: ”Mikä olisi kiinnostavampaa kuin se, että ihmisen käsi, joka on olemassa tarttumista varten, kontiaisen kaivamiseen tarkoitettu käpälä, hevosen jalka, pyöriäisen mela ja lepakon siipi ovat saman kaavan mukaan rakennettuja ja sisältävät samat luut samoissa suhteellisissa asennoissa?” Ennen suurteostaan Darwinilla oli vaikeuksia selittää ominaisuuksia, jotka mutkikkuutensa takia selvästi haittasivat eloonjäämistä. Hän jopa vitsaili voivansa pahoin riikinkukon nähdessään; olemassaolon taistelu kun ei tuntunut toimivan sen pyrstösulkien kohdalla. Lajien synnyssä Darwin esittää kuin ohimennen tällaisille ”turhakkeille” elegantin selityksen, seksuaalivalinnan. Se on luonnonvalinnan erityistapaus, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat lähinnä vastakkaiselta sukupuolelta. Sittemmin sen voima on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa läpi eläin- ja kasvikunnan.

On selvää, että joku toinen olisi ennemmin tai myöhemmin tehnyt vastaavan työn ja todistanut lajien muuttumisen ja luonnonvalinnan. Darwin kuitenkin sattui olemaan ensimmäinen, joka muotoili ajatuksen niin vakuuttavasti ja keräsi niin pätevät todisteet sen taakse, että ajatusta ei enää tarvinnut hävetä tai pelätä. ”Kuinka paljon kiinnostavammaksi luonnonhistorian tutkiminen muuttuukaan!”, Darwin kirjoittaa. Tämänkaltaiset henkilökohtaiset mielenilmaukset lienevät nykymaallikon kannalta teoksen kiinnostavinta antia. Toisaalta Beaglen matkakirja viime vuodelta – myös Pertti Rannan taidokkaasti suomentama – on tässä mielessä viihdyttävämpää luettavaa.
Lajien synnyn ensipainoksen lukemista puoltaa se, että myöhempiin laitoksiin Darwin, ilmeisesti kritiikistä pelästyneenä, vesitti joitakin oikeaan osuneita ajatuksiaan.

* * *

Darwinin inspiroiva ja unohdettu ilmekirja vihdoin suomeksi

Charles Darwin: Tunteiden ilmaisu ihmisissä ja eläimissä. Suomentanut Anto Leikola. Terra Cognita. 1872/2009. 326 s.

Vielä 1960-luvulla kuviteltiin laajalti, että kasvonilmeet ovat vain satunnaisia eleitä, jotka lapsi oppii kasvaessaan. Ja jos ilmeet olivat samoja kaukaisillakin seuduilla, se selittyi länsimaisten mallien imperialistisella leviämisellä. Chaplinilla ja Marilyn Monroella. Maailman kenties johtavin kasvotutkija Paul Ekman päätyi toisenlaisiin tuloksiin: tunteet ja ilmeet ovat lajityypillisiä, ja tiettyjä tunteita vastaavat samat kasvonilmeet kaikkialla maailmassa. Ekman siis yllätyksekseen havaitsi saman kuin Darwin jo 100 vuotta aikaisemmin. Näin Darwin: ”Saamastani informaatiosta käy ilmi, että samaa mielialaa ilmaistaan kaikkialla maailmassa huomattavan yhtenäisesti, ja tämä tosiseikka on sinänsä kiinnostava todiste kaikkien ihmisrotujen läheisestä yhtäläisyydestä sekä ruumiinrakenteessa että henkisessä laadussa.”

Siinä missä Darwin oli tiedustellut alkuperäiskansojen ilmeistä ja eleistä lähetyssaarnaajilta ja tutkimusmatkailijoilta, Ekman etsi eristyneitä heimoja ja näytti heille valokuvia eri ilmeistä. Osoittautui, että kaikki tunnistivat kasvoilta ilon, surun, vihan, pelon, inhon ja yllättyneisyyden. Kyseiset löydökset saivat antropologeissa aikaan kiivaita vastareaktioita.
Käsitykset ihmisen lähes täydellisestä kulttuurisesta muovautuvuudesta olivat 60-luvulla niin syvällä, että Ekmania syytettiin jopa fasismista. Myöhemmin Darwinin ja Ekmanin esittämä tunnereaktioiden universaalius on tullut pitkälti hyväksytyksi. Myös Darwinin havainnot sokeiden lasten ilmevalmiuksista on vahvistettu. Lisäksi on huomattu, että ihmiset laittavat vieraankin kulttuurin jäsenet samaan kauneusjärjestykseen kuin saman kulttuurin jäsenet itse laittaisivat.

Darwin oli tunnontarkka havainnoija ja kokeiden tekijä. Hän esimerkiksi retkeili Lontoon eläintarhassa täytetyn käärmeen kanssa selvittäen, miten eri nisäkkäiden niskakarvat nousevat pelosta pystyyn. Kirjassa Darwinin rakkaat lapsetkin ovat muuttuneet käsillä olevaksi tutkimusmateriaaliksi. Ainoa harmi Anto Leikolan suomennoksessa on, että siitä puuttuvat kirjan uudelleen toimittaneen Paul Ekmanin kommentit ja hänen erinomainen jälkikirjoituksensa. Nyt lukija ei tiedä, mistä nykytiede on samaa ja mistä eri mieltä tai mistä edelleen kiistellään. Internet ei olisi tarvinnut tällaista lisäetumatkaa.

* * *

Kuka murhasi älykkään suunnittelijan? Kansainvälisesti merkittävä pamfletti luonnonvalinnan keksimisestä

Heikki Sarmaja: Kuka keksi luonnonvalinnan? Terra Cognita. 2009. 212 sivua.

Tietokirja-arvioissa käydään yleensä ensin läpi teoksen tärkeimmät päätelmät. Tämän jälkeen arvioija kertoo niistä omat näkemyksensä. Koska Heikki Sarmajan luonnonvalintapamfletti on niin lähellä salapoliisiromaania tai murhamysteeriä, kirjan johtopäätöksiä, tai syyllistä, ei tässä voida paljastaa. Kerrottakoon kuitenkin, että epäiltyjen listalta tämän ”ateistisen teorian” keksijäksi löytyvät muun muassa filosofian suurnimet Adam Smith ja David Hume, väestötieteilijä Thomas Malthus sekä joukko luonnonteologeja – jopa parisataa vuotta ennen Darwinia. Myös Benjamin Franklin vilahtaa sivuilla.

Yllättävimpiä ovat Sarmajan huomiot siitä, että osa 1700- ja 1800-lukujen jumalallista luojaa puoltavista teksteistä näyttää kirjoitetun vain luonnonvalinnan idean esittelemiseksi. Teoria teki Luojan työttömäksi ja kirkon oppeja virheellisiksi, joten ajatukset oli naamioitava joko luomistyötä ylistävän kaunopuheisuuden tai satiiristen keskusteluiden taakse. Luonnonvalinnan ensimmäiset pohdiskelijat kokivatkin rauhattomuutta ja saivat jopa mielenhäiriöitä aatoksistaan. Moni pidättäytyi julkaisemasta teoksia elinaikanaan ja osa käytti salanimiä. Lopulta Sarmajakin joutuu toteamaan, että ”tässä peilisalissa vaeltava tutkija alkaa epäillä omia aistejaan ja järkeään: evoluutiota alkaa näkyä kaikkialla – eikä kuitenkaan missään.” Onneksi teoksesta löytyy lukijan päätä selkeyttävä taulukko, johon merkittävimmät ajattelijat ja heidän ajatuksensa on laitettu aikajanalle.

Kaikesta salamyhkäisyydestä ja historiallisista aukoista huolimatta olen melko vakuuttunut Sarmajan päätelmistä. Luonnonvalinnan ensimmäiset keksijät eivät olleet Charles Darwin ja hänen kollegansa Alfred Russel Wallace – eikä edes melkein yhtä usein mainittu isoisä Erasmus Darwin. Ideaa oli puntaroitu ennen häntäkin, varsinkin valistushenkisessä Edinburghissa. Sarmajan pamfletti on teologiaa, aatehistoriaa, moraalipsykologiaa, taloustiedettä ja biologiaa. Jos se ei olisi niin vetävästi kirjoitettu, se päätyisi näiden alojen opiskelijoille oheislukemistoksi. Keskellä kaikkea oppineisuutta on riemukasta lukea joitakin piikkejä suomalaisen akatemian ilmapiiriä kohtaan. Sarmaja esimerkiksi kertoo tapaavansa kollegaansa salaisessa kohtaamispaikassa, Hakaniemen McDonald’sissa. Siellä kun ”ei ole pelkoa törmätä yliopistollisiin intellektuelleihin

Otteita Lajien synnystä

Seuraavassa on otteita Darwinin Lajien synty -kirjan uudesta, ensipainoksen suomennoksesta (Vastapaino 2009, suom. Pertti Ranta). Ensipainoksen lukemista puoltaa se, että myöhempiin painoksiin Darwin vesitti - ilmeisesti kritiikistä pelästyneenä - joitakin oikeaan osuneita ajatuksiaan.


"Olen täysin vakuuttunut, että lajit eivät ole muuttumattomia... Lisäksi olen varma, että luonnonvalinta on ollut muuntumisen tärkein, joskaan ei ainoa syy.”

”Perinnöllisyyden lainalaisuuksia ei suurimmaksi osaksi tunneta. Kukaan ei osaa sanoa, miksi sama ominaisuus tietyn lajin yksilöiden kesken toisinaan periytyy ja toisinaan ei.”

”Mikään ei ole helpompaa kuin sanoin myöntää olemassaolon taistelu todeksi, eikä mikään vaikeampaa kuin pitää se jatkuvasti mielessä.”

”Ennen kaikkea olennaista on yksilön kyky jättää jälkeläisiä, ei niinkään yksilön oma elämä.”

”Jokainen eliö osallistuu jossakin elämänsä vaiheessa, jonakin vuodenaikana, kunkin sukupolven aikana tai jaksoittain, olemassaolon taisteluun ja kärsii suurta tuhoa. Ajateltaessa tätä taistelua voidaan lohduttautua sillä, että luonnossa käytävä sota ei ole keskeytymätöntä, pelkoa ei tunneta ja kuolema on yleensä nopea, ja että voimakkaat, terveet ja onnelliset selviytyvät ja lisääntyvät.”

”Voitaisiin sanoa, että luonnonvalinta tarkkailee päivittäin ja tunneittain kaikkialla maailmassa jokaista, aivan pienintäkin muunnosta. Se hylkää huonot ja säilyttää ja kartuttaa hyviä; hiljaisen väsymättä se aina tilaisuuden tullen parantaa kutakin eliötä sen suhteissa elämän orgaanisiin ja epäorgaanisiin olosuhteisiin.”

”Jos voitaisiin osoittaa, että mikä tahansa monimutkainen elin olisi olemassa ilman että se olisi kehittynyt monien peräkkäisten, vähäisten muutosten kautta, teoriani luhistuisi ehdottomasti kasaan.”

”Luonnonvalinta toimii elämän ja kuoleman kautta säilyttämällä ne yksilöt, joilla on jokin hyödyllinen muunnos, ja tuhoamalla ne, joilla on haitallinen rakenteellinen poikkeama.”

”Luonnonvalinta ei voi tuottaa muunnosta yhdessä lajissa pelkästään toisen lajin hyödyksi, vaikka luonnossa jotkut lajit jatkuvasti hyötyvätkin toisten lajien rakenteesta.”

”Luonnonvalinta ei tuota yhdellekään lajille mitään pelkästään hyödyttääkseen tai vahingoittaakseen toista lajia.”

”Ihmisen mieli ei ymmärrä sadan miljoonan vuoden täyttä merkitystä eikä käsitä monien pienten muutosten kasaantumista miltei äärettömän monien sukupolvien aikana.”

”Tällä teoksella voi ehkä vaikuttaa joihinkin luonnontutkijoihin, joilla on joustava mieli ja jotka ovat jo alkaneet epäillä lajien muuttumattomuutta.”