Adam Smith rakkaudesta

Adam Smithin teos Moraalituntojen teoria (1790/2003) on tarkkanäköinen ja perusteellinen kuvaus inhimillisistä moraalitunteista ja niiden vaikutuksista. Kirja on vanhahtavan koukeroisesta kielestään huolimatta niin täynnä pieniä ja suuria oivalluksia ihmisten välisestä kanssakäymisestä, että tässä ei voida tehdä sille täyttä oikeutta. Seuraava esimerkki toivottavasti riittää herättämään lukijan kiinnostuksen. Kyse on siitä, miksi vastarakastunut ei useinkaan ole hyvää seuraa.  

Kun ystäväämme on kohdeltu väärin, helposti tunnemme myötätuntoa hänen vihastumistaan kohtaan ja tulemme vihaiseksi sitä kohtaan, jolle hän on vihainen. Jos hän on saanut apurahan, helposti yhdymme hänen kiitollisuuteensa ja pidämme hänen hyväntekijäänsä korkeassa arvossa. Mutta kun hän on rakastunut, ajattelemme että hänen tunteensa on aivan yhtä järkevä kuin jokainen tuonlaatuinen tunne on, mutta kuitenkaan emme katso voivamme itse antautua saman tunteen valtaan samaa henkilöä kohtaan kuin hän. Tunne näyttää jokaisesta muusta kuin sen tuntevasta täysin suhteettomalta kohteensa arvoon nähden, ja rakkaus, joskin se annetaan anteeksi tietyssä iässä koska tiedetään sen olevan luonnollinen, on aina naurun aihe, koska emme voi yhtyä siihen. Sen vakavat ja voimakkaat ilmaukset näyttävät kolmannesta henkilöstä naurettavilta ja vaikka rakastaja voi olla rakastetulleen hyvää seuraa, hän ei ole sitä kenellekään muulle. Hän on tietoinen tästä ja niin kauan kuin on tyynellä mielellä, hän pyrkii suhtautumaan omaan tunteeseensa pilaillen. Se on ainoa tapa, jota käyttäen viitsimme kuulla siitä, koska se on ainoa tyyli, jolla itse olemme valmiita siitä puhumaan.

Ihannepuolison saavuttaminen

Rakastuminen on luultavasti osittain kehittynyt ohittamaan ihannepuolisoa koskevat epärealistiset kuvitelmat. Alla luetellaan joukko mahdollisia syitä, miksi ihmisten on ”omaa tasoa” hakevista rakastumisvalmiuksistaan huolimatta joskus vaikea löytää kumppania. 

Ensinnäkin vastakkaisen sukupuolen mieltymykset voivat olla liian erilaisia. Toiseksi oman perheen ja suvun mieltymykset voivat olla erilaisia. (Tämän merkitys vaihtelee paljon yhteisöstä riippuen.) Ja vastaavasti myös puolisoehdokkaan perheen ja suvun mieltymykset voivat olla erilaisia.

Kolmas mahdollisuus on, että sukupuolten lukumäärien suhde ei ole suotuisa; sopivan ikäisiä kumppaneita ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Tällöin ei ole paljon apua, vaikka rakastumisvalmius seuraisi ”markkinatilannetta” hyvinkin tarkasti – etenkin kun medioiden tyrkyttämä kuvasto saattaa sekoittaa aivomme luulemaan, että ihanteellisia kumppaneita olisi koko ajan tarjolla.

Myös yhteisön pariutumistavat (monogamia, polygynia, gerontokratia tms.) voivat olla liian jäykkiä. Lisäksi on mahdollista ja ilmeisen yleistä, että omien mieltymysten välillä on ristiriitaisuutta (esim. haluanko huolehtivan koti-isän vai komeamman ja jossakin mielessä kiinnostavamman hulivilin?). Ajan kuluminenkin muuttaa ihmisten haluja, taipumuksia ja ”markkina-arvoa”, mitkä seikat puolestaan tekevät erosta todennäköisemmän.

Tähän kaikkeen kun lisätään petetyksi tai hyväksikäytetyksi tulemisen mahdollisuus, joukko mutkikkaita persoonatekijöitä, internetin houkutuksia ja annos ihmisen luontaista ujoutta ja häveliäisyyttä, voi vain ihmetellä miten taitavasti Luonto on sittenkin tehtävänsä hoitanut. Kaksin aidanseipäätkin, kuten sananlaskussa sanotaan. Harvoihin seikkoihin voikaan kohdistua yhtä kovaa valintapainetta kuin kumppanin löytämiseen: evoluution silmin jopa eloonjääminen on turhaa, jos pariutuminen (tai sukulaisten auttaminen) ei onnistu. Mielekkään elämän kanssa tällä ei toki välttämättä ole mitään tekemistä.

Ilman kilpailijoita ei olisi rakkautta

Ihminen on siitä harvinainen nisäkäs, että se muodostaa pitkiä pari- ja perhesuhteita. Tässä mielessä ihminen muistuttaa enemmän lintuja, joilla molemmat osapuolet tyypillisesti ottavat osaa poikasten hoivaan. Tällaisen ”lisääntymisosuuskunnan” perustamiseen tarvitaan rakkautta. Vain parisiteitä muodostavilla ja yhteistä poikashoivaa harrastavilla lajeilla on syy tuntea rakkaudenkaltaisia tunteita; muille lajeille riittää seksuaalinen himo. (Tietysti ei tiedetä, mitä perheitä perustavat eläimet tuntevat, jos mitään, mutta fysiologiset reaktiot ovat osittain samoja kuin ihmisillä.)

Rakkauden tehtävä on myös toimia uskottavana signaalina sitoutumishalusta: koska hän jaksaa lempeästi leperrellä ja olla kanssani näin paljon, hänen täytyy olla kiinnostunut myös minusta, ei pelkästään vartalostani. Rakastunut on siis uskottava, koska hän rakkautensa sokaisemana tekee niin epärationaalisia asioita. Rakkauden kohteelle ei toisin sanoen kannata järkeillä, että ”olet parasta, mihin tasoiseni yksilö voi näissä olosuhteissa yltää”.

Rakkauden olemusta selvitettäessä kannattaa miettiä kuvitteellista eläinlajia, jolla puolisoiden intressit olisivat aina täysin yhteneviä, paketoituna vain yhteisiin jälkeläisiin. Pariskunnat siis olisivat aina uskollisia toisilleen ja jopa kuolisivat samaan aikaan. Kummallakaan ei olisi muita sukulaisia, joista huolehtia. Olisiko tällaiselle lajille kehittynyt täydellinen romanttisseksuaalinen rakkaus?

Näin tuskin olisi tapahtunut. Kumppaneiden suhde pikemminkin olisi kehittynyt muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta. Sydänsolujenkaan ei tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Rakkaus olisi siis turhaa, koska jos ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita, uskollisuutta tai sitoutumista ei tarvitsisi todistella. Rakastuminen olisi tuhlausta eikä seksikään tuottaisi mielihyvää. Puolisot olisivat kehittyneet rakastamaan kumppaniaan kuten itseään, mutta juju onkin juuri siinä: kukaan ei oikeasti rakasta itseään, paitsi vertauskuvallisesti.

Evoluution silmissä puolisot olisivat yhtä ja samaa lihaa. Kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin – ja tuskaisan kun se sujuu huonosti – eivät olisi koskaan kehittyneet.
Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä.

Homorakkaus ja lisääntymispsykologia

Törmäsin sattumalta vanhaan Yliopisto –lehteen 3/2004, jossa Jukka Hankamäki kritisoi aiemmassa lehdessä ollutta, seuraavaa lausuntoani: ”Rakastuminen ja parinmuodostus kuuluvat ihmislajin myötäsyntyiseen lisääntymispsykologiaan. Se, että myös homoseksuaalit rakastuvat ja muodostavat pareja, on mielestäni lisätodiste em. asian puolesta.” Olen edelleen tätä mieltä.

Hankamäki ei kerro mikä väitteessä on pielessä, vaan hän kuittaa sen ristiriitaiseksi vulgaarinaturalismiksi. Ja naturalismin hän määrittelee ideologiaksi, joka on ”kehittyneen yhteiskuntatieteellisen ajattelun vihollinen numero yksi”. En ole yllättynyt, että Hankamäki ei perustele väitteitään, vaan pikemminkin yrittää nimittelyillään ja poliittisilla syytöksillään katkaista keskusteluyhteyden.

Lisääntymispsykologian ja homorakkauden yhteydessä ei nimittäin ole mitään ristiriitaista. Erillistä selitystä kaipaa ainoastaan homorakkauden kohde, ei se että homot ylipäätään rakastuvat ja pariutuvat (eivätkä muodosta esim. viisikkoja tms.). Aivan vastaavaan tapaan siinä ei ole mitään ristiriitaista, että lesbolla on kohtu. Sekin on luonnonvalinnan ylläpitämä, lisääntymiseen tähtäävä sopeutuma.