Tässä joitakin viime kuukausina lukemiani kirjoja. Joistakin kirjoitan ehtiessäni pidemmän esittelyn.
Weber, B. & Depew, D. (2003): Evolution and Learning – The Baldwin Effect Reconsidered. MITT Press. Cambridge.
Baldwinin efekti tarkoittaa opitun käyttäytymisen vaikutusta evoluutioon. Oletetaan, että apinayksilö oppii pesemään juureksia joessa ja että pesusta koituu yksilölle merkittävää lisääntymisetua (vaikkapa vähemmän haitallisia maaperäbakteereita suolistoon). Muidenkin yksilöiden kannattaisi tällöin opetella juuresten huuhtelu. Baldwinin efektin kannalta olennaista on, että mikäli pesemiskäyttäytymisestä koituvat lisääntymisedut ovat riittäviä, luonnonvalinnan voidaan olettaa suosivan geenejä, jotka saavat aikaan joko 1) tehokkaampaa oppimista tai 2) suoraan pesukäyttäytymistä. Baldwinin efekti on siis sitä, että aina kun yksilö tai yksilöjoukko keksii kelpoisuutta kasvattavan konstin, luonnonvalinta saattaa suosia mitä tahansa geneettistä muunnelmaa, joka tekee oppimisesta nopeampaa tai todennäköisempää.
Teos on paikoin varsin teoreettinen, ja luin siitä vain kiinnostavimmat osiot.
Flynn, J. R. (2016): Does Your Family Make You Smarter? – Nature, Nurture and Human Autonomy. Cambridge University Press.
Tämä on vaikeimpia James Flynnin kirjoista. Hän ei ylipäätään ole selkeä kirjoittaja ja olettaa lukijalta aina suurta perehtyneisyyttä ja jatkuvaa skarppaamista. Silti teos on vaivan arvoinen. Flynn esimerkiksi pohtii yksilön älykkyyspotentiaalin ja hänen kasvuympäristönsä välistä yhteensopivuutta seuraavasti:Recall that all those above the median in cognitive performance (a genetic elite) already suffer from a worse match between their genes and environmental quality: for example, if they are slightly above the 84th percentile of genetic quality, they on average come from homes at the 61st percentile; and those slightly below 16th percentile in genetic quality (a genetically substandard group) come from homes at the 39th percentile.
Koskela, M. (2019): Ennen kaikkea feministi. Karisto. Hämeenlinna.
Koskelan hengetön teos edustaa tyhjä taulu -ajattelua ja feministisen autoritarismin kaipuuta. Arvioin kirjan pitemmin lähiaikoina.
Tegmark, M. (2018): Elämä 3.0 – Ihmisenä oleminen tekoälyn aikakaudella. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
Ruotsalaissyntyisen Tegmarkin teos on loistava tutkielma tekoälyn ja ylipäätään digitaalisen teknologian tuomista uhkista ja mahdollisuuksista. Esimerkiksi ihmisten väliseen taloudelliseen tasa-arvoon digiteknologia vaikuttaa teoksen mukaan kolmella päämekanismilla. Ensinnäkin teknologia korvaa sellaisia töitä, jotka vaativat vähän osaamista, sellaisilla töillä, jotka vaativat paljon osaamista. Prosessi on ollut hiljakseen käynnissä jo sivistyksen alkuhämäristä asti: uusilla keksinnöillä on tapana edellyttää yksilöltä kykyä omaksua uusia taitoja (vrt. Baldwinin efekti yllä).
Toiseksi digiteknologia tarkoittaa, että koneiden omistajien mahdollisuudet saada suurempi osa tuotoista itselleen kasvavat. Toisin sanoen pääoman tuotot suhteessa työvoimaan kasvavat.
Kolmanneksi digitaloudesta hyötyvät ennen kaikkea erilaiset supertähdet. Tämä johtuu muun muassa siitä, että nykyään on mahdollista välittää tekstiä, pelejä, sovelluksia, ohjelmia, musiikkia ja elokuvia minimaalisin kustannuksin miljardeille ihmisille. Tämä parantaa toki myös pienten toimijoiden mahdollisuuksia myydä tuotteitaan, mutta digitaloudessa on paljon massamenestyjiä suosivia piirteitä. Sama pätee osittain jopa tavaroiden myyntiin, joka on yleensä sitä tehokkaampaa, mitä suurempia massoja varten jakeluketju on rakennettu. (Terra Cognitalta tulee syksyllä Matthew Hindmanin uutuus Internet-ansa, jossa käsitellään juuri digitalouden taipumusta suosia voittajia.) Tässä kolme sitaattia Tegmarkilta:Haluamme työtä, koska saamme siitä sekä tuloja että tarkoituksen, mutta koneiden tuottaman yltäkylläisyyden perusteella löydetään ehkä mahdollisia vaihtoehtoisia tapoja tuottaa sekä tuloja että tarkoitus ilman työpaikkoja.
Kuitenkin se, että vaurauden jakaminen on toteutettavissa, ei tarkoita, että se toteutetaan, ja nykyään on suuri poliittinen erimielisyys siitä, tuleeko se toteuttaa.
Todisteet viittaavat siihen, että suuremman tasa-arvon ansiosta demokratia toimii paremmin: hyvin koulutetun, suuren keskiluokan ansiosta äänestäjäkuntaa on vaikeampi manipuloida ja pienten ihmisjoukkojen tai yhtiöiden on vaikeampi vaikuttaa asiattomasti hallintoon. Parempi demokratia voi puolestaan johtaa paremmin johdettuun talouteen, joka on vähemmän korruptoitunut, tehokkaampi ja kasvaa nopeammin lopulta hyödyttäen olennaisesti kaikkia.
Mitchell, K (2018): Innate – How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press.
Teos on mainio: selkeästi kirjoitettu ja ajantasainen. Sibeliuskin mainitaan. Esittelen kirjan myöhemmin.
Plomin, R. (2018): Blueprint – How DNA Makes Us Who We Are. Allen Lane.
Plomin on maailman johtavia käyttäytymisgeneetikoita. Tässä omiin kokemuksiin ja tutkimuksiin perustuvassa teoksessa hän esittelee alansa tärkeimmät periaatteet ja löydökset (täällä kerron niistä tarkemmin). Omakohtaisuus tekee paikoin teknisestä kirjasta luettavamman ja kiinnostavamman.
Teoksen ympärillä käytyä keskustelua on ollut kiinnostavaa seurata. Esimerkiksi Eric Turkheimer, joka muotoili käyttäytymisgenetiikan kolme ”lakia”, on ollut ymmärrettävästi närkästynyt siitä, ettei Plomin antanut hänelle kunniaa ”lakien” muotoilemisesta. Tämä taas on sinänsä ymmärrettävää, koska nämä ”lait” ovat vain kooste vuosikymmenten mittaan tehdyistä löydöksistä ja koska Turkheimer on sittemmin antanut joitakin huolimattomia lausuntoja. Turkheimer näyttääkin herkistyneen – etenkin sosiaalisessa mediassa – sille, että geenien vaikutukset ihmisten käyttäytymiseen ovat monelle niin arkaluontoinen aihe. Eräs Turkheimerin kollega esimerkiksi järjesti Twitterissä seuraavan kyselyn: ”Onko jokin osa ihmisryhmien välisistä eroista kognitiivisessa kyvykkyydessä geneettistä?” Turkheimerin mukaan aihe on niin vaikea ja tuhoisa, että sellaisen kysymyksen esittäminen vie tutkijan uskottavuuden. (Kyseiseen kyselyyn vastanneita oli 332, heistä 68 prosenttia vastasi kyllä, yhdeksän prosenttia vastasi ei ja 14:llä prosentilla ei ollut vielä kantaa. Yhdeksän prosenttia vastaajista piti kysymystä rasistisena.) Koetan esitellä Plomininkin kirjaa myöhemmin tarkemmin.
Engelke, M. (2017): Thinking Like an Anthropologist. Penguin.
Engelken teos on äärimmäisen tylsä etenkin ottaen huomioon, että kirja käsittelee lajeista kiinnostavinta (tai sen tutkimista antropologin silmin). Teoksesta jää kuva kuin antropologeilla ei olisi halua tutkimuksissaan huomioida evoluutiota, luonnonvalintaa, psykologiaa, vertailevaa kädellistutkimusta eikä edes kulttuurien välistä systemaattista vertailua. Ulkoavaruudesta tullut tarkastelija ottaisi varsin erilaisen tarkastelukulman lajiimme. Parinsadan sivun jälkeen luin teosta enää silmäillen.
Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood The Universe. Cambridge University Press.
Tämä on vähintään yhtä hyvä kuin edellä mainittu Kevin Mitchellin Innate. Stewart-Williams käy läpi tärkeimmät argumentit evolutiivisia selityksiä vastaan ja niiden puolesta, ulkoavaruudesta tulleen antropologin silmin. On esimerkiksi havaittu, että keskimäärin naiset arvostavat kumppaniehdokkaassa enemmän statusta ja varallisuutta kuin miehet. Havainto on tehty kaikissa kulttuureissa, joissa asiaa on tutkittu. Ympäristötekijät vaikuttavat eroon, mutta ne eivät ole koko selitys: kyseinen sukupuoliero löytyy tasa-arvoisimmistakin yhteisöistä, varakkaimmatkin naiset mieltyvät statukseen/vaurauteen (tämä on selitettävissä muutoinkin, ks. Rakkauden evoluutio) ja köyhät miehet eivät arvosta kumppanin varakkuutta muita miehiä enempää. Pelkät sosiokulttuuriset tekijät eivät selitä tämänkaltaisia havaintoja, eivätkä varsinkaan sitä, että lajien väliseen vertailuun perustuvat ennusteet osuvat yksiin miesten ja naisten käyttäytymisen kanssa.
Major, L. E. & Machin, S. (2018): Social Mobility And Its Enemies. Penguin.
Teos käsittelee ihmisten sosiaalista liikkuvuutta eli käytännössä sitä, missä määrin vanhempien tulotaso selittää (tilastollisesti) lapsen tulotasoa. Briteissä vanhempien tulot selittävät esimerkiksi 50 prosenttia jälkeläisen tuloista, kun Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Kanadassa lukema on 20 prosentin luokkaa. Pohjoismaissa sosiaalinen liikkuvuus on siis suurempaa. Briteissä – ja myös Yhdysvalloissa – nousu alemmasta sosiaaliluokasta ylempään on toisin sanoen hankalampaa. Siellä yläluokilla on myös voimakkaampi motiivi pitää jälkeläisensä korkeammassa asemassa, koska tuloerot ovat suurempia.
Major ja Machin toisaalta muistuttavat, että kunkin maan sosiaaliselle liikkuvuudelle on vaikea tutkimusten perusteella löytää optimaalista tasoa. Heidän mielestään harva esimerkiksi haluaa täydellisen liikkuvaa maailmaa, jossa kotiolosuhteet eivät lainkaan vaikuttaisi lapsen menestymiseen. Käytännössä sellainen edellyttäisi sietämättömän ankaria toimenpiteitä: lapset pitäisi erottaa vanhemmistaan, työpaikat tulisi jakaa sattumanvaraisesti tai muuta vastaavaa.
Roine, J. (2015): Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla – Kooste ja pohjoismainen näkökulma. Art House.
Teos tiivistää Pikettyn kuuluisan mutta raskaslukuisen kirjan ja nimensä mukaisesti esittää siihen vielä pohjoismaisen näkökulman. Moni on varmasti kiitollinen Jesper Roineelle hänen tiivistelmästään.
Doidge, N. (2007): The Brain that Changes Itself. Penguin.
Aivot muuttuvat läpi elämän (aina kun opimme tai edes ajattelemme jotakin). Mutta ei tavalla, joka tekisi teoksen sisältämän hypen, anekdootit tai psykoanalyysimyönteisyyden aiheellisiksi. Alkumetrien jälkeen luin kirjaa lähinnä silmäillen.
Morin, O. (2016): How Traditions Live and Die. Oxford University Press.
Oliver Morinin kirja muistuttaa, että kulttuurinen periytyminen eli tapojen ja traditioiden – vaikkapa lastenlorujen – siirtyminen sukupolvelta toiselle on valikoivaa eikä ”kopioituminen” tapahdu tarkasti. Jotkut traditiot ovat silti säilyneet vuosisatojen ajan. Morinin mukaan syy löytyy ihmismielessä olevista, pitkälti myötäsyntyisistä mieltymyksistä.
Teos käy perinpohjaisesti läpi tapojen jatkumollisuuden, jolla perinteet siirtyvät yksilöltä toiselle. Toinen ääripää on tietoinen ja tarkoituksellinen opettaminen. Toisessa ääripäässä yksilö oppii sivustakatsojana muita tarkkailemalla. Raskassoutuinen mutta palkitseva kirja.
Lippa, R. (2002): Gender, Nature, and Nurture. Taylor & Francis Group.
Richard Lippa luo kirjassaan kuvitteellisen ja sokraattisuuteen pyrkivän (joskin turhan jankuttavan, ainakin verrattuna edellä mainittuun Stewart-Williamsiin) dialogin Naturen ja Nurturen välillä. Molemmat esittävät parhaat perustelunsa. Naturen argumentit ovat teoksessa vahvoilla – ja nyt 17 vuotta myöhemmin ne ovat entistä pitävämpiä. Psykologian parissa on viime vuosina puhuttu toistettavuuskriisistä eli siitä, että moni alan (klassikko)tutkimus on ollut huonosti tehty ja tuloksia ei ole pystytty toistamaan uudemmissa tutkimuksissa. Sukupuolierot ovat löydöksiä, jotka ovat pitäneet hyvin aikaa.
Mahbubani, K. (2018): Has the West Lost It? Allen Lane. Lontoo.
Kishore Mahbubanin pamfletissa pohditaan sitä, ovatko länsimaat siirtymässä tai jo siirtyneet altavastaajan asemaan taloudellisessa ja teknisessä kehityksessä – ja onko länsimainen poliittinen eliitti jo ymmärtänyt maailmantilanteen muutoksen. Toisen maailmansodan jälkeen tuottavuus nousi lännessä suunnilleen samaa tahtia reaalipalkkojen kanssa, aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen tuottavuus jatkoi kasvuaan (hieman hidastuneena), mutta reaalipalkat jäivät kauas taakse. Työpaikkoja katosi globalisaation myötä ulkomaille ja etenkin Yhdysvalloissa nousu keskiluokkaan vaikeutui (ks. Social Mobility -kirjasta edellä). Kiina ja Intia – ja heidän perässään joukko muita entisiä kehitysmaita – sen sijaan on nostanut kansalaisia köyhyydestä ennennäkemätöntä vauhtia ja maat ovat samalla nousseet voimalla taloudellisiksi ja osin myös sotilaallisiksi mahdeiksi, lännen keskittyessä Mahbubanin mukaan vääriin vihollisiin ja vääriin toimintatapoihin.
Esimerkiksi isku WTO:n kaksoistorneihin ei Mahbubanin mielestä ollut vuoden 2001 historiallisesti merkittävin tapaus, vaan se oli Kiinan liittyminen maailman kauppajärjestö WTO:hon. Kiinalaisen työvoiman täysivaltainen osallistuminen kansainväliseen kauppaan aiheutti ”luovaa tuhoa”, eli tässä tapauksessa tehdastyöpaikkojen kadon monessa länsimaassa. Tämän seurauksiin länsieliitti, joka ylimielisesti oli juuri juhlinut kylmän sodan voittoa ”historian loppuna”, ei ollut varautunut. Länsieliitti oli väärässä myös siinä, että taloudellinen menestyminen edellyttäisi demokratiaa. Nyt se voi enää lohduttautua sillä, että Kiina ei ole yhtä innokas järjestelmäänsä levittämään kuin Yhdysvallat.
Mahbubani väittää myös, että länsi ei ole ymmärtänyt islamin kykyä ja voimaa levittäytyä ja että länsi teki virheen aliarvioidessaan venäläisten omanarvontuntoa. ”Pohjoismaista mallia” ja sen nöyryyttä Mahbubani kehuu seuraavasti:
The Nordic countries continue to excel in providing a good balance between economic growth and social harmony. This Nordic model will gradually become universalized. The United States continues to excel in higher education and entrepreneurship. The world will copy American best practices. Chinese university presidents regularly visit American campuses to learn from them. A minimalist global strategy by the West would promote even greater learning. It is always easier to learn from someone who doesn’t exude an attitude of superiority.
Afrikan ja Euroopan väestöistä Mahbubani kirjoittaa seuraavasti, vaatien perään länneltä machiavellilaisen oveluuden harjoittamista.
Africa’s population will become as large as Asia’s in 2100. Then there will be 4,5 billion people in Africa. How will an ageing population of 450 million Europeans deal with this demographic explosion? Europe must become cunning and focus on its own existential challenge.
Järvinen, R. K. (2016): Lasiinsylkijä. Savukeidas. Turku.
Luen aniharvoin kirjallisuutta, jossa saa nauraa ääneen tai joka saa silmät kostumaan. Stand up -koomikko Risto Koo Järvisen teos oli sellainen. Sivulta 72 jouduin jopa siirtymään hetkeksi kirjan loppuun, jotta saisin tietää, miten hänen ja kuningasalkoholin kanssa kävi. Vasta sitten tunteilin kirjan loppuun.
