Tarvitaanko minimipalkkalakeja?

Vapailla työmarkkinoilla työntekijät kilpailevat parhaiten palkatuista töistä. Työnantajat taas kilpailevat tuottavimmista työntekijöistä. Jos työnantaja tällaisissa olosuhteissa alkaa maksaa työntekijälle liian vähän, työntekijällä on motiivi siirtyä parempaa palkkaa maksavan firman palvelukseen. Yritys, joka tällä tavoin menettää hyviä työntekijöitä kilpailijoille, menestyy muita huonommin.

Kyseisen näkemyksen mukaan kilpailutilanteessa palkat pysyvät kulloiseenkin taloudelliseen tilanteeseen nähden sopivalla tasolla. Mikäli työntekijän palkkaaminen tehdään siis lainsäädännöllä työnantajalle keinotekoisesti liian kalliiksi, työnantajan halu palkata työntekijöitä vähenee, ja tämän seurauksena työttömyys lisääntyy ja hinnat kohoavat. (Wikipedia kirjoittaa Suomen palkkajoustosta seuraavaa: ”Työn kysynnän hintajousto eli palkkajousto on Suomessa pitkällä aikavälillä -0,4. Tämä tarkoittaa, että jonkin yrityksen tai alan minimipalkkojen nousu yhden prosentin verran vähentää sen yrityksen tai alan työllisyyttä keskimäärin 0,4 prosenttia.”)

Nämä teoreettiset taustaoletukset ovat tärkeimpiä syitä, miksi minimipalkkalakeja ja minimipalkkojen nostoa vastustetaan. (Suomessa vähimmäispalkoista ei ole säädetty lailla, mutta esimerkiksi Suomen Yrittäjät ja vasemmistoliitto kannattavat lakisääteistä minimipalkkaa.)

Todellisuus on luonnollisesti edellä kuvattua teoriaa mutkikkaampi. Yritykset eivät ensinnäkään kykene mittaamaan jokaisen työntekijän tuottavuutta. Tuottavuus on olennainen osa palkan muodostusta, mutta käytännössä yhteys ei voi olla kovin suoraviivainen. Toiseksi yksittäinen työntekijä harvoin voi tai edes haluaa noin vain vaihtaa työpaikkaa. Vastaavasti työnantajan ei ole helppo löytää uusia hyviä työntekijöitä. 

 

Yritykset myös lähes aina maksavat työntekijälle vähemmän kuin mihin työntekijän tuottavuus antaisi mahdollisuuden. Tämän erotuksen suuruus – yrityksen saama hyöty miinus työntekijän saama palkka – määräytyy suurelta osin sen perusteella, kummalla osapuolella, työntekijällä vai työnantajalla, sattuu olemaan enemmän neuvotteluvoimaa.

Tämä on yksi syy minimipalkan kannatukseen. Jos yksittäinen yritys saavuttaa monopoliaseman sellaisen työn tarjoajana, jota kokemattomat ja vielä kouluttautumattomat työntekijät tarvitsevat, yritys kasvattaa neuvotteluvoimaansa ja täten kykenee polkemaan alan palkkoja. Yksittäinen hampurilaisketju saattaa esimerkiksi vallata pikaruokamarkkinat.

Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan juuri tähän tarvitaan minimipalkkalainsäädäntöä. Sen väitetään estävän firmoja hyväksikäyttämästä monopoliasemaansa työn tarjoajana. On jopa esitetty, että minimipalkan nosto voisi siksi vähentää työttömyyttä. (Kilpailulainsäädännön tosin olettaisi olevan tähän tehokkaampi ratkaisu.)

Talousoppineet ovat kiistelleet minimipalkan vaikutuksista sukupolvesta toiseen. Perusperiaatteet ovat silti selkeitä: yritykset eivät halua palkata väkeä tappiolla ja lainsäätäjä ei halua lisätä työttömyyttä – tai muutoin pian kyse on entisestä yrityksestä ja entisestä lainsäätäjästä. Miten siis määritellä minimipalkalle sopiva taso? Kuten todettua, minimipalkkakysymys koskee lähinnä kokematonta ja kouluttamatonta väestönosaa eli nuoria ja opiskelijoita. Tämä lienee syy, miksi aihe ei ainakaan suomalaisessa päivänpolitiikassa herätä suuria intohimoja. (Katso Wikipedian mainio Vähimmäispalkka-artikkeli.)

Sopivaa minimipalkkatasoa etsittäessä on ratkaistava seuraavia, periaatteessa empiirisiä kysymyksiä. Voiko yritys ensinnäkin nostaa tuotteidensa hintoja kattamaan minimipalkan kasvattamat palkkakulut? Tämä riippuu pitkälti asiakkaiden ostovoimasta. Toiseksi, kykeneekö yritys kilpailemaan sellaisten ulkomaisten yritysten kanssa, joiden palkkakustannukset ovat huomattavasti matalampia? Tämä on kysymys globalisaatiosta, kuljetuskustannuksista ja kansainvälisistä kauppasopimuksista. Lopulta on tarkasteltava myös sitä, missä määrin yritys kykenee automatisoimaan töitä. Tämä on kysymys tuotekehityksestä ja uusien teknologioiden soveltamisesta.

Minimipalkkapolitiikka on luonnollisesti yhteydessä myös maahanmuuttoon. Siirtolaiset ovat usein valmiita (ja toisinaan pakotettuja) työskentelemään kantaväestöä pienemmällä palkalla. Tällä on taipumus heikentää kouluttamattoman väestönosan asemaa työmarkkinoilla, mikä taas saattaa lisätä painetta minimipalkkojen nostoon.

Lainsäätäjän tehtävä ei ole kadehdittava. Osa ammateista automatisoituu vähitellen joka tapauksessa, osaa taas on mahdoton korvata koneilla. Osa ammateista puolestaan on sellaisia, että kansainvälisellä kilpailulla on niihin vain vähän vaikutusta, esimerkiksi edellä mainittu ravintola-ala. Ennen kaikkea aina on olemassa riski, että harjoitettu minimipalkkapolitiikka alkaa haitata niitä työntekijöitä, joiden tuottavuus on alhaisin ja joilla täten on mahdollisuus vain matalapalkkaisiin töihin. Minimipalkan haitat saattavat siis kohdistua juuri niihin ihmisiin, joita sen oli tarkoitus auttaa.

            * * *

Lisäys 1.3.2021:

HS uutisoi Yhdysvaltain minimipalkkakysymyksestä 27.2.2021.

Geenitieto ja syrjinnän riski?

Professori Juha Kere esittelee Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (11.9.2020) uuden genomikeskuslakiluonnoksen ongelmakohtia. Kirjoituksen eräs osio herätti uteliaisuuteni. Kere kirjoittaa:

Geenitiedon käyttöön terveydenhuollon palveluiden ohjauksessa liittyy olennaisena riski syrjinnästä. On helppoa tehdä geenitietoihin nojaava tutkimus sosiaalisesta hyvä- ja huono-osaisuudesta sekä geenien ja huono-osaisuuden epätasaisesta maantieteestä Suomessa. Tämä ei ole milloinkaan ollut yhteiskuntamme arvojen mukaista. Geenitiedolla ei voida auttaa tasa-arvon edistämistä tai syrjinnän torjuntaa.

Kappale on melko vaikeaselkoinen. Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”geenien ja huono-osaisuuden epätasainen maantiede”? Viittaako Kere tällä mahdollisuuteen, että joidenkin alueiden huono-osaisuus selittyy alueen asukkaiden geeniperimällä? Vai tarkoittaako hän sitä, että hyvä- ja huono-osaisilla vain sattuu olemaan erilaisia geenejä (ja hyvä- ja huono-osaiset asuvat eri alueilla)?

Kere on luultavasti oikeassa siinä, että geenitiedon avulla on hankala edistää tasa-arvoa (riippuen toki, mitä tasa-arvon muotoa tarkoitetaan). Mutta olipa se hankalaa tai ei, pyrkimys tasa-arvoisiin oikeuksiin tai lähtökohtiin ei edellytä ihmisten geneettistä samankaltaisuutta.

Voidaan myös kysyä, miksi tasa-arvon – ja millaisen tasa-arvon? – pitäisi ylipäätään olla geenitiedon tavoite? Tutkimuksen päätehtävä on lisätä ymmärrystämme maailmasta, poliittiset päämäärät eivät siihen kuulu. Terveydenhuollon tehtävä taas on käytettävissä olevien resurssien puitteissa antaa ihmisille mahdollisimman hyvää hoitoa.

Eniten herää kysymyksiä lauseesta: ”Tämä ei ole milloinkaan ollut yhteiskuntamme arvojen mukaista.” Mikä on se arvojemme – ja keiden arvojen – vastainen ”tämä”? Se, että joku selvittäisi geenien ja huono-osaisuuden yhteyttä? On ainakin tieteen arvojen mukaista selvittää, ovatko geneettiset erot ja huono-osaisuus yhteydessä vai peräti syy-yhteydessä keskenään.

Aiheeseen liittyvä
kirjoitus Lääkärilehdessä.

Keren kirjoitus antaa ymmärtää, että yhteys geenien ja huono-osaisuuden välillä on olemassa. Jos ollaan johdonmukaisia, eikö tällaisen vihjailunkin pitäisi olla ”arvojemme vastaista”? Lisäksi eikö ole ristiriitaista ajatella, että geenitiedoista ei ole ”paljonkaan” hyötyä potilashoidossa, kuten Kere toteaa, mutta että geenitietoa voidaan kuitenkin hyödyntää syrjinnässä? (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sosiaalisen median, ”big datan” ja vastaavien avulla syrjintää olisi huomattavasti helpompi harjoittaa.)

Syrjinnästä on luonnollisesti syytä kantaa huolta, perustuipa se ihmisten geneettisiin tai kulttuurisiin ominaispiirteisiin. Pointti on se, että tätä tärkeää aihetta on analysoitava selväsanaisesti ja yksikäsitteisesti. Miten geenitietoon perustuva syrjintä siis tapahtuisi, kuka sitä harjoittaisi ja miksi? Tulkitsen Keren tarkoittavan geenitietoon liittyvällä syrjinnän riskillä sitä, että geenitietoa alettaisiin käyttää päätöksiin siitä, keihin terveydenhuollon rajallisia resursseja suunnataan. Geenitiedon käyttö epäilemättä eroaisi siitä, miten lääkärit nykyisin tekevät hoitoresursseja suuntaavia päätöksiä. Mutta kuinka ratkaisevasta erosta käytännössä olisi kyse? Lainsäädännöllinen kysymys taas kuuluu, riittääkö geenitietoon perustuvan syrjinnän kieltäminen vai pitääkö laista löytyä myös syrjintää torjuvia käytännön toimenpiteitä.

                             * * * 

Lisäys 22.10.2020: Tuore katsausartikkeli päättelee tiivistelmässään seuraavasti:

While there is a risk of misuse, early applications of polygenic scores to developmental psychology have already provided novel findings that identify environmental mechanisms of life course processes that can be used to diagnose inequalities in social opportunity.

Lopetus on melko epämääräinen: geenitietoa voidaan käyttää väärin, mutta se sopii epätasa-arvoisten mahdollisuuksien diagnosointiin. Artikkelin yleissävy on kuitenkin kannustava. Yksilönkehityksen ja sosioekonomisten erojen tutkimus tullevat hyötymään genomitiedon lisääntymisestä.

Kysely kumouksellisuudesta

Julkaisin 6.10.2020 Twitterissä seuraavan kyselyn:

Mikä seuraavista haluaa vähiten kumota länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen?

A) Antifa

B) BLM

C) Elokapina

D) Kaikki about saman verran.

Ääniä annettiin kaikkiaan 933 kappaletta (muita kyselyitä on kootusti täällä ja täällä), ja vastaukset jakautuivat seuraavasti:

Antifa: 2,7 %

BLM: 6,7 % (BLM = Black Lives Matter -liike)

Elokapina: 4,2 %

Saman verran: 86,5 %

Jokunen sanallinenkin vastaus tuli. Eräs vastasi, että ”BLM on oikea vastaus”. Hän perusteli asiaa näin:

Se on poliisiväkivaltaa vastaan, vaikka siinä on mukana myös tuollaisia ääriaineksia. Elokapinan johtohahmot puhuvat avoimesti sen [yhteiskuntajärjestyksen] kumoamisesta. Se on heidän tavoitteensa, ilmastonmuutos on vain veruke. Antifan väki on ehkä vieläkin jyrkempi siinä.

BLM tosiaan sai näistä kolmesta eniten ääniä, vaikka vastaajien ylivoimainen enemmistö pitikin liikkeitä kutakuinkin yhtä kumouksellisina.

Toinen vastasi, että ”Haluaisin kumota länsimaisesta yhteiskunnasta sen, et enempi on parempi”. Alkuperäisessä kysymyksessäni jäi siis auki se, mitä ”länsimaisella yhteiskuntajärjestyksellä” tarkoitan (osin laiskuuttani, osin tilanpuutteen vuoksi). En esimerkiksi pidä ajatusta ”enemmän on parempi” kovin olennaisena osana länsimaista yhteiskuntajärjestystä – enkä usko, että kovin moni aatehistorioitsija tai valtio-oppinutkaan niin tekee.

Eräs vastaaja kysyikin perustellusti – mutta kenties hieman kielteiseen sävyyn –, että ”Mikä sellainen länsimainen yhteiskuntajärjestys on?” Kommenttiin annettiin neljä ”tykkäystä”, rakentavia vastausehdotuksia ei tullut. Eräs kommentoija vain esitti ironiskyynisen vastakysymyksen: ”Onko se sellainen rakennerasistinen, mukavasti misogynistinen, kaverikapitalistinen taloususkovaisten lahko, jonka mielestä ekosysteemi on vain ekonomian näyttämö?” Tälle ei tullut tykkäyksiä.

Tämänkaltainen vihjaileva ja toisinaan herjaileva kommentointi on Twitterille tyypillistä. Ja sille on paikkansa: liioittelun ja äärimmäisten rinnastusten avulla voidaan parhaiten päästä tarkkoihin määritelmiin. Niitä tulee edellyttää niin tieteessä kuin vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussakin. Yleisön on saatava tietää, mitä puhuja tarkoittaa fasismilla, feminismillä, maahanmuutolla, patriarkaatilla, suvaitsevaisuudella, rasismilla, tasa-arvolla tai millä tahansa käyttämällään termillä.

Mitä siis ajattelin käyttäessäni laajaa ja varsin epämääräistä termiä ”länsimainen yhteiskuntajärjestys”? Mielessäni oli jotakin seuraavaa: demokraattisesti vapailla vaaleilla valitut henkilöt säätävät lait, ja toiset, kyseiseen tehtävään koulutetut henkilöt valvovat näiden lakien noudattamista, ja kolmannet, edellisistä riippumattomat ja maallisiin lakeihin perehtyneet ja niihin nojaavat henkilöt antavat tuomiot lakien rikkomisesta. Mielessä oli myös sellaisia länsimaissa vahvoja perinteitä kuten ilmaisunvapaus, lehdistönvapaus, markkinoiden vapaus, elinkeinovapaus sekä joukko muita vapauden muotoja. Ajatuksissa oli myös yhtäläiset, siis rotutaustasta tai sukupuolesta riippumattomat kansalaisoikeudet.

Länsimaissa vallitsevalla vapauden ja humanismin ilmapiirillä on tietysti kääntöpuolensa. Joissakin olosuhteissa se esimerkiksi mahdollistaa autoritarismin ja dogmatismin nousun. Tämä ”liberalismin paradoksi” ei kuitenkaan ole pätevä syy vapauksista luopumiseen vaan päinvastoin niiden voimalliseen puolustamiseen.

Liberalismin paradoksiin kuuluu sekin, että opiskelevaa nuorisoa on mahdollista johdatella – jopa korkeimmissa opinahjoissa – ajattelemaan, että länsimainen liberaalidemokratia olisi muka läpeensä rasistinen, naisvihamielinen ja luonnosta piittaamaton hirmuvalta, kuten edellä mainittu twitter-kommentti vihjailee. Vapaissa olosuhteissa tällainen nuorison johdattelu voi onnistua siitä huolimatta, että tutkimus kertoo täsmälleen päinvastaisista trendeistä, esimerkiksi rasistisen ja sukupuolisen syrjinnän laantumisesta. Juuri tämä on länsimaista yhteiskuntajärjestystä parhaimmillaan: pyrkimys järjestelmän parantamiseen avoimen ja rauhanomaisen vuoropuhelun hengessä – toki tarvittaessa kyynisesti tai sarkastisesti vihjaillen, mikäli puhuja sellaisen näkee mielekkääksi.

Entä mitä ajatella nyt ajankohtaisesta C-vaihtoehdosta eli Elokapina-liikkeestä? (Sen organisoima mielenosoitus herätti vastikään runsasta keskustelua poliisin oikeudesta voimankäyttöön.) Jos olen tulkinnut liikkeen aktiiveja oikein, he ovat huolissaan siitä, että vapaisiin vaaleihin perustuva järjestelmä jättää tulevat sukupolvet ja muut lajit huomiotta. He näyttävät pelkäävän, että demokraattisesti valitut päättäjät eivät pystyisi rajoittamaan ihmisten oikeuksia ja vapauksia riittävästi, jotta ihmislajille mielekäs elämä maapallolla voisi jatkua. Olipa huoli perusteltu tai ei, ja olivatpa käytetyt keinot tarkoitukseen sopivia tai eivät, Elokapina-liikkeen näkemys soveliaista toimintatavoista ja oikeanlaisesta yhteiskuntajärjestyksestä on ristiriidassa liberaalidemokratiaan yleisesti liitettyjen oikeuksien ja vapauksien kanssa.

Tämän takia liikkeen toimintatavat saattavat kääntyä liikkeen tarkoitusperiä vastaan. Se, tapahtuuko näin, riippunee pitkälti siitä, missä määrin ihmiset pitävät liikkeen synkkää tulevaisuusvisiota perusteltuna ja miten ihmiset tällaiseen tulevaisuuteen suhtautuvat. Onko katastrofin välttäminen tai sen viivästyttäminen (ja kuinka moneen sukupolveen asti sitä pitää yrittää?) kansalaisten mielestä mahdollista ja jos on, pitävätkö he sen edellyttämää vapauksien uhraamista vaivan arvoisena? On mieltä lämmittävää ajatella, että nykyinenkin nuorisopolvi haluaa tällaisia eksistentiaalisia kysymyksiä järkiperäisesti pohtia.

Alkusyksyn kirjakatsaus

Kesän lukulistaltani moni teos jäi lukematta. Onneksi vastaavasti tulin lukeneeksi monia kirjoja listan ulkopuolelta. Tässä arvioita joistakin teoksista.

                         * * *

Nuoriso, kilttiä vai kunnollista?

 

Tuija Siltamäki (2020): Nuoriso, pilalla. Eva / Taloustieto Oy. Helsinki.

 

Ylioppilaslehden päätoimittajana vastikään aloittaneen Tuija Siltamäen pamfletti maalaa nykynuorisostamme myönteisen kuvan. Sellaista saattaa olla vaikea saada nuoria käsittelevän uutisoinnin perusteella. Näin Siltamäki esimerkiksi nuorten laiskistumisesta:

Nuoret arvostavat edelleen vakituisia työsuhteita, pelkäävät työttömyyttä ja juuttumista pätkätöihin. Eivät läheskään kaikki haaveile urasta tubettajana ja urheilusankarina, vaan oikeastaan useimmille sopii ihan tavallinen palkkatyö. Osa-aikaisetkaan eivät aivan tarkalleen ottaen ole nuorten ”suosiossa”, vaan niitä on usein helpompi tehdä opintojen tai lasten hoitamisen ohessa – eikä useimmille työuran alkuvaiheessa oleville varsinaisesti tuputeta vakituisia työsopimuksia.

Vastaavia huomioita on kirjassa muitakin. Harmillisesti huomioiden tueksi ei kuitenkaan juuri esitetä tutkittua dataa. Nuorten individualismista Siltamäki kirjoittaa:

Yksilöllistyminen on ainoita Y-sukupolven kuvaavia kollektiivisia määreitä, joiden merkittävyydestä sosiologit ovat suurin piirtein yhtä mieltä. Yksilöllistymisen taustalla vaikuttaa puoli vuosisataa jatkunut elintason nousu. Sen myötä perheissä on tapahtunut iso muutos: lapsista on tullut ihmisiä. Lapsia toivotaan ja arvostetaan, ja usein se myös heille kerrotaan.

Ronald Inglehartin Cultural Evolution -kirjassa käydään läpi samaa asiaa, vaurastumisen nousun suhdetta itseilmaisuun. Arvioin teoksen seuraavaan tapaan aiemmin:

Inglehartin pääpointti on, että mitä turvatumpaa ihmisten eloonjäämisestä tulee, sitä alttiimpia he ovat hylkäämään nurkkakuntaisen ryhmäsolidaarisuuden, ulkopuolisten syrjimisen ja tottelevaisuuden vahvaa johtajaa kohtaan. Eri maita vertailevien tilastojen mukaan turvattu eloonjääminen luo avoimuutta muutoksille ja uusille ajatuksille. Vaurastumisen myötä myös individualismia ja itseilmaisua tukevista normeista tulee vallitsevia, ja materiaaliset arvot korvautuvat jälkimateriaalisilla arvoilla. Teos on laaja-alainen ja kiitettävän empiirinen; vaurastuvien Aasian maiden lähitulevaisuus kertoo, kuinka yleistettävissä päätelmät ovat.

Siltamäki käsittelee myös niin kutsuttua identiteettipolitiikkaa. Optimisti minussa sanoo, että Suomessa on mahdollista päästä ilman väkivaltaisia välivaiheita tilanteeseen, jossa yksilöihin suhtaudutaan heidän luonteenlaatunsa, eikä esimerkiksi ihonvärinsä perusteella. Tulkitsen, että Siltamäellä on sama, nykyisin joissakin piireissä jo naiivina pidetty unelma:

Identiteettipolitiikasta tuskin päästään enää eroon, mutta meidän on pakko alkaa miettiä, kuinka paljon valtaa identiteeteille oikein haluamme antaa. Meidän pitäisi kerta kaikkiaan tajuta, ettei tässä kaikessa ole kyse itsestämme, vaan jostain paljon tärkeämmästä.

Teoksen ilmaisu on napakkaa, välillä tosin turhan lennokasta ja päälleliimatun humoristista. Twitter-ajan pamfletti.

 

                               * * *

 

Hiljaa hiipuu vallankumous

 

Reijo Wilenius (1969): Nuorison kapina ja aikamme suunnanmuutos. Weilin&Göös. Helsinki.

 

Siltamäen kirjaa oli kiinnostavaa verrata 50 vuotta vanhempaan Reijo Wileniuksen nuorisopamflettiin. Vuonna 2019 kuollut Wilenius toimi pitkään Jyväskylän yliopistossa filosofian professorina. Nuorempana hän vaikutti muun muassa Kriittisen korkeakoulun ja Rudolf Steiner -koulun puuhamiehenä. 

Kirjan alku, jossa puhutaan 1960-opiskelijaradikalismista, sopii tähänkin päivään:

Maailmalla vyöryy suunnanmuutoksen aalto, joka ennen pitkää saavuttaa myös Suomen rannat. Näemme, että se suuntautuu nykyistä koulua ja korkeakoulua, valtiorakennusta ja talouselämää vastaan. Minkä puolesta? 

Wilenius jatkaa, edelleen kuin tätä päivää kommentoiden, että rumilla keinoilla ei saada aikaan kaunista päämäärää:

 

Kun ihminen vallankumouksessa tottuu käyttämään väkivaltaa ja pakkokeinoja, hän ei pysty niistä vallankumouksen jälkeen luopumaan. - - Siinä määrin kuin tartumme väkivaltaan ja pakkokeinoihin, tuhoamme oman aikamme suunnanmuutoksen mahdollisuuksia.

 

Historian valossa lausunnossa on aimo annos totuutta. Vähintäänkin on niin, että ”muutama minuutti kaaosta ja väkivaltaa saattaa sisältää kokonaisen universumin epäselviä tilanteita, motiiveja ja dynamiikkaa, joita on äärimmäisen vaikea välittömästi jäsennellä”, kuten Andrew Sullivan kommentoi Yhdysvaltain levottomuuksia (The Weekly Dish, Aug 28). Sullivanin havainto tulee ilmi myös jäljempänä arvioidusta Kiinan kulttuurivallankumouskirjasta. Osaa 1960- ja 70-lukujen levottomuuksista Kiinassa on vasta nyt analysoitu kunnolla.

 

Wileniuksen mukaan 1960-luvun lopun nuorisoliikkeen henki oli kollektivistinen ja sen teot joukkohengen tekoja: ”marssimista, huutamista, laulamista, vannomista, rakennusten valtaamista, vastustajien pilkkaamista ja pieksämistä.” Tästä Wilenius kysyy retorisesti: ”Tälläkö tavalla ihminen tulee uudeksi?” ja jatkaa:

 

Ehkä suora toiminta on joissakin olosuhteissa hallitsevien herättämiseksi paikallaan, mutta tiedän, että sillä tiellä – kuten marxilaisen vallankumouksen tiellä – katoaa äkkiä näköpiiristä koko touhun tarkoitus. Siinä pääsevät vallalle juuri ne asenteet, joita vastaan on lähdetty liikkeelle.

 

Kiinan kulttuurivallankumous (ks. Andrew Walderin teoksesta jäljempänä) on malliesimerkki kumousten tarkoituksettomuudesta.

 

Yliopistosta Wilenius toteaa, että ”sitä ei saa valjastaa sosialistiseen tapaan valtion alaisuuteen eikä kapitalistiseen tapaan talouselämän alaisuuteen”. Yleisesti ottaen yliopisto on tätä linjaa noudattanut, vaikka perään on paikallaan todeta, että akateeminen vapaamielisyys on mahdollistanut lipsumista dogmatismin puolelle, ainakin joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla.

 

Olin jossakin määrin tietoinen Wileniuksen seikkailuista steineriläisyyden parissa, mutta hänen lausuntonsa olivat silti yllättäviä: ”tarvitaan välttämättä sellaista ihmisen henkisen luonnon tajuamista ja tiedostamista, josta esimerkkinä on Rudolf Steinerin ihmistieto.” Wileniuksen voidaan tulkita puhuvan hyväksyvään sävyyn jopa Maosta: ”Sillä kun nälkä lisääntyy ja Takapajulan ja Eturientolan välinen kuilu kasvaa, valmistuu päivä päivältä räjähdys, globaalinen luokkasota, johon Mao on takonut aatteelliset aseet.”

 

Kirjan loppupuolella Wilenius ennustaa perustulon saapumista: ”Edessä on väistämättömästi työn ja toimeentulon erottaminen toisistaan, toimeentulon turvaaminen työstä riippumatta, mitä nykyinen sosiaalipolitiikka vasta enteilee.” Wilenius ei kuitenkaan käsittele ratkaisevaa kysymystä siitä, mitä on toimeentulo. Millainen elintaso on riittävä laiskurille ja kuka sen saa päättää?

 

Lopussa Wilenius puhuu paheksuvaan sävyyn massamedian ja koulun ohjailemista lapsista:

Me emme vielä ole nähneet aikuisena sitä sukupolvea, joka on istunut illat telkkarin ääressä, iltapäivät oppikirjan ääressä, aamupäivät kuunnellut opettajaa ja toistellut hänen opetuksiaan.

Me taas olemme nähneet nämä tottelevaiset ”robottilapset” aikuisena – isinä ja äiteinä, pian jo vanhuksina. Ja näkemykseni on, että enemmän kuin aiemmat sukupolvet he ovat osanneet ajatella itse (mikä ei välttämättä ole paljon), ja vielä tätäkin enemmän itsenäinen ajattelu on siirtynyt heidän lapsilleen (vaikka nettiaktivismista voikin saada toisenlaisen kuvan). Itsenäiseen ajatteluun ei tarvittu steineriläisyyttä tai maolaisuutta. 

 

(Ajattelutaitojen tulevaisuuden suhteen en osaa olla kovin optimistinen. Sosiaalisen median johtavien yritysten supertietokoneet superalgoritmeineen saattavat ratkaisevasti rapauttaa ihmisten ajattelutaitoja ja keskittymiskykyä, ja sen kautta lopulta demokratiaa. Olisiko esimerkiksi Yhdysvallat nykyisessä kaaoksessa ilman älypuhelimia ja somea? Olisivatko ihmiset kiihkottomampia ja yksimielisempiä siitä, mitä todella tapahtuu?)

                                 * * *

Huono jopa hagiografiaksi

 

Silén Elin (1926): Robert Moffat. Suom. Arne Ylermi. Suomen Lähetysseura. Helsinki.

Lähetyssaarnaajien kertomuksista löytyy toisinaan ansiokkaita antropologisia kuvauksia alkuperäiskansojen elämästä, ilman tuoreempien akateemisten teorioiden painolastia (ks. aiempia huomioitani täältä). Tästä Suomen Lähetysseuran kustantamasta kirjasta tällaiset ansiot puuttuvat – siitä huolimatta, että kirjan kohde, skotti Robert Moffat (1795–1883), omissa teoksissaan usein esitteli eteläafrikkalaisten heimokansojen elämää. Kirjan vähäiset kuvaukset alkuperäiskansoista kertovat lähinnä ylimielisyydestä, esimerkiksi seuraavasti:

Siellä hän [Moffat] eleli heidän majoissaan sanoin kuvaamattoman lian ja syöpäläisten ympäröimänä, tutustui omin silmin ja korvin pakanallisiin tansseihin ja lauluihin ja pakanalliseen hillittömyyteen sen peittelemättömässä häpeämättömyydessä.

 

Kirjassa on kiinnostava lainaus Moffatin päiväkirjasta, jossa hän pohtii ”jalon villin” myyttiä:

 

Kaikki mitä kuulin ja näin, suretti minua. Pimeät paikat maan päällä ovat todella julmuuden asuinsijoja. Jospa ne jotka puhuvat kauniisti onnesta, jota villi muka nauttii alkuperäisessä tilassaan, saisivat nähdä samanlaisia näkyjä ja kuulla niitä kymmeniä tuhansia huokauksia ja tuskanhuutoja, jotka kaikuvat näissä kuoleman maissa ja tuntea kauhua sen viattoman veren vuoksi, jota vuodatetaan kaikkialla pakanamaissa, niin mahtaisivatkohan he sittenkin saattaa kertoa maailmalle, että nuo ihmiset ovat onnellisia.

 

Toisaalta tuolloin ei ollut helppoa länsimaisillakaan. Teoksessa kerrotaan Moffatien perheen laivamatkasta Kapkaupungista Englantiin:

 

Laiva ei ollut vielä päässyt ulos Taffellahdesta kun Mary Moffat [Robertin vaimo] synnytti tyttären. Kun laiva oli ehtinyt merelle, puhkesi ankara myrsky, joka teki melkein kaikki laivassa olijat merikipeiksi. Kaiken tämän lisäksi huomattiin vielä, että yksi Moffatin pikku pojista oli kuolemaisillaan, nimittäin kuusivuotias James, joka oli tavattoman älykäs ja herttainen lapsi. Hän oli tuskin toipunut tulirokosta kun hän sairastui punatautiin, joka raivosi laivalla. Ei ollut ketään, joka olisi voinut häntä hoitaa ja Mary itse oli vielä liian heikko voidakseen päästä ulos hytistään.

 

Kirjan mukaan poika kuoli äitinsä syliin ja laskettiin meren aaltoihin.

 

                   * * *

 

Mitä et tiedä, sitä et tiedä

 

Sloman, Steven & Fernbach, Philip (2017): The Knowledge Illusion. Riverhead Books. New York.

The Knowledge Illusion muistuttaa, että ihmiset varsin usein kuvittelevat tietävänsä

jotakin, jota he eivät todellisuudessa tiedä. Kirjoittajien mukaan elämme tietämisen harhassa, koska epäonnistumme vetämään selkeän rajan sen välillä, mitä on omassa päässämme ja mitä on sen ulkopuolella. Osaatko esimerkiksi selittää, miten vetoketju tai vessanpönttö toimivat? Vai kuvitteletko tietäväsi, koska joku sen tietää? Näin Sloman ja Fernbach:

Kerromme itsellemme ymmärtävämme, mitä tapahtuu ja että tietomme oikeuttavat mielipiteemme ja että toimintamme perustuu oikeutettuihin uskomuksiin, vaikka näin ei ole. Me vain siedämme monimutkaisuutta sillä, ettemme tunnista sitä. Tätä on ymmärtämisen illuusio.

Ihmisten arviot omasta tietämättömyydestä tulevat kirjoittajien mukaan realistisemmiksi, kun he joutuvat etukäteen miettimään, miten he jonkin asian selittäisivät. Kokeile vaikkapa selittää vessanpöntön toimintaperiaate. Omat vähäiset tiedot tulevat tällä tavoin kätevästi esiin. Toinen kätevä tapa osoittaa oman ajattelun puutteita on kirjoittaminen. Se viimeistään tuo ajatteluvirheet esille, ja samalla toki auttaa jossakin määrin niistä pääsemään (etenkin jos sinulla on yhtä teräviä ja kriittisiä esilukijoita kuin minulla on ollut kunnia saada).

 

Tietämisen harhan kääntöpuolena on tietämisen kirous: kun itse tiedämme jonkin asian, on vaikea kuvitella, että kaikki eivät asiaa tiedä. Asiatekstien kirjoittajat sortuvat tähän usein. He tuntuvat olettavan, että lukija kykenee pienistäkin vihjeistä tekemään kirjoittajan toivomia päätelmiä. Ainakin tekstien varhaiset versiot ovat täynnä vaikeaselkoisia ja usein epäloogisia loikkauksia asiasta toiseen. (Ohjeeni aloitteleville kirjoittajille kuuluukin, että kirjoita ensin kaikki auki, ja vasta sitten siivoa turhat pois.) Tietämisen kiroukseen kuuluu se, että voimme olla aidosti yllättyneitä ja jopa vihaisia, että jokin mielestämme tärkeä asia on jäänyt joltakulta huomaamatta. Näin Sloman ja Fernbach:

Tietämisen kirous on sitä, että meillä on taipumus ajatella, että se, mikä on päässämme, löytyy myös muiden päästä. Tietämisen harhassa taas ajattelemme, että se, mikä on muiden päässä, on myös omassa päässämme. Kummassakin tapauksessa jää huomaamatta, kuka tietää ja mitä.

Tässä yhteydessä on huomattava, että elämme ihmislajin historiassa uudenlaista aikaa: lähinaapurisi on saattanut altistua täysin erilaiselle informaatiolle kuin sinä. Syy löytyy, taas kerran, lähinnä sosiaalisesta mediasta ja sen taidokkaista algoritmeista. Ne syöttävät meille juuri sellaista sisältöä, jota ne kuvittelevat meidän haluavan. Ja nämä nerokkaimpien ihmisten suunnittelemat sinänsä nerokkaat ohjelmat eivät piittaa siitä, onko saamamme sisältö totuudenmukaista tai tasapuolista – tai hyväksi mielenterveydellemme. Algoritmit eivät siis suosi kiihkotonta ja perinpohjaista analyysia ja vuoropuhelua, vaan ne ruokkivat vihaista vastakkainasettelua. Sellainen pitää otteessaan ja tuo mainostuloja. Asiaa pahentaa se, että myös vihollismielisillä valtioilla on intressi ja somen avulla myös kyky ruokkia kansalaisten riitaisaa kahtiajakoa.

 

Yllättäen kirjassa mainitaan suomalainen jalkapalloseura PK-35, joka ”pyysi fanejaan osallistumaan värväämistä, harjoittelua ja jopa pelitaktiikoita koskevaan päätöksentekoon”: 

He äänestivät puhelintensa avulla, ja tulokset olivat surkeita. Joukkue ei menestynyt, valmentaja erotettiin ja koe lopetettiin lyhyeen. Jotta joukkoistaminen toimisi, iso yhteisö ei riitä; yhteisö tarvitsee riittävän määrän asiantuntemusta.

En löytänyt tietoa seuran kokeilemasta faniäänestyksistä; lieneeköhän asia niin yksioikoinen kuin kirjassa esitetään?

 

(Minulla on noin sata sivua kirjaa vielä lukematta; eteneminen on hidasta, koska teos on ollut ”matkakirjana”, ja taitan matkani lähinnä fillarilla.)

 

                     * * *

 

Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa

 

Anderson, Chris (2009): Ilmainen – Radikaalin hinnan tulevaisuus. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Ihmiset ansaitsevat halvan tai ilmaisen tavan lähettää toisilleen sähköposteja ja tekstiviestejä. Olen kuullut väitteen monesti, ja periaatteessa siitä on helppo olla samaa mieltä. Joku kuitenkin jollakin tavalla maksaa kyseiset palvelut. Kuka, millä ja miksi? Chris Andersonin kirja on erinomainen katsaus ”ilmaisten” palveluiden historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen.

 

(Ihmisten valmius maksaa erilaisista suoratoistopalveluista ja tukea vaikkapa yksittäisiä Youtube-kanavien pitäjiä tai podcast-juontajia on ”ilmaisen” maailmassa kiinnostava ilmiö. On vaikea ennustaa, mikä tubettajien ja vastaavien yksityisyrittäjien, valtiollisten yleisradioiden ja yksityisiltä kuuntelijoilta/katselijoilta tulevan rahoituksen suhde tulee jatkossa olemaan. Ks. huomioitani journalismin kriisistä täältä ja täältä.)

 

Ilmaisen ongelman klassikkona Anderson käsittelee Gmailin ja Yahoon kilpailua markkinaosuuksista. (Kirjan julkaisun aikaan Yahoo ei vielä ollut menettänyt johtoasemaansa sähköpostimarkkinoilla. Googlen sähköpostipalvelun menestys alkoi vasta vuonna 2012, ja sillä on nyt 1,5 miljardia käyttäjää.) Sähköpostijättien kilpailu kertoo, miksi yrityksen on mahdollista ja kannattavaa (ja usein suorastaan välttämätöntä) tarjota tuotteitaan ilmaiseksi. Näin Anderson:

 

Tulokkaalla [Gmail] on helpompaa kuin asemansa vakiinnuttaneilla [Yahoo]. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että vakiintuneilla on kassavirta, jonka ne saattavat joutua syömään. Se johtuu siitä, että niillä on paljon enemmän käyttäjiä ja miljoonien käyttäjien palvelemisen kustannukset saattavat olla tähtitieteelliset.

   Googlella ei ollut sähköpostiasiakkaita, joten se saattoi tarjota gigatavun tallennustilan ilman todellisia kustannuksia: muutama palvelin hoitaisi ensimmäiset tuhannet asiakkaat (ja kävi ilmi, että ensimmäisen vuoden ajan Googlen palvelu perustuisi yksinomaan kutsuun, mikä varmisti, että se selviäisi kysynnästä joutumatta ostamaan paljon laitteistoa). Yahoolla sen sijaan oli miljoonia asiakkaita. Jos se tarjoaisi samaa, se saattaisi joutua ostamaan varastorakennuksellisen palvelimia tyydyttääkseen lisääntyneen sähköpostin tallennuksen kysynnän. 

   Mitä enemmän Yahoon johtajat asiaa pohtivat, sitä pahemmalta tilanne näytti. Haihtuisiko heidän lisämaksuun perustuva tilausjärjestelmänsä, joka tuotti suoria myyntituloja pelkkien mainostulojen lisäksi, savuna ilmaan, kun käyttäjät saisivat kymmenen kertaa enemmän tallennustilaa ilmaiseksi? Käytettäisiinkö järjestelmää väärin siten, että Yahoon tarjoama kapasiteetti olisi ilmainen taustatuki? Ja mikä pahinta, he oivalsivat, että he eivät todennäköisesti voisi vain vastata Googlen haasteeseen: johtoasemansa säilyttääkseen heidän pitäisi tarjota enemmän.

 

Yahoon suunnitelma lisätä ilmaista talletustilaansa näytti kymmenen vuotta sitten onnistuneelta strategialta: ”Se on edelleen numero yksi ja Google kaukainen numero kolme.” Kuten todettua, tilanne muuttui sittemmin radikaalisti. Yahoo on jäänyt monen Gmailin käyttäjän varasähköpostiksi, jota käytetään lähinnä kuvien tai muun materiaalin varmuuskopiointiin.

Vaikka teknologiaa käsittelevät teokset vanhenevat yhä nopeammin, tässä kirjassa esitellyt hinnanmuodostuksen ja hinnattomuuden periaatteet säilyttävät ajankohtaisuutensa. Jos olet kiinnostunut taloudesta tai teknologiasta – tai ihmisluonnosta – lue tämä kirja, etenkin jos myös harkitset yrityksen perustamista.

 

                          * * *

 

Kenen joukoissa seisot?

 

Walder, Andrew (2019): The Agents of Disorder – Inside China’s Cultural Revolution. The Belknap Press of Harvard University Press. 

Olen lukenut lukuisia aikalaisten kuvauksia Kiinan kulttuurivallankumouksesta (lue Wikipedian mainio artikkeli). Walderin teos ei ole omakohtainen, vaan se nojaa tarkkoihin tilastoihin siitä, mitkä ryhmittymät milloinkin ja missäkin päin Kiinaa kilpailivat vallasta (opiskelijaradikaalit, työläiset, puoluekaaderit, armeijan upseerit vai mitkä). Kirja on historiallisen sosiologian aatelia. Mukana on kymmeniä tilastoja ja graafisia kuvaajia, jotka auttavat hahmottamaan tapahtumien etenemistä ja mittakaavaa. Kiinnostavimpia olivat Walderin huomiot siitä, miksi ja miten erilaiset ryhmittymät suhtautuivat muihin ryhmittymiin. Kyse on ikiaikaisesta kysymyksestä: miten yksilö valitsee ryhmänsä ja ryhmä yksilönsä.

 

Jos yksilö esimerkiksi haluaa ansaita paikkansa jossakin tiiviissä ryhmässä, hänen täytyy uskottavalla tavalla osoittaa, että hän tukee ryhmää kilpailevia ryhmiä vastaan. Tämä tulee esille Walderinkin kirjasta. Kyse on ihmisluonnosta, sen parhaista ja huonommista puolista. Asia on erityisen ajankohtainen nyt, kun yhä suurempi osa ihmisten sosiaalisesta elämästä tapahtuu netissä ja sosiaalisessa mediassa. Siellä tarve oman sitoutumisen ja uskollisuuden osoittamisesta korostuu, sillä ryhmälojaaliutta ei ole mahdollista osoittaa teoilla. Pelkkä totuuden paljastaminen ei siis riitä; kuka tahansa rehellinen ihminen voi kertoa totuuden, riippumatta ryhmälojaaliuksista. Tehokkaampaa on levittää liioiteltuja uskomuksia, salaliittoja ja överiksi meneviä rinnastuksia. Netissä ryhmään sitoutuminen toisin sanoen edellyttää ääriajattelun kanssa heilastelua.

 

Siksi ihmisten on nykyään mahdollista saada kuva, että kaikkialla yhteiskunnassa olisi entistä enemmän ahdasmielisyyttä, sortoa ja syrjintää sekä fasismia ja rasismia – vaikka pitkän aikavälin trendit ovat juuri päinvastaisia. Koronapandemia ja siihen liittyvä sosiaalinen eristäytyminen lienee vain voimistanut vainoharhaisia ylilyöntejä.

 

Toki jos yksilö uskoo, että yhteiskunta on fasismin partaalla ja että poliisi ja valtaväestö ovat läpeensä rasistisia, osallistuminen esimerkiksi Antifa- ja Black Lives Matter -liikehdintään voi tuntua houkuttelevalta ja perustellulta tavalta toimia siitä huolimatta, että liikkeiden sisällä on autoritaarisuutta ja väkivaltaa ihannoivia suuntauksia. Veikkaan kuitenkin, että jos BLM-intoilija tarkastelisi uskomustensa taustoja tarkemmin, liikehdinnän nykymuodot alkaisivat vaikuttaa vaarallisemmalta kuin asia, jota liikkeen piti vastustaa. Näin olisi ollut ainakin kulttuurivallankumoukseen osallistuneiden kiinalaisnuorten kohdalla.

 

Walderin mukaan ryhmittymien muotoutuminen kulttuurivallankumouksessa oli läpeensä dynaaminen prosessi, jonka ennustaminen olisi ollut mahdotonta:

 

Joka vaiheessa kunkin osapuolen on valittava jokin erilaisista toimintavaihtoehtoista, ja nämä valinnat riippuvat osittain muiden tekemistä valinnoista. Tämä tarkoittaa, että on mahdoton määritellä, mihin yksilö tai mobilisoitunut ryhmittymä päätyy, vaikka alkuperäiset tavoitteet ja motiivit olisivatkin tiedossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemme kykenisi selittämään ryhmien muodostumista. Se vain tarkoittaa, että toimijoilla ei ole sellaisia keskeisiä ja ennalta määrättyjä ominaisuuksia, joiden perusteella voitaisiin ennustaa toimijoiden kussakin vaiheessa tekemiä poliittisia valintoja.

Wikipedian artikkeli toteaa asian seuraavasti:

Punakaartit jakaantuivat ”konservatiivisiin”, jotka hyökkäilivät lähinnä perinteisiin porvarillisiin luokkiin kuuluneita vastaan, ja ”kapinallisiin”, jotka olivat innokkaita suuntaamaan hyökkäyksensä kommunistisen puolueen kaadereihin. ”Huonosta luokkataustastaan” puhdistautumista halunneet opiskelijat perustivat omia kaartejaan. Punakaartit saattoivat valita uhreikseen lähes keitä tahansa, sillä oli miltei mahdotonta etukäteen tietää, kuka mahdollisesti olisi Maon silmissä vastavallankumouksellinen ja kuka nuhteeton kaaderi. - - Lopulta punakaartit kävivät toinen toistensa kimppuun erinäisten ristiriitojen vuoksi.

Ryhmittymät siis alati muuttuvissa olosuhteissa muovaavat itse omia poliittisia identiteettejään ja tavoitteitaan, usein täysin tahattomasti ja sattumanvaraisesti. Samankaltaisen huomion tekee Alex de Waal (2003) Afrikan lähihistorian sotia tarkastellessaan:

 

…jokainen ryhmittymä on oikeastaan itsenäisten yksikköjen vapaaehtoinen liittouma, ja niillä kullakin on oma johtorakenteensa. Heti kun valta on kädenojennuksen päässä, liittouman sisältä nousee sellainen määrä henkilökohtaista kunnianhimoa, epäluuloa ja kateutta, että se hajottaa liiton. Tässä tilanteessa ryhmittymät eivät kykene kaappaamaan valtion hallintaa, joten ne keskittyvät taistelemaan avainresursseista kuten satamista, lentokentistä, tärkeistä kauppapaikoista ja parhaista maatalousalueista. Mikäli ne eivät saa järjestelmää toiminaan tällä tasolla – yhden ryhmittymän hallinnassa tai tekemällä kompromisseja muiden kanssa – ne jatkavat taistelua paikallisista resursseista, kuten laidunmaista, kaivoista, pikkukaupungin toreista ja niin edelleen.

 

Tämä pirstoutuminen kuvaa erityisesti Somalian konfliktia 1990-luvun alussa: ryhmittymät kiistelivät alueellisista resursseista sekä toistensa kanssa että oman ryhmittymän sisällä. 

 

Yhteneväisyyksiä voidaan luonnollisesti löytää lähempääkin: poliittisten ryhmittymien hajaantumisia ja uudelleenjärjestäytymisiä tapahtuu kaikkialla myös moderneissa ja rauhanomaisissa länsimaissa. Vauraissa demokratioissa toiminta ei vain ole niin väkivaltaista. (Suomessa esimerkiksi oli enemmistö- ja vähemmistökommunisteja, demokraattista vaihtoehtoa, SKDL:ää yms. Tuoreempana muistissa on Liike Nyt -puolueen synty ja sinisen puolueen surkuhupaisasti päättynyt erkaminen perussuomalaisista. Länsimaissa harvemmin nähdään Kiinan kulttuurivallankumoukselle tyypillistä ideologisen puhdasoppisuuden vaatimusta – vaikka ajoittain sellaisestakin on merkkejä, ks. esim. täältä.)

 

Walder jatkaa, että poliittisten instituutioiden romahtaessa valintojen tekeminen on äärimmäisen vaikeaa: aikaisempiin kokemuksiin perustuvat normit ja olettamukset eivät enää toimi. Laskelmoivinkaan toimija ei tällöin kykene ennustamaan seurauksia, joita jostakin toiminnasta syntyy. Walderin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että edes paras historiallinen todistusaineisto ei kykene kertomaan, millaisia motiiveja jonkin toiminnan takana oli. Ryhmittymät kun pyrkivät olosuhteiden jatkuvasti muuttuessa yhä uudelleen rationalisoimaan ja oikeuttamaan tekojaan, sekä itselleen että muille toimijoille. Prosessin myötä kirkassilmäisimmistä idealisteista voi tulla armottomia strategeja. 1960-luvun lopun Kiinassa ainoa tapa kontrolloida omaa kohtaloaan olikin usein toimiminen nopeasti muita ennen.

 

Kulttuurivallankumouksen edetessä kapinoivien opiskelijaryhmittymien ruokahalu kasvoi. He alkoivat vaatia pääsyä arkistoihin, joita viranomaiset olivat kapinoivista opiskelijoista keränneet. Seuraavaksi he vaativat johtavien viranomaisten luovuttamista nöyryyttäviin ja väkivaltaisiin ilmianto- ja itsetutkistelukokouksiin. Paikoin päädyttiin suoranaisiin kidnappauksiin. Joitakin ”luokkavihollisia” pakotettiin polvistumaan ja anomaan anteeksi Maon kuvan edessä.

Wikipedia kirjoittaa:

Punakaartien uhrit joutuivat monella eri tavoin kokemaan nöyryytyksiä ja suurta tuskaa, esimerkiksi pieksemistä nahkavöillä, virumista ahtaissa kopeissa ilman ruokaa ja suoranaista kidutusta. Suosittuja olivat nöyryytystä, pahoinpitelyä ja näytösoikeudenkäyntiä yhdistelleet kamppailuistunnot sekä tuskallinen ”suihkukoneasento”, jossa uhri joutui seisomaan kädet selän taakse levitettyinä ja pää kohotettuna. Uhreista monet vammautuivat tai menettivät henkensä. Punakaartilaiset saattoivat hyökätä jopa omia vanhempiaan ja muita perheenjäseniään vastaan. 

Joissakin maakunnissa paikalliset viranomaiset kannattivat protestoivia opiskelijoita ja muita kapinallisryhmiä – mutta vain jos protestointi tapahtui muualla. Paikallishallinnot myönsivätkin suuria määriä matkatukea pääkaupunkiin lähteville opiskelijoille. Tämä ei kuitenkaan päätynyt paikallishallinnon kannalta kovin hyvin: kotiin palaavat opiskelijat olivat usein radikalisoituneet, eivät suinkaan rauhoittuneet, ja lopulta opiskelijat päätyivät suuntaamaan tarmonsa paikallishallinnon kritisoimiseen. Opiskelijoiden lisäksi myös työläistaustaiset kapinalliset alkoivat vaatia hallinnolta tukea protestimatkakustannuksiinsa.

Lopulta tammikuun myrskynä tunnetun tapahtumasarjan yhteydessä punakaartilaiset syrjäyttivät paikallishallinnon lähes kaikissa Kiinan piirikunnissa. Samaa tapahtui keskushallinnon organisaatioissa, jopa ministeriöissä. Toisinaan keskenään kilpailevat kaartit julistautuivat samaan aikaan alueen vallankumoushallinnoksi. Tämä johti usein aseellisiin yhteenottoihin.

Puoluekaadereilla oli suurin intressi vaikuttaa poliittisiin kampanjoihin. Keskusjohtoisessa maassa juuri heillä oli eniten etuoikeuksia ja täten syy pysyä jatkuvasti valppaana, että omaa lojaaliutta ei asetettaisi kyseenalaiseksi. Kaadereilla ei myöskään juuri ollut mahdollisuuksia muunlaiseen työllistymiseen tai muuttamiseen muualle. Kaaderiryhmien liittoutuminen kapinoivien opiskelijoiden ja/tai työläisten kanssa sekä ylipäätään poukkoilu liittoutumista toiseen on tällaisissa oloissa varsin ymmärrettävää.

 

Asevoimat olivat monin paikoin ratkaisevassa asemassa siinä, mikä kilpailevista ryhmittymistä sai eniten valtaa. Armeijan joukoilla ja upseereilla oli kuitenkin ongelma: piti päättää, mitä kapinallisryhmää ryhdyttäisiin tukemaan. Näin Walder:

 

Vaikka armeija aluksi yritti pysyä neutraalina paikallisten ryhmittymien kiistoissa, se saattoi tahattomasti kietoutua kiistoihin juuri neutraaliutensa takia. Vallan anastaneet kapinalliset nimittäin pitivät neutraaliutta merkkinä siitä, että armeija ei tukenut heidän oikeutettuja vaatimuksiaan. Valtaan noussut ryhmä siis ajatteli, että neutraalina pysyttelevä armeija ei tunnustanut sen oikeutta valtaan. Neutraalius nähtiinkin usein kilpailevien kapinallisten vaatimusten tukemisena.

 

Neutraalina pysytteleminen oli armeijan joukoille vaikeaa myös siksi, että paikoin ne joutuivat puolustamaan itseään – etenkin tilanteissa, joissa kapinalliset vastustivat armeijan pyrkimyksiä turvata yleistä järjestystä ja talouden toimintaa. Niinpä myös armeija päätyi toimimaan poukkoilevasti, kulloistenkin poliittisten tilanteiden mukaan. Se, mikä ryhmittymä millekin puolelle sattui päätymään, ei siis edelleenkään ollut pääteltävissä intresseistä, joita ryhmillä oli ennen kuohunnan alkua.

 

Miksi Kiinassa ei sitten onnistuttu tekemään rauhanomaisia kompromisseja, joita länsidemokratioissa menestyksellä tehdään? Yksi syy löytyy hallinnon keskusjohtoisuudesta. Jos kapinoiva ryhmittymä hävisi paikallisen valtataistelun, sen jäsenet joutuivat palaamaan entisiin, suunnitelmatalouden heille määräämiin tehtäviin. Ulospääsy oli häviäjälle vaikeaa ja vainon kohteeksi joutuminen oli todennäköistä. Yleneminen työssä, jos työpaikan sai edes pitää, tuli hankalaksi. Ryhmittymien välinen vihanpito oli tällä tavoin ansa, jossa osapuolet olivat seurausten pelossa valmiita taistelemaan katkeraan loppuun saakka.

 

Imperiumit usein hajoavat tai hajotetaan käyttämällä imperiumin omia voimia sitä itseään vastaan. Miksi Kiina ei kuitenkaan sortunut? Talouselämä ja liikenne olivat monin paikoin jo lamaantuneet, mutta silti opiskelijamellakoiden ja kapinavaiheen kaaos onnistuttiin lopettamaan lyhyeen. Walderin mukaan tärkeimpiä syitä tähän oli jo aiemmin muotoutunut puoluekoneiston militarisoitunut rakenne. Kun Peking lopulta antoi selvän tuen armeijalle, se kykeni nopeasti palauttamaan järjestyksen ja tukemaan ”tarvittavia” puhdistustoimia. Monin paikoin hallinto oli myös edelleen puolueen sotilasjäsenten käsissä eli käytännössä valta saattoi säilyä koko kuohunnan ajan samoissa käsissä. Uusiin hallintorakenteisiin toki otettiin mukaan joitakin puhdistuskampanjoista selviytyneitä ryhmittymiä, mutta niiden valta jäi uudessakin hallinnossa melko vähäiseksi.

Näin Wikipedia:

Punakaartilaiset määrättiin palaamaan oppilaitoksiinsa vuoden 1968 alusta. Koulutettua nuorisoa alettiin karkottaa maaseudulle, jossa he joutuivat määräämättömäksi ajaksi raskaisiin maatöihin alkeellisissa oloissa. Alussa jotkut lähtivät vapaaehtoisesti, mutta kesällä 1968 karkotukset muuttuivat laajoiksi ja järjestelmällisiksi. Kokemus oli useimmille masentava, eikä tulokkaisiin suhtauduttu maaseudulla mitenkään lämpimästi, sillä he olivat kokemattomia maatöissä. Siinä missä punakaartien kaoottinen väkivalta laantui, alkoi Kang Shengin johtama puoluekeskuksen tutkintaryhmä jahdata puolueen vihollisia systemaattisesti kesästä 1967 alkaen. Poliittinen vaino ja terrori siis jatkui, mutta aiempaa keskusjohtoisempana.

Moni valtiollisen puhdistuskampanjan uhri teki itsemurhan tai kuoli kuulusteluissa. Yksi syy, miksi puhdistuskampanjasta koitui niin paljon uhreja ja niin laajamittaista kärsimystä, on se, että vastavallankumouksellisuuden epäily toi mukanaan epäilyn liittolaisista. Ne, jotka pakotettuna ja tuskaista tilannettaan lievittääkseen ilmiantoivat liittolaisiaan – keksittyjä tai todellisia –, vain vetivät lisää syytettyjä puhdistuskampanjan koneiston käsiteltäviksi. Itsemurhaa jopa pidettiin syyllisyyden osoituksena ja halpana konstina suojella muita syyllisiä.

 

Walder arvioi kulttuurivallankumouksessa kuolleiden lukumääräksi 1,1–1,6 miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa kuoli vasta, kun laajat ja systemaattiset puhdistustoimet olivat alkaneet. Syytettyjä ja tutkittuja arvioidaan olleen jopa 20–30 miljoonaa. Vuonna 1978 eli kaksi vuotta Maon kuoleman jälkeen keskuskomitean tutkimuksessa arvioitiin, että poliittiset hyökkäykset vaikuttivat 123 miljoonan kiinalaisen elämään. Walder kirjoittaa:

Vain Kamputsea punaisten khmerien aikaan ohittaa kulttuurivallankumouksen uhrilukemat. Kiinan kuolonuhrit ylittävät helposti Stalinin neuvostoterrorin uhrimäärän 1930-luvulla, ja ne ovat tuplasti enemmän kuin arviot Ruandan kansanmurhan uhreista tai Indonesian massamurhista vuosina 1965–66.

Toki on muistettava, että asukaslukuun suhteutettuna kulttuurivallankumous ei ole mainituista katastrofeista verisimpien joukossa. Uhrien ja kärsimyksen kokonaismäärä toki on valtava, mutta erityistä tässä kuohunnassa on silti se, että niin moni säilyi systemaattisesta vainoamisesta sen verran vahingoittumattomana, että he kykenivät tilanteen rauhoituttua uudelleen kapuamaan auktoriteettiasemaan. Eräässä tutkimuksessa jopa havaittiin, että niiden lastenlapset, jotka olivat eliittiä ennen kommunistien valtaannousua 1949, ovat keskimäärin koulutetumpia ja ansaitsevat enemmän, vaikka välissä on eliitille hankalat ja veriset kumousvuodet 1949 ja 1966–76. Se, miksi kermalla on tällä tavoin taipumus nousta pintaan, on kiinnostava ja laaja-alainen kysymys.

                  * * *

Koetan myöhemmin arvioida Charles Murrayn perinpohjaisen Human Diversity -teoksen. Se tuskin voisi käsitellä arempia aiheita: sukupuolieroja, rotueroja ja luokkaeroja. Samoin koetan arvioida Ha-Joon Changin suomennokset ja Thomas Sowellin mainion teoksen Discrimination and Disparities. Kirja käy seikkaperäisesti läpi sitä, miksi pelkkä lopputulosten epätasa-arvo (vaikkapa etnisten ryhmien tai sukupuolten välillä) ei sellaisenaan kerro syrjinnästä tai epätasa-arvoisista lähtökohdista.

Ja uhriolympialaisten voittaja on...

Daniel Nylund (2019): Uhriutumisen kulttuuri. Kohtaaminen ry.

Anarkokristitty (tai anarkristitty, kuten hän itseään nimittää) Daniel Nylundin teos on ajankohtainen tutkielma uhriutumisesta ja sitä ruokkivista ajattelumalleista. Nylund on kiitettävällä tavalla perehtynyt aihetta koskevaan anglosaksiseen kirjallisuuteen. Suuri osa siitä on olennaista suomalaisenkin keskustelun kannalta.

Nylund kirjoittaa aiheeseen sisältyvistä ongelmista ja aiheen tärkeydestä seuraavasti:

Pelkään, että mikä tahansa kirjoitus, joka auttaa tunnistamaan uhriutumisen tuntomerkkejä ja nostaa esille siihen liittyvät ongelmat, kääntyy heti pilkaksi oikeita uhreja vastaan. Silti näen aiheen ohittamisen vielä vaarallisemmaksi. Virheellisesti määritetty ja väärin käytetty uhrius vahingoittaa todellisten uhrien asemaa ja saa moraaliset kompassimme pyörimään minne sattuu.

Vaarana siis on, että pahimmat uhrit alkavat uhriutumiskritiikkien vuoksi pelätä uhriutumisesta koituvaa stigmaa. Tämä ei silti muuta sitä, että tästäkin aiheesta on voitava puhua; puhuminen saattaa jopa rohkaista uhreja kestämään kokemuksiaan paremmin. Nylund jatkaa:

Uhriutuva käytös jatkuu niin kauan, kuin sen suoma palkitsevuus on suurempi kuin siitä aiheutuva kärsimys. Joskus sitä on vaikea ymmärtää, koska palkitsevuus ei aina ole kovin ilmeistä. Kukapa osaisi mitata saadun myötätunnon arvoa, vastuusta vapauttamisen helpotusta, oikeassa olemisen tyydytystä tai moraalisen ylemmyyden painoarvoa? Yksikin näistä uhriutumisen luontaiseduista voi kompensoida suurenkin kärsimyksen. Eikä uhriutuja itsekään ole aina tietoinen niistä salaperäisistä syistä, joiden takia hän sitkeästi pitää kiinni roolistaan.

Huomio on tärkeä. Toiveajattelun, ideologisen itsepetoksen ja suoranaisen huijaamisen raja on harvoin selkeä. 

Daniel Nylund

Teoksen lopussa Nylund esittää lennokkaita ja aiheen kannalta pitkälti turhia tulkintoja Jeesuksen sanomisista. Häiritsevämpää on kuitenkin loppupuolen fokuksen puute: välillä puhutaan uhriutumisesta yhteiskunnallisena ilmiönä ja välillä ylipsykologisoidaan yksilötason uhriutumistaipumusta (samalla kuitenkin unohtaen, mitä tiede uhriutumiseen liittyvistä moraalitunteista sanoo). 

Pitkähköt lainaukset Nylundin analyyttisesta puheenvuorosta ovat silti paikallaan; tässä olevat lainaukset kattavat luonnollisesti vain pienen osan teoksen tärkeästä sanomasta.

Uhriutumisstrategian tuhoavuudesta Nylund kirjoittaa seuraavasti:

...uhriutumisen strategia ei keskity loukatun oman ihmisarvon vahvistamiseen vaan loukkaajan ihmisarvon alentamiseen. Se maksimoi pienenkin loukkauksen moraalittomuutta, loukkaajan ylivoimaista valta-asemaa ja loukatun puolustuskyvytöntä uhriutta. Pelastus yritetään löytää uhriutumisesta. Uhri voi saada kuuluisuutta, positiivista huomiota, myötätuntoa, vertaistukea ja yhteiskunnallista erityisapua.

laajentaen analyysiaan yhteisötasolle:

Uhrin nostaminen kunnioitettuun erityisasemaan ja oletetun syyllisen laskeminen halveksittuun erityisasemaan on usein yhteisöllinen tapa kompensoida omaa huonoa omaatuntoa... Samalla se vapauttaa yhteisön kunnolla perehtymästä uhrin kokemukseen ja ajattelemasta sitä syvällisesti. Lopulta se auttaa yhteisöä erottautumaan pahoista ihmisistä. Heidänkään tekoja ei tarvitse kunnolla miettiä eikä heidän kokemuksiinsa paneutua. Muut ovat jo tehneet sen meidän puolestamme ja heidät on tuomittaviksi havaittu. Se riittää.

Ajattelutapaan sisältyvistä sudenkuopista varoitteli jo muun muassa Bertrand Russell esseessään Orjuutettujen hyveellisyydestä vuodelta 1951:

Ihmiskunnan kaikkein sitkeimpiä harhaluuloja on ollut se, että eräät ihmiskunnan osat ovat moraalisessa suhteessa muita parempia. Tämä usko on pukeutunut moniin eri muotoihin, joista millään ei ole järjellistä pohjaa. On varsin luonnollista ajatella hyvää itsestään ja tämän perusteella – mikäli asianomaisen sielunliikkeet ovat riittävän yksinkertaiset – myöskin omasta sukupuolestaan, yhteiskuntaluokastaan, kansastaan ja ajastaan... Sangen merkillinen muoto tätä ihailua, joka kohdistuu ihmisryhmiin, joihin ihailija itse ei kuulu, on usko orjuutettujen – orjuutettujen kansojen, köyhien, naisten ja lasten – hyveellisyyteen.

Nylund kirjoittaa samassa hengessä:

Moraalisen ylemmyyden rooli voi olla uhriutujalle annettu tai hänen itsensä aggressiivisesti vaatima. Se on sosiaalisesti ja poliittisesti väkevä rooli, josta käsin hänellä on muita suurempi vapaus arvostella ja tuomita toisten uskomuksia, asenteita ja käytöstä samalla, kun on itse vapautettu vastaavasta arvostelusta.

Nylundin mukaan uhriutuva loukkaantuminen, vastuuvapaus ja moraalinen ylemmyydentunto ovat siitä petollisia nautintoja, että ne melkeinpä vaativat yksilöä kuvittelemaan itselle ja esittämään muille vakuuttavaa kärsimystä. Muutoinhan hän ei enää olisi uskottava uhri. Uhriutujat ovat Nylundin mukaan myös nopeasti verkostoituvaa väkeä, ja ”juuri siksi uhriutumisesta on alkanut tulla kulttuurimme keskeinen vaikuttaja”:

Uhriutumisen globalisoituminen merkitsee moraalisen mustavalkoisuuden ja itsetyytyväisyyden yleistymistä. Uhriutuja ei tarvitse armoa eikä myöskään anna armoa. Sorrettujen ja sortajien välissä on vain sota niiden välissä. Muut vaativat uhrilta vähemmän, samalla kun hän saa oikeuden vaatia muilta enemmän. Juuri sellaisia itseensä menemättömiä näennäisviattomia mutta muita ankarasti tuomitsevia moralisteja uhriutumiskulttuuri kasvattaa.

Uhriutumiskulttuuriin sisältyy myös ajatus siitä, että vähemmistö ei voi syyllistyä syrjimiseen:

Naiset eivät voi olla seksistisiä, pakolaiset eivät voi olla rasisteja, homot eivät voi olla heterofobisia, eivätkä köyhät voi olla sortajia. Uhriutujat ovat jostain salaperäisestä syystä vapaita niistä vääryyden muodoista, joiden uhreiksi ovat joutuneet. Jos eivät täysin olisikaan niistä vapaita, vastuu siitäkin kuuluu tämän kulttuurin luoneelle enemmistölle jolta jopa uhriksi joutuneet naiset voivat omaksua misogynian, transfobian, cisseksismin jne. Uhreja ei saa syyttää mistään.

   Uhriutujat yrittävät muuttaa subjektiivisen kokemuksensa koko ympäristön moraaliseksi mittariksi. Mikä tahansa käytös tai puhe, josta uhriutuja ahdistuu tai pahoittaa mielensä, on sen perusteella myös moraalisesti tuomittavaa, todennäköisesti myös tahallista kiusaamista ja aikomuksellista vihamielisyyden lietsomista. Uhriutujan kokemuksen rinnalla mikään muu ei paina mitään. Mielipiteesi voi olla kuinka rationaalisesti perusteltu tahansa ja aikomuksesi vilpittömästi yhteisymmärrystä hakeva, mutta loppupeleissä uhriutujan ahdistuksen suuruus mittaa sinun syyllisyytesi syvyyden.

Nylund moittii tässä yhteydessä myös kulttuurisesta omimisesta loukkaantuneita, todeten esimerkiksi, että ”kulttuurinen omaksuminen on kehitystä”, ei siis sorrettujen alistamista. Keskivaiheilla teos ottaa kantaa intersektionaaliseen feminismiin:

Minusta näyttää siltä, että tämä valtaan ja sortoon keskittyvä feminismin suunta on tarjonnut yksityiskohtaisempia ja monipuolisempia tapoja leimata joku syylliseksi pelkästään sen perusteella, mihin etuoikeutettuun ryhmään sattuu kuulumaan. He ovat löytäneet hienostuneita tapoja tuomita joku synneistä, joiden olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Intersektionaalinen feminismi on ideologia, joka keskittyy uhriaseman määrittämiseen, stereotypioiden luomiseen, demonisoimiseen ja tiettyjen ryhmien vaientamiseen enemmän kuin uhrien auttamiseen.

   Intersektionaalinen feminismi tekee saman kuin kommunismi aikanaan: määrittelee jokaisen yksilön ryhmän kautta kysymättä edes, samaistuuko yksilö ryhmään ja kokeeko sen arvot omikseen... Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.

Nylundin mukaan suurten oikeustaistelujen puutteessa opiskelijat ovat jopa alkaneet kilpailla siitä, kuka herkimmin tunnistaa luentoaiheen, josta joku vähemmistöön kuuluva voisi ahdistua. 

 

Mikään edellä mainittu uhriutumiskulttuurin kuvaus ei toki poista sitä, että vastakkaisestakin trendistä on merkkejä. Näin Nylund:

On yksilöitä ylisyyllistävää ja kohtuuttomasti vastuuttavaa kovuutta, joka ei halua nähdä yksilöiden ja ryhmien oikeaa syrjäyttämistä, ulossulkemista ja sortoa sielläkään, missä se tuijottaa heitä silmiin. On vaikea sanoa, kumpi trendi on vahvempi, mutta uhrin syyllistämisen pelko on jo liian kauan estänyt suoraa puhetta uhriutumisen strategioista ja myös uhrin vastuuttamisesta siitä, mistä tämä on oikeasti vastuussa.

Teoksen kirjoittamisen aikaan rotumielenosoitusten väkivaltaisuus Yhdysvaltain ja joidenkin muiden länsimaiden suurkaupungeissa ei vielä ollut alkanut, mutta Nylundin sanat osuvat sinnekin: ”Heti, kun huoli uhrista on muuttunut globaaliksi imperatiiviksi, siitä on myös tullut oikeutus väkivaltaan. Uhriin samaistuminen tai uhriutuminen ovat muuttuneet viimeiseksi globaalisti hyväksytyksi väkivallan oikeutukseksi.” Moni oppinut on puolustellut jopa sellaista väkivaltaa ja ryöstelyä, joka on karkottanut kauppoja jo entuudestaan syrjäytyneistä kaupunginosista, tehden vähemmistöjen elämän siellä entistä hankalammaksi. Nylund jatkaa:

Vasemmisto yleensä tekee systeemeistä syntipukkeja puolustaessaan erilaisten rakenteiden jalkoihin jääneitä uhreja. Toisinaan uhrien puolustamisella oikeutetaan myös rakenteisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Siksi vasemmisto näkee mielenosoituksen siinä, missä oikeisto näkee mellakan ja vapaustaistelijoita siinä, missä oikeisto näkee terroristeja ja rikollisia.

Nylundin mukaan jos uhriutuja kokee, ettei hän saa virkavallalta ansaitsemaansa apua, hänellä on taipumus ottaa oikeus omiin käsiinsä, ei välttämättä suoralla väkivallalla vaan esimerkiksi sosiaalisella poissulkevuudella tai tahraamalla toisen osapuolen maine.

Ayaan Hirsi Ali on tähän liittyen puhunut matalien odotusten rasismista, jossa kantaväestön edustajalta odotetaan suurta suvaitsevaisuutta ja järkeä, mutta ruskealta maahanmuuttajalta ei odoteta mitään: ”Jos haudot mielessäsi matalampia odotuksia kyvylleni olla suvaitsevainen ja järkevä verrattuna enemmistöön, syrjintäsi kohdistuu minuun.” 

Nylund sivuaa tätäkin teemaa: ”Sanoille ja niiden sävyille, eleille ja niiden mikromuutoksille on annettu aseiden voima. Uhri puolestaan nähdään niiden edessä täysin puolustuskyvyttömänä ja haavoittuvana, ikään kuin hänellä ei olisi mitään autonomisia kykyjä torjua tai haastaa mitään häneen kohdistuvista sanoista tai eleistä.” Juuri tätä on matalien odotusten rasismi.

Ilmaisunvapaudesta Nylund toteaa seuraavaa:

Uskon, että fanaatikot, vihaajat ja hölmöilijät saadaan paremmin aisoihin tarpeeksi yleissivistyneen kansan tolkullisuuden kuin valtion sanelemien puherajoitusten kautta. On hyvä, että väkivaltaan kiihottaminen on kriminalisoitu, mutta sitä pidemmälle menevät lait tuottavat luultavasti enemmän ongelmia kuin ratkaisevat. Ääriliikkeitä ei kannata painaa maan alle, jossa ne voivat kenenkään haastamatta käännyttää uskoonsa kriittiseen ajatteluun harjaantumattomia nuoria.

Ja vihapuheesta seuraavaa:

Kun annat vihapuheen määrittämisen oikeuden niille, jotka pitävät omia tunnereaktioitaan moraalin kompassina, jokainen heidän vihaamansa ihminen vaiennetaan vihapuheen levittäjänä. 

   Vapaan sanan kanssa on vaikea elää maailmassa, jossa on niin paljon valeuutisia ja hävytöntä vihapropagandaa, mutta vielä vaikeampaa on elää maailmassa, jossa yksi ihmisryhmä tai ideologia on saanut oikeuden lailla säätää luvallisen puheen rajat.

Nylundin mukaan ”vapaan sanan” on jopa velvollisuus tuottaa ahdistusta, menetettyjä yöunia ja turvattomuuden tunnetta sekä puhujassa itsessään että kuulijoissa: ”Ei ajattelija kehity, jos hän ei riivaa itseäänkin ahdistavilla kysymyksillä. Joskus on hyvä kohdata ajatuksia jotka pelästyttävät meidät kusemaan allemme.”

 

Sukupuolieroista Nylund kirjoittaa:

Viime vuosien uhriutuvan feminismin myötä puhe patriarkaatista on tullut rytinällä takaisin, ei niinkään analyyttisena ja todellisuutta hahmottavana teoriana, vaan universaalina viholliskuvana ja yksioikoisena selityksenä kaikelle, mikä naisten elämässä on huonosti. Pelkkä yhden sanan diagnoosi sorron laadusta tuntuu vapauttavalta ja taistelutahtoa vahvistavalta maailmassa, jossa sortomekanismit ja kaikkien ihmisten riippuvuudet milloin mistäkin ovat melkein ylivoimaisen vaikeita ymmärtää. Isien vallan synnit on helppo muistaa. Samalla unohtuu se, että miehet ovat näännyttävien ja vaarallisten töiden kautta ruokkineet perheitään, silloin kun heitä ei ole komennettu muiden sotiin kuolemaan. Naiset puolestaan ovat olleet sidottuja synnyttämisen vaaroihin ja lasten ruokkimisen vaivoihin. Suuri valtaenemmistö kummastakin sukupuolesta on kulttuurien alusta asti ollut harvojen herrojen varattomia ja oikeudettomia palvelijoita koko lyhyen ja viheliäisen elämänsä ajan. Siitä huolimatta, että elämä on kohdellut kumpaakin sukupuolta tasaisen karusti, miehet ja naiset ovat jakaneet yhteisen kurjuutensa tekemällä juuri sen, mitä parhaiten osaavat. Ihmiskunnan koko brutaalin kehityksen ajan miesten ja naisten hengissä selviämisen taistelua on ohjannut evoluution sisällä rakentunut kykyjen ja taipumusten mukainen työnjako ja yhteistyö. Se ei ehkä vastaa tasa-arvovaltuutettujen unelmaa ideaalimaailmasta, mutta se ei myöskään ole kapitalismin luoma sosiaalinen konstruktio. Sen verran ihmiskuntaakin pidempi evolutionaarinen historia sukupuolten välisillä eroilla on.

Myöhemmin Nylund toteaa, että psykologien osallistuminen sukupuolisuuden ideologisointiin on ”ammattitaidotonta, epätieteellistä ja epäeettistä”.

 

Populismista Nylund toteaa:

Populistinen poliitikko vasemmalla tai oikealla tarvitsee uhreja. Jos niitä ei ole, ne pitää keksiä. Hänen pitää lietsoa uhriksi joutumisen kokemusta, jotta hänen autoritaariselle pelastajan roolilleen löytyisi tarpeeksi tilausta. Kun hän on onnistunut asemoimaan itsensä uhriksi joutuneen kansanosan puolustajana, hän on ainakin heidän silmissään saavuttanut moraalisesti suvereenin aseman. Uhrien puolustamisen nimissä hänellä on oikeus kohdella mitä tahansa vastapuoleksi määriteltyä kansanosaa miten törkeästi tahansa.

Teos ei pelkästään maalaile pessimistisiä kauhukuvia, vaikka kovin konkreettisia keinoja uhriutumiskulttuurista pääsemiseksi ei taida käsillä ollakaan. Tässä yksi Nylundin ehdotuksista:

...uhriutujien pitäisi palauttaa indentiteettiprojektinsa kohtuullisempiin ja muita kunnioittaviin mittoihin. Sitä kautta on mahdollista rakentaa myös suurempia ja vieraanvaraisempia ja yhteistyökykyisempiä identiteettejä, jotka oikeasti pystyvät auttamaan ja palvelemaan uhreja sitomatta heitä liian ahtaisiin ja uhriutuviin identiteetteihin.

Kokonaisuutena kirja on raikas tuulahdus selkeää ja humaania ajattelua - siinäkin tapauksessa, ettet ole kyllästynyt sosiaalisessa mediassa keskenään kiisteleviin ja alati uhríutuviin klikkeihin.