Yksiavioisuus on luonnonmukaista – ja demokraattista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Vapaa Ajattelija 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta. Kirjallisuusviitteissä mainittu Heikki Sarmajan perhekirja (ilmestyy syksyllä 2020 Terra Cognitalta) on ylittämätön analyysi perhetunteiden evoluutiosta. Uskallan suositella myös esikoistani, Rakkauden evoluutiota.

                             * * *

Aslak Allinniemi kirjoittaa Vapaa Ajattelija 1/2020 -lehdessä: ”Biologian kannalta yksiavioisuus on luonnonvastainen käytäntö. Geneettisen monimuotoisuuden sekä yksilön geenien säilymisen kannalta on parempi, mitä useamman kumppanin kanssa kullakin on jälkeläisiä.”

Yksinäinen gibboni
on luonnossa
harvinainen näky.

Allinniemi on siinä suhteessa oikeassa, että luonnonvalinta mittaa geenien säilymistä, siis kopioitumista seuraavalle sukupolvelle. Lausunto on kuitenkin erheellinen siinä, että yksiavioisuus väistämättä olisi moniavioisuutta tehottomampi, saati jotenkin luonnonvastainen, tapa geeneille kopioitua. Monella eliöryhmällä – hyönteisistä lintuihin ja nisäkkäisiin – yksiavioisuus on esimerkiksi yhteydessä sisarusten auttamiseen, ja sisarusten auttaminen edistää yksilön omienkin geenien leviämistä.

Ihmisen lisäksi kädellisistä gibbonit muodostavat pitkiä, usein elinikäisiä parisuhteita. Nekin siis sitoutuvat kumppaniinsa, vahtivat tätä mustasukkaisesti ja kiintyvät yhteisiin jälkeläisiin. Tämä on gibbonivanhempien tapa edistää geeniensä leviämistä.

Ihmisen ja gibbonin taipumus muodostaa parisiteitä on toki monessa mielessä poikkeuksellista. Valtaosa nisäkäskoiraista on nimittäin sitoutumiskammoisia häntäheikkejä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee koti-isistä luonnottomia, aivan kuten pystyasento ja karvattomuus eivät ole luonnottomia. [1]

Miksi parisidos on sitten kehittynyt? Syyt ovat moninaisia. Ihmislajin kohdalla yksi syy on luultavimmin poikasten vuosikausia kestävä hoivantarve: pienokaisemme menestyvät paremmin, jos ne saavat apua ja suojaa myös isältä ja isän suvulta. Toinen syy on luultavasti se, että lajimme muinaisuudessa lähes kaikki hedelmälliset naaraat olivat jo parisuhteessa. He siis olivat puolisonsa ja tämän suvun vahtimia.

Parisuhdekirjallisuutta. Parisiteen evoluutio
on luultavasti saanut alkunsa kumppanin
vahtimisesta eikä koiraan antamasta
hoivasta. Yksiavioisuutta harjoittava
koiras noudattaakin teoriassa samaa

strategiaa kuin haaremiaan vartioiva
koiras; naaraiden määrä vain on eri.

Esi-isillämme ei toisin sanoen ollut tilaisuutta harrastaa sellaista lisääntymisstrategiaa, jossa he tarkoituksellisesti pysyivät sinkkuina, tavoitteenaan vain paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Koiraalle tehokas lisääntymisstrategia oli hankkia vaimo (ja mahdollisuuksien mukaan toinen) sekä käyttää tilaisuudet hyväksi muiden koiraiden vaimojen kanssa silloin, kun riskit ovat riittävän pieniä.

Keskimäärin koiraat onnistuivatkin puolisoidensa vahtimisessa. Muutoin miehille ei olisi kehittynyt nykyisenlaisia, nisäkkäille epätyypillisiä perhetunteita. Toisin sanoen varhaiset esi-isämme olivat riittävässä määrin varmoja isyydestään, jotta heille pystyi kehittymään sitoutumis- ja hoivataipumuksia.

Ihmislajin parinvalintakäyttäytyminen on tällä tavoin kehittynyt suhteellisen yksiavioisessa ympäristössä, vaikkakaan ei yksiavioisuutta silmällä pitäen.

Lähimmillä sukulaisillamme tilanne on toinen: simpanssikoiraalla on vain kalpea aavistus siitä, kuka on laumaan syntyneen vauvan siittäjä. Naaras kun on suurella todennäköisyydellä paritellut muidenkin koiraiden kanssa. Siksi simpanssi-isät ovat riitaisia ja perhe-elämää karttelevia liehakoijia vailla mainittavia hoiva- ja sitoutumistaipumuksia.

Yksiavioisuus tukee demokratiaa

Kirjoituksensa lopussa Allinniemi esittää, että valtion ei tarvitsisi olla niin kiinnostunut ihmisten tavoista muodostaa suhteitaan. Olen tästä samaa mieltä – siitä huolimatta, että yksivaimoisuuden instituutio näyttää olevan vahvassa syy-yhteydessä yhteiskunnan vaurauteen ja demokraattisuuteen.

Yksivaimoisuus on ikään kuin lisääntymismahdollisuuksien tasajakoa. Sellainen tuo nuorille miehille voimakkaamman intressin osallistua yhteiskunnan rauhanomaiseen rakentamiseen ja uhrautuvaan taisteluun vihollisia vastaan.

Nuorilla miehillä ei toisin sanoen ole yhtä vahvaa motiivia puolustaa ja rakentaa yhteisöjään, jos vaimoehdokkaat tuppaavat päätymään muutamalle mahtimiehelle. Tutkimusten mukaan suuri määrä avioliittomarkkinoilta syrjäytyneitä nuorukaisia lisääkin väkivallan ja rikollisuuden määrää.

Kansojen kohtaloita vertailemalla voidaan myös päätellä, että nuorten miesten heikot mahdollisuudet perheenmuodostamiseen synnyttävät tarpeen voimakkaalle johtajalle ja/tai vaikutusvaltaiselle uskonnolle ja papistolle. Sellaisessa ympäristössä naistenkin asema on heikompi.

Moniavioisuus, jota Lutherkin katsoi suopein silmin, on siis synnyttänyt enemmän autoritaarisia teokratioita kuin itseilmaisua ja ajatuksenvapautta suosivia vauraita demokratioita.

Alaviite:

[1] Yleisimpiä tiiviit parisiteet ovat linnuilla. Tämä ei tarkoita, että moniavioiset siivekkäät olisivat luonnonvastaisia. Esimerkiksi soidinta käyvillä lajeilla koiras tyypillisesti tarjoaa naaraalle ainoastaan silmänruokaa – sulkakoristeita ja taistelunäytöksiä – sekä tietysti lirauksen siittiöitään. Ja kunnon elostelijan tavoin koiras kelpuuttaa parittelukumppanikseen kenet tahansa naaraan, toisinaan jopa eri lajin edustajan.

Kirjallisuutta:

Davies, N. & Gardner, A. (2018): Monogamy promotes altruistic sterility in insect societies. R. Soc. Open sci. 5:172190.

Sarmaja, Heikki (2020): Perheen synty. Terra Cognita. Helsinki. (Ilmestyy syksyllä 2020.)

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                            * * *

PS.

Parisuhteen evoluutio on monimutkainen vyyhti. Jos esimerkiksi koiraiden välinen kilpailu naaraista on kovaa, jälkeläisiin paljon investoiva koiras ottaa riskin kilpailukykynsä alenemisesta ja täten naaraan/naaraiden menettämisestä. Tällaisessa tilanteessa luonnonvalinta saattaa suosia koiraita, jotka tarjoavat vähemmän jälkeläishoivaa. Näin käy myös, jos rinnakkaissuhteesta koituu koiraalle merkittäviä kelpoisuusetuja, eli jos naaras kykenee hoitamaan jälkeläisiä yksinkin. Ekologisilla olosuhteilla (lähinnä resurssien puolustettavuudella, ympäristön patogeenien määrällä, ravinnon saatavuudella ja suojan tarpeella) onkin ratkaiseva merkitys parisiteen evoluutiolle.

Voimat, jotka nykyään ylläpitävät jonkin lajin parisidoskäyttäytymistä, eivät kuitenkaan välttämättä ole samoja kuin voimat, jotka laittoivat parisidoskäyttäytymisen alulle. Kumppanin vartioiminen on esimerkiksi eri asia kuin resurssien – vaikkapa reviirin tai ruoka-apajan – vartioiminen. Joillakin parisiteitä muodostavilla linnuilla naaras karkottaakin vain reviirille tulevat toiset naaraat (eli naaras vartioi vain kumppaniaan eikä ravintolähdettä) koiraan taas hyökätessä vain reviirille tulevien toisten koiraiden kimppuun. Kyse on jatkuvasta tasapainoilusta sen seikan kanssa, että se, mikä on eduksi toisen sukupuolen geeneille, saattaa haitata toisen geenejä (ks. kirjoitukseni siitä, mitä on sukupuolten välinen taistelu).

On toki lajeja, joilla naaras hedelmöityy todennäköisemmin ja saa enemmän jälkeläisiä, mikäli se parittelee useamman koiraan kanssa (vaikka siittiömäärä olisi sama). Ihminenkin saattaa olla tällainen laji. Tästä ei kuitenkaan vielä voida päätellä, että ihmisnaaraan paritteluhalut olisivat samanlaisia kuin koiraalla tai että ihmisnaaraalla olisi kumppanimäärän kasvattamiseen kehittyneitä psykologisia sopeutumia.

(Terminologiasta kannattaa huomata tieteenalojen erot: antropologiassa yksiavioisuudella tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia avioliittosäädöksiä eikä todella tapahtuneita paritteluita tai parittelupyrkimyksiä, kuten biologisessa tarkastelussa tehdään.)

Saako valtio olla kiinnostunut ihmisten parisuhteista?

Ensimmäisessä kuvassa on tuoreehko uutisjuttu Suomen Kuvalehdestä. Se herättää kysymyksen, miksi sosiaaliviranomainen ei tarkastele ihmistä yksilönä. Kahdessa jälkimmäisessä kuvassa on Heikki Sarmajan muutaman vuoden takainen tarkastelu aiheen tiimoilta Yhteiskuntapolitiikka -lehdestä. Laki, joka kohtelee ihmisiä eri tavoin riippuen heidän siviilisäädystään ja valtio, joka utelee ihmisten parisuhteista, tuntuvat molemmat perin vanhanaikaiselta.

Lisää pituutta heti, osa 2

Cosmopolitan -lehden toimittaja kyseli naisten ja miesten välisistä pituuseroista. Tässä pohdiskelevat vastaukseni (jossa on paljon toistoa 5.6.2011 -kirjoitukseeni). Itse juttu ilmestyi toukokuun lehdessä.

Miksi nainen etsii/toivoo pidempää kumppania? Voi toivooko? Jos nainen (ainakin melko usein) kokee, että miehen tulisi olla pidempi, mistä tämä johtuu? Millä seikoilla tätä voisi yrittää selittää/ymmärtää?

Parisuhteeseen haluavan naisen pitää ratkaista monenlaisia ongelmia. Suotavaa olisi löytää mies, joka ensinnäkin pystyy investoimaan ja toiseksi haluaa investoida suhteeseen. Tämä on tuonut naiselle mieltymyksiä miehen korkeaan statukseen, kunnianhimoon, luotettavuuteen ja tietysti rakkaudesta ja sitoutumisesta kertoviin merkkeihin. Nämä ominaisuudet ovat paljastaneet miesten investointikykyjä ja -haluja.

Miehen pituus tuskin kuitenkaan on yhteydessä miehen luotettavuuteen, kunnianhimoon tai rakkaudentunteeseen. Tutkimusten mukaan pitkät miehet kuitenkin päätyvät korkeampaan sosioekonomiseen asemaan. Naisten mieltymykset miehen sosioekonomiseen asemaan saattavat siis selittää osan pituusmieltymyksistä. Korkeassa asemassa olevilta miehiltä – eli keskimäärin pitemmiltä – on saattanut tulla enemmän resursseja perheeseen, jolloin lapsiakin on kenties voitu tehdä enemmän tai heistä on voitu huolehtia paremmin. Olemme sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka osasivat tehdä oikeanlaisia valintoja miehen tarjoamien resurssien ja lasten eloonjäämisen suhteen. Pituus on saattanut olla riittävän rehellinen indikaattori miehen tarjoamasta perhehoivasta.

Myös mieltymys kumppanin terveyteen saattaa olla selittää pituusmieltymyksiä. Geneettisesti yhdenmukaisessa populaatiossa pituus on voinut olla merkki miehen perinnöllisten tautien vähäisyydestä tai hyvästä vastustuskyvystä. Kenties vain laadukkaimmat miehet ovat voineet suunnata resursseja kehon mittojen kasvattamiseen.

Merkittävämpi tekijä pituusmieltymyksissä lienee kuitenkin se, että naisen on kautta historian kannattanut etsiä kumppani, joka pystyy fyysisesti suojelemaan naista ja perhettä. Ihmisen evoluutioympäristö on ollut huomattavasti nykyistä väkivaltaisempi, ja miehen koko ja pituus ovat saattaneet tuoda parempaa turvaa. (Kenties vastaavista syistä jotkut hankkivat ison koiran.)

Pituus on joka tapauksessa merkittävä parinvalintaa ohjaava ominaisuus, ainakin länsimaissa. Mikäli parinmuodostus olisi pituuden suhteen sattumanvaraista, sellaisia parisuhteita, joissa nainen on miestä pitempi, olisi huomattavasti enemmän. Myös kyselytutkimusten mukaan naiset haluavat itseään pitempiä miehiä ja miehet itseään lyhyempiä naisia. Erään tutkimuksen mukaan tämä näkyy jopa seuranhakupalstoilla: pitkät miehet saavat enemmän vastauksia. On myös havaittu, että lyhyet miehet ovat mustasukkaisempia eli mitä ilmeisimmin he pelkäävät enemmän naisen menettämistä – ja ilmeisesti siis hyvästä syystä. (Toisaalta tiedetään myös, että yleensä kumppanilta toivotaan kiinnostuksien ja arvomaailman samanlaisuutta tai ylipäätään yhteensopivuutta. Tämä mieltymys näkyy fyysisissäkin ominaisuuksissa: erään tutkimuksen mukaan mies ei saa olla liian pitkä.)

Onko tämä enemmän suhteessa biologiaan vai ”opittua”? Miksi pituudella on tällainen painoarvo? Ei kai esim. ruskeat hiukset ole samalla tavalla ”este” parisuhteen aloittamiselle?

Vaihtoehtoinen selitys naisen pituusmieltymykselle voisi olla se, että koko lapsuuden ajan pitkillä ihmisillä – siis aikuisilla – on ollut enemmän arvovaltaa. Tämä muistikuva voisi sitten kulkea mukana aikuisuuteen ja kumppanimieltymyksiin asti. Tämä selitys vaatisi kuitenkin uuden selityksen sille, miksi se on juuri näin päin: pitkä mies ja lyhyt nainen. Toki on merkkejä siitä, että miehen pituus ei ole yhtä ratkaiseva seikka kaikissa kulttuureissa. Missään ei kuitenkaan näytä olevan yhteisöjä, jossa naiset samassa määrin ja yhtä aktiivisesti haluaisivat itseään lyhyempiä miehiä. Erilaisten ympäristöolosuhteiden vaikutukset on silti huomioitava tätäkin ominaisuutta tutkittaessa. On esimerkiksi järkevää olettaa, että olosuhteissa, joissa nainen kokee olevansa alttiina väkivallalle, hänen on kannattanut suosia pitkiä tai fyysisesti voimakkaita miehiä.

Periaatteessa pariskunta voisi olla kaikin puolin yhteensopiva, vaikka mies olisi reilusti lyhyempi. Pariskuntien yhteensopivuus muodostuu monesta tekijästä: puutteita jossakin ominaisuudessa on mahdollista kompensoida hyvillä ominaisuuksilla toisaalla. Toiveet juuri sopivan pituisesta kumppanista eivät siten voi millään täyttyä. Parinvalinta riippuu niin monesta tekijästä – kumppanien saatavuudesta, kilpailijoiden laadusta ja määrästä, oman markkina-arvon tuntemisen realistisuudesta, kumppaniehdokkaan mieltymyksistä jne. Tässäkään mielessä tarkoissa pituusvaatimuksissa ei ole järkeä. (Lisäksi on huomattava, että pituuden ja statuksen välillä on vain tilastollinen yhteys. On paljon pitkiä miehiä hierarkian alapäässä ja lyhyitä miehiä, joilla on korkea asema.)

Ylipäätään olisi suotavaa, että sekä miehet että naiset olisivat vähemmän ulkonäkökeskeisiä parinvalinnassaan – etenkin mitä tulee kaupallisten tuotteiden avulla muokattaviin piirteisiin. Pintapuolisuuden vähentäminen saattaisi tehdä parinvalintaprosessista miellyttävämpää ja muuttaa vähitellen yhteiskuntaakin. Joidenkin piirteiden osalta se on kuitenkin äärimmäisen hankalaa, koska ulkoisen viehättävyyden (eli usein käytännössä hedelmällisyyden) taustalla on niin vahvoja biologisia mekanismeja. Lisäksi kyse on kilpailutilanteesta, jossa kaikki haluavat muokata itsestään mahdollisimman haluttavia.

(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että ihmiset yliarvioivat muiden kiinnostusta kaupallisia tuotteita ja keinotekoista kauneutta kohtaan. Niiden sijaan ihmiset huomaavat automaattisesti muista heidän kokonsa, muotonsa, sukupuolensa, sukulaisuutensa, tuttuutensa ja viehättävyytensä. Huomaamme helposti myös tunnetiloja, vihaa, pelkoa, surua, iloa ja inhoa sekä fysiologisia tiloja, esimerkiksi raskaana olemista ja sairauksia. Kiinnitämme näihin huomiota, koska ne ovat evoluutiohistoriassa olleet ratkaisevia tekijöitä eloonjäämisen ja lisääntymisen kannalta. Parinvalinnassa merkityksellisimmät piirteet ovat niitä, joita on vaikeinta ostaa.)

Joissakin ulkoisiin ominaisuuksiin kohdistuvissa mieltymyksissä saattaa olla kyse siitä, että ihmiset ovat herkkiä omaksumaan ja sisäistämään sosiaalisia tapoja. Tätä mainostajatkin pyrkivät käyttämään hyväksi. Harva nuori uskaltaa tai pystyy astumaan ulos muotimaailman markkinoimasta ajatuksesta, että olet suosittu vain, jos käytät tätä ja tätä tuotetta. Samanlaiset toistuvat altistumiset saattavat vaikuttaa parinvalintaan. Tiedostamaton ajatuskulku saattaa mennä: ”Pariskuntien naiset ovat aina olleet miestä lyhyempiä, joten minäkin haluan pidemmän miehen.” Olipa kyse biologisista tai sosiaalisesti opituista ominaisuuksista (joita ei ole edes tässä tapauksessa mielekästä/mahdollista erottaa), tietoisten päätösten avulla voidaan vaikuttaa parinvalintaan. Sosiaalisten tapojen kyseenalaistaminen omassa elämässä ei toki ole helppoa ja se saattaa tehdä elämästä joissakin ympäristöissä merkittävästi vaikeampaa. Mutta samalla se saattaa avata mahdollisuuksia, jotka muutoin olisivat jääneet kokematta. Ja kuka on väittänyt, että elämän tai varsinkaan päätösten pitäisi olla helppoja? Omia ennakko- ja moraalikäsityksiään kannattaa jatkuvasti tarkkailla. Ne määrittelevät, kuka olet.

Parinvalinnasta Iltalehdessä

Iltalehdessä (Viikonvaihde 27.-28.11.2010) oli seuraavanlainen juttu parinvalinnasta.

Rakkauden evoluutio –tietokirjan kirjoittanut evoluutiobiologi Osmo Tammisalo sanoo naisten painottaneen kautta aikojen kumppanin valinnassa asioita, joiden perusteella tuleva puoliso olisi ennen kaikkea hyvä isä tuleville yhteisille lapsille.

Nainen haluaa puolisokseen kumppanin, jolla on vahva sosiaalinen status, älykkyyttä ja kunnianhimoa. Myös sitkeys ja peräänantamattomuus saattavat vakuuttaa naisen siitä, että mies ei ole kiinnostunut pelkästään seksistä.

Eikä tässä läheskään kaikki: toivemiehen tulisi olla myös fyysisesti vakuuttavan kokoinen, voimakas ja urheilullinen. Luotettavuus ja kiltteys puolestaan viestivät myönteisestä kanssakäymisestä lasten kanssa.

Verrattuna muihin kädellisiin, ihmiskoiraat investoivat jälkeläisiinsä valtavasti aikaa, energiaa ja muita resursseja. Isät ovat kautta aikain tarjonneet perheelle ruokaa, suojaa, hoivaa ja turvaa sekä opastaneet lapsia metsästyksessä, kalastuksessa, ystävyydessä ja taistelussa. Mikään näistä ei olisi ollut mahdollista, jos esihistorialliset naaraat olisivat harrastaneet vain tilapäisiä seksisuhteita, Osmo Tammisalo toteaa.

Pitkät hiukset ja naiselliset muodot

Myös miehet ovat painineet aikojen saatossa parinvalinnassa samankaltaisten ongelmien kanssa kuin naiset. Naisia voimakkaammin he ovat kiinnittäneet huomiota ulkoisiin seikkoihin.

Miesten ja naisten mieltymyserot johtuvat lähinnä siitä, että naisen ulkonäön ja iän perusteella on mahdollista paremmin ennustaa hänen hedelmällisyyttään. Siksi miesten mieltymykset ovat keskittyneet naisia voimakkaammin ulkonäköön ja siihen liittyviin ominaisuuksiin.

Ystävällisen ja mukavan luonteen sekä älykkyyden lisäksi mies on kautta aikain etsinyt kumppanikseen sileäihoista, pitkähiuksista ja naisellisilla muodoilla varustettua naista, joka jakaa puolisonsa arvomaailman.

Parisuhdemarkkinoilla käydään kovaa kilpailua. Siksi kaikki joutuvat tekemään myönnytyksiä halutuimpien ominaisuuksien suhteen. Rakkauden tunteen takia tehdyt myönnytykset eivät kuitenkaan tunnu myönnytyksiltä. Päinvastoin, pienet poikkeamat tuntuvat alussa vain hellyttäviltä. Sitä voidaan jopa pitää rakkauden yhtenä tarkoituksena: muutoinhan miehet jäisivät haikailemaan ”neiti täydellisen” ja naiset unelmiensa prinssin perään. Näin ei kuitenkaan käy, koska rakkaus on niin sokea, Osmo Tammisalo naurahtaa.

TARU SCHRODERUS (IL)


Tietolaatikko:
Ihannepuolison ominaisuudet

Nainen:

1. Ystävällisyys, hyväluontoisuus ja älykkyys
2. Sileä, rypytön iho
3. Kiiltävät, pitkät hiukset
4. Symmetriset kasvot ja symmetrinen vartalo
5. Kapea vyötärö ja naiselliset rinnat
6. Hyvä maine, uskollisuus ja häveliäisyys
7. Terveys ja nuorekkuus
8. Samanlainen arvomaailma

Mies:

1. Älykkyys, kunnianhimo, sosiaalinen status
2. Sitkeys, peräänantamattomuus
3. Luotettavuus, kiltteys
4. Pituus
5. Voimakkuus
6. Urheilullisuus
7. Maskuliininen tuoksu


”Avioerot johtuvat geneettisistä syistä”

Evoluutiobiologi Osmo Tammisalon mukaan onnistunutta parinvalintaa on mahdotonta määritellä yleispätevästi.

Esimerkiksi lyhyeksi jäänyt parisuhde tai jopa liitto, jossa on ollut uskottomuutta, on saattanut olla onnellinen. Mieluiten ihmiset ottaisivat kuitenkin kumppanin, joka on heitä kohtaan kiltti ja luotettava.

Tammisalo sanoo ongelman ytimen olevan siinä, että luonteenpiirteet eivät näy kovinkaan nopeasti ulospäin. Myös tunteiden aitous selviää vasta pitemmän ajan kuluttua. On kuitenkin selvää, että erilaiset persoonallisuudet voivat viihtyä hyvin toistensa seurassa. Kyse on enemmänkin olosuhteiden rakentamisesta sellaisiksi, että kumpikaan osapuoli ei koe tekevänsä liian suuria myönnytyksiä.

Parisuhteen onnellisuutta on Osmo Tammisalon mukaan vaikea erottaa siinä olevien yksilöiden onnellisuudesta: Jos onnellisista kodeista tulevat ”onnistuvat” liitoissaan muita paremmin, he saattavat tuoda onnellisuuden mukanaan persoonansa osana pikemminkin kuin saada sitä suhteestaan.

Yksilöiden välisiä eroja tutkiva käyttäytymisgenetiikka on osoittanut, että suuri osa yksilöiden välisestä vaihtelusta onnellisuudessa selittyy geneettisillä tekijöillä. Avioerokin on tässä mielessä geneettistä, sillä eroja aiheuttavat luonteenpiirteet ovat perinnöllisiä, Osmo Tammisalo huomauttaa.

Esimerkkitapauksia:

”Nätti likka vei jalat alta”

Tamperelaiset Timo ja Margit Mustonen ovat olleet naimisissa jo 48 vuotta. Ensi kerran Mustoset vaihtoivat katseita Tampereella nuorisoliiton riennoissa. Toden teolla lempi leiskahti kuitenkin vasta lavatansseissa, joissa nuoret huomasivat askeltensa sopivan erinomaisen hyvin yhteen.

Margit oli nätti likka ja on sitä toki vieläkin. Heti alusta alkaen hän tuntui mukavalta ihmiseltä, jolla oli samankaltaiset arvot ja elämänkatsomus kuin minulla itselläni, Timo Mustonen muistelee.

Margit Mustonen sanoo ihastuneensa miehensä huumorintajuun ja leppoisaan luonteeseen. Pariskunnan yhteinen elämä on täyttynyt vuosien saatossa työn teon lisäksi kahden lapsen kasvatuksesta ja yhteisistä harrastuksista. Nykyisin seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvien Mustosten eläkepäiviin tuovat eloa neljä lastenlasta sekä yhteiset harrastukset järjestötoiminnan parissa.

Kokonaisuudessaan meillä on varmasti ollut enemmän yhdessä kuin erillään vietettyjä hetkiä, Mustoset sanovat ja vilkaisevat hellästi toisiaan.

”Samanlaiset arvot ja huumorintaju yhdistivät”

Ville tuntui heti alusta alkaen turvallisenoloiselta mieheltä, jonka kanssa oli helppo olla yhdessä ja mukava jutella. Meillä on samankaltainen huumorintaju ja joka tapaamisella sai nauraa, Kirkkonummelainen Heidi Kantola kertoo suhteen alkutaipaleesta miehensä Villen kanssa.

Ville puolestaan muistelee tykästyneensä Heidin avoimuuteen, aitouteen ja samanlaisen arvomaailmaan. Yli 13 vuotta yhdessä ollut aviopari nimeää joustavuuden suhteensa toimivuuden salaisuudeksi.

Pyrimme ottamaan toisemme huomioon erilaisissa asioissa, tukemaan ja antamaan mahdollisuuksia itsensä kehittämiselle niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Parisuhdetta hoidamme lyhyillä, kahdenkeskisillä lomamatkoilla ja vapaa-iltoina, jolloin lapset ovat isovanhemmilla hoidossa, kahden alle kouluikäisen lapsen kolmekymppiset vanhemmat kertovat.

Ilman kilpailijoita ei olisi rakkautta

Ihminen on siitä harvinainen nisäkäs, että se muodostaa pitkiä pari- ja perhesuhteita. Tässä mielessä ihminen muistuttaa enemmän lintuja, joilla molemmat osapuolet tyypillisesti ottavat osaa poikasten hoivaan. Tällaisen ”lisääntymisosuuskunnan” perustamiseen tarvitaan rakkautta. Vain parisiteitä muodostavilla ja yhteistä poikashoivaa harrastavilla lajeilla on syy tuntea rakkaudenkaltaisia tunteita; muille lajeille riittää seksuaalinen himo. (Tietysti ei tiedetä, mitä perheitä perustavat eläimet tuntevat, jos mitään, mutta fysiologiset reaktiot ovat osittain samoja kuin ihmisillä.)

Rakkauden tehtävä on myös toimia uskottavana signaalina sitoutumishalusta: koska hän jaksaa lempeästi leperrellä ja olla kanssani näin paljon, hänen täytyy olla kiinnostunut myös minusta, ei pelkästään vartalostani. Rakastunut on siis uskottava, koska hän rakkautensa sokaisemana tekee niin epärationaalisia asioita. Rakkauden kohteelle ei toisin sanoen kannata järkeillä, että ”olet parasta, mihin tasoiseni yksilö voi näissä olosuhteissa yltää”.

Rakkauden olemusta selvitettäessä kannattaa miettiä kuvitteellista eläinlajia, jolla puolisoiden intressit olisivat aina täysin yhteneviä, paketoituna vain yhteisiin jälkeläisiin. Pariskunnat siis olisivat aina uskollisia toisilleen ja jopa kuolisivat samaan aikaan. Kummallakaan ei olisi muita sukulaisia, joista huolehtia. Olisiko tällaiselle lajille kehittynyt täydellinen romanttisseksuaalinen rakkaus?

Näin tuskin olisi tapahtunut. Kumppaneiden suhde pikemminkin olisi kehittynyt muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta. Sydänsolujenkaan ei tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Rakkaus olisi siis turhaa, koska jos ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita, uskollisuutta tai sitoutumista ei tarvitsisi todistella. Rakastuminen olisi tuhlausta eikä seksikään tuottaisi mielihyvää. Puolisot olisivat kehittyneet rakastamaan kumppaniaan kuten itseään, mutta juju onkin juuri siinä: kukaan ei oikeasti rakasta itseään, paitsi vertauskuvallisesti.

Evoluution silmissä puolisot olisivat yhtä ja samaa lihaa. Kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin – ja tuskaisan kun se sujuu huonosti – eivät olisi koskaan kehittyneet.
Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä.

Rakkaudesta

Annoin Olivia-lehdelle haastattelun, joka on tässä kysymyksineen. (Itse juttu on hieman tiiviimpi, ks. Olivia 6/2010.)

Mitä ajattelet termistä romanttinen rakkaus?

Sana ”romanttinen” on tuossa tavallaan turha, koska se kuuluu rakkauteen joka tapauksessa. Rakkaus on ihmisen tunteista voimakkaimpia ja merkityksellisimpiä. Sillä on selkeä tehtävä parisuhteen eli eräänlaisen lisääntymisosuuskunnan muodostumisessa. Tunne ohjaa hakeutumaan kumppanin luokse ja pysymään hänen luonaan. Lisäksi sen tehtävä on toimia vastapuolelle uskottavana signaalina sitoutumishalusta.

Oletko itse romanttisesti rakastunut?

Ihmislajille on tyypillistä piilotella useimpia lisääntymiseen liittyviä toimintoja. Siksi tällaiset kysymykset koetaan usein liian henkilökohtaisiksi. Vanhoille pariskunnille on tyypillistä, että jos vastaus on kyllä, puoliso saattaa tivata, ”Kuka se on?”.

Mikä on sinun mielestäsi rakkautta?

Ihmiset määrittelevät rakkauden eri tavoin. Siksi olisi hyvä tarkentaa, puhutaanko parisuhderakkaudesta vai vaikkapa rakkaudesta jälkeläisiin. Ymmärrän rakkauden siten kuin kuvittelen useimpien sen ymmärtävän: pakonomaiset ajatukset ja kaipaus rakastettua kohtaan. Ja suuri onni, kun tämä on lähellä.

Miten ajatuksesi romanttisesta rakkaudesta on muuttunut/kehittynyt siitä, kun olit 18-vuotias?

Teini-ikäisenä mukana oli voimakkaampaa hormonitoimintaa ja iso annos jännittävää uutuudenviehätystä. Toisaalta se suloisenkipeä pistos sydämessä ei silti ole kovin erilainen vanhempanakaan. Myöskään tieto rakkauden biologisesta taustasta ei muuta tunteen viehätystä.

Voiko ihminen oppia rakastamaan toista, vaikka ei alussa rakastaisikaan?

Yleensä parisuhteet kai alkavat vain pienestä ihastuksesta kasvaen vähitellen. Näinhän ystävyydetkin alkavat. Syvimmän rakkauden kehittyminen vaatii nähdäkseni vastarakkautta; rakastumiset ikään kuin ruokkivat toisiaan. Mutta varmasti on myös mahdollista, että alussa on jopa inhon tunteita toista kohtaan.

Voiko päättää lopettaa rakastamasta – uskotko, että se onnistuu päätöksellä?

Kuten nälkää tai janoa, rakkautta voi ruokkia ajatuksillaan tai sitä voi yrittää vaimentaa. Paras lääke on kuitenkin olla kohteesta erossa tai rakastua toisaalle – tai sitten pitää asua tämän kanssa jokunen vuosi.
Rakkauden ja parisuhteen vaalimiseen/torjumiseen liittyy tietysti paljon järjenkäyttöä, mutta päätökset eivät synny ilman tunteita.

Millaisia harhakäsityksiä yhteiskunnassa saattaa olla romanttisesta rakkaudesta?

Joissakin yhteisöissä kuvitellaan, että ihminen voisi rakastua vain kerran. Joissakin oppineissa piireissä on joskus myös vallinnut ajatus, että rakkaus olisi muka keskiaikaisten trubaduurien keksintöä. Se on kuitenkin biologisen evoluution tuote siinä missä muutkin perhetunteet; mustasukkaisuus ja kiintymys sisaruksiin, omiin lapsiin ja lastenlapsiin.

Miten sinun mielestäsi rakkautta kannattaa vaalia?

Minulta on monesti kysytty, voiko ihminen pysyä rakastuneena lopun elämäänsä. Luulen, että useimmat eivät olisi valmiita maksamaan loputtoman rakkauden vaatimaa hintaa, mikä se ikinä olisikaan. Intohimoisesta rakkaudesta on mitä ilmeisimmin joitakin niin merkittäviä kustannuksia, että luonto on nähnyt tarpeelliseksi vaimentaa tunne vähitellen kiintymykseksi. Rakastunut on tavallaan kömpelö, hän ei osaa keskittyä ”oikeisiin” asioihin, tuhlaa aikaansa jne.

Tarvitseeko ihmisen sanoa toiselle ”minä rakastan sinua”? (lisääkö se toisen tunnetta rakkaudesta)

Puhe on halpaa, mutta toisaalta äänensävyllä puheestakin voi tehdä kalliimpaa ja täten uskottavampaa. Kukaan ei jaksa kauaa leperrellä, jos ei oikeasti ole rakastunut. Suhteen kannalta toki useinkin riittää, että toinen vain kokee olevansa rakkaudentunnustusten arvoinen.

Mitä riskitekijöitä näet rakastumistilanteessa?

Yhteisöissä, joissa suvulla on ratkaiseva merkitys puolisonvalinnassa, saatetaan pelätä nuorten omavaltaista rakastumista. Hyvät naimakaupat kun voivat mennä sivu suun. Parisuhteen ja perhesuhteiden kannalta rakastuminen kolmanteen osapuoleen on luonnollisesti aina suuri riski. Mutta onneton rakastuminen lienee aika harmitonta. Monestihan ihmiset tietävät ja joskus harmittelevatkin, että tulipa rakastuttua ”väärään” henkilöön.

Miten itse vältät ”sudenkuopat” – miten pidät huolen, että et ”rakastu sokeasti”?

Onnellinen parisuhde ja/tai mustasukkaisesti vahtiva puoliso lienevät parhaita suojia rakastumista vastaan.
Toisaalta sille on hyvä syy, miksi rakkauden tulee olla sokea. Se takaa, että pariutumismarkkinoilla rakastumme ”omalle tasollemme”. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia kuvankauniisiin, hyväluontoisiin miljonääreihin. Rakkauden takia pystymme katsomaan läpi sormien pieniä puutteita puolisoehdokkaassa – kumppanin vajavaisuudet oikeastaan ovat vain hellyttäviä. Rakkaus on siis tavallaan tarkkanäköinen, koska se näkee jotain, mitä muut eivät.

Avio-onnen ennustaminen

Tänään Helsingin Sanomissa oli vastaukseni lukijakysymykseen:

Mitä tiedetään onnistuneesta parinvalinnasta? Antaako onnellinen lapsuus suojan ongelmapuolison valinnalta?

Onnistunutta parinvalintaa on mahdotonta määritellä yleispätevästi. Esimerkiksi lyhyeksi jäänyt parisuhde tai jopa liitto, jossa on ollut uskottomuutta, on saattanut olla onnellinen.
Mieluiten ihmiset ottaisivat kumppanin, joka on heitä kohtaan kiltti ja luotettava. Ongelma on siinä, että luonteenpiirteet eivät näy kovin nopeasti ulospäin. Myös tunteiden aitous selviää vasta pitemmän ajan kuluttua.

Toinen ongelma saattaa olla siinä, että monet naiset arvostavat kumppanissa dominoivuutta muita miehiä kohtaan. Dominanssin takana olevat luonteenpiirteet voisivat sivutuotteena tuoda epätoivottuja piirteitä parisuhteeseenkin.
Samoin on mahdollista, että jos nainen kokee olonsa turvattomaksi ja kaipaa suojelua, hän tulee valinneeksi helposti väkivaltaan turvautuvan miehen. Tutkimustietoa näistä seikoista ei kuitenkaan juuri ole.

On selvää, että erilaiset persoonallisuudet voivat viihtyä toistensa seurassa. Kyse on olosuhteiden rakentamisesta sellaisiksi, että kumpikaan osapuoli ei koe tekevänsä liian suuria myönnytyksiä.
Parisuhteen onnellisuutta on vaikea erottaa siinä olevien yksilöiden onnellisuudesta. Eli jos onnellisista kodeista tulevat ”onnistuvat” liitoissaan muita paremmin, he saattavat tuoda onnellisuuden mukanaan persoonansa osana pikemminkin kuin saada sitä suhteestaan.
Yksilöiden välisiä eroja tutkiva käyttäytymisgenetiikka onkin osoittanut, että suuri osa yksilöiden välisestä vaihtelusta onnellisuudessa selittyy geneettisillä tekijöillä. Avioerokin on tässä mielessä geneettistä: eroja aiheuttavat luonteenpiirteet ovat perinnöllisiä.

Naisten kumppanimieltymykset ovat lisäksi jossakin määrin riippuvaisia kuukautiskierrosta. Hedelmällisimmässä vaiheessa symmetrisemmät ja maskuliinisemmat miehet arvioidaan haluttavammiksi.
Tällaisen ”kiima-ajan” evolutiivinen logiikka on yksinkertainen: jälkeläisen laadun kannalta ratkaisevaa on nimenomaan hedelmällisen ajan parittelukumppani.
Toisaalta on ilmeistä, että pelkästään elinvoimaisiin geeneihin tähtäävä lisääntymisstrategia ei ihmisellä ole ollut vallitseva. Lajimme koiraillehan on kehittynyt taipumuksia sekä perheen hyvinvoinnin että oman isyyden varmistamiseen.

Ikäerot ja evolutiivinen selittäminen

Olin viime tiistaina Ylen Priima –ohjelmassa haastateltavana. Jos muistan oikein, ohjelma tuli ulos eilen eli saman viikon torstaina. Tapaukseen liittyy taholtani eräs harmillinen ja kenties usein ennenkin tapahtunut erhe: Jos toimittaja haastattelupyynnössään kertoo lukeneensa Rakkauden evoluutio -kirjani (tai yleensä ”kirjaani”), olen jotenkin olettanut, että hän olisi sisäistänyt jotkin simppelit perusasiat biologisesta selittämisestä – ja parhaimmillaan jopa toisi ne ilmi ohjelmassaan.

Tällä kertaa kyse oli pariskuntien ikäerosta, ja minulta kysyttiin mm. seuraavaa niistä pariskunnista, joissa ikäero menee toisin päin kuin yleensä: ”Mitä nuorempi mies saa vanhemmalta naiselta?”. Tähän liittyen ohjelmassa esitettiin aiemmin kuvattu pariskunnan haastattelu, jossa mies oli 17 vuotta kumppaniaan nuorempi. Kuten kyseisestä katkelmasta kävi hyvin ilmi, mies sai suhteesta samaa kuin muutkin suhteiltaan saavat (tai usein ainakin hakevat) eli lämpöä, hellyyttä, rakkautta.

Tiedän kyllä, että tässäkin haastattelussa minulta toivottiin evolutiivista selitystä. Niistähän olen paljon kirjoittanut. Mutta harmistukseni oli suuri, kun huomasin, miten toimittaja halusi nähdä evolutiivisen selityksen jotenkin ristiriidassa kyseisen pariskunnan tuntemusten kanssa. Toimittaja kun kysyi, että eikö tässä ole todiste, että romantiikkaa on sittenkin vielä olemassa – aivan kuin parisuhteeseen liittyvien tunteiden biologinen selittäminen voisi muka jotenkin hävittää romantiikan. Muistaakseni vastasin jotakin, että kyllä (30 vuotta nuoremman naisen kanssa pariutuneella) Sauli Niinistölläkin on suhteessaan romantiikkaa (siis siitäkin huolimatta, että meillä on joukko evolutiivisia selityksiä miesten nuoruusmieltymyksille). Yritin myös (luullakseni huonolla menestyksellä) tuoda esiin evolutiivisten ja välittömien (eli yksilön motiiveihin liittyvien) selitysten eroja.

Saadakseen hyviä juttuja toimittajan on toisinaan näyteltävä tyhmempää kuin onkaan (tosin harva tätä strategiaa uskaltaa noudattaa). Mutta tämän kysymyksen suhteen ei näyttänyt olevan siitä kyse. Tai en usko, että tarkoitus oli, että päätyisin viihdeohjelmassa selvittämään näitä evolutiivisen ja välittömän selityksen välisiä eroja. Evolutiivinen selitys siis kertoo, miksi meille on kehittynyt tietynlaisia tunteita ja mieltymyksiä (esim. miksi miesten kauneusmieltymykset kohdistuvat nuoriin naisiin, miksi meillä on taipumus muodostaa parisuhteita yms.). Parisuhdetaipumuksen evolutiivinen selitys on toisin sanoen eri asia kuin se, miksi yksilö päätyy/haluaa suhteeseen. Käsittelen tätä eroa kirjassani lukuisia kertoja, ja olen pettynyt, mikäli tämä viesti ei saavuta lukijaa. Toisaalta myönnän, että tämä kaikki on tietysti pikku juttu viihdeohjelmassa eikä tällä väärinkäsityksellä ole tuon taivaallista merkitystä ihmisten käyttäytymiseen.

Niinpä viihdelinjalla pysyäksemme laitan tähän väliin Benjamin Franklinin ohjeita, miksi nuorukaisen ei kannata hyljeksiä vanhempia naisia: ”Rakkaudessasi sinun tulisi suosia vanhoja naisia nuorten sijasta... Koska kaikilla pystyssä kävelevillä eläimillä vajavaisuudet lihaksia täyttävissä nesteissä ilmenevät ensimmäiseksi ylimmissä osissa. Ensimmäisenä roikkuvat ja kurtistuvat kasvot, sitten niska, sitten rinnat ja käsivarret, alempien osien pysyessä yhtä täyteläisinä kuin ennenkin ... vyön alapuolen perusteella ei pysty erottamaan vanhaa naista nuoresta. Ja kuten pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, ruumiilliset nautinnot vanhan naisen kanssa ovat vähintään samanlaisia, ja usein ylivertaisia.” Franklin lisäsi vielä sen, että vanhemmat naaraat ovat kiitollisempia ja hänen mielestään rikkaat lesket ovat myös ”ainoa käytetty tavara, joka menee kaupaksi priimana.”

Ja lopuksi vielä pitkähkö ote Rakkauden evoluutiosta:

Mitä vanhemmasta koiraasta on kyse, sitä nuorempiin naaraisiin hän on sukupuolisesti mieltynyt – tietysti suhteessa koiraan omaan ikään. Tiedetään kuitenkin, että vanhemmat koiraat aktiivisesti etsivät ja joskus myös menevät naimisiin hedelmällisyysiän ohittaneiden naaraiden kanssa. Miten tämä sopii väitteisiin siitä, että koiraalle on evolutiivisesti kehittynyt taipumus kiinnittää huomiota naaraiden hedelmällisyysindikaattoreihin? Seuraavassa on joitakin selityksiä tälle vanhojen koiraiden ”epäadaptiiviselle” käyttäytymiselle. (Naaraiden mieltymyksiä, niiden vaikutuksia koiraiden psykologiaan sekä naaraiden kohtaamia evolutiivisia parinvalintaongelmia tarkastellaan tarkemmin kirjan kolmannessa ja neljännessä osassa.)

1. Nykyisissä yhteiskunnissa monet vanhat naaraat näyttävät paljon nuoremmilta kuin he olisivat näyttäneet evoluutioympäristössä. ”Sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää”, kuten Westermarck (1926) sen totesi. Tämä tuskin kuitenkaan on riittävä selitys ilmiölle; useimmat vanhuudesta kertovat piirteet tulevat läheisessä kanssakäymisessä vääjäämättä esille.

2. Sekä koiraat että naaraat joutuvat kilpailemaan avioliittomarkkinoilla. Niinpä heidän on säädettävä mieltymyksensä sille tasolle, jonka he voivat saavuttaa. (Ks. osio Itsetuntemus ja seksin vaihtokauppateoria.) Kaikki eivät mene naimisiin miljonäärin tai valokuvamallin kanssa, mutta tästä ei voida päätellä sitä, että resursseilla tai ulkonäöllä ei olisi merkitystä parinvalinnassa. Toisin sanoen, mikäli ”markkinavoimat”, lähinnä nuoremmat koiraat, eivät vaikuttaisi vanhojen koiraiden mahdollisuuksiin, he oletettavasti pariutuisivat vain hedelmällisten naaraiden kanssa. Kilpailutilanteesta johtuen 60-vuotias koiras on kuitenkin valmis – siis pakotettu – menemään naimisiin esimerkiksi 55-vuotiaan naaraan kanssa. On silti huomattava, että vanhojen koiraiden seksuaalifantasiat koskevat huomattavasti nuorempia naaraita (Buunk ym. 2001). On myös todisteita siitä, että seuranhakupalstoilla erityisesti 35–50-vuotiaat naaraat jättävät ikänsä ilmoittamatta vaikuttaakseen nuoremmilta (Pawlowski & Dunbar 1999a).

3. Koiraan mieltymyksiä määrää osittain myös se, mitä naaraan sukulaiset ovat valmiita hyväksymään, sekä tietysti se, mitä naaras itse haluaa. Vastaavasti teini-ikäiset koiraat suosivat fantasioissaan ja toiveissaan jopa 10 vuotta itseään vanhempia naaraita, jotka yleensä eivät osoita heihin mitään kiinnostusta (Buunk ym. 2004; Buss 2004).

4. Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi koiraat punnitsevat muita viehättävyystekijöitä, esimerkiksi naaraan luonteenpiirteiden tai kiinnostusten samankaltaisuutta.

5. Vanha naaras saattaa myös tarjota samoja hyötyjä kuin koiraan kenties jo päättynyt, nuoruusajalla alkanut parisuhde; esimerkiksi (iso)äidillistä hoivaa jälkeläisille.

On siis olemassa joukko tekijöitä, jotka saattavat samanaikaisesti ohjata koirasta kiinnostumaan nuorista naaraista sekä kosiskelemaan vanhoja naaraita. Edellä mainitussa Buunkin ja kollegoiden (2001) tutkimuksessa on kuitenkin eräs tyypillinen kyselytutkimuksia vaivaava ongelma: vastaajat todennäköisesti harrastavat ”moraalista poseeraamista” eli väheksyvät joitakin yleisesti paheksuttuja tapojaan ja fantasioitaan, tässä tapauksessa erityisesti siksi, että vastaajien nimettömyyttä ei voitu täysin taata. Saatujen tulosten perusteella voitaneen kuitenkin sanoa...

Parisuhteen avoimuudesta

Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa 22.7.2008:

Myös avoimet suhteet kahlitsevat

Filosofi Tommi Paalanen kirjoittaa (HS 20.7.) vapaampien parisuhteiden puolesta: "Vapauden lisääminen ei vähennä rakkautta, päinvastoin". Rakkauden biologiaan kuitenkin kuuluu - kaikissa kulttuureissa - oletus tai toive seksuaalisesta yksinoikeudesta.

Toisin sanoen seksuaalinen itsemäärääminen on oikeus, joka tietyssä mielessä on ristiriidassa ihmislajin lisääntymispsykologian kanssa. Rakkauden kääntöpuoli, mustasukkaisuus, vaivaa jopa yhteisöjä, joissa monivaimoisuutta on harjoitettu sukupolvien ajan.

Käytännön tasolla Paalasen mainitsemiin äärimmäistä seksuaalista vapautta edistäviin aatteisiin sisältyykin yleensä tavallista parisuhdetta paljon tiukempia ja kahlitsevampia sääntöjä juuri mustasukkaisuuden hillitsemiseksi. Rakastunut ei ole, eikä edes halua olla vapaa.

Osmo Tammisalo
Darwin-seuran puheenjohtaja
Tietokirjailija
Helsinki