Miksi älykkyyseroja (ei) saa tutkia?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

                              * * *

Älykkyys on kyky ratkoa ongelmia, ajatella abstraktisti ja oppia nopeasti. Näin älykkyystutkijat yleensä määrittelevät tutkimuskohteensa. Älykkyys ei siis ole elämänviisautta, kirjanoppineisuutta tai minkäänlainen kapea akateeminen kyky.

Ihmisten älyllisissä kyvyissä, kuten muissakin psykologisissa ominaisuuksissa, on eroja. Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen julkilausuma vuodelta 1996 toteaa asian seuraavasti: ”yksilöt eroavat kyvyssään ymmärtää mutkikkaita ajatuksia, sopeutua ympäristöönsä, oppia kokemuksista, järkeillä ja voittaa vastoinkäymiset ajattelun avulla.”

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi alan tutkijoiden parissa myös seuraavat viisi väitettä ovat valtavirtaa:

1) Älykkyyttä, kuten useimpia muitakin psykologisia ominaisuuksia, voidaan mitata testien avulla. Niin kutsuttu testiälykkyys ei tavoita kuin osan siitä, mitä älykkyydellä yleisesti tarkoitetaan, mutta testit eivät silti ole sattumanvaraisia.

2) Menestyminen älykkyystesteissä on yhteydessä suoriutumiseen testitilanteen ulkopuolella, esimerkiksi koulussa ja työpaikalla. Tämän takia monien maiden armeijat testaavat alokkaiden ja värväytyjien älykkyyttä.

3) Ihmisten väliset erot testiälykkyydessä johtuvat pitkälti geneettisistä eroista. Älykkyyden heritabiliteetti myös kasvaa iän myötä: geenit selittävät jopa 80 prosenttia vanhusten testiälykkyyden vaihtelusta. Kasvuympäristön vaikutukset ikään kuin laimenevat yksilön vanhetessa ja hakeutuessa itselleen sopivaan ympäristöön.

4) Älykkyyseroihin vaikuttaa suuri määrä geenejä, joilla kullakin on pieni vaikutus.

5) Älykkyyseroihin vaikuttavia geenejä löydetään koko ajan lisää, ja älykkyyden molekyylibiologinen perusta saadaan lähitulevaisuudessa selville.

Edellä olevan luettelon viides kohta vaatii eniten tarkennuksia, muut neljä ovat jo järkevän epäilyn ulkopuolella. Viitosväite pitää siinä mielessä paikkansa, että koko genomia tarkastelevat analyysit ovat viime vuosina löytäneet lukuisia älykkyyteen ja koulutustasoon yhteydessä olevia geenimuunnelmia. On jopa mahdollista, että tärkeimmät muunnelmat on jo löydetty. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tutkijat tietäisivät, mitä nämä ”älykkyysgeenit” kehossa tekevät. Käytännön esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että päiväkoti ja koulunkäynti kielletään kiharatukkaisilta lättäjaloilta. Tällöin melkoisella varmuudella tultaisiin jonkin ajan kuluttua löytämään uusia geenimuunnelmia, jotka ovat yhteydessä testiälykkyyteen. Syy on se, että hiusten laatu ja jalkojen muoto ovat periytyviä ominaisuuksia ja että koulunkäynti vaikuttaa testiälykkyyteen (ainakin teini-ikäisillä). Löydetyt uudet geenimuunnelmat eivät tässä tapauksessa kuitenkaan kertoisi älykkyyden molekyylibiologiasta. Muunnelmat eivät siis liittyisi aivojen suorituskykyyn. Tällaisista syistä johtuen on mahdollista, että osa älykkyyden molekyylibiologiasta jää ikuisesti avoimeksi – myös sen takia, että alkion-/sikiönkehityksessä on väistämättä suuri annos sattumanvaraisuutta.

Lättäjalkaesimerkki on kaukaa haettu, mutta sen pointti on selvä: tilastollinen yhteys jonkin geenimuunnelman ja testiälykkyyden välillä ei sellaisenaan selitä älykkyyttä genomitasolla. Ihmispopulaatioita vertailtaessa asia on tätäkin mutkikkaampi. Jokin tietty geenimuunnelma saattaa selittää älykkyyseroista puoli prosenttia jossakin populaatiossa, mutta jossakin toisessa populaatiossa jokin toinen muunnelma saattaa selittää eroja yhtä paljon. Tämä tekee mielekkäästä kansojen välisestä vertailusta hankalaa.

Näistä varauksista huolimatta korrelaatiotutkimukset voivat olla päteviä. Tutkijoiden on aloitettava jostakin, ja korrelaatiot ovat luonteva lähtöpiste riippumatta siitä, tietävätkö tutkijat, millä tavoin mikäkin geenimuunnelma vaikuttaa. Yleensä tutkimus pystyy pureutumaan vaikutusmekanismeihin vasta myöhemmissä vaiheissa. Tämä pätee myös ihmispopulaatioiden älykkyyseroja selvittävään tutkimukseen. Sekin voi olla vakavasti otettavaa ja pätevää tieteellistä tutkimusta, vaikka syy-seuraus-suhteista – molekyyli- tai evoluutiotasolla – ei olekaan tietoa, ja vaikka aihe ymmärrettävästi on arkaluontoinen ja tunteita herättävä.

Eritasoista (testi)älykkyyttä
käsittelevää kirjallisuutta.

Tutkimuksen arkaluontoisuudesta, koskipa se populaatioiden tai sukupuolten älykkyyseroja, on myös huomattava, että tieteen edistymisen kannalta on tärkeää, että tutkijoissa on sellaisia, jotka eivät piittaa tutkimustulostensa mahdollisesta arkaluontoisuudesta. Tutkijayhteisön suhtautumista kansojen älykkyyserojen kaltaisiin ”myrkyllisiin” tutkimusaiheisiin voidaan jopa pitää mittarina siitä, kuinka politisoitunutta tai älyllisesti rehellistä tiedeyhteisön ajattelu on.

Osa etenkin sosiaalitieteitä opiskelleista ajattelee, että kaikki tutkimus on poliittista. Näkemyksen julistaminen on tieteen edistymisen ja uskottavuuden kannalta erehdys: kansalaiset saattavat alkaa kuvitella, että saadut tutkimustuloksetkin ovat vain politiikkaa. ”Tutkijoilla ja lääkäreillä on faktansa, minulla on omani, ja ne ovat yhtä hyviä.”

Se, onko ihmispopulaatioiden välillä geeneistä johtuvia keskimääräisiä älykkyyseroja, ei siis ole poliittinen kysymys. Populaatioiden älykkyyserojen tutkimisen mielekkyys ja erojen käytännön merkitys on toki mahdollista kyseenalaistaa, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. (Ottaen huomioon lajihistoriamme käänteet viimeisen 50 000 vuoden aikana, olisi kummallista, jos populaatioiden välillä ei olisi myös geeneistä johtuvia eroja. Emme vain tiedä, mikä on ympäristöllisten ja geneettisten tekijöiden suhde.)

Entä voidaanko populaatioerojen tutkimista kyseenalaistaa tavalla, joka olisi tieteellisesti mielekäs? Joskus kyseenalaistamista on perusteltu sillä, että vain sellainen yhteiskunta ja sellaiset työmarkkinat, jotka suhtautuvat yksilöön tämän rotutaustan perusteella, tarvitsevat tietoa rotujen välisistä älykkyyseroista. Jos ihmisiin taas suhtaudutaan yksilöinä, tieto keskimääräisistä eroista muuttuu tarpeettomaksi. 

Argumentti on houkutteleva ja tasa-arvon kannalta pätevä. Tieteellistä tutkimusta ajatellen perustelu on kuitenkin kehno, sillä tutkimus harvoin tähtää suoriin käytännön hyötyihin. Lisäksi tässä tapauksessa hyötyjä saattaa löytyä varsin läheltä: on esimerkiksi mahdollista, että mitä enemmän älykkyyseroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia pystytään tasoittamaan. Tieto saattaa siis auttaa korjaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. 

Olisikin nurinkurista, mikäli huonon onnen vaikutuksia jää paikkaamatta vain siksi, ettemme uskalla tarkastella ihmisten välisiä eroja avoimin mielin. Tutkimuksesta saattaa olla sekin hyöty, että jos tieto älykkyyserojen geneettisestä taustasta tulisi laajaan tietoon, ihmisiä ei samassa määrin ehkä syyllistettäisi höperyydestään. ”Eihän hän geeneilleen mitään voinut.”

Toinen peruste kyseenalaistaa ryhmäerotutkimusta ovat tutkimuksesta mahdollisesti koituvat yhteiskunnalliset haitat. Ehkä joukko rasistiraasuja rohkaistuu toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneetkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus keskimääräisistä rotueroista pystytään hyväksymään ilman ajatuksen tuomia haittavaikutuksia. Tutkimustulosten johdosta ihmisryhmiä saattaa siis joutua halveksunnan, syrjinnän tai vainon kohteeksi. Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko sittenkään aina tarkasteltava koko totuutta. Samalla on keskusteltava, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä.

Edellä mainitut pohdinnat ovat toisaalta siinä mielessä turhanaikaista poseeraamista, että psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet vähäisiä. Se, että osa ihmisistä on valmis rasismin pelossa rajoittamaan ja mustamaalaamaan niinkin yhteiskunnallisesti vähäpätöisiä ihmisiä kuin älykkyystutkijoita, saattaakin kertoa lähinnä siitä, että taistelu rasismia vastaan on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

Voidaan toki kuvitella tilanne, jossa populaatioerojen tutkiminen saa aikaan voimakkaan rotusyrjinnän aallon tai että sukupuolierojen tutkiminen estää naisia tai miehiä tekemästä elämäänsä koskevia päätöksiä. Tällöin ihmisten välisiä eroja koskevaa tutkimusta tulisi epäilemättä suitsia jollakin tavoin, vähintäänkin vaatimalla todisteilta tavallista enemmän. Toistaiseksi tutkimuksen aiheuttamista haitoista ei kuitenkaan ole näyttöä. Ei myöskään ole selvää, mikä olisi riittävä osoitus haitoista. Luultavasti olisikin suurempi haitta etsiä tarkka raja sille, mitä saa tutkia kuin hyväksyä se, että toisinaan ihmiset tutkivat asioita, joista saattaa olla haittaa. (On jopa mahdollista, että arkaluontoisten tutkimusaiheiden herättämä moraalinen paniikki voimistaa tutkimuksesta koituvia haittoja.)

Rasismin pelko lienee joka tapauksessa tärkein tekijä, miksi rotuerotutkimuksia moititaan ja vastustetaan. Osa jopa luonnontieteellisesti suuntautuneista tutkijoista pelkää, että vaarallisista ajatuksista keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta saattaa koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää ja mihin löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. 

Älykkyyserojen tutkiminen ja erojen selittäminen kuuluvat siis tieteen tehtäviin siinä missä minkä tahansa muun psykologisen ilmiön selittäminen, riippumatta löydösten haitoista ja hyödyistä. Korrelaatiotutkimuksia ja populaatioeroja selvittäviä tutkimuksia ei toisin sanoen voida yhteiskunnallisten pelkojen vuoksi mitätöidä. Eri asia on, mihin tieteen vähäisiä voimavaroja kannattaa suunnata. Siitä kannattaa keskustella avoimesti ja ilman politiikkaan kuuluvaa eturyhmäajattelua. Tieteellinen tutkimus ei saa olla poliittisen tai taloudellisen eliitin ohjailtavissa.

Kuten todettua, tutkijan motiivi selvittää rotujen välisiä älykkyyseroja saattaa olla hyväntahtoinen. Ehkä tutkija haluaa tietää, millaisia rotuerot ovat ja mistä ne johtuvat, jotta hän voisi kehittää tehokkaampia menetelmiä vähäosaisten auttamiseen. Rotuerojen tutkijoita on monesti syytetty pesunkestäviksi rasisteiksi, mutta mitä tulisi ajatella hyvää tarkoittavasta rotutohtorista? Tai entä jos tutkijan motiivit ovat puhtaasti (luonnon)tieteellisen uteliaisuuden ohjaamia, ilman kiinnostusta maailman parantamiseen? Vaikuttaisiko se tutkimuksen hyväksyttävyyteen? Voidaan myös kuvitella kiinalaistutkija, joka pyrkii avoimesti ja rehellisesti edistämään ”keltaisen rodun” ylivaltaa. Itäaasialaisethan menestyvät älykkyystesteissä eurooppalaisia tai afrikkalaisia paremmin, ja moni kiinalainen ajattelee kuuluvansa herrakansaan. Miten tutkimukseen tulisi tällöin suhtautua?

Riippumatta tutkijan motiiveista, tutkimusta ja siitä saatuja tuloksia on tarkasteltava sen mukaan, kuinka tarkasti ja objektiivisesti tutkimus oli tehty ja kuinka hyvin saadut havainnot sopivat tehtyihin päätelmiin. Tulosten oikeellisuuden kannalta on siis yhdentekevää, kuka tutkimustuloksista innostuu, vasemmistoanarkisti vai etnonationalisti. Poliittiset seuraukset eivät kerro tutkimustulosten pätevyydestä. Tutkimuksen rajoittamisella tai älykkyys- ja rotututkijoiden mustamaalaamisella tuskin myöskään on toivottua vaikutusta fanaatikon mielipiteisiin. Päinvastoin, sensuurimieliala vain ruokkii ääriainesta. Tutkimuksen vapauden rajoittaminen vain sen takia, että vääränlaiset ihmiset saattavat tutkimustuloksista innostua, antaa uskonkiihkoilijoille lisää valtaa ja helpon tavan kasvattaa moraalista pääomaansa.

Päätelmä on yksinkertainen: jos halutaan tarkkailla ja torjua vaarallisten ajatusten vaikutuksia, tarvitaan uteliasta ja keskustelevaa ilmapiiriä ja laajaa sanan- ja lehdistönvapautta. Ne ovat toimiva vastalääke hillitsemään minkä tahansa ääriajattelun nousua. Suomen ongelma on se, että täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastavaa keskusteluilmapiiri. Vuosikymmeniä kestänyt suomettunut kolmikantapunamultakonsensus ei ainakaan tukenut ajattelua, joka auttaisi käsittelemään yksilöiden ja ryhmien välisiä eroavaisuuksia.

KIRJALLISUUTTA

Haier, R. (2016): The Neuroscience of Intelligence. Cambridge University Press. Cambridge.

Mitchell, K. (2018): Innate - How the Wiring of Our Brains Shapes Who We Are. Princeton University Press. New Jersey.

Pinker, S. (2007): Esipuhe kirjaan Brockman, J. toim.: What is Your Dangerous Idea? Harper Perennial. New York. 

Tammisalo, O. (2012): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2016): Onko ihmisrotuja olemassa? Luonnon tutkija 1/2016. (Ks. myös kirjoitukseni rotutermin sopivuudesta)

Tuleeko rotujen välisiä älykkyyseroja tutkia?

Sam Harrisin keskustelu Charles Murrayn kanssa kannattaa kuunnella (esim. täältä tai täältä). Kiinnostava kohta on muun muassa Murrayn vastaus Harrisin kysymykseen, miksi kukaan haluaisi tutkia rotujen välisiä älykkyyseroja. Onko sellaisesta tiedosta muka jotakin hyötyä? Teemmekö jotakin esimerkiksi havainnolla, että ihmiset Saharan eteläpuolella saavat keskimäärin alhaisempia testituloksia kuin Itä-Aasiassa ja että eurooppalaiset ovat jossakin siinä välissä? Pohdin kysymystä Mustaa valkoisella -kirjassani, josta tiivistin tähän lähinnä tutkimusta vastustavia pointteja (viitteet kirjassa). Perään laitan teoksesta vielä otteen, jossa geneettisiä rotueroja esittänyt Tatu Vanhanen (1929–2015) vastaa kysymyksiini. Jos kiinnostaa tietää, mitä ajattelen tai mitä tutkimus sanoo rotueroista, kehotan kirjan lukemaan (tiedän, törkeä mainos). Mutta tässä siis yleistä pohdintaa aiheen tiimoilta.

Tieteen tulee keskustella arimmistakin aiheista. Ongelma on siinä, että tiedefoorumeilla käyty keskustelu saattaa vaivihkaa tehdä vaarallisista ideoista hyväksyttävämpiä muualla yhteiskunnassa. Joskus pelkkä ajatuksen julkinen esittäminen saattaa muuttaa sen vaikutuksia. Jo esimerkiksi maahanmuuton ongelmien esiintuominen saattaa altistaa vähemmistöjä vainon tai halveksunnan kohteeksi. Ja kun jokin vaarallinen ajatus siirtyy tieteellisestä hienovaraisuudesta poliittisen keskustelun piiriin, ajatuksesta voi tulla tehokas ja ennalta arvaamaton ase. Onkin mahdollista, että ihmiset pitävät osan mielipiteistään ja ennakkoluuloistaan yksityisinä sen takia, että ulkopuoliset saattavat kärsiä niiden leviämisestä.

On myös mahdollista, että jos ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset saattavat rohkaistua toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Joku voi myös ryhmäpaineen (kuvitellun tai todellisen) vuoksi päätyä syrjimään joitakin ihmispopulaatioita, vaikka hänellä ei alun perin ollutkaan näitä ihmisiä väheksyviä ajatuksia. Toki keskustelulla saattaa olla vaikutuksia myös siihen, mitä kyseessä olevien ryhmien edustajat ajattelevat itsestään.

Tieteenharjoittajat luonnollisesti varoittavat ideoidensa väärinkäytöstä, usein myös tieteellisissä artikkeleissaan. Tällaiset varoitukset saattavat kuitenkin hukkua muuhun viestitulvaan. Tutkijanammatin vaatimukset tekevät tutkijoista hitaita ja tehottomia verrattuna ajatusten ”itsenäiseen” leviämiseen, etenkin internetissä. Lisäksi jos olen rehellinen, en usko, että ”tavalliset ihmiset” tulevat koskaan harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa vaarallinen ajatus pystytään hyväksymään ilman sen tuomia haittavaikutuksia. Tästä syystä tieteellisen rationaalisuuden vaatimus ei välttämättä tarkoita koko totuuden etsimistä. Joskus järkevä ihminen saattaa valita tietämättömyyden; hän ei ehkä halua altistua vaarallisille salaisuuksille.

Suomessa Tatu Vanhasen ajatukset rotueroista saattavat olla erityisen vaarallisia. Rasismi ensinnäkin on juurtunut syvälle suomalaiseen mielenmaisemaan. Toiseksi Suomi ei oikeastaan ole länsimainen demokratia. Täältä puuttuu henkisesti vireä, yksilöä kunnioittava ja itseään haastava keskusteluilmapiiri. Vanhanen on oikeassa todetessaan, että meiltä puuttuu järjestelmä, ”joka helpottaisi ihmisten erilaisuuden ja samanlaisuuden yhteensovittamista”. Suomettuneen punamultakonsensuksen jäljiltä yksilöperusteisen ajattelun ja arvomaailman on ollut vaikea kasvaa.

Populaatioiden keskimääräiset erot eivät luonnollisesti poista yksilöiden välistä vaihtelua – eli sitä, että on fiksuja afrikkalaisia ja on pölvästejä itä-aasialaisia – tai sitä, että samoja (geneettisiä) ominaisuuksia tavataan kaikilta populaatioilta. Moraalisuus vaatii, että yksilöitä kohdellaan yksilöinä, ei ryhmän edustajina, riippumatta keskimääräisistä eroista.

Älykkyyserojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin – siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Geeneihin perustuvan selityksen mukaan älykkyyserot eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Afrikkalaisia äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he eivät ole muuttaneet lastensa ympäristöä paremmaksi. Tätä voitaneen pitää geeniselityksen positiivisena puolena. Negatiivisena puolena taas on se, että selitys saattaa vähentää yrityksiä ympäristön muuttamiseen. Monethan virheellisesti kuvittelevat, että geeneille ei voida mitään. Toisaalta geeniselitys saattaa myös synnyttää motiivin kompensoida ihmisten perinnöllisiä puutteita. Tätä mahdollisuutta voidaan pitää selityksen toisena positiivisena puolena. Tosiasiat ovat kuitenkin parasta vastalääkettä fatalismille ja determinismille. Se, että Afrikasta muuttaneiden mustien jälkeläiset saavat afrikkalaisia korkeampia älykkyystestituloksia, kertoo, että kulttuuriympäristön muuttamisella pystytään vaikuttamaan ihmisiin.

---

Tässä on joitakin Tatu Vanhaselle esittämiäni kysymyksiä (myös Mustaa valkoisella -kirjasta). Miten sinä vastaisit kolmanteen kysymykseen, johon Vanhanen ei osannut vastata?

Teoriasi kannalta tämän kohdan kysymyksillä ei ole merkitystä, mutta uskon näiden kiinnostavan ihmisiä. Mitä esimerkiksi sanoisit psykologille, joka kertoi voineensa fyysisesti pahoin, kun hän kuuli ajatuksen, että kansojen epätasa-arvo johtuu älykkyyseroista ja on siksi väistämätöntä? Olet varmasti tietoinen, että teoriallasi on tällainen vaikutus moniin ja että monissa akateemisissa piireissä sinua aktiivisesti vältellään.

Vanhanen:

Useimmat ihmiset myös akateemisissa piireissä ovat omaksuneet vallitsevan ja oikeana pidetyn maailmankuvan, jonka mukaan kansojen välillä ei ole merkittäviä geneettisiä eroja ja niihin perustuvia älykkyyseroja, jotka johtaisivat väistämättä kansojen epätasa-arvoon. Hallitseva maailmankäsitys pitää kansojen välillä esiintyviä suuria epätasaisuuksia joidenkin ympäristötekijöiden aiheuttamina tilapäisinä epäkohtina, jotka on mahdollista korjata ympäristötekijöitä muuttamalla. Monille tällainen uskomus on itsestäänselvyys, jota ei tarvitse perustella ja jota kenenkään ei sovi arvostella. Sen vuoksi he suhtautuvat karsaasti maailmankuvansa kyseenalaistamiseen ja pitävät pyhäinhäväistyksenä teoriaa, joka väittää kansojen välisten suurten eriarvoisuuksien jatkuvan loputtomasti, koska ne ovat väistämättömänä seuraamuksena kyvyiltään erilaisten ihmisten osallistumisesta niukoista resursseista käytävään jatkuvaan kamppailuun.

   Psykologi-tuttavallesi haluaisin sanoa, että psykologin kannattaisi perehtyä myös globaalien eriarvoisuuksien syitä koskeviin uusiin näkemyksiin eikä jäädä oman vanhentuneen ja selityskyvyttömän maailmankuvansa vangiksi. Ymmärrän kuitenkin hänen asennoitumistaan, sillä lukemattomat psykologit myös muualla maailmassa ovat luullakseni hänen kanssaan samaa mieltä.

Eräs tuttavani – joka hyvin ymmärtää, miten tärkeää tieteen vapaus ja autonomia ovat – varoitti minua silti likaamasta käsiäni aiheella samaan tapaan kuin biologeja varoitellaan käymästä keskusteluun kreationistien kanssa. Se kun saattaisi antaa yleisölle kuvan, että kreationismi on varteenotettava vaihtoehto. Toisaalta sama tuttava kannusti, että tarttumalla aiheeseen on myös mahdollista kerätä moraalista pääomaa. Mitä sanot niille, joiden mielestä aiheistasi on kaikkien kannalta parasta vaieta?

Vanhanen:

Tuttavasi kuvastaa oppineiden ihmisten asennoitumista oman maailmankuvansa kanssa ristiriidassa olevaan tutkimukseen. Kun he eivät kykene järkiperustein hylkäämään teoriaani tukevien maailmanlaajuisten empiiristen tutkimuksen tuloksia, he ummistavat silmänsä ja leimaavat tutkimustulokseni huuhaaksi, jota kenenkään ei pitäisi ottaa vakavalta kannalta. Arvostelijat eivät ole puuttuneet darwinilaisesta evoluutioteoriasta johdettuun teoriaani globaalien eriarvoisuuksien perustumisesta evoluution tuottamaan ihmisten erilaisuuteen, koska esittämäni teoreettisen selityksen hylkääminen edellyttäisi myös darwinilaisen evoluutioteorian pitämistä pätemättömänä. He keskittyvät väitteeseen, että käyttämäni kansallisten älykkyyserojen mittaustulokset ovat enemmän tai vähemmän virheellisiä. Erilaisia virheitä niissä varmasti on, mutta haluaisin huomauttaa, että itse en ole minkäänlainen älykkyystutkija enkä ole koskaan ollut.

   Mielenkiintoni ja tehtäväni on rajoittunut kansojen välisten keskimääräisten älykkyyserojen yhteiskunnallisten seuraamusten selvittämiseen. Niille, joiden mielestä aiheistani on parasta vaieta, haluaisin vain sanoa, että ihmisiä koskevien uusien teorioiden läpimurto on aina ollut vaikeaa ja jopa tuskallista. Näin erityisesti tässä tapauksessa, kun maailmankuvaa olisi muutettava ja pitäisi oppia hyväksymään ihmisten erilaisuuteen liittyvien globaalien eriarvoisuuksien jatkuminen loputtomasti.

Ihmisillä on voimakas taipumus yleistää ja heidän on vaikea suhtautua muiden ryhmien edustajiin yksilöinä. Jos sinua kaikkialla uskottaisiin, vaikeuttaisiko se joidenkin yksilöiden mahdollisuuksia hyötyä älykkyydestään?

Vanhanen:

Yhtenä tapana tehdä yleistyksiä on esimerkiksi olettaa, että jonkin etnisen ryhmän muuta väestöä korkeampi tai alempi keskimääräinen ÄO koskee yhtäläisesti ryhmän kaikkia jäseniä. Näinhän asia ei ole, sillä kaikkien ryhmien sisällä yksilöiden välillä on suurta hajontaa. Ihmisiin pitäisi oppia suhtautumaan yksilöinä. Kysymyksen jälkimmäiseen osaan en osaa vastata mitään.

Oletetaan, että valtiotieteilijöiden keskimääräinen ÄO on muutaman pisteen alempi kuin luonnontieteilijöillä. Miten meidän pitäisi reagoida tällaisiin eroihin? Tai mitä pitäisi ajatella henkilöistä, jotka näitä eroja korostavat?

Vanhanen:

Ei valtiotieteilijöiden ja luonnontieteilijöiden väliseen eroon mielestäni tarvitsisi mitenkään erityisesti reagoida. Monien ihmisryhmien välillä voi olla keskimääräisessä ÄO:ssa muutaman pisteen eroja, mutta sen ei tarvitse vaikuttaa kaikkien ryhmien oikeuteen työskennellä omalla alallaan kykyjensä mukaan. On muistettava, että yksilölliset ÄO-erot ovat seurausta hedelmöitymiseen liittyvästä sattumanvaraisuudesta. Hyvät tai huonommat geneettiset ÄO-edellytykset eivät ole kenenkään omaa ansiota tai syytä. Ne vain heijastavat luonnossa vallitsevaa sattumanvaraisuutta ja monimuotoisuutta. Meidän on tyydyttävä siihen, mitä olemme sattumalta saaneet. En ymmärrä mitä syytä olisi erojen korostamiseen.

---

PS. Oheisessa kuvassa on joitakin tällä hetkellä lukemiani kirjoja. Keltikangas-Järvinen on samaa taattua laatua kuin hänen aiemmat populaarit teoksensa. Joistakin määrittelykysymyksistä olen hieman eri mieltä (mm. persoonallisuus vs. temperamentti), mutta määritelmistä on tietysti turha kiistellä. Joitakin yksittäisiä kohtia voidaan myös moittia mutkien oikomisesta: ”Ihmisen käytöksestä emme voi päätellä hänen itseluottamuksensa määrää emmekä hänen motiivejaan, mutta ihmisen temperamentti on se, jollaisena se ulospäin muille näyttäytyy” (s. 39). Eniten teoksessa kuitenkin häiritsee hakemiston ja lähdeviitteiden puute. Esimerkiksi sivulla 41 sanotaan, että: ”Jos ihminen itse räiskyy ollessaan iloinen tai vihainen, hän käyttää samaa asteikkoa arvioidessaan muiden tunnetiloja näiden reaktioista.” Se, etten voi tarkistaa esitettyjen väitteiden alkuperää häiritsee itse asiassa sen verran, etten voi lukea kirjaa alkua pitemmälle. Miksi WSOY jättää teoksistaan hakemiston/lähdeviitteiden kaltaisia tärkeitä seikkoja pois? Niiden lisääminen ei vähentäisi luettavuutta mutta lisäisi kiinnostavuutta. Vai meneekö kustannusalalla niin huonosti, että isolla kustantajalla ei ole varaa hakemistoon/viitteisiin? Oli miten oli, kuriositeetiksi laitan tähän vielä kirjan kauniit loppusanat:

Antaessaan jokaiselle oman yksilöllisen temperamenttinsa luonto ei ehkä ole toiminut aivan oikeudenmukaisesti. Joillekin on annettu temperamentti, joka saattaa vaikeuttaa heidän elämäänsä, joidenkin elämä on tehty alun alkaen tässä suhteessa muita helpommaksi. Kokonaan ei tästä voi syyttää luontoa, vaan tärkein vaikeuksien kasaaja on kuitenkin kulttuuri arvostuksineen. Kulttuurin arvostukset eivät tule valmiina eikä niitä anneta mistään, vaan ihmiset luovat ne itse ymmärtäväisyydellään, suvaitsevaisuudellaan ja kyvyllään tuntea empatiaa toista ihmistä kohtaan – tai sitten niiden puutteella.

(En tosin tekisi tuollaista kulttuuri/luonto -jaottelua. Kaikissa kulttuureissa esimerkiksi arvostetaan enemmän ahkeria, avuliaita ja hyväluontoisia yksilöitä kuin laiskoja, itsekkäitä ja riidanhaluisia. Ja lopuksi vielä pieni moite markkinointiosastolle; luulisi, että sellainen kirja myy paremmin, jonka nimi erottuu kannessa.)

Daniel C. Dennettin kirja vaikuttaa eräänlaiselta testamentilta, jossa hän tekee yhteenvedon tietoisuutta koskevista tutkimuksistaan/näkemyksistään. Matt Ridley puolestaan esittää – varsin perustellusti –, että ihmiset olettavat maailman olevan suunnitellumpi paikka kuin se todellisuudessa on. Etiikan lukemisto -teos taas on kokoelma uusia ja vanhoja tekstejä moraalista ja etiikasta. Kirja on läpeensä kiinnostava, mutta luultavimmin luen siitä silti vain relativismia koskevat osiot ja pari yksittäistä lukua.

PS 2. Kielikello 3/2015 -lehdessä käsiteltiin perimä- ja genomitiedon käyttöä, ks. oheinen kuva. Olin yllättynyt, että perimää koskevan tiedon (ns. genomitiedon) synonyymina on lehdissä käytetty sanaa perimätieto. Sillä nimittäin on jo vakiintunut merkitys suullisesti sukupolvelta toiselle kulkevana sanallisena tietona.