Alkusyksyn kirjakatsaus

Kesän lukulistaltani moni teos jäi lukematta. Onneksi vastaavasti tulin lukeneeksi monia kirjoja listan ulkopuolelta. Tässä arvioita joistakin teoksista.

                         * * *

Nuoriso, kilttiä vai kunnollista?

 

Tuija Siltamäki (2020): Nuoriso, pilalla. Eva / Taloustieto Oy. Helsinki.

 

Ylioppilaslehden päätoimittajana vastikään aloittaneen Tuija Siltamäen pamfletti maalaa nykynuorisostamme myönteisen kuvan. Sellaista saattaa olla vaikea saada nuoria käsittelevän uutisoinnin perusteella. Näin Siltamäki esimerkiksi nuorten laiskistumisesta:

Nuoret arvostavat edelleen vakituisia työsuhteita, pelkäävät työttömyyttä ja juuttumista pätkätöihin. Eivät läheskään kaikki haaveile urasta tubettajana ja urheilusankarina, vaan oikeastaan useimmille sopii ihan tavallinen palkkatyö. Osa-aikaisetkaan eivät aivan tarkalleen ottaen ole nuorten ”suosiossa”, vaan niitä on usein helpompi tehdä opintojen tai lasten hoitamisen ohessa – eikä useimmille työuran alkuvaiheessa oleville varsinaisesti tuputeta vakituisia työsopimuksia.

Vastaavia huomioita on kirjassa muitakin. Harmillisesti huomioiden tueksi ei kuitenkaan juuri esitetä tutkittua dataa. Nuorten individualismista Siltamäki kirjoittaa:

Yksilöllistyminen on ainoita Y-sukupolven kuvaavia kollektiivisia määreitä, joiden merkittävyydestä sosiologit ovat suurin piirtein yhtä mieltä. Yksilöllistymisen taustalla vaikuttaa puoli vuosisataa jatkunut elintason nousu. Sen myötä perheissä on tapahtunut iso muutos: lapsista on tullut ihmisiä. Lapsia toivotaan ja arvostetaan, ja usein se myös heille kerrotaan.

Ronald Inglehartin Cultural Evolution -kirjassa käydään läpi samaa asiaa, vaurastumisen nousun suhdetta itseilmaisuun. Arvioin teoksen seuraavaan tapaan aiemmin:

Inglehartin pääpointti on, että mitä turvatumpaa ihmisten eloonjäämisestä tulee, sitä alttiimpia he ovat hylkäämään nurkkakuntaisen ryhmäsolidaarisuuden, ulkopuolisten syrjimisen ja tottelevaisuuden vahvaa johtajaa kohtaan. Eri maita vertailevien tilastojen mukaan turvattu eloonjääminen luo avoimuutta muutoksille ja uusille ajatuksille. Vaurastumisen myötä myös individualismia ja itseilmaisua tukevista normeista tulee vallitsevia, ja materiaaliset arvot korvautuvat jälkimateriaalisilla arvoilla. Teos on laaja-alainen ja kiitettävän empiirinen; vaurastuvien Aasian maiden lähitulevaisuus kertoo, kuinka yleistettävissä päätelmät ovat.

Siltamäki käsittelee myös niin kutsuttua identiteettipolitiikkaa. Optimisti minussa sanoo, että Suomessa on mahdollista päästä ilman väkivaltaisia välivaiheita tilanteeseen, jossa yksilöihin suhtaudutaan heidän luonteenlaatunsa, eikä esimerkiksi ihonvärinsä perusteella. Tulkitsen, että Siltamäellä on sama, nykyisin joissakin piireissä jo naiivina pidetty unelma:

Identiteettipolitiikasta tuskin päästään enää eroon, mutta meidän on pakko alkaa miettiä, kuinka paljon valtaa identiteeteille oikein haluamme antaa. Meidän pitäisi kerta kaikkiaan tajuta, ettei tässä kaikessa ole kyse itsestämme, vaan jostain paljon tärkeämmästä.

Teoksen ilmaisu on napakkaa, välillä tosin turhan lennokasta ja päälleliimatun humoristista. Twitter-ajan pamfletti.

 

                               * * *

 

Hiljaa hiipuu vallankumous

 

Reijo Wilenius (1969): Nuorison kapina ja aikamme suunnanmuutos. Weilin&Göös. Helsinki.

 

Siltamäen kirjaa oli kiinnostavaa verrata 50 vuotta vanhempaan Reijo Wileniuksen nuorisopamflettiin. Vuonna 2019 kuollut Wilenius toimi pitkään Jyväskylän yliopistossa filosofian professorina. Nuorempana hän vaikutti muun muassa Kriittisen korkeakoulun ja Rudolf Steiner -koulun puuhamiehenä. 

Kirjan alku, jossa puhutaan 1960-opiskelijaradikalismista, sopii tähänkin päivään:

Maailmalla vyöryy suunnanmuutoksen aalto, joka ennen pitkää saavuttaa myös Suomen rannat. Näemme, että se suuntautuu nykyistä koulua ja korkeakoulua, valtiorakennusta ja talouselämää vastaan. Minkä puolesta? 

Wilenius jatkaa, edelleen kuin tätä päivää kommentoiden, että rumilla keinoilla ei saada aikaan kaunista päämäärää:

 

Kun ihminen vallankumouksessa tottuu käyttämään väkivaltaa ja pakkokeinoja, hän ei pysty niistä vallankumouksen jälkeen luopumaan. - - Siinä määrin kuin tartumme väkivaltaan ja pakkokeinoihin, tuhoamme oman aikamme suunnanmuutoksen mahdollisuuksia.

 

Historian valossa lausunnossa on aimo annos totuutta. Vähintäänkin on niin, että ”muutama minuutti kaaosta ja väkivaltaa saattaa sisältää kokonaisen universumin epäselviä tilanteita, motiiveja ja dynamiikkaa, joita on äärimmäisen vaikea välittömästi jäsennellä”, kuten Andrew Sullivan kommentoi Yhdysvaltain levottomuuksia (The Weekly Dish, Aug 28). Sullivanin havainto tulee ilmi myös jäljempänä arvioidusta Kiinan kulttuurivallankumouskirjasta. Osaa 1960- ja 70-lukujen levottomuuksista Kiinassa on vasta nyt analysoitu kunnolla.

 

Wileniuksen mukaan 1960-luvun lopun nuorisoliikkeen henki oli kollektivistinen ja sen teot joukkohengen tekoja: ”marssimista, huutamista, laulamista, vannomista, rakennusten valtaamista, vastustajien pilkkaamista ja pieksämistä.” Tästä Wilenius kysyy retorisesti: ”Tälläkö tavalla ihminen tulee uudeksi?” ja jatkaa:

 

Ehkä suora toiminta on joissakin olosuhteissa hallitsevien herättämiseksi paikallaan, mutta tiedän, että sillä tiellä – kuten marxilaisen vallankumouksen tiellä – katoaa äkkiä näköpiiristä koko touhun tarkoitus. Siinä pääsevät vallalle juuri ne asenteet, joita vastaan on lähdetty liikkeelle.

 

Kiinan kulttuurivallankumous (ks. Andrew Walderin teoksesta jäljempänä) on malliesimerkki kumousten tarkoituksettomuudesta.

 

Yliopistosta Wilenius toteaa, että ”sitä ei saa valjastaa sosialistiseen tapaan valtion alaisuuteen eikä kapitalistiseen tapaan talouselämän alaisuuteen”. Yleisesti ottaen yliopisto on tätä linjaa noudattanut, vaikka perään on paikallaan todeta, että akateeminen vapaamielisyys on mahdollistanut lipsumista dogmatismin puolelle, ainakin joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla.

 

Olin jossakin määrin tietoinen Wileniuksen seikkailuista steineriläisyyden parissa, mutta hänen lausuntonsa olivat silti yllättäviä: ”tarvitaan välttämättä sellaista ihmisen henkisen luonnon tajuamista ja tiedostamista, josta esimerkkinä on Rudolf Steinerin ihmistieto.” Wileniuksen voidaan tulkita puhuvan hyväksyvään sävyyn jopa Maosta: ”Sillä kun nälkä lisääntyy ja Takapajulan ja Eturientolan välinen kuilu kasvaa, valmistuu päivä päivältä räjähdys, globaalinen luokkasota, johon Mao on takonut aatteelliset aseet.”

 

Kirjan loppupuolella Wilenius ennustaa perustulon saapumista: ”Edessä on väistämättömästi työn ja toimeentulon erottaminen toisistaan, toimeentulon turvaaminen työstä riippumatta, mitä nykyinen sosiaalipolitiikka vasta enteilee.” Wilenius ei kuitenkaan käsittele ratkaisevaa kysymystä siitä, mitä on toimeentulo. Millainen elintaso on riittävä laiskurille ja kuka sen saa päättää?

 

Lopussa Wilenius puhuu paheksuvaan sävyyn massamedian ja koulun ohjailemista lapsista:

Me emme vielä ole nähneet aikuisena sitä sukupolvea, joka on istunut illat telkkarin ääressä, iltapäivät oppikirjan ääressä, aamupäivät kuunnellut opettajaa ja toistellut hänen opetuksiaan.

Me taas olemme nähneet nämä tottelevaiset ”robottilapset” aikuisena – isinä ja äiteinä, pian jo vanhuksina. Ja näkemykseni on, että enemmän kuin aiemmat sukupolvet he ovat osanneet ajatella itse (mikä ei välttämättä ole paljon), ja vielä tätäkin enemmän itsenäinen ajattelu on siirtynyt heidän lapsilleen (vaikka nettiaktivismista voikin saada toisenlaisen kuvan). Itsenäiseen ajatteluun ei tarvittu steineriläisyyttä tai maolaisuutta. 

 

(Ajattelutaitojen tulevaisuuden suhteen en osaa olla kovin optimistinen. Sosiaalisen median johtavien yritysten supertietokoneet superalgoritmeineen saattavat ratkaisevasti rapauttaa ihmisten ajattelutaitoja ja keskittymiskykyä, ja sen kautta lopulta demokratiaa. Olisiko esimerkiksi Yhdysvallat nykyisessä kaaoksessa ilman älypuhelimia ja somea? Olisivatko ihmiset kiihkottomampia ja yksimielisempiä siitä, mitä todella tapahtuu?)

                                 * * *

Huono jopa hagiografiaksi

 

Silén Elin (1926): Robert Moffat. Suom. Arne Ylermi. Suomen Lähetysseura. Helsinki.

Lähetyssaarnaajien kertomuksista löytyy toisinaan ansiokkaita antropologisia kuvauksia alkuperäiskansojen elämästä, ilman tuoreempien akateemisten teorioiden painolastia (ks. aiempia huomioitani täältä). Tästä Suomen Lähetysseuran kustantamasta kirjasta tällaiset ansiot puuttuvat – siitä huolimatta, että kirjan kohde, skotti Robert Moffat (1795–1883), omissa teoksissaan usein esitteli eteläafrikkalaisten heimokansojen elämää. Kirjan vähäiset kuvaukset alkuperäiskansoista kertovat lähinnä ylimielisyydestä, esimerkiksi seuraavasti:

Siellä hän [Moffat] eleli heidän majoissaan sanoin kuvaamattoman lian ja syöpäläisten ympäröimänä, tutustui omin silmin ja korvin pakanallisiin tansseihin ja lauluihin ja pakanalliseen hillittömyyteen sen peittelemättömässä häpeämättömyydessä.

 

Kirjassa on kiinnostava lainaus Moffatin päiväkirjasta, jossa hän pohtii ”jalon villin” myyttiä:

 

Kaikki mitä kuulin ja näin, suretti minua. Pimeät paikat maan päällä ovat todella julmuuden asuinsijoja. Jospa ne jotka puhuvat kauniisti onnesta, jota villi muka nauttii alkuperäisessä tilassaan, saisivat nähdä samanlaisia näkyjä ja kuulla niitä kymmeniä tuhansia huokauksia ja tuskanhuutoja, jotka kaikuvat näissä kuoleman maissa ja tuntea kauhua sen viattoman veren vuoksi, jota vuodatetaan kaikkialla pakanamaissa, niin mahtaisivatkohan he sittenkin saattaa kertoa maailmalle, että nuo ihmiset ovat onnellisia.

 

Toisaalta tuolloin ei ollut helppoa länsimaisillakaan. Teoksessa kerrotaan Moffatien perheen laivamatkasta Kapkaupungista Englantiin:

 

Laiva ei ollut vielä päässyt ulos Taffellahdesta kun Mary Moffat [Robertin vaimo] synnytti tyttären. Kun laiva oli ehtinyt merelle, puhkesi ankara myrsky, joka teki melkein kaikki laivassa olijat merikipeiksi. Kaiken tämän lisäksi huomattiin vielä, että yksi Moffatin pikku pojista oli kuolemaisillaan, nimittäin kuusivuotias James, joka oli tavattoman älykäs ja herttainen lapsi. Hän oli tuskin toipunut tulirokosta kun hän sairastui punatautiin, joka raivosi laivalla. Ei ollut ketään, joka olisi voinut häntä hoitaa ja Mary itse oli vielä liian heikko voidakseen päästä ulos hytistään.

 

Kirjan mukaan poika kuoli äitinsä syliin ja laskettiin meren aaltoihin.

 

                   * * *

 

Mitä et tiedä, sitä et tiedä

 

Sloman, Steven & Fernbach, Philip (2017): The Knowledge Illusion. Riverhead Books. New York.

The Knowledge Illusion muistuttaa, että ihmiset varsin usein kuvittelevat tietävänsä

jotakin, jota he eivät todellisuudessa tiedä. Kirjoittajien mukaan elämme tietämisen harhassa, koska epäonnistumme vetämään selkeän rajan sen välillä, mitä on omassa päässämme ja mitä on sen ulkopuolella. Osaatko esimerkiksi selittää, miten vetoketju tai vessanpönttö toimivat? Vai kuvitteletko tietäväsi, koska joku sen tietää? Näin Sloman ja Fernbach:

Kerromme itsellemme ymmärtävämme, mitä tapahtuu ja että tietomme oikeuttavat mielipiteemme ja että toimintamme perustuu oikeutettuihin uskomuksiin, vaikka näin ei ole. Me vain siedämme monimutkaisuutta sillä, ettemme tunnista sitä. Tätä on ymmärtämisen illuusio.

Ihmisten arviot omasta tietämättömyydestä tulevat kirjoittajien mukaan realistisemmiksi, kun he joutuvat etukäteen miettimään, miten he jonkin asian selittäisivät. Kokeile vaikkapa selittää vessanpöntön toimintaperiaate. Omat vähäiset tiedot tulevat tällä tavoin kätevästi esiin. Toinen kätevä tapa osoittaa oman ajattelun puutteita on kirjoittaminen. Se viimeistään tuo ajatteluvirheet esille, ja samalla toki auttaa jossakin määrin niistä pääsemään (etenkin jos sinulla on yhtä teräviä ja kriittisiä esilukijoita kuin minulla on ollut kunnia saada).

 

Tietämisen harhan kääntöpuolena on tietämisen kirous: kun itse tiedämme jonkin asian, on vaikea kuvitella, että kaikki eivät asiaa tiedä. Asiatekstien kirjoittajat sortuvat tähän usein. He tuntuvat olettavan, että lukija kykenee pienistäkin vihjeistä tekemään kirjoittajan toivomia päätelmiä. Ainakin tekstien varhaiset versiot ovat täynnä vaikeaselkoisia ja usein epäloogisia loikkauksia asiasta toiseen. (Ohjeeni aloitteleville kirjoittajille kuuluukin, että kirjoita ensin kaikki auki, ja vasta sitten siivoa turhat pois.) Tietämisen kiroukseen kuuluu se, että voimme olla aidosti yllättyneitä ja jopa vihaisia, että jokin mielestämme tärkeä asia on jäänyt joltakulta huomaamatta. Näin Sloman ja Fernbach:

Tietämisen kirous on sitä, että meillä on taipumus ajatella, että se, mikä on päässämme, löytyy myös muiden päästä. Tietämisen harhassa taas ajattelemme, että se, mikä on muiden päässä, on myös omassa päässämme. Kummassakin tapauksessa jää huomaamatta, kuka tietää ja mitä.

Tässä yhteydessä on huomattava, että elämme ihmislajin historiassa uudenlaista aikaa: lähinaapurisi on saattanut altistua täysin erilaiselle informaatiolle kuin sinä. Syy löytyy, taas kerran, lähinnä sosiaalisesta mediasta ja sen taidokkaista algoritmeista. Ne syöttävät meille juuri sellaista sisältöä, jota ne kuvittelevat meidän haluavan. Ja nämä nerokkaimpien ihmisten suunnittelemat sinänsä nerokkaat ohjelmat eivät piittaa siitä, onko saamamme sisältö totuudenmukaista tai tasapuolista – tai hyväksi mielenterveydellemme. Algoritmit eivät siis suosi kiihkotonta ja perinpohjaista analyysia ja vuoropuhelua, vaan ne ruokkivat vihaista vastakkainasettelua. Sellainen pitää otteessaan ja tuo mainostuloja. Asiaa pahentaa se, että myös vihollismielisillä valtioilla on intressi ja somen avulla myös kyky ruokkia kansalaisten riitaisaa kahtiajakoa.

 

Yllättäen kirjassa mainitaan suomalainen jalkapalloseura PK-35, joka ”pyysi fanejaan osallistumaan värväämistä, harjoittelua ja jopa pelitaktiikoita koskevaan päätöksentekoon”: 

He äänestivät puhelintensa avulla, ja tulokset olivat surkeita. Joukkue ei menestynyt, valmentaja erotettiin ja koe lopetettiin lyhyeen. Jotta joukkoistaminen toimisi, iso yhteisö ei riitä; yhteisö tarvitsee riittävän määrän asiantuntemusta.

En löytänyt tietoa seuran kokeilemasta faniäänestyksistä; lieneeköhän asia niin yksioikoinen kuin kirjassa esitetään?

 

(Minulla on noin sata sivua kirjaa vielä lukematta; eteneminen on hidasta, koska teos on ollut ”matkakirjana”, ja taitan matkani lähinnä fillarilla.)

 

                     * * *

 

Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa

 

Anderson, Chris (2009): Ilmainen – Radikaalin hinnan tulevaisuus. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Ihmiset ansaitsevat halvan tai ilmaisen tavan lähettää toisilleen sähköposteja ja tekstiviestejä. Olen kuullut väitteen monesti, ja periaatteessa siitä on helppo olla samaa mieltä. Joku kuitenkin jollakin tavalla maksaa kyseiset palvelut. Kuka, millä ja miksi? Chris Andersonin kirja on erinomainen katsaus ”ilmaisten” palveluiden historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen.

 

(Ihmisten valmius maksaa erilaisista suoratoistopalveluista ja tukea vaikkapa yksittäisiä Youtube-kanavien pitäjiä tai podcast-juontajia on ”ilmaisen” maailmassa kiinnostava ilmiö. On vaikea ennustaa, mikä tubettajien ja vastaavien yksityisyrittäjien, valtiollisten yleisradioiden ja yksityisiltä kuuntelijoilta/katselijoilta tulevan rahoituksen suhde tulee jatkossa olemaan. Ks. huomioitani journalismin kriisistä täältä ja täältä.)

 

Ilmaisen ongelman klassikkona Anderson käsittelee Gmailin ja Yahoon kilpailua markkinaosuuksista. (Kirjan julkaisun aikaan Yahoo ei vielä ollut menettänyt johtoasemaansa sähköpostimarkkinoilla. Googlen sähköpostipalvelun menestys alkoi vasta vuonna 2012, ja sillä on nyt 1,5 miljardia käyttäjää.) Sähköpostijättien kilpailu kertoo, miksi yrityksen on mahdollista ja kannattavaa (ja usein suorastaan välttämätöntä) tarjota tuotteitaan ilmaiseksi. Näin Anderson:

 

Tulokkaalla [Gmail] on helpompaa kuin asemansa vakiinnuttaneilla [Yahoo]. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että vakiintuneilla on kassavirta, jonka ne saattavat joutua syömään. Se johtuu siitä, että niillä on paljon enemmän käyttäjiä ja miljoonien käyttäjien palvelemisen kustannukset saattavat olla tähtitieteelliset.

   Googlella ei ollut sähköpostiasiakkaita, joten se saattoi tarjota gigatavun tallennustilan ilman todellisia kustannuksia: muutama palvelin hoitaisi ensimmäiset tuhannet asiakkaat (ja kävi ilmi, että ensimmäisen vuoden ajan Googlen palvelu perustuisi yksinomaan kutsuun, mikä varmisti, että se selviäisi kysynnästä joutumatta ostamaan paljon laitteistoa). Yahoolla sen sijaan oli miljoonia asiakkaita. Jos se tarjoaisi samaa, se saattaisi joutua ostamaan varastorakennuksellisen palvelimia tyydyttääkseen lisääntyneen sähköpostin tallennuksen kysynnän. 

   Mitä enemmän Yahoon johtajat asiaa pohtivat, sitä pahemmalta tilanne näytti. Haihtuisiko heidän lisämaksuun perustuva tilausjärjestelmänsä, joka tuotti suoria myyntituloja pelkkien mainostulojen lisäksi, savuna ilmaan, kun käyttäjät saisivat kymmenen kertaa enemmän tallennustilaa ilmaiseksi? Käytettäisiinkö järjestelmää väärin siten, että Yahoon tarjoama kapasiteetti olisi ilmainen taustatuki? Ja mikä pahinta, he oivalsivat, että he eivät todennäköisesti voisi vain vastata Googlen haasteeseen: johtoasemansa säilyttääkseen heidän pitäisi tarjota enemmän.

 

Yahoon suunnitelma lisätä ilmaista talletustilaansa näytti kymmenen vuotta sitten onnistuneelta strategialta: ”Se on edelleen numero yksi ja Google kaukainen numero kolme.” Kuten todettua, tilanne muuttui sittemmin radikaalisti. Yahoo on jäänyt monen Gmailin käyttäjän varasähköpostiksi, jota käytetään lähinnä kuvien tai muun materiaalin varmuuskopiointiin.

Vaikka teknologiaa käsittelevät teokset vanhenevat yhä nopeammin, tässä kirjassa esitellyt hinnanmuodostuksen ja hinnattomuuden periaatteet säilyttävät ajankohtaisuutensa. Jos olet kiinnostunut taloudesta tai teknologiasta – tai ihmisluonnosta – lue tämä kirja, etenkin jos myös harkitset yrityksen perustamista.

 

                          * * *

 

Kenen joukoissa seisot?

 

Walder, Andrew (2019): The Agents of Disorder – Inside China’s Cultural Revolution. The Belknap Press of Harvard University Press. 

Olen lukenut lukuisia aikalaisten kuvauksia Kiinan kulttuurivallankumouksesta (lue Wikipedian mainio artikkeli). Walderin teos ei ole omakohtainen, vaan se nojaa tarkkoihin tilastoihin siitä, mitkä ryhmittymät milloinkin ja missäkin päin Kiinaa kilpailivat vallasta (opiskelijaradikaalit, työläiset, puoluekaaderit, armeijan upseerit vai mitkä). Kirja on historiallisen sosiologian aatelia. Mukana on kymmeniä tilastoja ja graafisia kuvaajia, jotka auttavat hahmottamaan tapahtumien etenemistä ja mittakaavaa. Kiinnostavimpia olivat Walderin huomiot siitä, miksi ja miten erilaiset ryhmittymät suhtautuivat muihin ryhmittymiin. Kyse on ikiaikaisesta kysymyksestä: miten yksilö valitsee ryhmänsä ja ryhmä yksilönsä.

 

Jos yksilö esimerkiksi haluaa ansaita paikkansa jossakin tiiviissä ryhmässä, hänen täytyy uskottavalla tavalla osoittaa, että hän tukee ryhmää kilpailevia ryhmiä vastaan. Tämä tulee esille Walderinkin kirjasta. Kyse on ihmisluonnosta, sen parhaista ja huonommista puolista. Asia on erityisen ajankohtainen nyt, kun yhä suurempi osa ihmisten sosiaalisesta elämästä tapahtuu netissä ja sosiaalisessa mediassa. Siellä tarve oman sitoutumisen ja uskollisuuden osoittamisesta korostuu, sillä ryhmälojaaliutta ei ole mahdollista osoittaa teoilla. Pelkkä totuuden paljastaminen ei siis riitä; kuka tahansa rehellinen ihminen voi kertoa totuuden, riippumatta ryhmälojaaliuksista. Tehokkaampaa on levittää liioiteltuja uskomuksia, salaliittoja ja överiksi meneviä rinnastuksia. Netissä ryhmään sitoutuminen toisin sanoen edellyttää ääriajattelun kanssa heilastelua.

 

Siksi ihmisten on nykyään mahdollista saada kuva, että kaikkialla yhteiskunnassa olisi entistä enemmän ahdasmielisyyttä, sortoa ja syrjintää sekä fasismia ja rasismia – vaikka pitkän aikavälin trendit ovat juuri päinvastaisia. Koronapandemia ja siihen liittyvä sosiaalinen eristäytyminen lienee vain voimistanut vainoharhaisia ylilyöntejä.

 

Toki jos yksilö uskoo, että yhteiskunta on fasismin partaalla ja että poliisi ja valtaväestö ovat läpeensä rasistisia, osallistuminen esimerkiksi Antifa- ja Black Lives Matter -liikehdintään voi tuntua houkuttelevalta ja perustellulta tavalta toimia siitä huolimatta, että liikkeiden sisällä on autoritaarisuutta ja väkivaltaa ihannoivia suuntauksia. Veikkaan kuitenkin, että jos BLM-intoilija tarkastelisi uskomustensa taustoja tarkemmin, liikehdinnän nykymuodot alkaisivat vaikuttaa vaarallisemmalta kuin asia, jota liikkeen piti vastustaa. Näin olisi ollut ainakin kulttuurivallankumoukseen osallistuneiden kiinalaisnuorten kohdalla.

 

Walderin mukaan ryhmittymien muotoutuminen kulttuurivallankumouksessa oli läpeensä dynaaminen prosessi, jonka ennustaminen olisi ollut mahdotonta:

 

Joka vaiheessa kunkin osapuolen on valittava jokin erilaisista toimintavaihtoehtoista, ja nämä valinnat riippuvat osittain muiden tekemistä valinnoista. Tämä tarkoittaa, että on mahdoton määritellä, mihin yksilö tai mobilisoitunut ryhmittymä päätyy, vaikka alkuperäiset tavoitteet ja motiivit olisivatkin tiedossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemme kykenisi selittämään ryhmien muodostumista. Se vain tarkoittaa, että toimijoilla ei ole sellaisia keskeisiä ja ennalta määrättyjä ominaisuuksia, joiden perusteella voitaisiin ennustaa toimijoiden kussakin vaiheessa tekemiä poliittisia valintoja.

Wikipedian artikkeli toteaa asian seuraavasti:

Punakaartit jakaantuivat ”konservatiivisiin”, jotka hyökkäilivät lähinnä perinteisiin porvarillisiin luokkiin kuuluneita vastaan, ja ”kapinallisiin”, jotka olivat innokkaita suuntaamaan hyökkäyksensä kommunistisen puolueen kaadereihin. ”Huonosta luokkataustastaan” puhdistautumista halunneet opiskelijat perustivat omia kaartejaan. Punakaartit saattoivat valita uhreikseen lähes keitä tahansa, sillä oli miltei mahdotonta etukäteen tietää, kuka mahdollisesti olisi Maon silmissä vastavallankumouksellinen ja kuka nuhteeton kaaderi. - - Lopulta punakaartit kävivät toinen toistensa kimppuun erinäisten ristiriitojen vuoksi.

Ryhmittymät siis alati muuttuvissa olosuhteissa muovaavat itse omia poliittisia identiteettejään ja tavoitteitaan, usein täysin tahattomasti ja sattumanvaraisesti. Samankaltaisen huomion tekee Alex de Waal (2003) Afrikan lähihistorian sotia tarkastellessaan:

 

…jokainen ryhmittymä on oikeastaan itsenäisten yksikköjen vapaaehtoinen liittouma, ja niillä kullakin on oma johtorakenteensa. Heti kun valta on kädenojennuksen päässä, liittouman sisältä nousee sellainen määrä henkilökohtaista kunnianhimoa, epäluuloa ja kateutta, että se hajottaa liiton. Tässä tilanteessa ryhmittymät eivät kykene kaappaamaan valtion hallintaa, joten ne keskittyvät taistelemaan avainresursseista kuten satamista, lentokentistä, tärkeistä kauppapaikoista ja parhaista maatalousalueista. Mikäli ne eivät saa järjestelmää toiminaan tällä tasolla – yhden ryhmittymän hallinnassa tai tekemällä kompromisseja muiden kanssa – ne jatkavat taistelua paikallisista resursseista, kuten laidunmaista, kaivoista, pikkukaupungin toreista ja niin edelleen.

 

Tämä pirstoutuminen kuvaa erityisesti Somalian konfliktia 1990-luvun alussa: ryhmittymät kiistelivät alueellisista resursseista sekä toistensa kanssa että oman ryhmittymän sisällä. 

 

Yhteneväisyyksiä voidaan luonnollisesti löytää lähempääkin: poliittisten ryhmittymien hajaantumisia ja uudelleenjärjestäytymisiä tapahtuu kaikkialla myös moderneissa ja rauhanomaisissa länsimaissa. Vauraissa demokratioissa toiminta ei vain ole niin väkivaltaista. (Suomessa esimerkiksi oli enemmistö- ja vähemmistökommunisteja, demokraattista vaihtoehtoa, SKDL:ää yms. Tuoreempana muistissa on Liike Nyt -puolueen synty ja sinisen puolueen surkuhupaisasti päättynyt erkaminen perussuomalaisista. Länsimaissa harvemmin nähdään Kiinan kulttuurivallankumoukselle tyypillistä ideologisen puhdasoppisuuden vaatimusta – vaikka ajoittain sellaisestakin on merkkejä, ks. esim. täältä.)

 

Walder jatkaa, että poliittisten instituutioiden romahtaessa valintojen tekeminen on äärimmäisen vaikeaa: aikaisempiin kokemuksiin perustuvat normit ja olettamukset eivät enää toimi. Laskelmoivinkaan toimija ei tällöin kykene ennustamaan seurauksia, joita jostakin toiminnasta syntyy. Walderin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että edes paras historiallinen todistusaineisto ei kykene kertomaan, millaisia motiiveja jonkin toiminnan takana oli. Ryhmittymät kun pyrkivät olosuhteiden jatkuvasti muuttuessa yhä uudelleen rationalisoimaan ja oikeuttamaan tekojaan, sekä itselleen että muille toimijoille. Prosessin myötä kirkassilmäisimmistä idealisteista voi tulla armottomia strategeja. 1960-luvun lopun Kiinassa ainoa tapa kontrolloida omaa kohtaloaan olikin usein toimiminen nopeasti muita ennen.

 

Kulttuurivallankumouksen edetessä kapinoivien opiskelijaryhmittymien ruokahalu kasvoi. He alkoivat vaatia pääsyä arkistoihin, joita viranomaiset olivat kapinoivista opiskelijoista keränneet. Seuraavaksi he vaativat johtavien viranomaisten luovuttamista nöyryyttäviin ja väkivaltaisiin ilmianto- ja itsetutkistelukokouksiin. Paikoin päädyttiin suoranaisiin kidnappauksiin. Joitakin ”luokkavihollisia” pakotettiin polvistumaan ja anomaan anteeksi Maon kuvan edessä.

Wikipedia kirjoittaa:

Punakaartien uhrit joutuivat monella eri tavoin kokemaan nöyryytyksiä ja suurta tuskaa, esimerkiksi pieksemistä nahkavöillä, virumista ahtaissa kopeissa ilman ruokaa ja suoranaista kidutusta. Suosittuja olivat nöyryytystä, pahoinpitelyä ja näytösoikeudenkäyntiä yhdistelleet kamppailuistunnot sekä tuskallinen ”suihkukoneasento”, jossa uhri joutui seisomaan kädet selän taakse levitettyinä ja pää kohotettuna. Uhreista monet vammautuivat tai menettivät henkensä. Punakaartilaiset saattoivat hyökätä jopa omia vanhempiaan ja muita perheenjäseniään vastaan. 

Joissakin maakunnissa paikalliset viranomaiset kannattivat protestoivia opiskelijoita ja muita kapinallisryhmiä – mutta vain jos protestointi tapahtui muualla. Paikallishallinnot myönsivätkin suuria määriä matkatukea pääkaupunkiin lähteville opiskelijoille. Tämä ei kuitenkaan päätynyt paikallishallinnon kannalta kovin hyvin: kotiin palaavat opiskelijat olivat usein radikalisoituneet, eivät suinkaan rauhoittuneet, ja lopulta opiskelijat päätyivät suuntaamaan tarmonsa paikallishallinnon kritisoimiseen. Opiskelijoiden lisäksi myös työläistaustaiset kapinalliset alkoivat vaatia hallinnolta tukea protestimatkakustannuksiinsa.

Lopulta tammikuun myrskynä tunnetun tapahtumasarjan yhteydessä punakaartilaiset syrjäyttivät paikallishallinnon lähes kaikissa Kiinan piirikunnissa. Samaa tapahtui keskushallinnon organisaatioissa, jopa ministeriöissä. Toisinaan keskenään kilpailevat kaartit julistautuivat samaan aikaan alueen vallankumoushallinnoksi. Tämä johti usein aseellisiin yhteenottoihin.

Puoluekaadereilla oli suurin intressi vaikuttaa poliittisiin kampanjoihin. Keskusjohtoisessa maassa juuri heillä oli eniten etuoikeuksia ja täten syy pysyä jatkuvasti valppaana, että omaa lojaaliutta ei asetettaisi kyseenalaiseksi. Kaadereilla ei myöskään juuri ollut mahdollisuuksia muunlaiseen työllistymiseen tai muuttamiseen muualle. Kaaderiryhmien liittoutuminen kapinoivien opiskelijoiden ja/tai työläisten kanssa sekä ylipäätään poukkoilu liittoutumista toiseen on tällaisissa oloissa varsin ymmärrettävää.

 

Asevoimat olivat monin paikoin ratkaisevassa asemassa siinä, mikä kilpailevista ryhmittymistä sai eniten valtaa. Armeijan joukoilla ja upseereilla oli kuitenkin ongelma: piti päättää, mitä kapinallisryhmää ryhdyttäisiin tukemaan. Näin Walder:

 

Vaikka armeija aluksi yritti pysyä neutraalina paikallisten ryhmittymien kiistoissa, se saattoi tahattomasti kietoutua kiistoihin juuri neutraaliutensa takia. Vallan anastaneet kapinalliset nimittäin pitivät neutraaliutta merkkinä siitä, että armeija ei tukenut heidän oikeutettuja vaatimuksiaan. Valtaan noussut ryhmä siis ajatteli, että neutraalina pysyttelevä armeija ei tunnustanut sen oikeutta valtaan. Neutraalius nähtiinkin usein kilpailevien kapinallisten vaatimusten tukemisena.

 

Neutraalina pysytteleminen oli armeijan joukoille vaikeaa myös siksi, että paikoin ne joutuivat puolustamaan itseään – etenkin tilanteissa, joissa kapinalliset vastustivat armeijan pyrkimyksiä turvata yleistä järjestystä ja talouden toimintaa. Niinpä myös armeija päätyi toimimaan poukkoilevasti, kulloistenkin poliittisten tilanteiden mukaan. Se, mikä ryhmittymä millekin puolelle sattui päätymään, ei siis edelleenkään ollut pääteltävissä intresseistä, joita ryhmillä oli ennen kuohunnan alkua.

 

Miksi Kiinassa ei sitten onnistuttu tekemään rauhanomaisia kompromisseja, joita länsidemokratioissa menestyksellä tehdään? Yksi syy löytyy hallinnon keskusjohtoisuudesta. Jos kapinoiva ryhmittymä hävisi paikallisen valtataistelun, sen jäsenet joutuivat palaamaan entisiin, suunnitelmatalouden heille määräämiin tehtäviin. Ulospääsy oli häviäjälle vaikeaa ja vainon kohteeksi joutuminen oli todennäköistä. Yleneminen työssä, jos työpaikan sai edes pitää, tuli hankalaksi. Ryhmittymien välinen vihanpito oli tällä tavoin ansa, jossa osapuolet olivat seurausten pelossa valmiita taistelemaan katkeraan loppuun saakka.

 

Imperiumit usein hajoavat tai hajotetaan käyttämällä imperiumin omia voimia sitä itseään vastaan. Miksi Kiina ei kuitenkaan sortunut? Talouselämä ja liikenne olivat monin paikoin jo lamaantuneet, mutta silti opiskelijamellakoiden ja kapinavaiheen kaaos onnistuttiin lopettamaan lyhyeen. Walderin mukaan tärkeimpiä syitä tähän oli jo aiemmin muotoutunut puoluekoneiston militarisoitunut rakenne. Kun Peking lopulta antoi selvän tuen armeijalle, se kykeni nopeasti palauttamaan järjestyksen ja tukemaan ”tarvittavia” puhdistustoimia. Monin paikoin hallinto oli myös edelleen puolueen sotilasjäsenten käsissä eli käytännössä valta saattoi säilyä koko kuohunnan ajan samoissa käsissä. Uusiin hallintorakenteisiin toki otettiin mukaan joitakin puhdistuskampanjoista selviytyneitä ryhmittymiä, mutta niiden valta jäi uudessakin hallinnossa melko vähäiseksi.

Näin Wikipedia:

Punakaartilaiset määrättiin palaamaan oppilaitoksiinsa vuoden 1968 alusta. Koulutettua nuorisoa alettiin karkottaa maaseudulle, jossa he joutuivat määräämättömäksi ajaksi raskaisiin maatöihin alkeellisissa oloissa. Alussa jotkut lähtivät vapaaehtoisesti, mutta kesällä 1968 karkotukset muuttuivat laajoiksi ja järjestelmällisiksi. Kokemus oli useimmille masentava, eikä tulokkaisiin suhtauduttu maaseudulla mitenkään lämpimästi, sillä he olivat kokemattomia maatöissä. Siinä missä punakaartien kaoottinen väkivalta laantui, alkoi Kang Shengin johtama puoluekeskuksen tutkintaryhmä jahdata puolueen vihollisia systemaattisesti kesästä 1967 alkaen. Poliittinen vaino ja terrori siis jatkui, mutta aiempaa keskusjohtoisempana.

Moni valtiollisen puhdistuskampanjan uhri teki itsemurhan tai kuoli kuulusteluissa. Yksi syy, miksi puhdistuskampanjasta koitui niin paljon uhreja ja niin laajamittaista kärsimystä, on se, että vastavallankumouksellisuuden epäily toi mukanaan epäilyn liittolaisista. Ne, jotka pakotettuna ja tuskaista tilannettaan lievittääkseen ilmiantoivat liittolaisiaan – keksittyjä tai todellisia –, vain vetivät lisää syytettyjä puhdistuskampanjan koneiston käsiteltäviksi. Itsemurhaa jopa pidettiin syyllisyyden osoituksena ja halpana konstina suojella muita syyllisiä.

 

Walder arvioi kulttuurivallankumouksessa kuolleiden lukumääräksi 1,1–1,6 miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa kuoli vasta, kun laajat ja systemaattiset puhdistustoimet olivat alkaneet. Syytettyjä ja tutkittuja arvioidaan olleen jopa 20–30 miljoonaa. Vuonna 1978 eli kaksi vuotta Maon kuoleman jälkeen keskuskomitean tutkimuksessa arvioitiin, että poliittiset hyökkäykset vaikuttivat 123 miljoonan kiinalaisen elämään. Walder kirjoittaa:

Vain Kamputsea punaisten khmerien aikaan ohittaa kulttuurivallankumouksen uhrilukemat. Kiinan kuolonuhrit ylittävät helposti Stalinin neuvostoterrorin uhrimäärän 1930-luvulla, ja ne ovat tuplasti enemmän kuin arviot Ruandan kansanmurhan uhreista tai Indonesian massamurhista vuosina 1965–66.

Toki on muistettava, että asukaslukuun suhteutettuna kulttuurivallankumous ei ole mainituista katastrofeista verisimpien joukossa. Uhrien ja kärsimyksen kokonaismäärä toki on valtava, mutta erityistä tässä kuohunnassa on silti se, että niin moni säilyi systemaattisesta vainoamisesta sen verran vahingoittumattomana, että he kykenivät tilanteen rauhoituttua uudelleen kapuamaan auktoriteettiasemaan. Eräässä tutkimuksessa jopa havaittiin, että niiden lastenlapset, jotka olivat eliittiä ennen kommunistien valtaannousua 1949, ovat keskimäärin koulutetumpia ja ansaitsevat enemmän, vaikka välissä on eliitille hankalat ja veriset kumousvuodet 1949 ja 1966–76. Se, miksi kermalla on tällä tavoin taipumus nousta pintaan, on kiinnostava ja laaja-alainen kysymys.

                  * * *

Koetan myöhemmin arvioida Charles Murrayn perinpohjaisen Human Diversity -teoksen. Se tuskin voisi käsitellä arempia aiheita: sukupuolieroja, rotueroja ja luokkaeroja. Samoin koetan arvioida Ha-Joon Changin suomennokset ja Thomas Sowellin mainion teoksen Discrimination and Disparities. Kirja käy seikkaperäisesti läpi sitä, miksi pelkkä lopputulosten epätasa-arvo (vaikkapa etnisten ryhmien tai sukupuolten välillä) ei sellaisenaan kerro syrjinnästä tai epätasa-arvoisista lähtökohdista.

Karanteenin kirjakatsaus

Minulla on aina useita tietokirjoja kesken – ja suurta osaa en koskaan lue loppuun. Tämänkaltainen epäluterilainen ja hypiskelevä lukutapani häpeällisesti vain voimistui koronakaranteenin aikana. Myös tässä katsauksessa esitellyistä kirjoista osa jäänee kesken, vaikka teokset kiinnostavia ovatkin. (Eräs oikolukua ja siteeraustarkistuksia tehnyt tuttavani sanoi, että kun tietokirjassa lainataan toista tietokirjaa, lainaus on yleensä kirjan alusta. Tämä ei ole yllättävää; luonnollisesti tietokirjat/-kirjailijat pyrkivät tuomaan pääpointtinsa nopeasti ilmi. Siksi en osaa olla kovin huolissani levottomasta lukutavastani.)

                                 * * *

Wilson, E. O. (2019): Genesis. Penguin.

Genesis on tässä olevista kirjoista ainoa, jonka olen lukenut loppuun. Arvelin etukäteen, että teos pyrkii lähinnä todistelemaan, että ryhmävalinta on evolutiivisesti merkittävä voima. Tässä olin oikeassa. Wilson ei kuitenkaan ole vakuuttava, vaikka muutoin teos onkin mainio (joskin turhan kaunokirjallinen). Wilson esimerkiksi kutsuu ryhmävalinnaksi sellaistakin tilannetta, jossa jokin ryhmä vain kasvattaa kokoaan muita ryhmiä nopeammin. Nimittäisin ryhmävalinnaksi kuitenkin vain sellaista valintapainetta, joka tuottaa yksilöille sopeutumia, jotka saavat yksilön uhraamaan geeniensä lisääntymismenestyksen ryhmän hyväksi. Toisin kuin Wilson antaa ymmärtää, ryhmävalinnan käsitteistöstä/määritelmistä ei vallitse yksimielisyyttä. Moni ryhmävalintaa puolustava tutkija näyttää myös keksivän pyörän uudelleen sen sijaan, että he pyrkisivät lisäämään jo kasautunutta tietoa. Teoreettinen käsittely ja käytännön työ ovat ryhmävalinnan suhteen harmillisen hajallaan. (Käsittelen valinnan tasoja perusteellisesti Ihmisluontoa etsimässä -teoksessani.)

                                    * * *

Koivunen, T. (2015): Amerikkalainen painajainen. Atena.

Ihmiset ovat kautta aikain selvinneet karmivista olosuhteista, keskitysleirien kauhuista ja Siperian hyytävistä rangaistussiirtoloista. Koivusen kokemukset Yhdysvaltain vankiloissa eivät tietenkään ole vastaavia, vaikka ne kylmääviä ovatkin – etenkin ottaen huomioon, että kyseisten instituutioiden väitetään edustavan vapaan maailman oikeudenmukaisuutta. Tämän vetävän kirjan tulen lukemaan loppuun; kiinnostaa tietää, miten usko itseensä ja ihmiseen voi säilyä, vaikka ”oikeutta” jakavat ja toimeenpanevat instituutiot toimivat ihmisyyttä halventavalla tavalla. Eräs kiinnostava yksityiskohta kirjassa on se, mitä kaikkea vankilassa käytetään valuuttana. (Aiheesta on mainio kirja: Richard Daviesin Extreme Economies. Kuuntele täältä hänen haastattelunsa. Täällä taas on lyhyt arvioni Yuval Hararin rahakirjasesta.)

                                   * * *

Hindman, M. (2019): Internet-ansa – Kuinka digitaalinen talous synnyttää monopoleja ja rapauttaa demokratiaa. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Suomeksi lukeminen on nopeampaa

ja ennen kaikkea tekstiin on helpompi

saada emotionaalinen kosketus.

Tämä tekee asian sisäistämisen

tehokkaammaksi.

Myös tämän teoksen tulen lukemaan loppuun. Alaotsikko kertoo kirjan pääpointin: internet ei pitänyt lupauksiaan vaan päätyi harvainvallaksi. Digitaalinen media ei siis alkanutkaan suosia pienen mittakaavan tuotantoa (The Daily Me -productions), vaan ”se suosii niitä, joilla on resursseja: rahaa, henkilökuntaa, aineistoa, laskentatehoa, älyllistä omaisuutta, vakiintunut yleisö”. Hindman jatkaa:

Verkossa on satojamiljoonia sivustoja, mutta kolmasosa siellä käynneistä keskittyy neljälle suurimmalle yhtiölle eli Googlelle, Facebookille, Microsoftille ja Yahoo!:lle. - - Rahan ja huomion vastavuoroinen suhde luo palautepiirejä, joissa varhaisessa vaiheessa menestyneet sivustot ja sovellukset voivat investoida entistä suurempaan menestykseen.

Vielä on turhan aikaista sanoa, mutta koronakriisi näyttää vain syventävän netin jakautumista menestyjiin ja häviäjiin.

                                         * * *

Giridharadas, A. (2019): Winners Take All – The Elite Charade of Changing the World. Penguin. 

Kirjan alussa Giridharadas esittelee kovia lukemia:

Rikkaimman yhdysvaltalaisen kymmenesosan keskimääräiset tulot ennen veroja tuplaantuivat vuodesta 1980, ylimmän prosentin tulot nousivat yli kolminkertaisiksi ja ylimmällä 0,001 prosentilla tulot kasvoivat yli seitsemänkertaisiksi – vaikka alimman puoliskon tulot ennen veroja pysyi suunnilleen samana.

Rikkaiden ja köyhien ero ei näy ainoastaan tilipussissa:

Rikkaat amerikkalaiset miehet, jotka elävät pitempään kuin yhdenkään maan keskivertokansalaiset, elävät 15 vuotta pitempään kuin köyhät amerikkalaiset miehet, jotka kestävät vain yhtä kauan kuin miehet Sudanissa ja Pakistanissa.

Tilastot ovat tavattomia, vaikka ne perustuisivatkin jossakin määrin epäluotettaviin mittauksiin. Giridharadasin pointti tilastojen esittelylle on seuraava: nykyinen talouseliitti saattaa kantaa sosiaalisista kysymyksistä enemmän huolta kuin mikään eliitti aikaisemmin, mutta numeroiden valossa se on silti ahnein ja itsekkäin eliitti maailmanhistoriassa. Giridharadasille iso osa rikkaiden harjoittamasta hyväntekeväisyydestä onkin konservatiivista itsepuolustusta ja talouseliitin etuoikeuksien suojelemista yhteiskunnallisilta muutoksilta:

Ihmiset, joilla on eniten hävittävää todellisesta sosiaalisesta muutoksesta, ovat asettaneet itsensä sosiaalisen muutoksen johtoon, usein eniten muutosta tarvitsevien passiivisella hyväksynnällä.

Tilanne selittynee osin sillä, että digitalouden jätit ovat samaan aikaan eräässä mielessä radikaalin demokraattisia ja vaarallisen oligarkkisia ja autoritaarisia. (Kysymys hyväntekeväisyydestä ei toki ole yksioikoinen: moni miljonääri esimerkiksi harjoittaa sellaista hyväntekeväisyyttä, joka demokratioissa tuskin saisi kannatusta taakseen – olipa kyse eliitin itsesuojelusta tai ei.) Giridharadas jatkaa:

Facebook vapauttaa ihmiset algerialaisissa kellareissa kirjoittamaan, mitä he haluavat, kaiken maailman nähtäväksi. Airbnb mahdollistaa kenelle tahansa kotinsa vuokraamisen. Uber sallii kenelle tahansa, jolla on taloudellisia vaikeuksia, ladata sovellus ja ilman sähläämistä aloittaa ansaitseminen. Nämä alustat puskevat valtaa kohti reunoja – valtaa, jota kerran pitivät mediayhtiöt, hotelliketjut ja taksiliitot. Mutta samaan aikaan verkostoilla on taipumus johtaa keskittymiseen. Ei ole hauskaa, jos puolet luokkatovereistasi ovat jossakin toisessa sosiaalisessa mediassa, niinpä Facebookista tulee käytännössä monopoli. Verkostoteorian pääajatuksia on, että mitä isommasta verkostosta on kyse, sitä enemmän se kykenee puristamaan hyötyä uusista yhteyksistä. Verkostot ovat niitä harvoja petoja, jotka tulevat terveemmiksi, kovemmiksi ja nopeammiksi, mitä lihavampia niistä tulee.

                                              * * *

Holslag, J. (2018): A Political History of the World – Three Thousand Years of War and Peace. Pelican.

Kirjan alku on todella vetävä. Unohdin jopa sen historiantuntemusta vähättelevän herjan, että historia on vain loputon joukko toinen toistaan seuraavia tapahtumia. Sadan sivun jälkeen näitä tapahtumia on kuitenkin esitelty jo siinä määrin, että herja muuttuu todeksi: historia todellakin on vain yksiä peevelin tapahtumia peräkanaa – eikä kukaan näytä niistä oppivan.

Holslagin teos on maailmanpolitiikan historia ”alusta” ”loppuun”, kattaen kaikki tärkeimmät valtiot, valloitussodat ja rauhanneuvottelut. Nostan tähän esimerkiksi vain yhden tapahtuman: sen, että nykyisen Intian maita hallinnut kuningas Ashoka (268–232 eaa) omaksui buddhalaisuuden opit, luopui väkivallasta ja alkoi edistää hyväntahtoista hallitsemistapaa. Käytännössä Ashokan hallitseminen oli kuitenkin toisenlaista: kuninkaalla oli hyvin järjestäytynyt 600 000 sotilaan armeija ja laaja verkosto vakoojia ja lähettiläitä, jotka pitivät hänet tietoisena provinsseissa vallitsevista olosuhteista. Oppi harmoniasta perustui raakaan voimaan, aivan kuten Kiinassa nykyään.

                                              * * *

Mercier, H. & Sperber, D. (2017): The Enigma of Reason – A New Theory of Human Understanding. Penguin.

Teos käsittelee ihmisyyden yhtä perustavanlaatuisinta ominaisuutta: järkeä ja rationaalisuutta. Miten järki toimii? Tai miksi se joskus näyttää täysin lakkaavan toimimasta? Kysymykset ovat kaikkien ihmistieteiden ytimessä, ja kysymyksiä voidaan tarkentaa huomattavan yksityiskohtaisiksi. Missä määrin ja millä tavoin evolutiivisesti kehittyneet valmiudet suuntaavat rationaalisuuden kehittymistä yksilölle? Missä määrin oppimiskyky on kehittynyt vastaamaan juuri tiettyihin ongelmiin eli kuinka erikoistunutta oppimisvaisto on? Ja millä tavoin oppimisvaisto hyödyntää kokemuksia? Tutkimus näyttää esimerkiksi tukevan ajatusta, että ihmisillä on vaistonkaltainen valmius tunnistaa ja omaksua (ainakin tietynlaisia) sosiaalisia normeja.

Kirjoittajien mukaan järki on metarepresentationaalinen moduuli, joka tuottaa intuitioita sekä maailmasta yleisesti että myös järjestä/rationaalisuudesta itsestään. Heidän mukaansa järki voi siksi olla toiminnoiltaan varsin erikoistunut mutta tuotoksissaan yleisluontoinen. Toistaiseksi kiinnostavinta antia ovat olleet kirjoittajien pohdinnat selittämisen ja oikeuttamisen suhteesta ihmisten ajattelussa.

                                          * * *

Inglehart, R. (2018): Cultural Evolution – People’s Motivations are Changing, and Reshaping the World. Cambridge University Press.

Kirjan pääpointti on, että mitä turvatumpaa ihmisten eloonjäämisestä tulee, sitä alttiimpia he ovat hylkäämään nurkkakuntaisen ryhmäsolidaarisuuden, ulkopuolisten syrjimisen ja tottelevaisuuden vahvaa johtajaa kohtaan. Eri maita vertailevien tilastojen mukaan turvattu eloonjääminen luo avoimuutta muutoksille ja uusille ajatuksille. Vaurastumisen myötä myös individualismia ja itseilmaisua tukevista normeista tulee vallitsevia, ja materiaaliset arvot korvautuvat jälkimateriaalisilla arvoilla. Teos on laaja-alainen ja kiitettävän empiirinen; vaurastuvien Aasian maiden lähitulevaisuus kertoo, kuinka yleistettävissä päätelmät ovat.

                                          * * *

Speigelhalter, D. (2019): The Art of Statistics – Learning from Data. Penguin.

Etukäteen en olisi uskonut nauttivani näin paljon tilastotiedettä käsittelevästä, yli 400-sivuisesta kirjasta (tekstisivuja on 380, seassa paljon taulukoita ja käppyröitä). Kunpa opiskeluaikoina olisi ollut aikaa ja voimia ja älyä perehtyä alaan paremmin; tai kunpa kirja olisi tuolloin ollut käsillä.

Teos antaa tilastotieteilijän vastauksen muun muassa seuraaviin kysymyksiin: vähentävätkö kameratolpat onnettomuuksia, mitä voimme ennustaa lapsen pituudesta hänen vanhempiensa perusteella, toimiiko rukous, montako seksipartneria briteillä todellisuudessa on, kuinka monta puuta maapallolla kasvaa, voimmeko ennustaa, millaiset matkustajat selvisivät Titanicilta ja niin edelleen. 

Karanteenin aikaan luin ennätyksellisen paljon

lehtiartikkeleita, osa digitaalisina (mm. 

Skeptic, Reason, The Atlantic ja Skeptical

Inquirer -lehdistä).

Poimin kirjasta yksinkertaisen ja usein unohtuvan opetuksen: se, että teemme jotakin (esim. otamme lääkkeen) ja asiat muuttuvat jotenkin (paranemme/tulemme sairaammiksi), ei tarkoita, että juuri me aiheutimme muutoksen. Ihmisten on toisinaan vaikea hyväksyä tätä. Sen sijaan ihmisillä on taipumus kehitellä kerronnallisia selityksiä tapahtumille, etenkin, jos he itse ovat tapahtumien keskiössä. Todellisuudessa kyse on huomattavan usein puhtaasta sattumasta ja ääri-ilmiöiden luonnollisesta tasoittumisesta kohti keskiarvoa. Sports Illustrated -lehden kirous esimerkiksi kuuluu: kun urheilija hienojen saavutustensa vuoksi pääsee lehden kanteen, hänen suoritustasonsa yleensä romahtaa. Tämänkaltainen luonnollinen ja spontaani taantuminen kohti keskiarvoa koskee lähes kaikkea, urheiluvalmentajan suorituksia, pörssimeklareiden voittoja ja jopa maiden välisiä PISA-tuloksia. (Ks. aiheesta täältä, Gary Smithin kirjan arvio.)

Toinen läksy kirjasta voisi olla se, että ihmisen nautinto uuden tosiseikan löytämisestä on niin suuri, että usein kuvittelemme löytäneemme ja ymmärtäneemme jotakin, vaikka todellisuudessa emme olekaan. Esimerkkinä toimii kasvatuksen vaikutus sukupuolirooleihin. Meillä on monia syitä ajatella, että sukupuolierot taipumuksissa ja mieltymyksissä johtuisivat tyttöjen ja poikien erilaisesta kasvatuksesta - ja niin joissakin ihmistieteissä vahvasti väitetään ja yhä uudet opiskelijapolvet tämän seikan myös "löytävät" ja siitä innostuvat. Tutkimus ei kuitenkaan tue ajatusta. Eräs meta-analyysi esimerkiksi päättelee seuraavasti: 

However, to date there is no consensus in the literature about the extent to which parents do treat their sons and daughters differently, in which areas of parenting this mostly occurs, and whether fathers and mothers differ in the extent of gender differentiation.

Vanhempien omaksumat sukupuolistereotypiat saattavat toki selittää, miksi jotkut vanhemmat kohtelevat eri tavoin tyttö- ja poikalapsiaan, mutta tällaista mekanismia ei ole pystytty empiirisesti varmistamaan. (Kesällä ilmestyvässä Skeptikko 2/2020 -lehdessä on aihetta sivuava, sukupuolista työnjakoa käsittelevä juttuni.)

Marraskuun kirjakatsaus

Tässä joitakin viime aikoina lukemiani kirjoja. Seuraavaksi tartun muun muassa Arvoon ja Mullistukseen. (Itselle tilaamani joululahjakirjat saapuivat juuri ennen postilakkoa, paketit avaan vasta aattona.)

Rantala, Markus (2019): Masennuksen biologia – Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin. Terra Cognita. Helsinki.

Rantalan kirja avaa uudenlaisia näkökulmia masennukseen ja muihin mielialahäiriöihin. Hänen kiistelty teesinsä on, että masennusta on useita eri muotoja, joista jokainen vaatii omanlaistaan hoitoa. Toinen Rantalan teesi (jonka takana on melko vahvaa tutkimusnäyttöä) on, että kehon matala-asteinen tulehdustila on olennainen tekijä masennuksessa ja sen hoidossa. Aihepiiriä koskeva tutkimus on joiltakin osin alkuvaiheessa, ja osa kirjan väitteistä jääkin odottamaan lisävahvistusta. Osa väitteistä taas on jo vakiintunutta tietoa, esimerkiksi liikunnan merkitys. Näin Rantala:

Jos masentuneen saa ymmärtämään, mikä on esimerkiksi tulehduskipulääkkeiden hoitava mekanismi masennuksen hoidossa, ja näytetään tutkimukset, jotka osoittavat niiden oikeasti toimivan, voidaan olettaa, että myös niiden lumevaikutus on voimakkaampi. Masennuksen hoidossa on tärkeää nimenomaan herättää toivon tunne, ja hoitojen toimivuuden osoittaminen potilaalle auttaa siinä. Evoluutiopsykologia tuo mukanaan toivon, sillä se antaa teoriapohjan psykiatrialle yhä tehokkaampien hoitomuotojen kehittämiseksi.

                             * * *

Smith, G. (2018): What the Luck? – The Surprising Role of Chance In Our Everyday Lives. Duckworth Overlook. Lontoo.

Vuonna 1869 ilmestyi Francis Galtonin kirja Hereditary Genius. Sen pääsanoma on, että lahjakkuus (esim. musikaalisuus ja älykkyys) periytyy. Väitteensä tueksi Galton käy läpi nimeltä mainiten aikansa tunnettuja taiteilijoita, tieteilijöitä, tuomareita, poliitikkoja ja heidän sukulaisuussuhteitaan. Galton, joka oli tunnetun tutkijan (ja runoilijan) Erasmus Darwinin lapsenlapsi ja Charles Darwinin serkku, kirjoittaa itsestään päälle liimatun vaatimattomasti: ”Voisin lisätä tähän muita suvun jäseniä, jotka vähäisemmässä määrin mutta silti ratkaisevalla tavalla ovat kehittäneet kiinnostuksen luonnonhistoriallisiin kysymyksiin.”

150 vuotta Galtonin jälkeen tilastotieteilijä Gary Smith ottaa käsittelyyn kolikon toisen puolen, sattuman merkityksen. What the Luck? -teos korostaa tilastollista ilmiötä nimeltä ”regression to the mean” eli taantuminen kohti keskiarvoa. Esimerkiksi superälykkäiden vanhempien jälkeläiset ovat keskimäärin muuta väestöä älykkäämpiä, mutta lapset kuitenkaan harvoin yltävät vanhempiensa tasolle. Tilastollisesti lapset siis taantuvat kohti keskiarvoa. Maineikas psykologi Hans Eysenck jopa omisti erään älykkyyseroja käsittelevän kirjansa lapsilleen ”toivoen, että geneettinen regressio kohti keskiarvoa ei olisi kohdellut heitä liian kovakouraisesti”. Vastaavasti superälykkäiden lasten vanhemmat ovat yleensä lähempänä keskiarvoa. (Suunta kohti keskiarvoa pätee luonnollisesti myös vanhempiin/lapsiin, jotka ovat toisessa ääripäässä eli kognitiivisilta kyvyiltään rajoittuneimpia.)

Erityisen paljon kirjassa on urheiluesimerkkejä. Sattuma näyttää ratkaisevan valtaosan esimerkiksi pallopeleissä menestyvien joukkueiden ja yksilöiden suoritusten vaihtelusta. Teos on vakuuttava myös väittäessään, että ”keskiarvotaantuma” on olennainen tekijä lääketieteellisten hoitojen tuloksissa (jopa kaksoissokkotesteissä) ja kansakuntien bruttokansantuotteiden kasvuvauhdissa, pörssisijoitusten tuotoista puhumattakaan. Luettelomaisuudestaan huolimatta kirja pitää otteessaan ja auttaa lukijaa kohti rationaalista ajattelua.

                                    * * *

Neuvonen, Riku (2018): Sananvapauden historia Suomessa. Gaudeamus. Helsinki.

Neuvosen teos sisältää suomalaisen sananvapaushistorian lisäksi teoreettisia ja filosofisia pohdintoja. Jotkin esimerkkitapaukset suomettumisesta ovat edelleen masentavaa luettavaa. Hieman enemmän olisin kaivannut sen analysointia siitä, miten netin myötä tullut kaikille avoin mahdollisuus julkaista mitä vain ja koska vain, on vaikuttanut Suomen sananvapausilmapiiriin. Tosin aihepiiri ymmärrettävästi tarvitsee omat teoksensa (alla mainittu Free Speech -kirja on juuri tällainen). Tässä joitakin lainauksia Neuvoselta:

Oikeusjärjestelmässä sananvapaus kuuluu ihmis- ja perusoikeuksiin, jossa sillä on vankka aatteellinen ja historiallinen pohja. Sen käytännön toteutumisen vaikuttavat niin lainsäädäntö kuin yhteiskunnalliset asenteet ja yhteiskunnan yleinen tilakin. Sananvapaus ei ole yksiselitteinen asia vaan eri tahojen jatkuvan muokkauksen kohteena oleva käsite ja oikeus, jonka hallinnasta käydään taistelua.

Usein eilispäivän laajan ilmaisun kannattajat vaativat seuraavana päivänä heidän mielestään sopimattomien ilmaisujen kieltämistä.

Varsinainen sensuuri ei ole loppunut maailmasta, ja sen vähätteleminen on kyseenalaista.

Nykyajattelussa 2010-luvulla kunniansuoja on osa yksityisyydensuojaa siltä osin, kun suojataan ihmisten oikeutta päättää omasta vaikutelmastaan muiden silmissä. Pääedellytys kunnianloukkauksessa on nykyisin totuudenvastaisuus. Kunniansuoja saanut enemmän merkitystä tietoverkkojen aikana, mutta toisaalta samalla ovat kasvaneet vaatimukset luopua kokonaan sen loukkaamisen kriminalisoinnista. Monessa valtiossa kunnian suojaamisesta rikoslain avulla on luovuttu ja rikos on dekriminalisoitu. Sen sijaan itsevaltaiset, harvainvaltaiset ja illiberaalit demokratiat ovat käyttäneet kunniansuojaa poliittisten vastustajien hiljentämiseen. Yksityisyydensuojan perusta on 1800-luvulla, mutta varsinaiseksi oikeudeksi se kehittyi toisen maailmansodan jälkeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa yksityiselämänsuojasta kehittyi sananvapauden rajoitteen sijasta oma ihmisoikeutensa 1990-luvun kuluessa.

Tietoverkkojen kehityksen mukana tulivat uudet huolet, uudet moraaliset paniikit, joista yhden aiheutti lapsiporno. Huoli johti vuonna 1997 lakiin, jolla operaattorit velvoitettiin estämään pääsy sivuille, joilla epäiltiin olevan lapsipornoa. Kyseessä oli ensimmäinen varsinainen sensuurilaki sitten videolain, mutta tästä huolimatta laista ei pyydetty lausuntoa eduskunnan perustuslakivaliokunnalta. Laki on edelleen tätä kirjoitettaessa vuonna 2018 voimassa, mutta operaattorit ovat vähitellen luopuneet estolistojen käytöstä, eikä ilmeisesti myöskään keskusrikospoliisi päivitä listaa siinä määrin kuin ennen. Laki havainnollistaa hyvin sitä, että kun asioita päädytään poliittisen paineen vuoksi korjaamaan nopeassa tahdissa, saattaa lain tarkoituksenmukaisuuden tai ihmis- ja perusoikeuksien mukaisuuden arviointi jäädä sivurooliin. Laki ei missään vaiheessa toiminut tarkoituksenmukaisesti, mihin johtopäätökseen päätyivät muun muassa eduskunnan oikeusasiamies ja rikospoliisi omissa selvityksissään. 

Sananvapauden kaltaisten oikeuksien perusajatus on, että mikäli jonkin oikeuden haluaa itselleen, tulee se samalla hyväksyä muiden käyttämänä. Kun sallii itselleen oikeuden esittää mielipiteitä, tulee se sallia muillekin.

                                      * * *

Garton Ash, Timothy (2016): Free Speech – Ten Principles for a Connected World. Atlantic Books. Lontoo.

Tämä on massiivinen ja massiivisen tärkeä teos sananvapaudesta ja siihen liittyvistä haasteista nykyisessä digijättien maailmassa. Suuri osa esitetyistä periaatteista on sellaisia, että tavallisella kaduntallaajalla ei ole niihin juuri vaikutusvaltaa tai edes mitään sanottavaa (vaikkapa ”net neutrality”). Useimmat Garton Ashin huomiot ovat silti kiinnostavia ja ansaitsisivat jatkuvaa keskustelua. (Aiempia sananvapaus- ja ”vihapuhe”-pohdintojani on täällä, täällä, täällä ja täällä.)

Olen tarkoituksella pidättäytynyt kommentoimasta tuoretta Päivi Räsäsen lausuntojen tutkintaa, koska on niin ilmeistä, että hänellä tulee olla oikeus esitellä aataminaikaisia syntikäsityksiään. (Räsänen esitti vuonna 2004 – ja lausunto on yhä netissä – että homous on syntiä. Valtakunnansyyttäjä tulkitsee tämän olevan kansanryhmää vastaan kiihottamista.) Sananvapausoikeudenkäyntien ongelma on se, että jotta rankaisulla olisi jonkinlainen legitimiteetti, oikeuden pitäisi kyetä ratkaisemaan kaksi äärimmäisen mutkikasta kysymystä: 1) onko luultavaa, että kyseessä oleva puhe/teksti aiheuttaa tekoja ja 2) olisiko puhujan/kirjoittajan pitänyt tietää, että hänen puheensa aiheuttaa tekoja (eli riittävällä todennäköisyydellä yllyttää joitakin ihmisiä syrjintään/väkivaltaan).

Oikeuden päätökset ottavat siis käytännössä kantaa siihen, missä määrin puhujan tulee tuntea yleisönsä reaktiot ja oma vaikutusvaltansa. Näiden seikkojen ratkaiseminen tuomioistuimessa ei yleensä ole mielekästä (jo siksi, että puheen ja tekojen välillä voi olla pitkä aika). Epämääräisen ”kiihottamisen” sijasta rangaistavuuden olisikin perustuttava konkreettisemmin siihen, yllyttikö puhe rikokseen – eli syrjintään ja väkivaltaan – vai ei. 

Esimerkkinä toimii se, kun Pentti Linkola vastikään totesi, että pakolaisten tulisi antaa hukkua Välimereen. Teknisesti tämä saattaa täyttää rikokseen yllyttämisen kriteerit (heitteillepano, pelastustoimen laiminlyöminen tms.), mutta käytännössä kalastajavanhuksen lausuntoa Euroopan toiselta äärilaidalta ei ole mieltä pitää rikollisena. Asiayhteys - eli käytännössä se, aiheutuuko puheesta todellista vaaraa – on tässäkin olennainen. Vastaavasti on eri asia, pitääkö konservatiivikristitty ”Saksassa ei ole tilaa muslimeille” -puhetta moskeijan edessä olevalle vihaiselle mielenosoittajajoukolle vai sanooko hän saman asian TV-haastattelussa. Laki on tässä väistämättä tulkinnanvarainen, mutta tulkinnanvaraisuutta on mahdollista minimoida ilman sananvapauden kaventamista. (Yleisesti on niin, että vapauksien kaventamisella on taipumus kolahtaa lopulta ”sensuroijan” omaan nilkkaan. Sellainen ei toki lohduta ilmaisunvapauden puolustajaa.)

                                      * * * 

Murray, Douglas (2019): The Madness of Crowds – Gender, Race and Identity. Bloomsbury. Lontoo.

Douglas Murrayn teos The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity käsittelee aiheita, jotka jakavat tai ovat joskus jakaneet ihmisiä jyrkkiin rintamalinjoihin: sukupuoli, rotu, homoseksuaalisuus, transseksuaalisuus. Jakautumisen takaa paljastuu usein oikeudenmukaisuuden nimissä aloitettu mutta uhriutumiseen ja väkinäisesti syötettyihin identiteetteihin keskittyvä kulttuurisota. Kiistan aiheena on myös se, kuka saa määritellä, mitä edistys ja oikeudenmukaisuus ovat.

Murray pohtii muun muassa marxilaisuuden roolia näissä 2000-luvun kulttuurikiistoissa. Hänen mukaansa työväenluokka saattoi 1900-luvun lopussa olla edelleen riistetty, mutta työväki ei kuitenkaan itse riistoaan enää tunnistanut. Työläinen hylkäsi marxilaiset luokkateoreetikkonsa ja hänelle markkinoidun ”edistyksen”. Vasemmistoeliitti joutui etsimään – ja löysi – uusia sorron uhreja. Se suuntasi voimansa patriarkaattiin, rasismiin ja seksismiin.

Yhteiskunnan ja yksilön väitettiin edelleen olevan kapitalististen sortovaltarakenteiden sätkynukkeja. Mutta aika oli kypsä sille, että työväki voitiin korvata kuuliaisemmilla, kiitollisemmilla ja tiedostavammilla ”uhreilla”. Maailmankuva oli edelleen marxilaisittain vääristynyt ja yksioikoisen armoton: kaikki oli kieroa valta- ja identiteettipeliä, johon ihmiselämään kuuluvat rakkaus, anteeksianto ja tarve hallita omaa elämää eivät mahtuneet. Ja jos työläinen sitten ilmaisi huolensa perheenjäsentensä, arvojensa tai maansa tulevaisuudesta, hän sai pian kuulla olevansa rasisti, seksisti ja homokammoinen, sittemmin myös transkammoinen.

Moni taho on luultavasti hyötynyt tilanteesta. Esimerkiksi Perussuomalaisten kannatuksen väitetään kasvaneen nimenomaan vasemmiston strategiamuutosten takia. Uhriaseman ja identiteetin korostaminen tilanteessa, jossa naisten ja vähemmistöjen elämä on käytännössä kaikilla mittareilla entistä parempaa, on näkemyksen mukaan vain voimaannuttanut kansallismielisyyttä ja konservatismia.

Toinen hyötyjä näyttää olleen yliopistojen humanististen/sosiaalitieteellisten laitosten opiskelija, tutkija ja opettaja. Uusi ilmapiiri mahdollisti hänelle tieteellisen objektiivisuuden ankarien vaatimusten sivuuttamisen ja epäselvien ja epäjohdonmukaisten tekstien tuottamisen. Riitti, että kirjoittaja teeskenteli näkevänsä patriarkaalisrasistishomokammoista sortoa. Varsinaisena uhrina oli luonnollisesti yliopisto: opetuksen ja tutkimuksen laatu sekä korkeakoulutuksen uskottavuus. Toki myös sivistynyt vuoropuhelu kärsi, kun ihmiset alkoivat toimia toistensa sanapoliiseina ja korostaa moraalista ylivertaisuuttaan ja puhdasoppisuuttaan. (Jopa Barack Obama totesi eräässä keskustelutilaisuudessa, että nuorten pitäisi päästä sanapoliisitouhuilustaan nopeasti yli: ”Wokeness is not activism.” Murrayn ja Obaman ajatusten vuoksi ennustan intersektionalistiselle liikehdinnälle nopeaa loppua.)

                                        * * *

Dawkins, Richard (2019): Outgrowing God – A Beginner’s Guide. Bantam Press. Lontoo.

Richard Dawkinsin tuore teos ei sisällä mitään sinänsä uutta. Mukana on Raamatun ristiriitaisuuksia ja sen myyttien julmuuksia kansanmurhineen ja kivittämisohjeineen. Uutta kirjassa on sen nuori kohdeyleisö eli 15-vuotiaat ja sitä vanhemmat. Teos olisikin parasta mahdollista luettavaa rippileirilapsille.

Tai näin kuvittelin kirjan ensimmäisen osan jälkeen. Myöhemmissä luvuissa paljastui, että teos on myös mainio johdatus evoluutioon, tieteelliseen ajatteluun, moraalin syntyyn ja tietysti myös Dawkinsin itsensä ajatteluun ja sen kehittymiseen. Kirja on myös luettavampi kuin hänen omaelämäkertansa.

Tässä ote Dawkinsin koulupoikamaisesta kiihotuspuheesta:

Mitä ajattelet ihmisistä, jotka uhkaavat lapsia kuolemanjälkeisellä ikuisella tulella? Tässä kirjassa en yleensä vastaa tällaisiin kysymyksiin. Mutta en voi olla tekemättä tässä poikkeusta. Sanoisin, että nämä ihmiset ovat onnekkaita, että sellaista paikkaa kuin helvetti ei ole, koska en voi kuvitella ketään, joka ansaitsisi enemmän joutua sinne.

                                       * * *

Diamond, Judy & Bond, Alan (1999): Kea, Bird of Paradox – The Evolution and Behavior of a New Zealand Parrot. University of California Press. Berkeley.

Kea on variksen kokoinen, ilmeikäs ja leikkisä – ja usein tuhovimman villitsemä – papukaija Uudesta-Seelannista. Jotkut pitävät tätä uteliasta ja käyttäytymiseltään varsin joustavaa lintua ilkeämielisenä tappajana, onhan se oppinut raatelemaan elävistä lampaista lihapaloja. Lajin eloonjääminen (alkuperäisen ekosysteemin lähes tuhoutuessa) perustuu nimenomaan olennon joustavuuteen ja oppimiskykyyn, siis älykkyyteen.

Kiinnostavin osa kirjassa on ihmisen vaikutus saarten ekosysteemeihin. Australiaan tuodut vieraslajit, lähinnä kaniinit ja niiden aiheuttamat tuhot ja vastatoimet, ovat suomalaisille tutumpia, mutta Uuden-Seelannin asutushistoriaan liittyy vastaavia mullistuksia. Jo varhaiset polynesialaiset olivat tuoneet saarille koiran ja rotan (polynesianrotta). He myös hävittivät sukupuuttoon uljaan moa-linnun, ja sen myötä joukon moasta riippuvaisia muita lajeja. Vasta eurooppalaiset kuitenkin kunnostautuivat ekosysteemin muokkaamisessa:

1800-luvun eurooppalaiset asuttajat toivat Uuteen-Seelantiin joko ruoaksi, urheilumetsästyskohteeksi, tuttuuden vuoksi tai yksinkertaisesti vahingossa jopa 143 uutta eläinlajia. Niistä 34 on vakiinnuttanut asemansa nykyään. Tuotuja vieraita kasvilajeja oli 1600... Useimmat lajit tuotiin vuosina 1850–1890, jolloin eurooppalaisten siirtolaisuus oli suurimmillaan.

                           * * *

Berger, J. M. (2019): Ekstremismi. Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita. Helsinki.

Arvioin Bergerin kirjan myöhemmin perusteellisemmin. Onko terrorismi aina ektremismiä? Tarvitseeko toiminta ideologisen oikeutukseen ollakseen ekstremismiä? Mikä on uskonnon suhde ekstremismiin? 

                           * * *

Korhonen, Johanna (2013): Kymmenen polkua populismiin. Into.

Johanna Korhosen teos on saanut innoituksensa Timo Soinin ja Perussuomalaisten taannoisesta vaalimenestyksestä. Ottamatta kantaa politiikan trendeihin sen enempää, on huojentavaa huomata, että vain kuuden vuoden takaiset poliittiset huolenaiheet ja moraalinen paniikki tuntuvat monessa suhteessa vanhentuneilta. Puoluekenttä muuttuu ja johtajat vaihtuvat, mitä voitaneen pitää elinvoimaisen demokratian merkkinä. 

Korhonen määrittelee populismin seuraavasti:

Populismilla tarkoitan tässä sellaista politiikan teon tapaa, jossa asiat pelkistetään yksinkertaisiksi vastakkainasetteluiksi ja jossa puhuja vetoaa kuulijan itsekkyyteen mieluummin kuin tämän yhteisvastuuseen.

Korhosen määritelmä sivuuttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin populistit, joista hän puhuu, usein korostavat itsekkyyden sijasta kansan kokonaisuutta tai muuta vastaavaa. Toiseksi populismeja on montaa sorttia. Kansallismielinen populisti esimerkiksi väittää, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan tai sen historiaa. Hänen mielestään eliitti suosii ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia eikä kunnioita esimerkiksi sotaveteraanien uhrauksia. Konservatiivipopulisti taas painottaa perinteisiä arvoja ja elämäntapoja. Moni heistäkin vastustaa maahanmuuttoa, mutta ennen kaikkea he pelkäävät maan sisältä tulevaa uhkaa: homoseksuaaleja, älymystöä tai melkein mitä tahansa eliittiä, joka ei ota osaa ”tavallisten ihmisten” pyrkimyksiin. Valtiota vastaan -populisti taas näkee valtiovallan uhkaavan ja rajoittavan kansalaisten vapauksia. Yhdysvalloissa on esimerkiksi niin kutsuttu Teekutsuliike ja Euroopassa on joitakin EU:ta ja Brysselin byrokraatteja vastustavia puolueita. Vasemmistopopulismi puolestaan lietsoo taloudelliseen epätasa-arvoon ja jäykkiin luokkarakenteisiin perustuvaa luokkavihaa.

Vasemmistopopulisti siis kokee, että talouseliitti ei ole ansainnut etujaan. Konservatiivipopulisti puolestaan esittää, että eliitti ei suo tavallisille kansalaisille näiden ansaitsemaa arvostusta. Kansallismielinen populismi taas ajattelee, että pakolaiset (ja joskus taiteilijat) nauttivat etuja, joita he eivät ole ansainneet; hehän ovat laiskoja ja epärehellisiä. Valtiovaltaa kritisoiva populismi taas kokee, että byrokraatit saavat ansaitsemattomia etuja kansan kärsiessä liiallisista säännöksistä.

Näiden seikkojen sivuuttaminen on Korhosen pamfletin suurin ongelma. Teos ei käsittele sitä yleisinhimillistä seikkaa, että ihmisten suhtautuminen sosiaalisiin instituutioihin riippuu pitkälti siitä, mitkä edut ja olosuhteet he missäkin tapauksessa kokevat ansaituiksi. Populistin on helppo vedota tähän moraalitunteeseen. Ei tarvita perusteluita, ei tarvitse esittää tilastotietoa eikä tarvitse vedota ihmisoikeuksiin tai moraaliperiaatteisiin. Populistille riittää pari esimerkkitapausta ja jokunen hyvä iskulause.

Korhonen selittää populismia seuraavasti:

Työhön liittyvän turvallisuudentunteen menetys on keskeinen tekijä, kun pohditaan, mitkä seikat ovat avanneet pelikentän populistisille liikkeille Suomessa. - - Suomalainen yhteiskunta on aiempaan verrattuna eriarvoistunut, ja tämän tuloksena Perussuomalaisten kannatus nousee. Turvattomuutta kokevat, usein jo ennestään pienituloiset ihmiset – tai merkittävä osa heistä – eivät enää äänestä vasemmistoa, vaan populisteja.

Turvallisuudentunteella saattaa olla jonkinlainen merkitys Korhosen tarkoittaman populismin nousulle. Hänen lausuntonsa taloudellisesta eriarvoisuudesta on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä ei kerrota, mihin aiempaan sitä verrataan. Suomi on ollut pienten tuloerojen maa kohta jo sadan vuoden ajan, eikä näkyvissä ole suurta muutosta. Lisäksi huipputuloisissa on vaihtuvuutta eli kyse ei ole vuodesta toiseen samoista ihmisistä. 

Korhonen epäsuorasti myös vihjaa, että Perussuomalaisten kannattajat olisivat lahjattomia ja osaamattomia. Hän kysyy, ”missä on paikka ihmiselle, jonka luovuus ilmenee itse moottorisahalla veistetyssä karhuveistoksessa kesämökin pihalla” ja ”miten pärjää se, joka ei ole lahjakas, ei osaava, ei monitaitoinen, ei sosiaalisesti taitava eikä mitään muutakaan mainitsemisen arvoista? Mitä tekisi ihminen, joka parhaimmillaankin on vain keskinkertainen ja useimmiten ei oikein sitäkään?” Korhonen jatkaa: ”Tähän saumaan populistinen retoriikka uppoaa hyvin. Siinä, missä muiden puolueiden johtohahmot ovat sitoutuneet huippu-Suomen strategioihin, populistit antavat kansalaisille luvan olla vain.”

On epäilemättä totta, että Perussuomalaisten äänestäjissä on paljon niitä, ”jotka menestyivät koulussa enintään keskinkertaisesti ja osaavat ammattiaan riittävästi, mutta kaukana erinomaisesta”, kuten Korhonen maalailee. Mutta jos katsotaan tilannetta maailmalla, tällainen alentava yleistäminen ei ole mielekäs strategia, ainakaan jos on tarkoitus vastustaa populismia. Yli 62 miljoonaa ihmistä äänesti Trumpia, yli 17 miljoonaa Brexitiä, yli 10 miljoonaa Marine Le Peniä ja lähes kuusi miljoonaa Vaihtoehto Saksalle -puoluetta. Yksinkertaistavat stereotypiat tai äärioikeistolaisuudesta vihjaileminen kääntyvät tällaisten äänisaaliiden edessä tarkoitustaan vastaan.

Korhonen suomii toki myös itseään ja kollegoitaan: ”Olen edelleen häpeissäni siitä, että minä, kuten useimmat kolleganikin, kieltäydyin näkemästä populismin nousun merkkejä, vaikka ne olivat nähtävissä jo noin kymmenen vuotta sitten.” Sanoisin tähän, että populismia on aina ollut ja on luultavasti aina oleva;yksittäinen vaalikampanja, talouskriisi tai edes laajamittainen siirtolaisuus eivät voi yksinään selittää kansallismielisen populismin ajoittaista suosiota tai sen erilaisia muotoja. On myös mahdollista, että jos Korhonen kollegoineen olisi aiemmin nähnyt ”populismin nousun merkit” ja niihin reagoinut, populismi olisi noussut vielä korkeammalle.

                                * * *

Eatwell, Roger & Goodwin, Matthew (2018): National Populism – The Revolt Against Liberal Democracy.Pelican.

National Populism -kirjan aiheena on kansallismielinen populismi (joka on käytännössä myös edellä mainitun Johanna Korhosen kirjan aihe; Korhonen vain antaa ymmärtää, että ainoastaan kansallismielinen populismi olisi aitoa populismia). Teoksen mukaan kansallismielisen populismin suosiota selittävät lähinnä seuraavat seikat: pelko historiallisen identiteetin ja nykyisten hyväksi koettujen elintapojen häviämisestä, poliitikoihin ja instituutioihin kohdistuva epäluottamus sekä tunne huonommasta huomisesta ja oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta (globaalin talouden ja siirtolaisuuden kourissa). Kirjoittajat puhuvat neljästä D:stä:

Distrust: Epäluottamus järjestelmään, ei kuitenkaan demokratiaan sinänsä.

Deprivation: Tunne siitä, että enemmistö tai jokin itselle tärkeä vähemmistö jää jälkeen, kun muut vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin. Politiikanteon koetaan irtaantuneen tiettyjen avainryhmien edustamisesta.

Destruction: Hälyttävien trendien ilmaantuminen. Siirtolaisuuden lisääntyminen toi monille tunteen siitä, että ”minä ja perheeni olemme vieraita omassa maassamme”.

De-alignment: Ihmisten ja perinteisten puolueiden vanhat siteet murtuvat, puolueuskollisuus katoaa ja puoluekenttä pirstaloituu (ei tosin Yhdysvalloissa).

Kyseiset tekijät antavat vahvaa tukea kansallismieliselle populismille. Suuri osa ihmisistä kokee, että poliitikot ylenkatsovat heitä mutta samalla suosivat maahanmuuttajia. Kyse ei siis ole tietämättömästä rasismista (vaikka sitäkin luonnollisesti on) tai antidemokraattisesta fasismista. Kansallismielisyydellä on sen sijaan vaihteleva kannattajakuntansa, jolla on monenlaisia syitä suuntautumiseensa. Tämä on läksy, jossa perinteisillä puolueilla näyttää yhä olevan opeteltavaa. Populismi seuraa demokratiaa varjon lailla, ja olisi erhe niputtaa kansallismielinen populismi yhteen natsismin kaltaisten ääriliikkeiden kanssa.

Populismin ja fasismin pääerot
National Populism -kirjan mukaan.

Kansallismielisellä populismilla toki on pimeä puolensa, ja osa populistien kannattajista ylpeästi kantaa saamaansa rasistileimaa. Valtaosaa populistien äänestäjistä ylenmääräinen leimaaminen kuitenkin suututtaa. Tällaisessa tilanteessa populistipoliitikko pääsee loistamaan: kansalaisten silmissä hän näyttäytyy rohkeana toisinajattelijana, joka pahantahtoisen painostuksen alaisena uskaltaa puhua epämiellyttävistä totuuksista.

Populismia on vastustettu myös lavealla ja jossakin määrin epärehellisellä äärioikeistolainen -termillä. Strategia epäonnistuu, sillä populistin kanta esimerkiksi maahanmuuton ongelmiin on monesti samanlainen kuin maltillisella oikeistolaisella ja myös monella vasemmistolaisella. Lisäksi moni populistipuolue maailmalla on omaksunut tavoitteita, jotka eivät enää sovi perinteiseen vasemmisto–oikeisto-akseliin.

Kansallismielistä populismia on siis monenlaista. Esimerkiksi puolue, joka ajoi Skotlannin eroa Britanniasta, asettuu keskustasta vasemmalle. Kansallismielinen populismi voikin kannattaa vapaamielistä demokratiaa, islamilaista teokratiaa tai kaikkea siltä väliltä. Populisteja yhdistää lähinnä halu saada oletetun enemmistön ääni kuuluviin. Tällainen saa väestössä helposti vastakaikua; ihmiset haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi.

Tämä arvostuksenjano ei tietenkään vaivaa vain tavallisia kansalaisia tai populistien äänestäjiä. Myös poliitikot, laidasta laitaan, kaipaavat arvostusta. Markkinaliberaalit esimerkiksi haluaisivat kiitosta vaurauden lisääntymisestä ja globaalin köyhyyden vähenemisestä, ja vihreä liike haluaisi kiitosta pyrkimyksistään maailman pelastamiseksi. Vasemmistoliberaalit taas haluaisivat kiitosta sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa - vaikkapa homojen, naisten ja uskonnottomien asemassa - tapahtuneesta kehityksestä. (Se, että kansallismielispopulistiset suuntaukset ovat ottaneet homojen ja naisten oikeuksia agendalleen, on ärsyttänyt monia vasemmistolaisia, jotka ovatkin kuitanneet populistien puheenvuorot lähinnä islamvastaisuutena, jopa islamfobiana.) Kansallismielinen populisti puolestaan haluaisi kiitosta siitä, että hän yrittää turvata kansakuntaa yhdistäneitä arvoja ja traditioita. Tarvittaessa moni kansallismielinen on jopa valmis uhraamaan talouskasvun (kuten esim. Brexitin tapauksessa).

Kirjan mukaan kansallismielinen populismi saattaa lähitulevaisuudessa kesyyntyä jonkinlaiseksi patriotismiksi. Tapahtuipa niin tai ei, suurempi kysymys on se, millaisen taloudellisen järjestelmän kannattaminen on missäkin poliittisessa tilanteessa järkevintä (eli tuottaa eniten inhimillistä hyvinvointia riittävän kauas tulevaisuuteen). Ongelma on se, että populistiseen arvostuksenjanoon ja ihmisten lokerointiin perustuva retoriikka haittaa hyvinvoinnin perusteista käytävää keskustelua. Jos pitäisi yleistää ja valita, kenen strategia on tässä pahiten epäonnistunut, päätyisin luultavasti ”uuteen vasemmistoon”. Se on lietsonut pelkoa ja huokunut moraalista ylimielisyyttä: siirtolaisuudesta huolestunut on depersonalisoitu rasistiksi ja osakkeenomistaja on demonisoitu ainoastaan omista voitoistaan kiinnostuneeksi ahnehtijaksi, jota ei kiinnosta eläinten kärsimys, ihmisten terveys tai ilmastonmuutos. Tällainen oppineiston likinäköinen – ja kenties syyllisyydentunnon motivoima – retoriikka viittaa siihen, että tiedon ja koulutuksen lisääminen voi auttaa ihmiskuntaa vain tiettyyn rajaan asti. Tätä kaltaiseni tiedeuskovaisen teknokraatin olisi vaikea niellä.