Myyttejä seksistä

Iltalehden nettilehdessä 3.2.2010 käsitellään ”Myyttejä seksistä”. Ensimmäisenä myyttinä käsitellään väitettä ”Miehet haluavat naisia enemmän seksiä”:

Todellisuudessa naiset ovat seksuaalisesti yhtä aktiivisia kuin miehet, vaikka ajattelevat seksiä heitä harvemmin. Naisilla seksihalu on myös vahvasti kytköksissä kuukausikiertoon ja tunteisiin. Tarja Sandbergin mukaan tutkimusten mukaan mieskään ei ole niin yhdyntäkeskeinen kuin on yleisesti kuviteltu. Hänen mukaansa miehet ovat enemmän rakastelu-, tunne- ja kosketuskeskeisiä.

On totta, että myös miehet ovat tunne- ja kosketuskeskeisiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sukupuolieroja seksihaluissa ei löytyisi. Saman nettilehden toisella sivulla on esimerkiksi lukijoiden kokemuksia ”seksillä kiristämisestä”. Esimerkeissä kiristäjinä toimivat ainoastaan naiset. Otos on kieltämättä pieni (n=8) ja luultavasti toimittajan valikoima, mutta jos seksihalut olisivat samanlaisia, kuten lehti toisella sivustollaan antaa ymmärtää, olettaisi seksillä kiristämisenkin jakautuvan tasan.

Kerrattakoon tähän keskimääräisistä sukupuolieroista kertovia seikkoja (muokattu teoksesta Rakkauden evoluutio):

1. Miehet haluavat enemmän tilapäissuhteita. Kaikissa tutkituissa kulttuureissa miehet kaipaavat enemmän vaihtelua seksipartnereihin. Erään tutkimuksen mukaan miehet ilmoittavat haluavansa jopa kolme kertaa enemmän seksikumppaneita kuin naiset.

2. Miehillä on enemmän ja konkreettisempia seksuaalifantasioita. Naisten fantasiat ovat emotionaalisempia, intiimimpiä ja voimakkaammin yhteydessä johonkin tiettyyn tilanteeseen. Nämä tulokset ovat erityisen merkittäviä, koska yhteiskunnallisten normien voi olettaa vaikuttavan kaikkein vähiten juuri fantisointieroihin. Mainituista eroista huolimatta sukupuolten seksuaalifantasiat sisältävät yhtä paljon kuvitelmia kumppanin kasvoista.

3. Suhteen alussa miehet haluavat harrastaa seksiä keskimäärin naista aikaisemmin. Miehet myös haluavat seksiä uudelleen nopeammin.

4. Miehet madaltavat valintakriteerejä lyhytaikaisissa (seksi)suhteissaan, naiset sen sijaan pyrkivät nostamaan kriteerejään.

5. Miehet fantisoivat useammin ryhmäseksistä (useamman kuin yhden naisen kanssa samanaikaisesti) ja maksavat seksistä useammin.

6. Miehet käyttävät enemmän kaupallista ja kuvallista pornografiaa. Toki naisetkin katsovat pornoa, mutta he käyttävät sitä pikemminkin elvyttämään seksielämää kumppanin kanssa kuin masturbointiin. Naiset kuluttavat miehiä enemmän romanttisia novelleja ja saippuasarjoja – joiden miespäähenkilöt yleensä lopulta sitoutuvat naiseen tunteellisesti.

7. Miehillä on enemmän rinnakkaissuhteita ja miehet tulkitsevat ei-seksuaaliset vihjeet helpommin seksuaalisiksi. Miehet myös masturboivat enemmän ja aloittavat sen nuorempina.

Seuraava luettelo polygyynisille (monivaimoisille) lajeille tyypillisistä ominaisuuksista taas kertoo miehen promiskuiteettisista taipumuksista sekä ihmislajin nykyistä polygyynisemmästä evoluutiohistoriasta.

1. Miehet ovat naisia kookkaampia ja heitä syntyy naisia enemmän.
2. Miehiä kuolee enemmän sekä synnynnäisten fysiologisten häiriöiden että ulkoisten syiden (esim. taistelut, taudit ja onnettomuudet) vuoksi.
3. Miehet ottavat suurempia riskejä saadakseen kumppaneita.
4. Miehet ovat naisia aggressiivisempia ja ottavat enemmän osaa sellaiseen väkivaltaan, joka johtaa vammoihin tai kuolemaan.

Verrattuna muihin nisäkkäisiin, ihmisellä sukupuolten väliset erot ovat toki pieniä ja joskus ne peittyvät yksilöllisen vaihtelun alle. Tämä lienee yksi syy, miksi myytti halujen samankaltaisuudesta ja erojen kulttuurisesta alkuperästä on joissakin piireissä niin vallitseva.

Yksi- vai moniavioinen?

Iltalehden toimittaja haastatteli minua moniavioisuuteen liittyen; ohessa pohdintojani. Pidemmin asiaa käsitellään Rakkauden evoluutio –kirjassa. IL:n juttu ilmestyi la 19.9.2009.

Kysymykset ihmisen lisääntymispsykologiasta ja -biologiasta eivät jätä ketään kylmäksi, etenkin kun tulee puhe moniavioisuudesta ja rinnakkaissuhteista. Eräs psykoanalyytikko esimerkiksi väitti, että monivaimoisuutta tutkivat biologit yrittäisivät muka oikeuttaa ja puolustella omia fantasioitaan. Ilmiön selittäminen ei kuitenkaan ole sen oikeuttamista.

Tiedetään, että suurin osa yhteisöistä, n. 80 prosenttia, on sallinut monivaimoisuuden. (Monimiehisyys taas on hyväksyttyä vain noin puolessa prosentissa yhteisöjä.) Myös geeniperimä vihjaa lisääntymismenestyksen olleen epätasaisempaa miesten parissa. Tämä on saatu selville vertailemalla vain isältä periytyviä Y-kromosomin ja vain äidiltä periytyviä mitokondrion geenejä.

Suurin osa ihmiskunnan geeneistä on silti aina asunut yksiavioisissa perheissä. Kautta historian vain harvat ja valitut ovat pystyneet monivaimoisuuteen eli polygyniaan.

Monista vaimoista lienee joka tapauksessa ollut lisääntymisetua miehille. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa miesten suurempaa seksuaalista vaihtelunhalua tai taipumusta muodostaa haaremeita aina, kun heillä siihen on mahdollisuus. Kauniiden naisten haaremi on edelleen monien miesten fantasia. Toisaalta on mahdotonta tarkkaan tietää, kuinka paljon nykymiehissä on monivaimoisten esivanhempien geenejä. Lisäksi on selvää, että yksiavioisuus ei tarkoita uskollisuutta: myös satunnaisista rinnakkaissuhteista koituneet lisääntymisedut saattaisivat selittää sukupuolten välisiä eroja seksuaalisuudessa.

Lisäksi kaikissa yhteisöissä tunnetaan avioero. Keskimäärin miehellä lienee ollut paremmat mahdollisuudet avioitua uudelleen; miehen lisääntymisura kun on paljon pitempi. Miehiä onkin oletettavasti aina kierrätetty naisia enemmän, mikä myös on saattanut tuottaa miehille voimakkaampia taipumuksia monivaimoisuuteen ja rinnakkaissuhteisiin.

Ihmisellä näyttäisi joka tapauksessa olevan enemmän taipumuksia, jotka tukevat yksiavioisuutta kuin moniavioisuutta, mm. voimakas mustasukkaisuuden tunne.

Onko ihminen siis sittenkin ns. sarja-avioituja? Linnuthan muodostavat ihmisen tapaan parisuhteita ja hoitavat yhdessä jälkeläisiään, mutta kumppani saattaa vaihtua seuraavaksi pesintäkaudeksi. On selviä merkkejä siitä, että olisimme valmistettu olemaan rakastuneena enimmillään joitakin vuosia. Kaikki tietävät, että sydän muuttaa mieltään ja että intohimoisinkin rakkaus laimenee. Rakkauden jälkeen seuraa yleensä tasaisempi kiintymys kumppaniin ja yhteisiin jälkeläisiin. Rakastumiseen liittyvän kömpelyyden ja pakonomaisten ajatusten pitkittäminen ei kaiketi ollut hyvä strategia esivanhemmillemme. Toisaalta voidaan kysyä, miksi nainen haluaisi hylätä lastensa isän tai miksi mies haluaisi hylätä lastensa äidin. Tiedetäänkin, että pariskunnat, joilla on useampia lapsia eroavat keskimäärin harvemmin.

Tällä kaikella saattaa olla merkitystä ehkäisyä harjoittavien parien kannalta. Emme ole – emme voi olla – sellaisten yksilöiden jälkeläisiä, jotka jäivät lapsettomaan suhteeseen. Onkin mahdollista, että tunteemme ovat kehittyneet ohjaamaan meitä kohti parempia lisääntymisnäkymiä. Toisin sanoen, täysin yhteensopivatkin osapuolet voivat muutaman vuoden kuluttua kyllästyä toisiinsa ja erota, ilman erityistä ja näkyvää syytä. Toki myös puolisoiden markkina-arvot saattavat muuttua joskus hyvinkin nopeasti, jolloin toisen osapuolen lisääntymisnäkymät ovatkin olleet paremmat toisaalla.

Parisuhteisiin kuuluu siis aina konflikteja, osapuolten lisääntymisintressit kun eivät koskaan voi olla identtisiä. Kannattaakin huomata, että jos intressit osuisivat täysin yksiin, meillä tuskin olisi koko rakastumisen tunnetta. Miksi tuhlata siihen energiaa, jos toista ei tarvitsekaan vakuuttaa sitoutumisesta ja uskollisuudesta?