Saako ihmisroduista puhua? Saako rotueroja tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2020 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia).

                               * * * 

Yksilön ulkonäön perusteella voidaan tehdä karkea arvio siitä, mistä päin maailmaa hän on kotoisin. Toisin sanoen ihmislajin muuntelu on maantieteellisesti jakautunutta. Vähintäänkin on mahdollista arvioida, millaisissa oloissa yksilön esivanhemmat ovat eläneet.

Koripallomaajoukkueessa pelaavan
Awak Kuierin sukujuuret ovat
dinka-heimojen mailla Sudanissa.
Hän on tullut tunnetuksi muun muassa
donkkaustaidoistaan.

Kuivassa ja kuumassa ympäristössä luonnonvalinta näyttää esimerkiksi suosineen pitkiä raajoja (esim. dinkat Etelä-Sudanissa). Arktinen ilmanala taas tuottaa pallomaisempaa ulkomuotoa, siis lyhyitä raajoja ja sormia (esim. Grönlannin eskimot).

Tämänkaltaisia keskenään erilaisia ihmisryhmiä on yleensä nimitetty joko roduiksi tai populaatioiksi, riippuen lähinnä tarkasteltavan ryhmän koosta.

Molempia sanoja vaivaa epämääräisyys. Ei ole olemassa puhtaita rotuja tai puhtaita populaatioita. Harvaa ominaisuutta esimerkiksi tavataan vain joltakin yhdeltä rodulta tai populaatiolta. Myös rotujen ja populaatioiden sisäinen muuntelu on suurta.

On siis mahdoton kertoa tarkasti, millä tavoin kaksi naapuripopulaatiota tai -rotua ovat erillisiä ryhmiään. Tämä on ilmeistä, sillä jos rotujen tai populaatioiden rajat olisivat selkeitä ja ylittämättömiä, kyse olisi jo eri lajeista.

Populaatio on näistä kahdesta termistä epämääräisempi. Populaatiolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi posiolaisia, papualaisia tai vaikkapa Puolan katolilaisia. Rotusanalla ei ole tällaista epämääräisyyden rasitetta. Nykyään myös tunnetaan lukuisia geenimuunnelmia, joiden esiintymistiheydet osuvat yksiin tiettyjen usein käytettyjen roturyhmittelyiden kanssa.

Kansanomaiset rotukategoriat luonnollisesti ovat puutteellisia – ihmislajin geneettisestä muuntelusta valtaosa näyttää esimerkiksi olevan Afrikan sisällä. Seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä sille, käytämmekö muuntelusta termiä rotu vai populaatio.

Rotusanalla on toisenlaisia rasitteita

Tilastollisessa mielessä ihmislajin jakautuminen rotuihin tai suuriin osapopulaatioihin on todellista. Jotakin geenimuunnosta saatetaan tavata esimerkiksi 80 prosentilla itäaasialaisista ja 30 prosentilla afrikkalaisista. Jollakin toisella geenimuunnelmalla lukemat saattavat olla vaikkapa 24 ja 48 prosenttia. 

Ihmislajin muuntelua käsittelevää
kirjallisuutta.

Kun koko genomin muunnelmia analysoidaan tilastollisesti, ihmiskunnasta löytyy suhteellisen helposti määriteltäviä kasautumia. Yksilön maantieteellinen alkuperä pystytäänkin nykyään paikantamaan melko tarkoin hänen DNA:nsa perusteella, toisinaan jopa muutaman sadan kilometrin tarkkuudella. Tämänkaltaiset polveutumishistoriasta johtuvat säännönmukaisuudet ovat syy käyttää jotakin rodun kaltaista termiä.

Rotusanalla on kuitenkin rasitteita: natsit puhuivat rotuhygieniasta, ja jokunen älypää ajaa vielä nykyäänkin "valkoisen rodun" puhtautta. Ovatko nämä päteviä syitä rotutermin välttämiseen? Jopa mustamaalaamiseen?

Tarkastellaan ensin erästä kaikkien tuntemaa kuvallista merkkiä, hakaristiä. Ilman Natsi-Saksaa hakaristi tunnettaisiin luultavasti lähinnä vanhana hindulaisena symbolina. Mutta koska historia on mitä on, ja koska ihmiset ovat tietoisia natsien hirmuteoista, hakaristi-T-paidan pitäminen ei olisi sovelias teko edes individualismia ja sananvapautta puolustavalle antinatsille, ei edes naamiaisissa. [1]

Vastaavasti sana rotu ei sellaisenaan ole yhteydessä rodullisiin ennakkoluuloihin, saati että se yllyttäisi rodulliseen syrjintään. Yleinen asenneilmapiiri saattaa silti tehdä sanasta arveluttavan ja epäkorrektin, aivan kuten kävi hakaristille. Se, että jokin sana on neutraali tänään, ei siis tarkoita, että se olisi neutraali huomenna. Kieli muovautuu käytössä ja sanojen merkitykset muuttuvat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksittäisen sanan julistaminen epäkorrektiksi vähentäisi rodullisia ennakkoluuloja. Sanapoliisi päinvastoin antaa kuvan itsestään joko tyhjänpäiväisenä moraaliposeeraajana tai autoritaarisena holhoajana.

Tiettyjen geenikasautumien kutsuminen roduiksi ja rotuhierarkian kannattaminen ovat siis kaksi eri asiaa. Väite esimerkiksi jonkin ihmis-, hevos- tai koirarodun paremmuudesta on mielipide, subjektiivinen arvoarvostelma. Rodullisen muuntelun määrä taas on empiirisesti selvitettävä antropologinen ja biologinen kysymys. Siihen vastaamisessa mielipiteistä tai rotusyrjinnän historiasta ei ole apua.

Ihmiselle tapahtui sama kuin muille

hänen kesyttämilleen eläimille:

hänestä tuli riippuvaisempi muista

ja fyysisesti heikompi. Ihminen on

esimerkiksi ainoa laji, joka
systemaattisesti harjoittaa

avustettuja synnytyksiä. Lopulta

lajimme menestys alkoi perustua

täysin siihen, että yksilöt oppivat

parantamaan edeltäjiensä

teknologioita ja tietovarantoja. (Ks.

Hood: The Domesticated Brain.)

Puhe ihmisroduista on toisin sanoen puhetta ihmislajin geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta aivan kuten puhe koiraroduista on puhetta koiran geneettisestä ja fenotyyppisestä muuntelusta.

Jotkut väittävät, että rotutermi tulee silti varmuuden vuoksi rajata tarkoittamaan vain kanin, kissan ja muiden kesytettyjen eläinten eikä lainkaan ihmisen muuntelua. Tällaista sääntöä olisi vaikea perustella. Raja kotieläimen ja villieläimen välillä ei ole selvä, ja monella lajilla on kesy ja villi muotonsa.

Lisäksi ihmistäkin voidaan pitää kesytettynä eläimenä. Ulkoisesti kesyyntymisemme näkyy muun muassa kulmahampaiden kutistumisena ja silmäkulman luiden tasoittumisena. Olemme jalostaneet itsestämme myös rauhanomaisempia ja vähemmän aggressiivisia ja impulsiivisia.

Entä rotuerotutkimukset?

Rasismin ja natsismin historiallinen painolasti on tärkeimpiä syitä, miksi jotkut karsastavat rotusanaa ja rotujen välisiä eroja selvittävää tutkimusta. Pelkona näyttää olevan, että tieteellinen keskustelu ihmisryhmien erilaisuudesta ruokkisi sortoa ja syrjintää: ”Eikö ihmiskunta muka oppinut mitään kolonialismista tai toisesta maailmansodasta?”

On perusteita väittää, että länsimainen sivistys ja hyvinvointi ovat saaneet rotusyrjinnästä tukea. Kansalaisten rasistiset tuntemukset saattavat myös syttyä pienestäkin kipinästä. Ehkä jonkinlainen tiede- ja kielipoliittinen korjausliike tai varotoimenpide ovat siis perusteltuja.

Mutta millaisia toimien tulisi olla? Tuleeko rotuerotutkimuksia yrittää mitätöidä rasismina?

Mitätöintistrategia on varsin suosittu, mutta tieteen hengen mukaista toiminta ei ole. Rotututkimuksista saadut tulokset eivät nimittäin katoa siinäkään tapauksessa, että tutkijan motiivi olisi ollut rasistinen. Tutkimustulokset ovat oikeita tai vääriä riippumatta tutkijan motiiveista.

Tieteen tehtävä on nimenomaan minimoida tutkimuksen ulkopuolisten tekijöiden vaikutus. Yleiselle mielipiteelle, tutkimuksen rahoittajille, tutkijan henkilökohtaisille ominaisuuksille tai poliittiselle painostukselle ei tule antaa roolia tutkimustulosten oikeellisuutta arvioitaessa. Tämä pätee erityisesti rotuerojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” aiheisiin.

Tutkimustuloksia julkistettaessa tulee toki huomioida mahdollisuus, että löydökset saattavat voimistaa ihmisillä olevia ennakkoluuloja ja syrjiviä asenteita. Tämä seikka kuuluu kuitenkin tiedeviestinnän tai yleisen kansanvalistuksen piiriin. Itse tutkimusta arvioitaessa faktaväitteitä on käsiteltävä faktaväitteinä, vain ja ainoastaan tieteellisin perustein. (Kannattaa myös huomata, että rasismi ja etninen syrjintä rehottavat lähinnä maissa, joissa väestö on kouluttamattominta ja tieteellinen tutkimus kehnointa.)

Tämän pilakuvan tarkoitus on kiinnittää

huomio ylivalppaan ja huomiohakuisen

kielikomissaaritouhun totalitaristiseen

taustavireeseen, olipa kyse äideistä tai

isistä tai työ- tai nukkumaanmenoajoista. 

Tiedeyhteisön on toisin sanoen hyväksyttävä riski, että joku rasistiraasu saattaa innostua tutkijoiden havainnoista. Sellainen on pieni haitta verrattuna vahinkoon, joita tieteellisen tutkimuksen rajoittaminen ja tieteen politisointi aiheuttavat.

Huoli siitä, että yksittäiset termit tai tutkimustulokset yllyttäisivät kansanjoukkoja pahuuteen, on myös viime kädessä takaperoista valistuksen vähättelyä. Tässä on melkoista ironiaa, sillä nimenomaan korkeimmin kouluttautuneet ovat sanapoliisi- ja tiedekomissaaritouhuissa aktiivisimpia. He eivät hybrikseltään huomaa, miten lähellä totalitarismia kielenkäytön kyttääminen ja tieteen politisointi ovat.

Alaviite:

[1] Joidenkin tutkijoiden mukaan hakaristisymbolilla oli rasistisia sivumerkityksiä jo ennen natsismia. Silti nimenomaan natsiyhteys on se, joka tekee hakarististä sopimattoman – monen mielestä myös Suomen ilmavoimille, vaikka se ei symbolia natseilta ottanutkaan.

Kirjallisuutta:

Murray, C. (2020): Human Diversity: The Biology of Gender, Race, and Class. Twelve.

Reich, D. (2019): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.

Tammisalo, O. (2014): Mustaa valkoisella: Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita.

                            * * *

PS. Kiinan hallinnon sensuuri on usein kohdistunut yksittäisiin sanoihin ja sanontoihin. Esimerkiksi vuoden 2018 alussa, kun presidentin virkakausien määrältä poistettiin rajoitukset, mediassa kiellettiin termit ”minun keisarini”, ”henkilökultti”, ”olla eri mieltä”, ”maastamuutto” ja ”kyvytön hallitsija”. Siinä on mallia niille, jotka haluavat päättää, mitä sanoja ihmiset saavat lajimme muuntelusta käyttää. (Ks. https://journal.fi/tt/article/view/91544 )

PS 2.

Auktoriteetit kertovat mielellään, millä tavoin ihmisten tulee puhua ja kirjoittaa, siis ajatella ja tiedostaa. Siksi on aiheellista kysyä, kumpi on lähempänä totalitarismia, epäkorrektin sanan käyttö vai ihmisten kielenkäytön kyttääminen. Se, että ihmiset ovat alkaneet kytätä toistensa kielenkäyttöä lienee toki lähinnä sosiaalisen median lastentauteja, uudenlaista poseeraavaa aktivismia tai vain höyryjen päästelyä. Usein kyse lienee myös silkasta seuraajien ja tykkäyksien haalimisesta. Kielikomissaarien valpastuminen saattaa kuitenkin syventää poliittisia rintamalinjoja ja samalla kääntyä itseään vastaan. Poseeraamisen taakse on sen verran helppo nähdä. 

On myös huomattava, että väite, että ”meidän ei pidä tutkia rotueroja, koska se saattaa johtaa syrjintään”, on kuin väite, että ”meidän ei tule tutkia taloudellista eriarvoisuutta, koska se saattaa johtaa ahneuden ja kapitalismin nousuun”. Tällaisia vastaavuuksia olisi loputtomasti: ”meidän tulee luopua psykiatriasta, koska saatamme löytää uudenlaisia ihmisiä stigmatisoivia mielensairauksia.” 
Tiede siis tavoitelkoon totuutta, olkoon se miten ruma hyvänsä.

Lisäys 30.6.2020

En ollut tietoinen, että ilmavoimat näyttää vaivihkaa luopuneen hakaristitunnuksesta. Tunnuksen vaihtoa ajanut professori Teivo Teivainen kirjoittaa 30.6.: "Hakaristi on jäljellä joissakin ilmavoimien tunnuksissa, mutta ei enää esikunnan tunnuksena tai olkamerkkeinä. Tärkeänä syynä tunnuksen muttamisessa 'neutraalimmaksi' on, että ulkomaanvierailujen yhteydessä nimenomaan olkamerkkien hakaristeihin on kiinnitetty huomiota."

Mitä on Jussi Pakkasvirran vulgaari sosiobiologia?

Lähetin 24.9.2016 alla olevan sähköpostiviestin alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Jussi Pakkasvirralle, jonka puolituttu olen. Kyse on hänen Tieteessä tapahtuu 5/2016 -lehdessä olleesta tervetuliaisluennostaan. Mahdollisen vastauksen lisään (jos saan siihen luvan) joko tämän blogimerkintäni loppuun tai tarvittaessa luon kokonaan uuden merkinnän. Toivon saavani vastauksen, sillä vaikka olen seurannut alaa noin 20 vuotta ja vaikka olen kirjoittanut viisi aihetta sivuavaa kirjaa, sivistyksessäni on selvästi vielä aukkoja.

 - - -

Hei,

Onnittelut tuoreesta professuurista. On ilahduttavaa, että perinteinen kuvaileva ja ymmärtävä (merkityksessä osata asettua jonkun asemaan) kulttuurintutkimus vahvistuu ja tulee tieteellisemmäksi edustamasi selittävän kulttuurintutkimuksen kautta. Tieteessä tapahtuu 5/2016 -lehdessä ollut tervetuliaisluentosi herätti kuitenkin joitakin kysymyksiä. Suunnittelin tästä ensin vastinetta lehteen, mutta aika näyttää olevan ajamassa sellaisen vuoropuhelun ohi eikä kyseinen lehtikään ole enää kunnostautunut mielipiteenvaihdossa. Siksi näin epäortodoksinen keskustelunavaus. Mieluusti siis lukisin joitakin tarkennuksia/selvennyksiä kommentteihini/kysymyksiini, ja jos saan luvan laittaisin vastauksesi myös Ihmisluonto -blogilleni.

Yst.

OT

Kirjoitat seuraavasti:

30 vuotta sitten ilmestynyt Edward O. Wilsonin teos Sociobiology synnytti rajun vastareaktion. Evoluutiopsykologialla oli sangen huono maine, sillä juuri sosiobiologian vulgaarit muodot olivat usein hypoteettisia, historiattomia, rasistisia ja esimerkiksi naisvihamielisiä. Sosiobiologian nimissä mitattiin älykkyyseroja eri ”rotujen” välillä, ja sukupuoliero korostui tutkimuksessa.

Aloitetaan vulgaareista sosiobiologeista. Keitä he ovat/olivat ja mitä tarkoittaa, että he olivat vulgaareja? Tai mitä tarkoittaa, että vulgaari sosiobiologia oli ”usein” rasistista ja naisvihamielistä? Kuinka usein ja ketkä? Nimettömät vihjailut ja mustamaalaus eivät auta tiedettä; tarvitaan viittauksia, sitaatteja ja tarkkoja määritelmiä. (Evoluutiopsykologian huonon maineen suhteen saatat olla oikeilla jäljillä: alan syntyä 1990-luvulla luultavasti edesauttoi se, että 1970-luvulla sosiobiologia oli aktiivisen ja poliittisesti motivoituneen mustamaalauksen kohteena [Segerstråle 2000, Tammisalo 2002] – ja kommenttisi voidaan tulkita jatkavan tätä 70-lukulaista biologian demonisointia ja moraaliposeeraamista.)

Mitä siis tarkoittaa, että jokin tieteenala on rasistista? Vakiomääritelmä rasismille on rotuun perustuva ennakkoluulo, suhtautuminen yksilöön hänen rotunsa(/etnisyytensä) perusteella. Miten tässä määritelmässä jokin tutkimusala tai -tulos voi olla rasistista? Mikä sosiobiologian tuloksista siis on rasismia? Entä miksi ”rodut” on tekstissäsi lainausmerkeissä, kun biologian mukaan on perusteltua käyttää jotakin rodun kaltaista termiä (Tammisalo 2016)? Mustaa valkoisella -kirjassani (Terra Cognita 2014) tarkastellaan ihmisryhmien mahdollisia eroja keskimääräisessä älykkyydessä. Mikä on kantasi mahdollisiin eroihin ja niiden syihin? Aihe ei ole poliittisesti korrekti eikä tutkimustuloksilla välttämättä ole käyttöä, mutta tutkimuksen/tulosten epäkorrektius, arkaluontoisuus tai hyödyttömyys eivät kerro saatujen tulosten oikeellisuudesta tai ole merkki niiden rasistisuudesta. On myös huomattava, että olipa ”sosiobiologian nimissä” mitattu älykkyyseroja tai ei, ÄO-tutkimus on todellisuudessa (differentiaali)psykologiaa, käyttäytymisgenetiikkaa tai muuta vastaavaa; ei siis sosiobiologiaa, joka määritellään sosiaalisuuden biologisia perusteita tutkivaksi tieteenalaksi.

Entä mitä tarkoittaa, että ”sukupuoliero korostui” sosiobiologisessa tutkimuksessa? Ja miksi se ansaitsisi moitteet? Ovatko raportoidut sukupuolierot todellisia vai eivät? Onko tutkimuksissa/tuloksissa jokin pielessä? Jos on, mikä? Ja mikä tutkimustuloksista on mainitsemaasi naisvihamielisyyttä? Onko joukossa kenties myös miesvihamielisiä tuloksia? En halua olla epäkohtelias ja kaikella kunnioituksella, mutta on asiatonta ja tieteen kannalta haitallista esittää tällaisia kummallisia kuiskutuksia. Etenkin se on sopimatonta professorin arvolle, mutta näyttäisi se huonolta myös kaltaiseni vapaan tiedetoimittajan kynästä tulleena. Kokemukseni sosiobiologeista ovat myös varsin erilaisia: he ovat/olivat lähinnä vasemmalle kallistuvia ja rodullista/sukupuolista tasa-arvoa kannattavia liberaaleja, luultavasti sellaisia kuin sinä itse – minkä pitäisi olla sivuseikka tutkimustuloksia tarkasteltaessa. Sivuseikka on myös se, että sosiobiologia on läpi historiansa tutkinut enimmäkseen aitososiaalisia hyönteisiä. Alalla on esimerkiksi pyritty selittämään, miten työläisten uhrautuva avuliaisuus on voinut kehittyä.

PS. Kirjoitat myös seuraavasti:

Lajien selviytymisstrategiat ovat monimuotoisia, ei siis vain eloonjäämistaistoa. Evoluutiossa selviytyminen on myös yhteistyötä, sopeutumista ja oppimista.

Tässä eloonjäämistaisto määritellään liian ahtaasti, kuten sosiaalitieteilijöillä kenties on tapana. Mainitsemasi yhteistyö, sopeutuminen ja oppiminen ovat nimenomaan kilpailu- ja eloonjäämisstrategioita.

PS 2. Siteeraamasi Acemoglun ja Robinsonin teos Why Nations Fail on suomennettu (Miksi maat kaatuvat, Terra Cognita 2013). Tämä ei ole voinut mennä aluetutkimuksen professorilta ohi, suomennosta on esimerkiksi mainostettu Tieteessä tapahtuu -lehdessä sen ilmestymisestä lähtien. Tämäkin on sivuseikka (ja minulla on oma lehmä ojassa), mutta nähdäkseni tällaisessa tekstissä viittauksen tulisi olla suomennettuun laitokseen.

 - - -

Pakkasvirta vastasi 27.9.2016. Kiitin vastauksesta, jonka julkaisemiseen sain luvan. Kommentoin vastausta lyhyesti lopussa.

Hei Osmo, Artikkelini pääpointtina ei tosiaankaan ollut evoluutioteoria, se oli siinä mukana ikään kuin muistuttamassa – parissa 8 sivun artikkelin kappaleessa, että tieteellinen integraatio on tärkeää, ja eri näkökulmien tulisi pyrkiä keskustelemaan enemmän keskenään, oli historia ja tieteenalojen kiistat mitä oli. Siksi vähän hämmästyin, että reagoit kirjoitukseen näin.Mutta kyllä, usein evoluutiopsykologiaa tulkittiin mainstream sosiaalitieteissä hyvin negatiivisena, usein toki vailla kunnon  perusteita (itsekin kirjoitat tästä kiistasta mm. Segerstrålen kirja-arviossasi, TT). Kyllä joitain seksistisiä ja tai rasistiseksi tulkittavia juttuja/tulkintoja oli, mutta ei tietystikään sanoa että ne olisivat leimanneet koko tieteenalaa (paitsi tietysti kriitikoiden silmissä). Ja tuossa lyhyessä lauseessani tietysti viittasin ennen kaikkea vanhaan sosiaalidarwinismiin ja esim. Spenceriin ja heidän tulkitsijoihinsa (puhuin ”sosiobiologian vulgaareista muodoista”). Tuossa tekstissähän vetelin aika isolla pensselillä. Ja itse pitkään Latinalaisessa Amerikassa asuneena aina muistelen lattari-diktatuureissa mukana olleita  kallonmittaajia ja tieteellisiä positivisteja… eivät tietysti kaikki tiedemiehiä, mutta vetosivat kaikenlaisiin tutkimuksiin. Historiasta löytyy monenlaista.Rasismista. No ei mikään TIETEENALA ole sinänsä rasistista – puhuinkin tekstissäni, että ”sosiobiologian nimissä” mitattiin sitä sun tätä – ja tehtiin kyllä mittauksista ym. aika isoja päätelmiä. Enkä nyt  viittaa pelkästään esim. natseihin. Sama ongelma koskee toki monen muunkin tieteenalan käyttöä tai niiden  nimissä tehtyjä esim. poliittisia perusteluita.
Tatu Vanhasen äö tutkimuksista oli TT:ssä aikoinaan pitkä keskustelu, enkä sitä nyt lähde avaamaan. Ja muistelen, että kävimme tätä keskustelua lähellä olevaa kirjoitusten vaihtoa jo vuonna 2008 TT lehden sivuilla. Kilpailu- ja eloonjäämisstrategioista…. Kirjoitat, että tulkitsen asiaa ahtaasti:”Lajien selviytymisstrategiat ovat monimuotoisia, ei siis vain eloonjäämistaistoa. Evoluutiossa selviytyminen on myös yhteistyötä, sopeutumista ja oppimista. Ihmisryhmien evoluutiossa tämä on tarkoittanut kahta strategiaa - eli tapetaanko tuntematon vieras heti, uhkana - vai yritetäänkö häneen tutustua ja oppia jotain uutta. Sivilisaatiot ja ryhmät, jotka ovat valmiita oppimaan toisilta, lienevät kiistatta ihmisevoluution menestyjiä”EN ihan ymmärrä, mistä tuossa olemme eri mieltä?? (selvitymiststrategiat – no joo ovat toki aika samaa kuin eloonjäämistä –viittaan siis tuossa pitkään kestoon selvitysmistsrategiana).Rotu lainausmerkeissä? No en vaan pidä tuon termin käytöstä, koska siihen liittyy ihmiskunnan historiassa niin ikäviä konnotaatiota. Yritän käyttää parempia termejä, jos pitää kuvata erilaisia ihmisryhmiä. Ja ajattelen myös, että isossa kuvassa kaikki me olemme mestitsejä (positiivisessa mielessä). En tietysti tarkoita tällä, etteikö ihmislajin geneettinen variaatio olisi kiinnostava kysymys.Ja toki tiedän että Acemoglun ja Robinsonin teos on suomennettu, itselläni nyt vaan oli työpöydällä tuo engl kielinen laitos, ja siihen viittaan, kun sitä käytin.Yst. Jussi P.

Vastauksen sisältö ei yllätä. Tivasin tarkkoja esimerkkejä sosiobiologian rasismista ja naisvihamielisyydestä ja siitä, mitä on vulgaari sosiobiologia. Mutta kuten aiemmin esittämissäni vastaavissa uteluissa, myös Pakkasvirran vastaukset olivat epämääräisiä (tyyliin ”joitakin seksistiseksi/rasistiseksi tulkittavia tulkintoja oli” ja ”historiasta löytyy kaikenlaista”) ja/tai väisteleviä (”tarkoitin vanhaa sosiaalidarwinismia ja Spenceriä” ja ”kirjoitus oli tehty leveällä pensselillä eikä se oikeastaan käsitellyt evoluutiota”). En siis vieläkään saanut kaipaamiani esimerkkejä siitä, milloin sosiobiologia olisi ollut rasistista/naisvihamielistä. Jään odottamaan todisteita – tai sitä, että biologian demonisointi ja mustamaalaus joskus loppuvat. Pakkasvirran sukupolvi ja tieteenala lienevät viimeisiä, jotka sitä harrastavat?

Moraaliposeeraamista filosofian nimissä

Käsittelen seuraavassa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (Gaudeamus 2009. 442 s.). Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen kirja-arvio, vaan purin tähän vain ensiturhautumiseni kirjan sisällöstä. Pahoittelen tekstin negatiivista sävyä ja tässä yhteydessä turhia mielenilmauksiani siitä, mikä ihmisluonnosta minusta on kiinnostavaa tai mitä kirjassa minun mielestäni olisi pitänyt olla. Asiallisempi arvio julkaistaneen lähiaikoina.

* * *

Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.

Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä tieteenfilosofi Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois tai ainakin se on merkittävästi vähentynyt (tosin vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Petter Portin syytti minua amerikkalaisen oikeistotaantumuksen ystäväksi).

Ylikoski ja Kokkonen eivät harrasta poliittista nimittelyä. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle:

Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan.

Ja toiseksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle:

Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn.

Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on kuitenkin epäonnistunut – sekä filosofiassaan että ihmistieteiden edistämisessä. Ensiksikin Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin naarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla. On jopa tuoreita havaintoja siitä, että miesten ja naisten mustasukkaisuus keskimäärin suuntautuu eri tavoin (joko kumppaniin tai kilpailijaan, Schützwohl 2008). Kuulin ensimmäistä kertaa tekijöiden kirjoittavan evoluutiopsykologiasta reilut viisi vuotta sitten. Kirjaan käytetty pitkä aika näkyy kirjoitusvirheiden vähäisyytenä sekä tarkkaan hiotuissa lauseissa, mutta paikoin se ilmeisesti on johtanut vanhentuneiden lähteiden käyttöön.

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset teoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta. On hullua, että ihmisluontoa ja evoluutiota käsittelevä kirja jättää perhe- ja moraalitunteet niin tyystin käsittelemättä.

Oppimisesta ja erilaisista oppimisteorioista Ylikoski ja Kokkonen toisaalta puhuvat paljon. Ihmisen kohdalla se tietysti on perusteltua. Tosin se olisi voitu tuoda selkeästi esiin, että oppiminen ja toisinaan matkiminenkin ovat kaksiteräisiä miekkoja: mitä enemmän organismi pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sitä suurempi riski sillä on tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Samoin mitä suurempi on organismin kyky omaksua moraalia, sitä enemmän perinteistä viisautta mutta myös haitallista taikauskoa se pystyy hankkimaan. Luonnonvalinta ei siis ole voinut tehdä meistä rajattoman joustavia. Mikäli oppimisella ei olisi tiettyjä rajoitteita, emme myöskään tietäisi, mitkä asiat meidän pitää oppia. Aivomme joutuisivat käsittelemään ääretöntä määrää tarpeetonta tietoa, kunnes tulisimme täysin toimintakyvyttömiksi.

* * *

Jos kirjasta ei opi mitään ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä sitten on teoksen tieteenfilosofinen anti? Kirjoittajat ensinnäkin jaarittelevat sivutolkulla seuraavasta yksinkertaisesta seikasta: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja siis. Ja kuin tasapuolisuuden nimissä he toteavat perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Ikävä kyllä kirjan ”tieteenfilosofia” ei pysähdy näihin päivänselvyyksiin.

Teoksessa ruoditaan esimerkiksi evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Toisaalta kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että tutkijoiden motiiveilla tai virhepäätelmillä ei sittenkään ole ”suurta yhteiskunnallista merkitystä”. Niinpä he lopulta päätyvät vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. Alan kriitikotkin lienevät ”enemmän huolissaan lukevasta yleisöstä kuin itse evoluutiopsykologeista”. Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa:

”Huolestuttavaa on, jos tutkijat päinvastoin käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty).

Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovatkin tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Esimerkkinä Ylikoskella ja Kokkosella ovat edelleen sukupuolierot: ”Merkittävä osa evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta... tahattomasti vahvistaa sukupuoliin liittyvää stereotyyppistä ajattelua”. Kirjoittajat jatkavat: ”Jos – ja kun – ajatus sukupuolierojen olemuksellisista ja merkittävistä eroista on myytti, yksipuolisesti sukupuolieroihin keskittyvä tutkimus osallistuu yhteiskunnallisen myytin ylläpitämiseen”. Tässä vaiheessa tunsin olevani kiitollinen ja helpottunut: Onneksi on näitä tarkkasilmäisiä tiedekomissaareja, jotka paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi he näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys! Tätäkö on tieteenfilosofia?

Vakavammin ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme kanna vastaavaa huolta niistä kulttuurikonstruktivistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista, joissa milloin mikäkin "rakentuu sosiaalisesti". Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet näitä pullollaan. Miksi tieteilijän olisi siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi (ks. esim. Niemelä & Tammisalo 2006).

Monin paikoin Ylikoski ja Kokkonen korostavat myös yksilöiden välistä vaihtelua ja toteavat, että sukupuolierot ovat tästä johtuen vain ”aste-eroja, eivät kategorisia eroja”. Saivartelutartunnan saaneena en voi kuin lisätä, että aste-eron ja kategorisen eron välinen erokin on vain aste-ero. Lisäksi on todettava, että vastasivatpa ”sukupuoliin liittyvät stereotypiat” yleisesti ottaen todellisuutta tai eivät, vähintään yhtä merkittävä osa evolutionistien teorioista ja tutkimuksista rikkoo näitä stereotypioita, esimerkiksi havainnot ihmiskoiraan poikkeuksellisen merkittävästä roolista lastenhoidossa. (Stereotypioista varoitellaan kirjassa runsaasti, mutta itse termiä ei kuitenkaan määritellä; se näyttäisi tekijöille olevan jotakin paljon vahvempaa kuin keskimääräiset erot.)

Entä minkälaiset sukupuolierot Ylikoski ja Kokkonen sitten hyväksyvät: ”Esimerkiksi Janet Shibley Hyde löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio”. En ota kantaa, mitä sana merkittävä tässä yhteydessä tarkoittaa, vaan totean vain listan olevan pahasti puutteellinen (Tammisalo 2005). Olisi todella kummallista (puhumattakaan että se on virheellistä), että sukupuolierot seksuaalisuudessa keskittyisivät lähinnä itsetyydytykseen. Sukupuolierojen syistä olisin myös kaivannut pohdintaa. Minkä verran esimerkiksi parisuhteen ulkopuolisista paritteluista koituvat geneettiset ”hyödyt” ja ”haitat” selittävät sukupuolieroja? Toinen toistaan kiinnostavampia aiheita olisi löytynyt alalta loputtomasti. Mikä vaikkapa on ollut ihmisryhmien välisten konfliktien merkitys lajityypilliselle psykologiallemme? Olisinpa kirja-arviossani voinut keskittyä pohtimaan tämänkaltaisia kysymyksiä.

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. (Olen ymmärtänyt tieteen tavoitteet hieman toisin, mutta se lie tässä yhteydessä sivuseikka.) Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on heidän ponnekkaasti kritisoimansa ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on yksinkertainen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Erityisen huvittavaa on, että Ylikoski ja Kokkonen moittivat evoluutiopsykologeja siitä, että nämä määrittelevät ja käyttävät arkitermejä (esim. altruismi, itsekkyys, intressi) teknisemmissä merkityksissä. Kuitenkin he itse väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen. Ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat.

Jossakin vaiheessa jopa toivoin, että olisivatpa kirjoittajat sanaleikkien sijaan suunnanneet ahdinkonsa sen tutkimiseen, miten ihmisellä on taipumuksia luokitella asioita kategorioihin. Tämänkaltainen ”olemusajatteluhan” lienee ollut ihmiselle tyypillistä jo ennen kuin pahat evoluutiopsykologit kaappasivat julkisuuden hallintaansa. Toisaalta tietäen tieteellisen tutkimuksen vaativuuden en ole varma, olisiko sellainen uravalinta sittenkään ajanut heidän asiaansa paremmin. (Tosin myönnän samalla, että ne kirjoitukseni, jotka kumpuavat tieteen tasoa koskevasta huolesta, eivät nekään tieteen edistymiseen juuri vaikuta.)

Myönnän myös, että kirjan edetessä myös minun tulkintani saattoivat sortua vainoharhaisuuteen. Kirjassa mainitut biologiset tosiseikatkin alkoivat nimittäin ennen pitkää näyttää poseeraamiselta. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta toteamuksesta: ”yksittäinen geeni ei itsessään liity mihinkään tiettyyn ominaisuuteen vaan sillä on oma kehityksellinen tehtävänsä vain tietyssä muiden geenien ja solun muodostamassa ympäristössä”? Onneksi on yliopisto ja siellä filosofeja? On myös ihmeteltävä, keille seuraavat ilmiselvyydet on tarkoitettu: ”Jos jokin käyttäytymispiirre vähentää kelpoisuutta, se ei silti ole luonnoton ominaisuus edes evolutiivisesta näkökulmasta...”, ”Uusien, muusta populaatiosta poikkeavien ominaisuuksien ilmaantuminen ei ole luonnotonta tai poikkeuksellista, vaan se on osa evolutiivista muutosta...” tai ”Kaikki yhtäläisyys populaation sisällä johtuu yhteisestä historiallisesta alkuperästä ja tästä periytyvästä samankaltaisuudesta, ei yhteisestä olemuksesta”.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja variaation merkittävyyden. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Säälin sitä biologirukkaa, joka kaiken tämän poseeraamisen lisäksi joutuu kahlaamaan läpi kymmenien sivujen mittaisen käsittelyn kulttuurievoluution analogisesta vertaamisesta biologiseen evoluutioon. Ja ihmettelen, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut voisi kostua niistä 15 sivusta, joilla käsitellään filosofi David Hullin tieteen kehitystä koskevaa teoriaa.

Reiluuden nimissä haluan lopuksi todeta, että jotkin teoriat ja alalla käyty keskustelu selitetään teoksessa selkeästi ja ainakin päällisin puolin puolueettomasti. Tosin teorioiden asema tai merkitys nykytutkijoiden parissa olisi voitu tuoda paremmin esille. Kirjasta ei viisastu ihmisluonnosta, mutta ei se taida kertoa edes tieteen nykytilasta. Pahinta kuitenkin lienee se, että Evoluutio ja ihmisluonto ei millään tavoin kannusta – tämäkin on toki vain minun turhautunut tuntemukseni – nuoria tutkijoita empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa; ja niissä se on usein ollut suurin.”

Kirjallisuutta

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita.