Islam ja suvaitsevaisuuden tulevaisuus

Harris, Sam & Nawaz, Maajid (2015): Islam and the Future of Tolerance. Harvard University Press. Cambridge.

Tässä tiiviissä keskustelukirjassa (sivuja on reilu sata) ateisti Sam Harris ja entinen islamisti Maajid Nawaz pohtivat sitä, voivatko islam ja suvaitsevaisuus elää rinnakkain. Nawaz kantaa huolta siitä, että karismaattiset värvääjät ovat keskittyneet haavoittuvimpiin, identiteettikriisistä kärsiviin nuorukaisiin. Ja kun dogma on kerran omaksuttu, se kehystää Nawazin mukaan nuoren koko maailmankuvan:

Siitä tulee linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan ja myös työkalu, jolla uusia jäseniä värvätään. Ihmiset usein syyttävät radikalisoitumisesta köyhyyttä tai koulutuksen puutetta, mutta asiantuntijat ovat jo pitkään tienneet, että korkeasti koulutetut ovat terroristeissa yliedustettuina.

Yksilön uskonnollisen vakaumuksen voimakkuus ei silti Nawazin mielestä auta ymmärtämään eroa jihadistin, vallankumouksellisen islamistin, poliittisen islamistin tai ei-islamistisen muslimin välillä.

Harris nostaa esiin hieman toisenlaisia kysymyksiä. Hänen mukaansa on esimerkiksi absurdia, että jos pastori Floridassa polttaa tai edes uhkaa polttaa kopion Koraanista, se herättää lukuisissa muslimiyhteisöissä enemmän tyrmistystä kuin sunnien päivittäiset hirmuteot shiioja kohtaan:

Jos todella olemme huolissamme ihmisoikeuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta, meitä liikuttaisivat samalla tavoin kaikki ihmisoikeuksien loukkaukset ja toimisimme systemaattisella tavalla niiden käsittelemisessä.

Nawaz kommentoi myös natsismia. Hänen mukaansa muslimeja vihaavien uusnatsien olemassaolo ei ole yhteydessä siihen, tuleeko kaikilla olla oikeus vapaasti kritisoida islamia. Nawaz myös toteaa mieluummin keskittyvänsä ihmisten arvoihin, ”eikä uskonnollisiin perinteisiin, josta he väittävät arvojensa tulevan”.

Harris ottaa kantaa joidenkin muslimien lausuntoon, että ”meidän täytyy noudattaa kunkin valtion lakeja, koska islam niin käskee”. Moni muslimi kuitenkin Harrisin mukaan toivoo lakien muuttuvan kohti shariaa. Siksi Harris pelkääkin, että ”jos meillä olisi muslimienemmistöinen hallinto, suvaitsevaisuuden teeskentely loppuisi ja olisimme matkalla kohti 600-lukua”. Nawaz komppaa tätä jossakin määrin ja sanoo esimerkiksi, että Isisin kutsuminen ekstremismiksi on liian epämääräistä ja välttelee velvollisuuttamme (hän ei tarkenna, kenen velvollisuutta) vastustaa tekojen oikeuttamista pyhillä kirjoituksilla.

Nawazin mukaan islamin ja islamia tunnustavien maiden maallistuminen edellyttää ruohonjuuritason kysyntää maallistuneelle demokratialle: ”Tämän takia on välttämätöntä, että arabit neuvottelevat uuden sosiaalisen järjestyksen arabeille, arabien kaduilla.” Harris kysyy tähän liittyen: ”Miten näet meidän lisäävän kysyntää maallistuneelle demokratialle, jos sekä maallistuminen että demokratia nähdään hyökkäyksenä uskonnollista identiteettiä kohtaan?”

Nawazin vastaus: ”Tämä on mahdollista vain muslimiuudistajien äänten voimistamisella – mukaan lukien liberaalimmat entiset muslimit ja ei-muslimit, jotka ovat valmiita keskustelemaan kriittisesti näistä asioista.” On vaikea sanoa, miten tällaista äänten voimistamista voitaisiin parhaiten avittaa (ja mikä voimistumisen vaikutus todellisuudessa olisi). Niin tai näin, harvalla ex-muslimilla on kiinnostusta kritisoida vanhempiensa uskomuksia ja perinteitä. Monelle maallistuminen myös käytännössä on uskonasioiden muuttumista epäkiinnostaviksi.

                                * * * 

Laakkonen, Juha (2008): Ekologinen parasitologia. Gaudeamus. Helsinki.

Kirjan alkumetrit toivat mieleen Juice Leskisen Musta aurinko nousee -kappaleen sanat:

Katsot ulos, näätkö sen:

toiset tappaa toisiaan.

Alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan.

Kirjan lukeminen (ja lukemisen aikana sairastettu noro-tartunta) muistuttivat, kuinka haluttuja ja kilpailtuja hyvät ravintolähteet ja sopivat suojapaikat ovat. Pari kertaa inhottavat loiseliöt tulivat uniinkin.

Loisia on joka lähtöön ja niitä tavataan kaikilla eliöillä, myös loisilla itsellään kuten Juice laulaa (yhdessä parhaasta biiseistään). Monien loisten elinkierto on käsittämättömän mutkikas: ne saattavat esimerkiksi tarvita useampaa väli-isäntää, ja muokata niiden käyttäytymistä hienostuneella tavalla ja tarkasti juuri omien etujensa mukaisesti. (Aivastamista ja yskimistä on ehdotettu tällaiseksi manipuloinniksi; miten muutoin pisaratartunnalla leviävät mikrobit voisivat levitä?)

Teos on kiintoisasta aiheestaan huolimatta valitettavan luettelomainen eikä pyri popularisoimaan herkullisimpiakaan yksityiskohtia loisten ja isäntien suhteista. Maallikolle suosittelen mieluummin vaikkapa Richard Dawkinsin loiskuvauksia Geenin itsekkyys ja Maailman hienoin esitys -kirjoista. Loistutkijan käsikirjaksi Ekologinen parasitologia sopinee hyvin.

Uhanalaiset ex-muslimit

Turunen, Mari (2017): Kääntyneet – Ex-muslimien painostus Suomessa. Uusi Tie. Ryttylä.

Teologian maisteri Mari Turusen Kääntyneet -kirja perustuu 31:n islamista kristinuskoon kääntyneen turvapaikanhakijan haastatteluun. Heistä 87% oli joutunut vaikeuksiin islamista luopumisensa vuoksi. Turunen kirjoittaa islamin ankaruudesta uskostaan luopuneita kohtaan seuraavasti: 

Islamista ei saa kääntyä pois. Tämä on kaikissa sharia-lakikoulukunnissa, myös maltillisissa koulukunnissa hyväksytty opetus. Uskonnon mukaan asia on näin. Osa maltillisista ei tietenkään surmaa kääntynyttä vaan kieltää tai piilottaa hänet.

Oli kylmäävää lukea islamin hylänneiden kokemuksia Suomessa (ja Anas Hajjarin lausuntoja aiheen tiimoilta). Vaikka vain osa haastatelluista puhuisi totta kokemastaan väkivallasta ja sillä uhkailusta – heillä on intressi myös totuuden venyttämiseen – kyse olisi merkittävästä perustuslain ja inhimillisten perusoikeuksien vastaisesta toiminnasta. Tällaiseen taantumuksellisuuteen viranomaisten on aktiivisesti puututtava.

On siis olemassa muslimeita, jotka haluavat muuttaa vapaamieliseen länsimaahan mutta ovat silti valmiita eristämään sellaisen muslimin, joka tätä länsimaista vapautta päättää elämässään toteuttaa. Vastaanottokeskuksissa näiden ex-muslimien kanssa ei haluttu syödä, heitä ei tervehditty eikä heidän edes sallittu auttaa ruoanlaitossa. Ruoasta kun tulisi saastaista. Ja kuten todettua, joskus mukana oli fyysistä väkivaltaa ja sillä uhkailua. Ja toisinaan kohteena olivat perheenjäsenet ja jopa lapset. Kirjan mukaan kyse ei ole vain turvapaikanhakijoiden julmuudesta vaan myös Suomeen jo kotiutuneet muslimit uhkailivat islamista luopuneita.

Tässä jokunen lainaus haastatelluilta:

Minua ei ole uhattu henkilökohtaisesti, mutta kuulin vastaanottokeskuksessa, kun he sanoivat, että kaikki kristityt pitäisi tappaa. 

Onneksi vastaanottokeskuksissa on turvakamerat. En tiedä, mitä tapahtuisi ilman niitä.

Suku painosti vaimoani eroamaan. Rakastan vaimoani, mutta suku esti meitä puhumasta keskenämme. Minut pakotettiin eroon.

Mieheni pahoinpiteli minut, ja hän on erkaannuttanut lapsemme minusta. Hän haukkuu minua lapselle huoraksi.

Meitä on useasti uhattu väkivallalla, ja pelkään lasteni puolesta. Minua on syytetty vaimoni parittamisesta.

En ole turvassa Suomessa.

En voi kävellä yksin illalla. Vilkuilen olkani yli, sillä niin moni vihaa minua ja haluaa minulle pahaa.

Kun käännyin kristityksi, menin kotiin aikaisemmin kuin ennen, sillä tunsin itseni turvattomammaksi kadulla kuin aiemmin. Asuinalueellani asuu paljon uskonnollisia muslimeja. Usein viranomaiset suosivat muslimeja ja kuuntelevat heitä.

Olen hengenvaarassa, sillä vastaanottokeskuksessa on henkilöitä, jotka haluavat mennä ihmisjoukkoon ja tappaa ei-muslimeja. 

Kirjassa haastatellun pastori Timo Keskitalon mukaan ”avoin yhteiskunta ei kykene suojelemaan ihmistä, jota uhkaa tällainen totalitaarinen uskonnollinen yhteisö”. Keskitalo jatkaa: ”Meillä on sokea piste, jos kuvittelemme, että uskonto on yksityisasia. Islamissa uskonto on ilman muuta julkinen asia, osa näkyvää käyttäytymistä.” Eräs Turusen päätelmä kuuluu: ”Tarvitsemme keskustelua ja halua puolustaa niitä vapauksia, joita länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa on, vaikka se merkitsisi kulttuurisen sensitiivisyyden ylittämistä.”

Lopussa on vain yksi maininta islamista ateismiin/uskonnottomuuteen siirtyneistä. Luultavasti uskonnon täysin hylänneet kokevat kuitenkin vastaavaa uhkailua ja syrjintää. Asiasta on vain vaikeampi saada tietoa. Esimerkiksi Suomen ex-muslimit Twitter-tilillä ja blogilla on ollut hiljaista jo pari vuotta. Mikä siis olisi paras tapa tukea islamista luopuneita? 

Kirjasta lisää tuolla:

http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2018/07/kaantyneet-eli-miten-ex-muslimeja.html

Pohdintaa siitä, miten valistusajattelu saataisiin leviämään muslimien pariin:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2016/03/skeptikko-kuoleman-puhemies-ja.html

PS. Richard Dawkinsin mukaan hänen Jumalharha -teoksensa arabiankielistä ilmaista käännöstä on ladattu netistä jo 30 miljoonaa kertaa. Lukema antaa toivoa rauhanomaisemmasta ja suvaitsevaisemmasta tulevaisuudesta.

Onko huivikiellolle perusteita? Oliko Muhammed pedofiili?

Ilmaisunvapaus koki äskettäin kolauksen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) linjasi lokakuussa 2018, että Muhammedin kutsuminen pedofiiliksi ei kuulu ilmaisunvapauden piiriin. Itävaltalaisnainen oli luennollaan sanonut Muhammedilla olleen pedofiilisia taipumuksia. Perään hän oli kysynyt, miksi nimittää seksisuhdetta alle 10-vuotiaan kanssa, jos ei pedofiliaksi.

Tuomioistuin perusteli typerryttävää päätöstään uskonnollisen rauhan säilyttämisellä. Muhammedin kaltaista, satoja vuosia vanhaa kirjallista hahmoa pitäisi kuitenkin olla lupa nimittää miksi tahansa, sodanlietsojasovinistista pedofiiliksi – etenkin kun kirjallisten lähteiden mukaan kyse on molemmista. Myös loukkaavammille ilmaisuille olisi perusteita. Pidänkin lähes kansalaisvelvollisuutena tällaista aataminaikaisten profeettojen kritisoimista, myös naurettavaksi tekemällä ja pilkkaamalla. (On huomattava, että EIT ei linjannut, että pilkkaamisesta tulee tuomita, vaan että tuomitseminen kuuluu maan omaan harkintavaltaan.)

Islam- ja Muhammed-kritiikkiä puoltaa myös se, että EIT:n päätöksen takana näyttää olevan uskonnollisten fanaatikkojen onnistunut kiristysstrategia – ”Älkää kritisoiko uskoamme tai tapamme teidät” – ja siihen liittyvä alistunut pelkuruus ja näennäissuvaitsevaisuus. (Pedofilian esiin nostanut itävaltalaisnainen sai maksettavakseen 480 euron sakot ja oikeudenkäyntikulut.)

Maat, joissa burkan käyttö on 

kielletty 2018 (Wikipedian mukaan).

Lokakuussa 2018 myös YK:n ihmisoikeusneuvosto antoi uskonnollista fanatismia suosivan lausunnon. Sen mukaan Ranskan päätös kieltää kasvoja peittävän hunnun käyttö julkisissa tiloissa rikkoo ihmisoikeuksia. (Tulkinta eroaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuoden 2014 kannasta, jonka mukaan kyseisen hunnun kieltäminen ei riko uskonnonvapautta.)

YK:n neuvoston huivilinjaus ei ole yhtä yksiselitteisesti väärä kuin EIT:n tuore Muhammed-linjaus, mutta huivilinjauskin on ongelmallinen. Mistä linjaus johtuu? YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenet vaihtuvat kausittain. Jäsenvaltioita hyväksytään mukaan tasaisesti eri maanosista. Jopa Saudi-Arabia, joka on kunnostunut ihmisoikeusrikkomuksissa, murhissa, sotarikoksissa ja naisten syrjinnässä, on päätynyt neuvoston puheenjohtajamaaksi. Tämä islaminuskoisten valtioiden edustus neuvostossa selittänee osaltaan tuoretta huivilinjausta. (Jäsenmaiden islamilainen teokraattisuus selittänee myös YK:n neuvoston linjausta vuodelta 2009, että uskonnon julkinen halventaminen on ihmisoikeusrikkomus.)

Huivikysymystä on luontevaa lähestyä tiettyjen perusoikeuksien kautta. Uskontoon perustuvan syrjinnän tulee ensinnäkin olla kiellettyä. Jokaisella tulee olla oikeus uskoa mihin tahansa ja palvoa mitä tahansa, hyväntahtoisista menninkäisistä pikkusieluisiin profeettoihin – siitä huolimatta, että koulutuksen tulee pyrkiä siihen, että ihmisten uskomukset perustuvat mahdollisimman paljon todennettuun tietoon. Toiseksi yksilöllä tulee halutessaan olla oikeus olla paljastamatta omaa vakaumustaan. Näillä kahdella periaatteella päästään jo alkuun. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että nämä periaatteet eivät toteudu Suomessa esimerkiksi armeijassa tai peruskoulussa.) Huivikielto ei riko näitä oikeuksia: se ei estä ketään uskomasta, eikä se pakota ketään paljastamaan uskoaan, pikemmin päinvastoin. 

Huivikielto on kuitenkin valtion puuttumista uskonnollisiin kysymyksiin. Ja se on aina epäilyttävää – siinäkin tapauksessa, että kyse on valtion pyrkimyksestä pitää julkiset tilat maallisina, kuten Ranskan päätöksessä. Tosin Ranskan huivikiellon on myös väitetty kumpuavan ei-maallisista syistä, lähinnä rasismista. Syytöstä vastaan voidaan puolustautua sillä, että huivinkäyttäjät eivät ole rotu ja että kielto koskee kaikkia etnisestä taustasta riippumatta.

Tarkastellaan huivin suhdetta naisten oikeuksiin. Vastikään eräs suomalainen musliminainen väitti, että ”yhteiskunnassa, joka rohkaisee riisumaan, itsensä peittäminen on feministinen teko” (väite kirjasta Noin 10 myyttiä feminismistä, SKS 2018, Helsinki). Ajatus, että länsimainen/suomalainen yhteiskunta rohkaisee naisia riisumaan, on epätarkka. Yllyttävätkö esimerkiksi huntua pitävän neidon isä ja veljet tai mahdollinen puoliso ja anoppi tyttöä vähäpukeisuuteen? Tuskin. Yhteiskunnalla ei toisin sanoen ole yksituumaista kantaa vaatteiden peittävyyteen.

Olennainen kysymys huiviasiassa on se, miten niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä. Tällaisia maita on paljon. Jos niissä hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä yleisesti pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, ei voida sanoa, että yksilöllä olisi vapaus pukeutua haluamallaan tavalla, huivin feministisyydestä puhumattakaan. Länsimuslimien osalta kysymys on hankala, sillä muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat – läntisistä vapauksista huolimatta – olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa. Siksi pidän ajatusta huivin feministisyydestä epärehellisenä.

Koko kasvot peittävä kaapu (niqab/burka) taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Onko se pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen? Kasvoja peitetään myös esimerkiksi ilmansaasteiden, katupölyn ja kovan pakkasen takia. On helppo nähdä ero tällaisten tarkoituksenmukaisten syiden ja yhteisöllisen pakottamisen välillä. Esimerkiksi Tanskassa elokuussa 2018 voimaan tullut kasvojen peittämiskielto pyrkii nimenomaan ehkäisemään sosiaalisesti pakotettua peittämistä. Tanskassa sakon suuruus on 134 euroa.

Mutta mistä tiedämme, milloin kasvojen peittäminen on tarkoituksenmukaista? Joidenkin mielestä arvioinnin vaikeus on niin merkittävä käytännön ongelma poliisivalvonnalle, että kieltokaan ei ole perusteltu. Kiellon puoltajat taas vetoavat usein siihen, että viranomaisten on tärkeä tunnistaa ihmisiä. Tässä kohdin laki ei ole selvä. Milloin ja minkä viranomaisen on tunnistukseen kyettävä? Onko esimerkiksi matkustajan oltava tunnistettavissa julkisten kulkuneuvojen valvontakameravideoista? Entä saako yksityisyritys, vaikkapa taksifirma, vaatia kasvojen paljastamista?

Jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi on ehdotettu sitä, että tilanteissa, joissa ei saa olla moottoripyöräkypärä päässä, ei myöskään saa peittää kasvoja hunnulla. Tämäkään käytäntö ei ole aukoton. Naamioitumiskiellot ovat väistämättä tulkinnanvaraisia – vaikka aidosti tulkinnanvaraisia käytännön tilanteita ei monia olekaan.

Muslimit saattoivat omaksua 

penisviiltelyn juutalaisilta. Rituaalin 

puolustamisessa ryhmät toisinaan 

myös yhdistävät voimansa.

Toinen ehdotettu kieltoperuste on se, että vain sellainen toiminta tulee sallia, jota voidaan tehdä myös maallisista syistä. Tätä on käytetty perusteena muun muassa lasten sukuelinten leikkelyn vastustamisessa. Silpomisen suhteen perustelu onkin mielekäs: silpomiselle ei ole maallista vastinetta. (Nekin, jotka vastustavat tyttöjen silpomista, puolustelevat poikien leikkelyä usein sillä, että esinahan poisto on merkityksetön ja vaaraton operaatio verrattuna klitoriksen poistoon. Ero toki on ilmeinen, mutta molemmat tulisi silti kieltää. Kyse on vain aste-erosta, ja lisäksi kummassakin tapauksessa puolustuskyvytön ja ymmärtämätön pikkulapsi on riskialttiin rituaaliväkivallan kohteena.) Huivikiellon kohdalla vaatimus maallisesta vastineesta ei ole yhtä pätevä. Kuten todettua, naamioitumiselle on myös maallisia syitä, ja ennen kaikkea kyse ei ole fyysisestä väkivallasta (vaikka monesti sitäkin on mukana).

Toisinaan oikeutta verhoutua huiviin puolustetaan sillä, että katoliset nunnatkin käyttävät uskontoa ilmentävää vaatetusta. Miksi siis olisi perustellumpaa kieltää muslimivaatetus? On tärkeä huomata ero nunnapäähineen ja muslimihuivin välillä. Nunnaksi päädytään aikuisena oman valinnan ja itsetutkistelun kautta. ”Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin”, kuten Annamari Sipilä kirjoittaa (HS 15.4.2017). Musliminaisille niqab ei ole samaan tapaan valintakysymys. Muslimihuivi myös nojaa vankemmin naisen itsemääräämisoikeutta rajoittaviin vanhakantaisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin. Siksi valtaosa minusta kallistuu kasvot peittävän uskonnollisen kaavun kieltämiseen.

Tunnistan toki, että jokaiselle mutkikkaalle ongelmalle on olemassa vastaus, joka on selkeä, yksinkertainen ja virheellinen. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on sitä. Huivikielto saattaa olla tällainen. Kyse on yksilön vapauksien rajoittamisesta, johon pitää olla todella pätevät perustelut. Perusteluksi ei esimerkiksi kelpaa edellä mainittu seikka, että ihmiset ovat rauhanomaisempia kasvokkain tapahtuvassa kanssakäymisessä. Kansalaisia ei yksinkertaisesti ole oikein pakottaa ”kasvokontaktiin” toistensa kanssa. Huivikiellosta on silti luultavasti enemmän hyötyä kuin haittaa, etenkin kun huomioidaan joidenkin islamilaisten valtioiden ylläpitämä paine kasvojen peittämiseen. YK:n ihmisoikeusneuvoston tuoreen huivipäätöksen paradoksi on siinä, että uskonnonvapauden nimissä on mahdollista rajoittaa naisten vapauksia ja eristää heitä yhteiskunnasta. (Teokratiat toki kärsivät siitä itsekin: ne jättävät käyttämättä puolen väestönsä luovuuden ja ahkeruuden.)

Suomessa hallinnon on seurattava muiden maiden kokemuksia huivikielloista. Tässäkin tapauksessa konkreettiset tutkimustulokset ovat paras pohja päätöksenteolle. Toistaiseksi huivikiellot eivät näytä tuottaneen merkittäviä haittoja. Kielto on vahva signaali hallinnolta, että se pyrkii eroon sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä. Sananvapauden aktiivisempi puolustaminen taas olisi signaali siitä, että sanalliset tai kuvalliset viestit, edes herjaukset, eivät oikeuta fyysistä väkivaltaa. Tämän näkökannan leviäminen suojelisi uskonrauhaa paremmin kuin nykyinen pelosta johtuva itsesensuuri tai kritiikistä tai pilanteosta sakottaminen.